Tarinahevoskollektiivi

Hei, täältä sä löydät kaikki uusimmat virtuaali­hevos­maailmassa kirjotetut tarinat. Liity mukaan, jos haluut tehdä tilin omalle tallillesi tai hahmollesi, tai laita sivusto muuten vaan seuraukseen. Tervetuloa!

Liity mukaan tästä

Luku 32

3. Syyskuuta

Onnistuin kokoajan kiihdyttämään vahingossa ylinopeuden puolelle, olimme Dochasin kanssa matkalla kohti Oriveden hevosklinikkaa, sillä ihana Tino oli pyytänyt josko haluaisimme tulla seuraamaan toimenpiteitä. Siitä oli hädin tuskin muutama päivä kun näin Vanian ensikertaa, mutta minulla oli jo aivan järjetön ikävä ja halusin nähdä tamman uudelleen. Olin jopa siirtänyt työni Kuukarin poliisiasemalla ensiviikkoon, jotta saisin pyhittää kaiken aikani Vanialle ja Tealle. Olin toki itkenyt lähes päivittäin, mutta tilanne oli kuitenkin hyvä, sillä asiat olivat selkeytyneet viime päivinä valtavasti. Tino soitti aamulla ja varoen tiedusteli mihin tamma olisi menossa, johon vastasin etten ole ihan varma vielä, että ehkä jopa espanjaan.
Mies kuitenkin yllätti minut täysin ja kertoi olevansa hyvin kiinnostunut Teasta, sen ollessa niin harvinainen herkku suomessa ja haluaisi mahdollisesti ottaa sen vaihdossa, mikä laskisi kalliin Vanian hintaa. Sanoin kuitenkin heti siltä seisomalta, etten ole myymässä, siihen en kykenisi. Tulimme lopulta toisenlaiseen ratkaisuun, tamma muuttaisi lauantaina Valerianaan, se pysyisi omistuksessani, mutta Tino saisi kaikki valtuuden koulutuksen, kilpailemisen ja jälkeläisten teetön suhteen. Ne riittivät hänelle ja Vaniankin hinnan lasku onnistuisi. Kerroin avoimesti kaikista ongelmistani miehelle puhelimessa, vaikka juurikaan vielä tunsimme. Tämä sanoi ymmärtävänsä heti paremmin, miksi takerruin silmän räpäyksessä Vaniaan, vaikkei halunnut vähätellä Teaa.

Tino oli lempeän oloinen, tämä tuntui hoksaavan heti, että vaikka olimme ehkä kuin luodut toisillemme, ei kilpaileminen esteillä ollut se mihin lähteä. Koin oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla rauhan sielussani, kun joku ns ulkopuolinen sanoi suoraa että teen hyvän päätöksen, jos haluan edetä uralla. Tino sanoi että tuon ikäinen, tuolla taustalla ja koulutuksella, sekä noilla ongelmilla on hyvin haastava yhtälö tavoitteelliseen kilparatsastukseen, jos otetaan huomioon myös se että minä en ole vielä kovin kokenut esteillä myöskään, enkä osaa esim itse kouluttaa hevosta. Toki Dochas oli periaatteessa sanonut samat asiat, vähän eri sanoin jo monta kertaa, mutta se ei tuntunut samalta tai jollain tapaa riittävältä.

Niinpä tilanne olisi se, että Tea muuttaisi ihan siedettävän ajomatkan päähän meiltä ja se pääsisi näin hyviin olosuhteisiin ja taatusti osaaviin käsiin, voinko toivoa enempää? Tino myös totesi, että mikäli Tea lähtee vielä radoille, se tulee minua vastaan kisapaikoilla. Tuo lause meinasi tuoda kyyneleet silmiin, mutta pidättelin ja yritin pysyä asiallisena. Julius sattui näkemään kyseisen hetken kuunnellessaan puheluamme tallituvalla, käännyin kuitenkin hieman poispäin. Olin muutenkin herkillä, en ollut edes huomannut miten minulla oli tullut jo pelkästään Piolaa ja Unia ikävä.
Dochas oli vaikuttanut niin kylmän viileältä myydessään tammansa, mutta tiesin että hänkin oli alakuloinen. Tiesin kuitenkin kaikki syyt myymisen taustalla, Buurii piti miehen kiireisenä jo nyt, villikko oli ehdottomasti miehelle paljon tärkeämpi kuin Piola, kaikki sen tiesivät sanomattakin, joten orin myyminen ei olisi tullut kuulokaan. Kolmen tai mahdollisesti nyt jo neljän oman hevosen pito olisi ollut Dochasillekin liikaa, joten jostain oli luovuttava. Kaapo möi samaan syssyyn Dochasin avustuksella Unen, sillä tällä ei tullut kisattua orin kanssa, eikä tuollainen hurjimus meinannut saada hoitajaakaan. Kaapo oli sen sijaan ratsastanut Minnie ponilla ja menestynytkin kaikkien yllätykseksi, mikä oli ihanaa. Niin ja olihan meillä pieni pala Unea kasvamassa Unikon massussa, sen pikkuisen tapaisimme hyvällä tuurilla jouluna.

Tulimme klinikan pihaan ja syöksyin ulos maasturista, sillä näin jo Lakkahallojen trailerin pihalla. Juoksin klinikan ovelle ja hiljensin sitten kävellen tyynesti sisään. Tino seisoi käytävällä Vania kädessään ja lääkäri tuli paikalle toisesta ovesta samaan aikaan. Vanhempi mies tervehti meitä kaikkia kerralla ja kaiveli kynää ja paperilappusia esille. Tulin Tinon vierelle ja tämä kysyi heti että jännittääkö, “Mitä jännitettävää tässä ois?” kysyin nauraen ja miehet vaihtoivat katseita. Kai heillä oli ihan hippusen enemmän kokemusta tällaisesta, mutta mitä tässä nyt voisi enää käydä ilmi? “Mä luotan et sä oot kyllä huolehtinut Vaniasta hyvin” sanoin pian perään. “No joo, mutta ei sitä koskaan tiedä jos on piilossa jotain. Hevoset on hyviä siinä” Tino jatkoi ja lannistuin heti, tajusin olleeni kai jopa liian positiivinen. “En mä usko että sillä mitään ongelmia ois, älä huolestu” Tino sanoi ja puristi minua olkapäästä.
Huomasin jälleen, miten hyvin tämä oli pukeutunut, miehellä oli kauluspaita ja suorat housut sekä kallis vyö. Tällä oli toisessa korvassa pieni kultainen rengas ja kauluksessa jokin koriste pinssi. Niin, sitten oli Dochas, joka oli vetänyt jonkun puoli nukkaisen tummansinisen hupparin ja farkut, mustan lippiksen ja tennarit. Toisaalta miehen jumalallinen kroppa sai vaatimattomatkin vaatteet näyttämään hitosti paremmalta, olihan se söpö ja hyvän tuoksuinen.
Mitä mä taas ajauduin janoisena tuijottelemaan vaan miehiä täällä, kun kuvankaunis Vania tuijotteli vain metrin päässä. Menin varovasti lähemmäs tammaa ja rapsutin tätä otsasta. “Se ei yleensä kovin reagoi hellyyden osoituksiin, että älä pelästy ettei se susta tykkäis” Tino heti huomautti. “Joo ei se mitään, en määkään” vastasin ja miehet naurahtelivat. Dochasin kasvoille oli ilmestynyt teksti JOO ETPÄ. Saattoi olla että mies ei tiennyt hänen olevan ainoa, ketä olin joskus suorastaan jahdannut. Sain myötähäpeät vanhasta minästäni pahemman kerran, mihin kaikkeen mä olinkaan alentunut silloin Amerikassa.

Tarkastus eteni pikku hiljaa ja yritin pitää tarkkaa silmää sekä höröstely korvaa kaiken suhteen mitä lääkäri teki ja sanoi, opin melkoisesti lyhyessä ajassa. Tämä kehui Vaniaa jatkuvasti, kuinka se oli korrektin näköinen, juuri täydellisessä lihaskunnossa, jouhet ja karva kiilsi. Ei löytynyt mitään ongelmia päällyspuolisesti, joten lopuksi oli vielä röntgenin aika. Odottelimme hetken kuvia ja lääkärin arviota, joten käväisimme kahvilla aulassa. Tinon ja Dochasin välillä oli havaittavissa pientä kilpailua, en tiedä mistä, ehkä vain paremmuudesta. Tino oli vähän vanhempi, mutta tällä oli aika lailla saman verran kokemusta kuin Dochasilla. Kahvittelu meni omien saavutusten vertailussa, vaikka Tino yrittikin väkisin pysyä pidättäytyvänä ja asiallisena.
Minua huvitti, mutta samalla hieman pelkäsin että Dochas nolaisi minut sanomalla jotain epäolennaista, tiedättehän. Röntgenissä ei selvinnyt mitään ja me selvitimme yhteisen kahvihetken hyvillä mielin, olimmehan kaikki aikuisia. Dochas ja Tino eivät meinanneet lopulta pystyä lopettamaan keskusteluaan Buuriista ollenkaan ja minä päädyin istumaan autossa odottamassa hyvän tovin. Ehdin siinä vielä soittamaan Juliukselle ja kertomaan miten meni.

Luku 31

Ajattelin, että voisin laittaa tämän Majinan uuden hevosen hankkimis matkan tänne muidenkin luettavaksi,
joten näitä tulossa muutamia. Pitää yrittää jatkossa julkaista tänne enemmän enivei.

31. Elokuuta

“Daaamn he’s hot” sanoin ja vihelsin kun istuimme vielä Dochasin kanssa autossa ja näin miten Tino Lakkahalla käveli kohti autoa. Silmissäni saattoi nähdä tähtien tuikkeen, sillä olinhan aina osannut tunnistaa laadukkaat miehet. Dochasin silmät oli pyörähtää ulos päästä, tämän järkyttyessä miten kehtasin kehua Tinoa noin vulgaaristi, nousin kuitenkin pikimiten kättelemään pitkää ja siististi pukeutunutta miestä. Sää oli tänään kieltämättä hieman syksyinen, mutta olisi juuri sopiva ulkona ratsastamiseen. Ei olisi kiva hikoilla kuin pieni possu, näin ihanan miehen edessä. “Sä et sanonu että se on komee tai mitään..” sihisin Dochasille kun kävelimme sopivan etäisyyden päässä kohti Valerianan kenttää. Doc pudisti päätään hermostuneesti, mutta tiesi että mä vain tahalleen pelleilin.

Kentällä seisoi hieman rajumman näköinen mies, joka esitteli itsensä heti Jasuksi. Tämä viittoi heti Dochasin peräänsä, sillä oli laittamassa toista koeratsastettavaa valmiiksi tallissa. Ja niin me jäimme Tinon ja tämän – oi niin hemmetin hienon – hevosen kanssa kolmen. Tuijotin hevosta suu ammollaan, en tiennyt mitä tällaisessä tilanteessa kuului edes sanoa tai pitikö minun kertoa jotain? Tamman karva kiilsi kuin siinä olisi pientä timanttihippusta ja jouhet oli niin viimeisen päälle ojennuksessa. Tiesin että Valerianassa oli kaikki 6/5, mutta nyt itsellekin tuli jo vähän alemmuuskompleksi.
“Hyppää vaan selkään!” Tino naurahti aidalta, jonne oli mennyt nojailemaan. Hymyilin ja kiersin tamman toiselle puolelle. “Sä tosiaan tiedätkin jo, että tää tamma on nimeltään Valencia ja me ollaan täällä kutsuttu sitä nimellä Vania. Se on ranskassa kisannut koululuokkia menestyksekkäästi ja tuli sitten alkuvuodesta tänne suomeen. Mä oon etsinyt sille uutta omistajaa keväästä asti, mutta lähinnä tänne on tähän mennessä eksynyt pällistelemään sellaista porukkaa, jolla ei ole alunperinkään ollut varaa tällaiseen hevoseen, mitä nyt olivat uteliaita.” Tino kertoi ja tästä huomasi että hän ei pitänyt moisesta ajanhukasta, mutta pysyi kohteliaana. Ymmärsin heti mitä tämä tarkoitti, monet kävivät “koeratsastamassa” kalliita hevosia, koska saivat siinä käytännössä ratsastaa ilmaiseksi ja vieläpä todella laadukkaalla menopelillä. Me olimme kuitenkin tulleet tänne sillä ajatuksella, että hevosen ostosta voitaisiin sopia heti, mikäli mitään mutkia ei tulisi.

Ollaanpa heti rehellisiä, istuin hevosen selässä, eikä se ollut vielä ottanut askeltakaan ja minusta tuntui jo että olin väärässä paikassa. Vania tuntui kuninkaalliselta ja minä olin se lattioiden moppaaja. Tamma huokui arvokkuutta ja vuosia kestänyttä työtä, hemmottelua ja kouluttamista. Vania oli samanikäinen Tean kanssa, mutta sillä oli jo järkyttävä määrä kokemusta.
Keräsin kaikki ohjat käteeni ja etsin hyvää asentoa koulusatulassa, jollaisessa en ollut istunut hetkeen. Tino tuli heti lähemmäs ja asetteli kohteliaasti jalkojani sinne missä niiden kuuluisi olla. Yritin peitellä punastumistani, sillä Tino hieman hermostutti minua. Nyt olisi keskityttävä hevoseen, eikä muuhun, joten ravistin itseäni kevyesti ja naurahdin. “Vania on hieno, tiedän.” Tino vastasi virnistäen ja lähti sitten sivummalle. Yhtäkkiä minulle tuli todella turvallinen ja tyyni olo Vanian lähtiessä kävelemään reippaasti kohti uraa. Rentouduin ja kaikki mitä pystyin ajattelemaan oli se, että olin hyvissä käsissä tai no “kavioissa”, tämän tamman selässä. Tuntui siltä että “ei ole mitään hätää, kyllä Vania hoitaa homman ja näyttää tietä, jos minä en osaa”, mikä tuntui hieman höpsöltä, mutta se oli paras tapa kuvata tunnettani. Vanialla oli lempeät ja tyynet silmät, mutta sen liikkeet olivat määrätietoiset ja varmat, tällä hevosella olisi niin paljon opetettavaa ja annettavaa minulle, että pelkäsin herkistyväni ja nolaavani kaikki itkulla.

Tino oli lämmitellyt tamman valmiiksi, joten sain heti ottaa muutamia liikkeitä. “Ota vaikka tuolta seuraavasta kulmasta ravissa pohkeenväistö ja sitten laukkaa ja tee vaihdoit lävistäjällä.” Mies ohjeisti ja minä olin että mitäh?! Pitikö tässä nyt alkaa tuolla tavoin taituroimaan suoraa kylmiltä, muistinko enää edes missä kädet ja jalat piti olla. Eikä tässä kehdannut alkaa kysymään neuvojakaan, joten aloin ohjeistaa tammaa parhaani mukaan. Ehdin hipaista kylkiä, kun Vania keinahti jo kootulle raville ja sai minut näyttämään ammattilaiselta. “Luetko sä mun ajatuksia?” kuiskasin tammalle ja Tino sattui kuulemaan, mies vain nyökytteli mielissään.
Oli aika lähteä väistämään ja panikoin, miten se menikään? Aloin varovasti siirtää raajojani niihin suuntiin mihin muistelin, mutta Vania suoritti väistöä jo puolessa kentässä. Tamman jalat nousivat korkealle, se kosketti hiekkakentän pohjaa niin kevyesti, että vain muutamat jyvät lennähtivät ilmaan. Vania liisi takaisin uralle ja otin sen heti käytiin, sillä tamma pyysi jo lisäohjeita. “HÄÄÄh?” puhelin ihmeissäni ääneen ja kuulin miten Tino ja nyt kentälle ilmestynyt Dochas nauroivat. “Vähänkö mageeee” Doc kommentoi ja Tino taputti. “Emmää ees tehny mitään? Tai no panikoin että mitä pitikään tehdä väistössä..” vastasin hermostuneesti kikattaen.

Dochas piteli kädessään yhtä suurta puoliveritammaa, kuin mikä minulla oli allani. “Tää hieno leidi on kuulemma Prudence, meidän kesken Poppy” Doc sanoi viettelevän humoristisesti nostaen kulmiaan, nauroimme ratsukolle joka näytti tulevan hyvin juttuun. Prudence on 8 vuotias westfalen, joka sekin erinomaisesta suvusta ja todella näyttävä ulkonäöllisesti. Dochas ja Poppy lähtivät Jasun opastuksella hyppäämään maneesille ja minä jäin jatkamaan Vanian kanssa.
Tino selvästi odotti että ottaisin seuraavaksi laukanvaihdot lävistäjällä, joten keräsin jälleen ohjat ja suuntasin uralle. Tamma nosti oikean laukan kuin unelma, tulimme kaarteeseen ja siitä käännyimme valmiiksi vaihtoja varten. Minä aloitin väärällä jalalla, josta se hieman kummastui, mutta odotti kärsivällisesti että pääsin tilanteen tasalle. Otimme muutaman askeleen ylimääräistä ja siitä se sitten lähti pyörimään. Menimme melko kovaa vauhtia, mutta onneksi Lakkahalloilla oli tilava kenttä, joka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Istuin laukkaa helposti, se oli pehmeää ja keinahtelevaa, Vania teki tarkkaa ja keskittynyttä työtä, se vaihtoi melko suurieleisesti puolelta toiselle ja tulimme lopulta oikealla askeleella takaisin uralle. “Hyvinhän se meni” Tino kehui, hän ei ollut ollenkaan sen oloinen että alkaisi kiusoittelemaan pienistä töppäyksistäni.

Otin vielä huvittelun vuoksi hetken passagea ja parit piruetit, nyt kun pääsin vauhtiin. Sain jälkeenpäin kuulla että olin hymyillyt ja nauranut koko ajan, mutta minkäs teet, olin täysin hevosen pauloissa. Minulla oli uudelleen syntynyt olo, olin täynnä innostusta ja uusia unelmia. Aloin kotimatkalla haaveilla siitä, miten pääsisin näyttämään tamman kotona kaikille kavereille ja kisakentillä haastajille. Otimme molemmat hevoset varaukseen, sillä Tino oli ehdottanut että kisaisimme tammoilla vielä viikonloppuna heillä järjestettävissä kisoissa. Saisimme siinä hyvin ensimakua tulevasta ja suostuimme tietysti saman tien.
Dochas pälätti koko matkan Poppystä, kuin se oli niin ihana mussukka ja että suuttuisi, jos se nyt menisi jollekin toiselle. Dochas oli hullu, se oli hypännyt Poppyllä maneesilla 160 – 165cm rataa?! Mikä ihmeen monsteri se tammakin oli. Sitten hän mainitsi yllättäen kolmannesta hevosesta, jostain suomenpuoliveri orista, josta oli myös kiinnostunut. Otin asian ensin melko kevyesti, ajatellen että tämä ei ollut täysin tosissaan. Sitten alkoi vaikuttaa siltä että Dochas halusi meille kolmannen, yhteisen hevosen ja se oli taatusti Valerianassa asuva taituri hurmuri hurjimus nimeltä Seven. Ja se Seven maksoi maltaita, kuten Poppy ja Vaniakin.

“Se tamma ei tainnu olla ainoo kehen ihastuit, am i right?” Dochas sanoi vielä kotipihassa virnuillen. Läppäsin tätä olkapäähän ja lähdin juoksemaan kohti asuinrakennuksia, tästä reissusta olisi juoruttava heti kaikille.

Ilonsäteitä

Karla
Efimin tytär

Karla hymyili leveästi. Hymyili siitäkin huolimatta, että hevonen hänen allaan pomppi, steppasi ja kavahteli vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Ruunikko tamma oli pieni, juuri ja juuri ponimitan yläpuolella, mutta energiaa siinä riitti useammankin hevosen edestä.

“Aikamoinen!” Tyttö kommentoi hypätessään lopulta alas satulasta. Tamma, Gyzma nimeltään, osasi kyllä kantaa ratsastajan selässään: siinä ei ollut ongelmaa. Ei, probleemaa tuotti vain äärimmäisen lyhyt pinna ja sitäkin huonompi jarru. Hevonen pyöri ja sättäsi osaamatta olla hetkeäkään aloillaan niin että teinin täytyi juosta perässä saadakseen vyö löysättyä.


Tästä väkkärästä tulisi Karlan ikioma ratsu. Fiksumpi olisi ehkä kieltäytynyt kunniasta, mutta tätä tyttöä eivät haasteet haittanneet. Pihan hevosia hän oli toki aina saanut käyttää kuin omiaan, mutta ikinä varsinaista omaa ratsua nuorella ei ole ollut. Hyvä että isänsä oli saanut edes ehdotuksen lausuttua loppuun, kun nuori jo innokkaana lupautui ottamaan ruunikon huolenpidon ja kouluttamisen vastuulleen. 


Ei Karla oikeastaan edes tiennyt mihin oli ryhtynyt, mutta mitä siitä: hänellä olisi oma hevonen! Ainakin tavallaan, käytännössä. Vastuuhevonen, mutta Karla tahtoi käyttää termiä “oma”. Gyzma pomppi ja korskui hänen vierellään kuin maahan juuttunut ilotulite, Efim pudisteli hiljalleen päätä etäämmällä. Hän oli tahtonut piristää kovassa paineessa ollutta tytärtään, mutta oli syytä miettiä, millä kustannuksella…

“Kiitos, tuhannesti kiitos! Pidän Gyzmasta niin hyvää huolta ettet uskokaan. Olet paras!”Pieni hymy kiipesi Efimin kasvoille. Oli tämä sittenkin kaiken arvoista.

Suorastaan tanssahdellen Karla kuljetti uuden ratsunsa pihan puomille. Hän hymyili ja tervehti iloisesti vastaantulijoita, ja niitähän riitti: Vecno oli herännyt eloon. Muutamassa viikossa autio piha oli muuttunut melkein jo pieneksi kyläksi, ja siinä missä isänsä jurputti edelleen epäilyksiään, ei Karla olisi voinut olla onnellisempi. Hän eli pitkään pelkästään kahden vanhan ukon kanssa, eikä ollut ihmekään miksi Ulyanan pako kaikesta kieroilusta huolimatta oli surettanut nuorta. Nyt hänen ei tarvinnut uhrata enää ajatustakaan tuolle suoraan sanottuna paskamaiselle eukolle, sillä parempaakin seuraa löytyi. Paljon. 

Nytkin tukkia vasten tuli nojailemaan lyhyenläntä tyttö, hieman ehkä Karlaakin nuorempi. Tatyana oli samanlainen estoton sosiaaliperhonen kuin satulaa purkava uusi ystävänsäkin, eikä ollut ihme että nuo olivat löytäneet toisensa pian muuton jälkeen. 

“Tämäkö se nyt on?” lettipäinen, kasvoiltaan hieman Karlaa pyöreämpi tyttö kysyi. Tummanruskeat silmät mittailivat Gyzmaa, joka valppaana pyöritteli päätään jokaiseen ilmansuuntaan kuin ottaen vastaan jotain ihmisille kuulumatonta signaalia.

“Jep! Ihan oma! Saan tehdä tämän kanssa mitä tahdon, ja ensi keväänä se saa varsankin Agyzista jos lykky käy. Sitten mulla on oma varsakin!”

Tytöt kihersivät yhdessä ihanalle ajatukselle.

 “Olisipa minullakin hevonen…” Tatyana haikaili. Hän oli ajatuksissaan ryhtynyt järsimään toista pitkää lettiään, kuten tapanaan oli. Mustien hiusten latvat kokivat kovia varsinkin stressin iskiessä.

“Kyllä varmasti vielä joskus, kunhan ensin opettelet ratsastamaan,” Karla vastasi toisen haaveiluun.

“En ikinä opi, en uskalla edes taluttaa hevosta. Tyhmä haave.”

“Höpönlöpö. Tule tänne, harjataan Gyzmaa yhdessä.”

Kauempana Efim katseli vaivihkaa, kuinka Karla opasti yhtä uusista lapsista vetämään harjaa hevosen kupeilla pitkillä ja vahvoilla otteilla. Joka puolelta pihaa kuului puhetta, naurua, kolinaa ja kiroamista ylivuotisten juurekkaiden kieriessä kaatuneesta sangosta pitkin kuivaa kamaraa. 

Kukapa olisi uskonut, mutta järjestely tuntui toimivan. Efim suhtautui edelleen varauksella kaikkiin näihin uusiin ihmisiin, mutta Alik oli ollut oikeassa siinä, kuinka elämä voikaan helpottua kun sen jakaa useammille harteille. Vapaa-aikaa oli melkeinpä jo liikaa, kun väkeä riitti siivoamaan, kylvämään, metsästämään, laittamaan ruokaa, korjaamaan aitoja — tekemään siis käytännössä katsoen kaiken, mikä oli aiemmin jäänyt kolmikon taakaksi. Efim ei ollut edes muistanut miltä tuntui olla tylsistynyt…

Pessimistisistä ennakkoajatuksista huolimatta ihmiset olivat olleet ahkeria ja hyväkäytöksisiä. Heitä luultavasti kannusti pelko poisajamisesta: mihin nuo reppanat olisivat menisivätkään? Jos Vecno heidät käännyttäisi, tuskin Izgibiinkään kävisi palaaminen. Ei, heidän oli ansaittava paikkansa näiden hirsivallien sisällä, ja näillä näkymin joukko teki sen hyvin. Se rauhoitti Efimin epäluuloista mieltä aavistuksen verran.

 Kevyt tuulenvire leyhytteli paahdetta, kuinka loistava sää tänään olikaan. Mikä parasta, Efim pystyisi satuloimaan Gepardin ja lähteä nauttimaan kesästä kukkeimmillaan ilman huonoa omatuntoa odottavista askareista. Niitä ei nimittäin ollut.

Alik oli tehnyt hyvän työn tuodessaan nämä ihmiset Vecnoon.

Zen

Figures dancing gracefully across my memory

Osa Masquerade-juhlaa

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Avoimesta ikkunasta kuului etäisiä kiireen ääniä linnan kolmanteen kerrokseen saakka. Alapuolella, puutarhassa, juoksenteli ihmisiä ristiin rastiin aina linnan omasta väestä palkattuihin tarjoilijoihin, etsivät viime hetkellä paikkaansa, kauhistelivat etenevää kelloa ja ohjailivat toisiaan. Muusikot virittivät soittimiaan paviljongilla, sellisti parkaisi kun äkkinäisen kiristämisen palkkana A-kieli napsahti poikki ja sivalsi kostonhimoisena kaltoinkohtelijansa poskelle verinaarmun. Soittajan sadattelut uutta kieltä vaihtaessa kuuluivat nekin avoimesta ikkunasta sisään huoneeseen, jossa korea mies mittaili itseään kokovartalopeilin edessä.

Iivari käänteli päätään asetellessaan peruukkia kohdalleen. Juuri sen kerran, kun hän aivan oikeasti tarvitsisi kamaripalvelijaa, oli kaikki liikenevä väki lähetetty valmistelemaan puutarhaa pian alkavaa juhlaa varten. Tämä oli ollut kyllä arvattavissakin: kun Vitaliya puhui “pienistä juhlista”, karkasi häneltä aina valmistelut lapasesta ja lopulta vieraita oli useamman listan verran, tarjoilut kasvaneet yhdestä ruokalajista viiteen ja jousikvartetin sijaan palkattu koko oktetti.
Se ei onneksi Iivaria haitannut. Hän ei pitänyt ihmismassoista, se oli totta, mutta mikään ei ollut otollisempi paikka verkostoitua ja pedata itselleen etuuksia kuin pidot, varsinkin kun tiedossa oli astetta riehakkaampi illanvietto jonka pönötyksen alkoholitarjoilu varmasti kuorisi nopeasti pois. Kutsuvieraslistaa selaillessaan mies ei olisi voinut olla tyytyväisempi: niin monia nimiä, joihin oli syytä tehdä hyvä vaikutelma, sopivasti kenties mielistellä ja jäädä mukavasti mieleen…

Jouhiperuukki oli nähnyt parempiakin päiviä, mutta puuteroituna se ei näyttänyt huonoltakaan. Sitä paitsi maski peittäisi ohentuneet reunat, minkä Iivari huojentuneena sai huomata mallatessaan tummaa medico della peste-korppinaamiota kasvoilleen. Nykypäivänä hyviä vanhan kansan peruukintekijöitä ei tahtonut löytää, eikä Iivari ollut vielä(kään) valmis siirtymään ajassa eteenpäin.
Korkean kolkkahatun kullattujen reunojen takaa kurkisteli kokonaisuuden kruunaava musta sulkakimppu, joka heilahteli kevyesti peilaajan pyörähdellessä itseään ihaillen. Tummasta väristä huolimatta asu oli korea kuin riikinkukolla, solkikengät olivat upouudet ja solmioneulakin oli ostettu huutokaupasta aivan vain tätä tilaisuutta varten. Kaikki oli aivan kuten pitikin, viimeisen päälle mietittyä ja ylellistä. Vielä solmion suoristus, liivin alin nappi auki, ehkä hivenen vielä lisää kölninvettä, ja koko koreileva kokonaisuus oli valmis. Iivari oli elementissään.

Kutina oli hyvä: tästä illasta ei voisi seurata huonoa. Vielä viimeinen vilkaisu peiliin, puuteroitujen hiuskiehkuroiden palautus mustan silkkirusetin oikealle puolelle, kopean hyväksyvä nyökkäys itselleen ja siirtyminen ala-aulaan, josta matka jatkuisi Ilonan kanssa juhlapaikalle. Yhdessä, pystypäin, miettimättä lainkaan tunnistaisiko kukaan kenen käsipuolessa nainen saapuisi.

Tämä ilta oli erilainen kuin muut. Tänään Iivari ei antanut minkään vastoinkäymisen estää häntä. Yhden hetken tuo olisi aivan joku muu kuin väsynyt, kärttyinen itsensä. Edes tämä hetki.

****

Once Upon a December June

Someone holds me safe and warm
Horses prance through a silver storm
Figures dancing gracefully
Across my memory

Vitaliyan maljapuhe oli mainio, sen verran hilpeäkin että pohjalla oli varmasti jo muutama annos. Näennäisesti Iivari kuunteli, mutta todellisuudessa hänen silmänsä vilkuilivat maskin alla puutarhassa lady Dzelzainia ympäröivää juhlakansaa. Ketä paikalla oli? Osan vieraista tunnisti heti, kuten Antioco Calabresen, sillä kenenkään muun olalla roikkui tuskin valkoista kakadua. Iivari nyrpisti nenäänsä katsellessaan lintua: se oli sotkuinen ja kovaääninen, kaikkea mitä ei pitäisi. Miksi sen oli annettu liittyä seuraan? Toisia ei taaskaan tahtonut tunnistaa millään: joko he olivat Iivarille tuntemattomia, kuten colombina-maskeihin pukeutunut pariskunta Amelien ja Fricin seurassa, tai sitten täysin anonyymeiksi naamioituneita, kuten tuo yksinäinen bauta väkijoukon laitamilla.

Iivari järjesteli mielessään listaa kenen seuraan lyöttäytyä ensin, ketä pehmitellä ja kenelle puolestaan ehkä hieman kukkoilla. Hän ei huomannut edes Vitaliyan puheen päättymistä ennen kuin muut nostivat maljojaan. Hätäisesti Iivari liittyi mukaan, raksuttaen edelleen puolilla aivoillaan toimintasuunnitelmaa iltaa varten. Tärkeimmistä tulisi aloittaa ensin, välissä voisi jututtaa vähän vähemmän merkittäviä ihmisiä, myöhemmin voisi palata takaisin isompien nimien pariin kun alkoholi on ehtinyt toivottavasti valmistella heitä nappuloiksi Iivarin elämänshakkiin.

Käsipuolessa edustavaa Ilonaa ei käynyt kuitenkaan laiminlyöminen finanssiasioilla. Johdatus kävikin heti ensin noutamaan tarjoilusta uudet lasit, joiden tyhjentämisen varjolla Iivari sai tilaisuuden katsella pariaan tarkemmin. Lavi oli kaunis, mystinen, monitahoinen. Samaan aikaan tuosta huokui pieni kapina, sopivissa mitoin, kuin myös eleganssi ja naisellisuus, johon asuvalinta maskuliinisine leikkauksineen toi mielenkiintoisen särmän. Mustat huulet ja värjätyt hiukset tekivät kuuluisan viimeistelevän silauksen. Hopeisina hohtavat sarvet muistuttivat Iivaria Siperiasta, ja hetkeksi hän maistoi suussaan kuplivan kesäjuoman sijasta happaman poronmaidon.
Ilona näki mittailevan katseen, ja ilmoitti huomiostaan hymyilemällä tavalla jolla kukaan muu ei osannut. Iivari hymähti takaisin jäätyään kiinni, laski tyhjän lasin ohikulkevan tarjoilijan asetille ja veti haarasarven lähemmäksi itseään.
“Osaatko salitansseja?”

*******************

Wieninvalssin lähestyessä kohti kiihtyvää loppuaan tuli selväksi, että ainakin Ilona oli nopea oppimaan jos ei jo valmiiksi osannut. Kiihkeimmissä temmoissa Iivari auttoi kannattelemalla toista, mutta muuten mistään ei olisi voinut päätellä tämän olevan parin ensimmäinen yhteinen juhlailta. Tanssi jos toinenkin oli pyörittänyt kaksikkoa useamman kuin kerran, ja tämä valssi, Straussin The Blue Danube, saisi jäädä tältä erää viimeiseksi.

Pieni hymynkare kertoi kaiken: Iivari oli onnellinen. Tuntui kuin vuosia sitten lakastunut kukka olisi vironnut jälleen eloon, kuin pimeään kammariin olisi paistanut pölyisten verhojen läpi auringonsäde. Tuo säde oli Ilona. Nimensä veroisesti positiivinen, eläväinen ja tunteellinenkin nainen oli ehkä jähmeän partnerinsa täydellinen vastakohta, mutta ehkäpä he vain tasapainottivat toisiaan. Kenties Iivarinkin maailmaan mahtuisi hieman lisää iloa ja kirkkautta jos hän vain sallisi sen itselleen useammin, kuten nyt.
Valssin päätteeksi mies kaappasi Ilonan itseään vasten ja taiteili toiselle pienen poikittaisen poskisuudelman naamion pitkän nokan alta. Teko oli impulsiivinen, harvinaisen harkitsematon. Rohkaistuneena Iivari olisi tahtonut osoittaa tunteitaan enemmänkin, mutta parahiksi hän ehti huomaamaan kauempana viuhkansa takaa tilannetta seuraavan Norringtonin. Pahus. Tai ehkäpä se ei ollutkaan Nora? Ei, vieressä seisovasta huonoryhtisestä, tyylitajuttomasta miehestä ei voinut erehtyä. Iivari ei voinut kuin pohtia, miksi Noran kaltainen nainen oli valinnut aviopuolisokseen moisen resupekan. Sokeat pisteensä kullakin…

Olikohan hän todistanut poskisuudelmaa? Toisaalta, se voisi olla viatonta. Sitten taaskaan, oliko se Iivari von Hoffrénin tapaista? Ei. Ehkä kukaan ei olisi tunnistanut tuota, ja kenties julkinen hellyydenosoitus vain vahvisti käsitystä siitä ettei korppimaskin alla todellakaan ollut se kuka oli? Vieraslistakaan ei ollut julkinen.

Ehkä pirteillä juomilla, valssin huumalla ja riehakkaaksi kääntyvällä ilmapiirillä oli näppinsä pelissä, kun Iivari totesi elävänsä vain kerran (pun intented) ja jatkoi tilannetta vielä aivan oikealla suudelmalla. Uhkarohkea veto sai sykkeen nousuun kuin extreme-urheilijalla, mikä ei ollut ihmekään: kaikki von Hoffrénin tuntevat tiesivät, että julkinen hellyydenosoitus vastasi tuolla adrenaliinikertoimissa base-hyppyä. Hetken aikaa Iivari oli taantunut rajojaan kokeilevaksi teiniksi vilkuillessaan pieni pilke silmäkulmassaan ympärilleen, kuin varkaissa ikään.
“Tule,” hän kuiskasi Ilonan korvaan, “kaipaan hetken vain sinun seuraasi.”

*************

Harvoin Iivari oli nähnyt Ilonaa niin tuohtuneena kuin myöhemmin yöllä marssimassa talleilta sellaisella askeltahdilla että alta pois. Mies katsoi sivusta toisen menoa, unohtuen kuuntelemaan vain puolella korvalla Nathaniel Rossin kertomusta tuon uusimmista urheiluhevoshankinnoista ja elämänkäänteistä.
“Eikö vain?”
“…Ai, anteeksi, toistaisitteko?”
Iivari havahtui hetkeen. Hän käänsi huomionsa takaisin edessään seisovaan tummapiirteiseen belgialaismieheen, joka huolitellusta ulkonäöstään huolimatta oli selkeästi päässyt omalla tavallaan jo vauhtiin mikä juhlimiseen tuli. Menoa ei ollut hidastanut maskien laskeminenkaan — tosin jos nyt tarkkoja oltiin, tuskin se ketään oli hillinnyt. Nyt Rossin kilpahevosimperiumin vesa rypisti kulmiaan selkeästi tyytymättömänä joutuessaan kertaamaan sanomansa.
“Että Geyzer menee pilalle moisesta paljasjalkahippeilystä, ei kovaksikeitettyä kilpuria tehdä turpaa pussaamalla.”
“Hmm, niin… Anteeksi, mutta läsnäoloani kaivataan toisaalla.”
Niine hyvineen Iivari nyökkäsi kohteliaasti ja lähti harppomaan tunnelmavalaistun puutarhan poikki kohti tuttua violettia nutturaa. Katseiden kohdattua mies viittoi toisen hienoeleisesti luokseen korkeiden tuijien suojaan.

Kaksikon tiet olivat eronneet Ilonan viettäessä aikaa muun tallinväen kanssa, mikä oli varmasti ollut viihdyttävämpi vaihtoehto kuin seurata sivusta Iivarin lipevää seurapiirisukkulointia. Mainittu ei ollut tietoinen rakkaansa loppuillan kulusta, mutta aavistuksia, niitä löytyi.
“Max” Ilona vastasi kysyvään katseeseen lyhyesti olkapäitään kohottaen. Iivari ei vastannut mitään, mutta hänen ilmeensä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa tuon kietoessa kätensä omistavasti naisen ympärille. Tähän asti mielipide saksalaisesta oli ollut tasaisen neutraali, mutta viimeaikoina mittari oli alkanut painumaan pakkasen puolelle. Kühling ei ollut käyttäytynyt Iivarin arvostamalla tavalla, ja nuoren tempaukset olivat kantautuneet turhan hyvin myös hänen korviinsa.
“Älä välitä,” Iivari totesi silittäessään hivenen kömpelösti mustan päällystakin peittämää selkää. Lohduttaminen ei ollut hänen vahvuuksiaan, eikä sanoista varmasti ollut hyötyäkään. Ilonan tuntien tuo ei osaisi olla välittämättä Maxin tunteenpurkauksista, mitä tuo nyt ikinä olikaan taas tehnyt tai möläyttänyt. Hän ei ansaitsisi Ilonan ystävyyttä, mikäli Iivarilta kysyttäisiin. Ei tuolla käytöksellä. Olkoot kuinka masentunut hyvänsä.
Kolkkahattuisen olisi tehnyt mieli kertoa mielipiteensä ääneen, mutta hän ei saanut itseään avaamaan suutaan. Mitä hän toisaalta turhaan toisten likapyykkiin lähtisi edes sekaantumaan.
“Ilta on vielä nuori. Ehdit murehtimaan myöhemminkin.”

Nathaniel oli löytänyt jo uutta seuraa, joten Iivarin oli hylättävä ainakin täksi kerraksi yrityksensä ujuttaa lonkeronsa mukaan Rossien rahavirtoihin. Ehkä se olikin vain hyvä: eikö von Hoffrén ollutkin luvannut itselleen jo viikkoja aiemmin pitävänsä tänä yönä puhtaasti hauskaa? Hän vastusti haluaan jatkaa aiemmin aloittamaansa keskustelua Matthew Kajanteen kanssa hevostensa vakuuttamisesta, torjui kohteliaasti Donna Tannfieldin keskusteluyrityksen ja jatkoi matkaansa Ilona käsipuolessaan.
“En jaksa enää tanssia!” tuo parahti leikillisen dramaattisesti Iivarille, joka hymyn jälkeen tyytyi ojentamaan vain uuden lasin kauniiseen, siroon käteen. Monesko se oli, puhumattakaan miehen itsensä juomatahdista, siitä ei ollut hajuakaan. Tarpeeksi jotta lippu pysyi korkealla.
“Ei hätää, en minäkään,” Iivari totesi nostaessaan lasin huulilleen. Juhliminen kävi urheilusta, varsinkin mikäli oli yhtä rapakuntoinen kuin tämä herra. Helpolla elämällä oli varjopuolensa.

Pari istuutui oktetin takana piilottelevalle penkille. Seesteisesti he joivat, katselivat vielä niitä hurjia jotka jaksoivat yhä tanssia, tunnustelivat toistensa energioita. Ilona oli kaksikosta puheliaampi, mutta ei samalla, tungettelevalla tavalla kuin Vitaliya päästessään juoruilun makuun. Nuoremman naisen sanat eivät rasittaneet, eikä hän tuntunut vaativan seikkaperäistä osallistumista keskusteluun. Tuo puhui, Iivari nyökkäili, joskus jopa hiljan vastaili. Paineetonta ja helppoa. Olisipa kaikkien ihmisten kanssa samanlaista.

Katse vaelteli vieraiden joukossa. Paljon tuttuja kasvoja oli paljastunut maskien riisumisen yhteydessä, joista yllättävän suuri osuus oli tallin ja linnan henkilökuntaa. Aluksi Iivari oli vastustanut ajatusta kutsua tavan työväkeä, mutta lopulta hänen oli myönnettävä että Vitaliyan valinta vieraslistan laajentamiseta oli ollut oikea. Väki edusti Dzelzainia paremmin kuin hyvin, eikä kukaan ollut luistellut vaatimuksista pukeutua parhaimman kykynsä mukaan. Heillä oli hyvä yhteisö, parempi kuin skeptisesti voisi niin kirjavasta joukosta uskoa. Aikanaan Iivari oli ollut vahvasti palkollissääntöjen purkamista vastaan ja harmistunut aina vain tiukentuvasta työvoimalaista, mutta nyt hän oli huomannut mitä hyvää sai aikaiseksi myöntämällä silloin tällöin lomaa, maksamalla lisätöistä ja pitämällä huolen vaadituista vapaapäivistä. Ihmiset pysyivät tyytyväisempinä, ja työnantajana hän sai Vitaliyan ohella siitä osuutensa kunnioituksena. Ei pelonsekaisena, vaan aitona sellaisena. Ei huono.

Yksi juhlijoista pisti kuitenkin silmään. Bauta-asuun verhoutunut vieras ei ollut riisunut maskiaan muiden joukossa, vaan seisoi jännittävänä, tummana hahmona katsomassa alan toisella reunalla hurmion vallassa kiitäviä valssaajia. Tuolla ei ollut avecia matkassaan, ja keskustelut muiden kanssa tuntui jäävän lyhyiksi. Valkoisen hansikkaan verhoama käsi kaatoi välillä juotavaa maskin viiston reunan alta, ja katosi sitten taas pitkän viitan uumeniin. Kangas viisti maata, ja peitti allaan piilottelevan vierailijan täysin. Iivarilla, kuten kenelläkään muullakaan, ei ollut hajuakaan kuka tuo anonyymi oli. Aluksi vahvana vaihtoehtona oli ollut Clave, mutta pehtoori olikin paljastunut puolilta öin täyden jokerimaskin alta. Ilona oli veikannut Moiraita, mutta Amelie tyrmäsi ehdotuksen huomauttamalla että poika (alaikäinen, mutta omatpa olisivat traumansa) oli lyhyempi, ja toisekseen tuo sekava nuori löytyikin kasvojenpaljastuksessa yllättävän tyylikkään asuvalinnan alta.

Pohdinnan aikana katse unohtui tuijottamaan kankaiden piilottelemaa kysymysmerkkiä. Nimenomainen huomasi orkesterin takaa polttelevat silmät, ja käänsi oman katseensa vastaan.
Tullessaan paljastetuksi Iivari hätkähti kuin sähköiskun saaneena niin että kahvilikööriä loiskui silkkitakin reunalle. Hän sadatteli suruitta sekä ruotsiksi, suomeksi että latviaksi pyyhkiessä arvokangasta kuivaksi. Kun tuo nosti katseensa takaisin ylös, oli bauta kadonnut.

Iivarilla oli ikävä aavistus, mutta tuo työnsi sen taka-alalle, keskittyi jälleen vierellään istuvaan Ilonaan. Silti jokaisessa varjossa tuntui olevan silmäpari häntä varten.

Far away, long ago
Glowing dim as an ember
Things my heart used to know
Things it yearns to remember

Zen

Prinsessa ja sammakko

Osa Masquerade-juhlaa

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

Jos tämä oli unta, Amelie ei tahtonut koskaan herätä. Hetken aikaa hän tunsi olevansa ajattoman sadun prinsessa, unelmiensa prinssin käsivarsilla, pyörähtelemässä tanssijoiden hulmuavien helmojen ja takinliepeiden keskellä.

Siviilissä tanssipari oli pelkkä Fric. Hölmöilevä, huonoryhtinen, välillä ajattelematon. Mutta nyt, yhden yön ajaksi, sammakko oli todellakin muuttunut prinssiksi. Kuka oli tämä sulavasti valssia vievä herrasmies kultaisina hohtavissa vaatteissaan, joka rennonletkeästi ohjasi hopeista daamiaan pitkin kukkaisvalssin kirkkaita sävelmiä? Fric näet tiedettiin siitä, että hänellä tuppasi olemaan kaksi vasenta jalkaa mikä salonkitansseihin tuli… Jollei Amelie olisi itse ollut auttamassa poikaa — miestä — sovittamaan Iivarin lainaamia (ja kiristettynä puettuja) vaatteita, tuo olisi ollut varma pyörivänsä ihan kenen tahansa muun vietävänä kuin poikaystävänsä.

*********

Kun maskit riisuttiin, ei sanaakaan ehditty vaihtamaan kun Amelie suuteli lehtikullatun naamion alta paljastuneita tuttuja kasvoja. Kun hän viimein irtaantui, oli Fricin punakoilla kasvoilla sinistä huulipunaa. Amelien silmät kimmelsivät onnesta.
“Milloin sinä olet oppinut tanssimaan?” hän kysyi roikkuessaan toisella kädellään Vanagsin kaulassa, toisen kannatellessa kevyttä shamppanjalasia.
“Teen mä vapaa-ajalla muutakin kuin kaivelen napaani,” Fric vastasi vekkulimaisesti ja iski silmää. Hän oli komea. Vaikka nyrpeänä Vanags aina valittikin eritoten peruukkivaatimuksista ja korkeakantaisista kengistä, näki käsipuolessa killuvasta Ameliesta ettei pukuvalinta ollut mikään huono. Vajaassa kolmessa vuodessa lätsäjonnesta oli koulittu vakavasti otettava edustusmies Dzelzainille, ja vaikka se vaatikin paljon verta, hikeä ja kyyneliä (Amelie ei koskaan unohda ensimmäistä yhteistä edustusta DAE:n joulutanssiaisissa, ikävä kyllä), niin katsopas poikaa nyt!

“Saanko vielä yhden tanssin, m’lady?” Fric virnisti kumartaessaan liioitellusti avecilleen. Kikattaen Amelie ojensi kätensä.
“Saat vaikka sata.”

**********

“Lähtikö hän jo?”
Amelie odotti malttamattomana Fricin kävellessä takaisin puutarhaan talleilta. Hän oli huolissaan Maxista, joka oli kadonnut juhlasta kuin tuhka tuuleen. Ilona spottasi Kühlingin Umbran karsinasta, muttei yrityksistä huolimatta saanut miestä puhumaan rakentavia, saati palaamaan ihmisjoukkoon. Se oli ymmärrettävää. Maxia ei silti käynyt jättäminen yksin viimeviikkoisten tapahtumien johdosta, joten yhteistuumin naiset lähettivät Fricin asialle. Ehkä äijäseura olisi se mitä tuo tarvitsisi.

“Joo,” Fric vastasi. “Koitin houkutella jäämään mut ei onnannut. Sanoin kyl että kaivattais sitä seuraan,” tuo jatkoi raapien hikistä niskaansa. Amelie kohautti olkiaan hieman surumielisenä: hän oli toivonut Maxin viihtyvän myös, ja tunsi nyt pienen omatunnonpistoksen pitäessään itse hauskaa. Toisaalta minkä sille voi, masentunut oli masentunut.
Brunette hopeaneiti tarttui kultapukuisen kavaljeerinsa käteen, hymyili ja vaihtoi aihetta.

“Mut hei, mä en oo vielä vaihtanut Jusun kanssa kunnolla sanoja, ja haluun tavata sen poikakaverinkin nyt kun kaikki vihdoin tunnistaa toisensa.”
Amelie näki Fricin katseessa pienen empimisen, jolloin oli aika tehostaa pyyntöä silmien sievällä räpsyttelyllä ja vienolla hymyllä.
“Sit sen jälkeen voidaan lähteä yhdessä vaikka takas mun kämpälle…”
Peruukin alla ilme kirkastui lupauksesta. He lähtivät yhdessä etsimään paria Rosengård-Alsila, Amelie iloisesti jo hieman huojahdellen.

*********

Aamulla päänsärky oli se mikä herätti Amelien. Hän makasi kipeästi kätensä päällä pienessä sykkyrässä Fricin viedessä meritähtenä yli puolet sängystä, mistä hyvästä tuo sai napakan kyynärpäätuuppaisun kylkeensä. Kuului vain murahdus, mutta heräämisestä ei ollut tietoakaan. Olkoot.
Väsyneesti Amelie kampesi itsensä parempaan asentoon ja painoi ihanan viileän ja painavan tyynyn kasvoilleen. Onneksi tänään oli vapaapäivä.

Olihan ilta ollut tämän arvoinen.

Aina matkalla jonnekin…

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Olin päättänyt lentää kotiin Latviasta. Yksityiskoneeni saapui hakemaan minua ja toi mukanaan Danin, joka saisi ajaa Geyzerin ja Avan kotiin Belgiaan. Teini oli näyttänyt hivenen nyrpeältä ja ehkä jopa krapulaiselta ilmoitettuani lähdöstäni. Tyttö oli livahtanut juhliin, vaikka olikin alaikäinen ja mitä ilmeisimmin härnännyt jotain pariskuntaa juhlissa. Arvostukseni tätä kohtaan nousi monta astetta, sillä hän ei ainakaan ollut mikään nyhverö. Nyhveröt kun olivat pahimpia kaikista. Minulla oli ollut varsin rankka viikko, vaikka kukaan ei tuntunut ymmärtävän sitä. Dan vaikutti silminnähden kireältä tervehtiessään minua, eikä Avakaan hihkunut innosta. Sinäänsä heidän mielipiteillään ei ollut väliä, lentäisin kotiin joka tapauksessa. Vajosin koneen pehmeään nahkapenkkiin ja annoin silmieni painua kiinni.

Koneen rauhallisessa tuudituksessa näin ihmeellistä unta Masquerade-juhlista, joissa naiset tanssivat naamioidensa kanssa. Hameet liehuivat ympäriinsä, enkä saanut silmiäni irti pukuloistosta. Olin kuin lapsi karkkikaupassa ja etsin itselleni parasta makupalaa. Uni lipui seuraavaan vaiheeseen ja siirryin utuiseen keskusteluun Avan kanssa. Kummallisessa juttutuokiossa lupasin lähteä hänen mukanaan Kallaan saakka kilpailemaan tytön kotitallille. Hätkähdin levottomana hereille ja yritin pinnistää muistiani ja estää unta karkaamasta. Mikä ihme minut olisi saanut lupautumaan Suomeen saakka?


Muutaman kotipäivän jälkeen olin selvittänyt kauttarantain, että olin lupautunut lähtemään Kallaan Auburnin perijättärien vuoksi. Se teini todellakin tiesi mistä naruista vetää, naisia tai viinaa, niin ainahan minä olin mukana. Mahtoikohan sitä teini-parkaakin jo koti-ikävä vaivata, ainakin se aikoi startata jollain koinsyömällä kirpulla samaisissa kilpailuissa. Vastustin ajatusta äärimmäisen typeränä. Jos ei voinut voittaa, mikä järki oli lähteä leikkimään sankaria?

Olin ajelemassa golfkärrylläni kohti talleja, kun näin Emmyn kullanhohtoiset hiukset ja tupakasta nousevan savupilven.
“Em?” Kivahdin silmät pyöreänä ja tuijotin brittiläissyntyistä kaunotarta vihaisena. “Tuolle on aikansa ja paikkansa ja se ei ole nyt! Ensimmäinen varoitus.”
“Se poro tekee minut hulluksi!” Emmy ärähti ja heitti tumpin maahan ja polki sitä vihaisena kengänkärjellään.
“Poro?” Kysyin uteliaana.
“Ava”, tyttö sylkäisi ja jatkoi narisevalla äänellä. “Se sanoi, että… Tai sama se, mutta mä tarvisin oikeasti päivärahat jos olette menossa taas jonnekin, niin ole kiltti ja ota minutkin mukaan.”
“Kerro ongelmistasi jollekin jolla kiinnostaa”, tokaisin inhoten ja jatkoin matkaani kohti tallia.

Tallille päästyäni kävelin toimistoon, jossa tallimestarimme Kevin selasi papereitaan otsa kurtussa, kuten aina. Istahdin tummalle puupöydälle ja heiluttelin jalkojani. Kevin kohotti toista kulmaansa ja ynähti jotain, minkä saattoi tulkita tervehtimiseksi.
“Ilmoita meidät sinne Auburniin kenellä parhaaksi näet, mutta niin, että voitan. Tai edes sijoitun. Mutta hyvin. Siellä on kuulema kaunottaria tarjolla”, totesin miehelle liittolaismaisesti virnistäen.
“Ilmoitanko äidillesi, että olet tulossa Suomeen?” Kevin kysyi katsettaan papereista kohottamatta.
“Älä helvetissä, se on tyhmä. Tai vanha ainakin. Älä ilmoita mitään ja Emmy saa jäädä kotiin.” Murahdin.

Mokomakin typerys kun ei ymmärtänyt mistään mitään.

Zen

Zen Masquerade party

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Siinä missä matkustaminen oli ollut järjettömän tylsää ja kuluttavaa, arki Dzelzain linnassa oli miellyttävää. Sain aamupalan huoneeseeni hopeatarjoittimelta, vuoteeni sijattiin äärettömällä huolellisuudella ja joku palvelijoista kiilotti saappaani ja silitti vaatteeni, vaikka en edes huomannut sen tapahtuvan. Ava huolehti Geyzerin liikuttamisesta niinä päivinä kun minua ei huvittanut lainkaan. Useimmiten minua ei huvittanut, pääni kun oli liian kipeä edellisillan viskinnaukkailuista linnan pääpirujen kanssa. Lisäksi tieto siitä, että se tytönhupakko tuli Geyzerin kanssa yllättävän hyvin toimeen, vaikkakin taisi jättää paskaduunin Zenin työntekijöille. Siitähän niille maksettiin, eikä älyn käyttämisessä ollut mitään vikaa, päinvastoin.

Iivari tosin aiheutti edelleen lieviä kylmiä väristyksiä, vaikka mies jutustelikin sujuvasti aiheesta kuin aiheesta -ja olin ryypiskellyt hänenkin kanssaan useampana iltana. En ollut kuitenkaan ainoa, joka miestä lievästi vältteli. Fricis tuntui kalpenevan ennestään aina kun näki Iivarin ja totteli kuin koira pienimpiäkin eleitä. Edellisiltana Iivari oli astellut mahtipontisin askelin tallin käytävällä ja Fricis oli kävellyt sivukäytävältä kädet taskuissa vihellellen. Mies-polon silmät ja sieraimet laajenivat, kädet sujahtivat salamannopeasti sivuille ja hän tervehti Iivaria. Iivari kohotti leukaansa ja huiskautti kädellään vähäeleisesti, mutta tarpeeksi ymmärrettävästi, jotta Fricis katosi peruuttaen ja äänettömästi anteeksipyydellen. Mitähän tuokin oli tehnyt ansaitakseen asemansa, piru parka.


Pukeuduin mustaan paitaan, punaiseen liiviin, rusettiin ja takkiin sekä housuihin ja vilkaisin itseäni peilistä. Näytin hävyttömän hyvältä. Iskin itselleni silmää nostaessani punaisen pikkuruisilla sarvilla varustetun maskin kasvoilleni ja kulautin loput viskistä alas. Jätin lasin pöydänreunalle tyytyväisenä tietäen, ettei se olisi siinä enää kun tulisin takaisin. Elämä oli yksinkertaisesti ihanaa.

Muiden katseleminen ja porukasta porukkaan lehahtelu oli huumaavaa, kuten aina. Oli loistava tunne flirttailla ihmisten kanssa ja tanssittaa neitokaisia tuntematta heitä lainkaan. Eipä se tosin tavallisesta lauantaista eroaisi juurikaan, minä en todellakaan tahtonut tietää yhden illan huvituksista tavallisestikaan nimeä enempää. Vedin kasvoilleni hurmaavimman hymyni ja jatkoin tummaan asuun pukeutuneen naisen tanssittamista.

Ryysyläiset ovellani

Efim Artunov
Taigan Noita

Gepard roikotti alahuulta puomin ääressä auringon paahtaessa sen silkkistä karvaa. Kevät oli kääntynyt alkukesäksi silmänräpäyksessä: vain muutamat lumenviipymät jaksoivat sitkeästi muistuttaa alati uhkaavasta talvesta, joka tuntui olevan aina lähellä, katsoi sitä sitten ajassa taakse- tai eteenpäin. Myös ympäröivä luonto tuntui olevan tietoinen kasvukauden lyhyydestä, ja vehreys oli suorastaan räjähtänyt käsiin heti kun lämpötilat jäivät pysyvästi plussan puolelle. Mannerilmaston kuuma kesä oli jo aivan kulman takana, mistä tämänpäiväinenkin suoranainen helle lupaavasti ilmoitti.

Helmenhohtoinen ori raotti hieman sinisiä silmiä huomatessaan hahmon ilmestyvän vierelleen, mutta sulki ne taas tunnistettuaan tulijan Efimiksi. Ahaltek nautti selkeästi olostaan: hellekausi sopi aavikkoveriselle ratsulle huomattavasti paremmin kuin Siperian tappavat pakkaset, joiden yli nuo ohutnahkaiset aarteet selvisivät vain taljakerrosten ja hiililämmityksen voimin. Aivan kuten kaikki muukin siinä jumalanhylkäämässä paikassa, oli myös hevosten otettava kaikki hyöty irti kesästä. Jopa piinaava räkkä oli juhlaa verrattuna -40 celsiuksen pakkaslukemiin ja monimetrisiin nietoksiin.

Efim harjasi laiskoin vedoin hevostaan, tunnelmat olivat kumpaisellakin siis samansuuntaiset. Ainoa ääni pihalla oli Gepardin satunnaiset pärskähdykset ja hännänhuiskautukset. Muuten oli suorastaan aavemaisen hiljaista. Liiankin hiljaista. 

Vecnossa ei koskaan ollut majaillut paljoakaan asukkaita, mutta tällä hetkellä Efimin ollessa kaksin tyttönsä kanssa, tuntui hirsiset tilukset kaikuvan tyhjyyttään. Ulyana, mokoma petollinen käärme, häntä ei ollut ikävä, mutta vasta nyt Alikin ollessa poissa osasi Arturinpoika arvostaa vanhan miehen olemassaoloa. Efim ei ollut koskaan tajunnut kuinka paljon töitä tuo ukonrähjä oli päivittäin tehnyt, ennen kuin joutui tekemään kaiken itse. Eikä tässä vielä kaikki, sillä kausi oli helpoin hevosten laiduntaessa Taivasjärven rannoilla. Talvella taloudenhoidon lisäksi olisi huolehdittava päivittäin myös kymmenistä, herkkähipiäisistä hevosista. Vasta nyt Alikin naljailuun piilotettu kommentti vaihtaa ahalteket jakutianhevosiin kävi järkeen.

Efimillä oli ikävä ystäväänsä. Alik oli ollut tuolle aina kuin oman mielen jatke, luotettu mies, ja se että hän viimeisenä tekonaan pelasti Efimin lynkkaamiselta ei helpottanut oloa lainkaan. Varmuutta Alikin itsensä kohtalosta ei ollut, mutta olosuhteet viittasivat kovasti siihen että mies oli vaihtanut oman henkensä vapauttamaansa. Jos Alik olisi hengissä, tai edes kunnossa, kai hän olisi jo palannut takaisin?

Efim itse ei muista omasta paluustaan paljoakaan. Hän tiesi Karlan ratsastaneen Gepardilla kuin tuulispää ja roikkuneensa itse kuin ihmeen kaupalla tyttärensä satulan takana, luojalle kiitos ahalteken pehmeistä askelista. Lyobek oli kiitänyt rinnalla ilman omaa ratsastajaansa, ja Taktika-parka oli jäänyt kylään. Efim ei voinut kuin toivoa siitä pidettävän hyvää huolta: itse hänellä ei ollut sillä hetkellä mahdollisuuksia lähteä tammaansa takaisin lunastamaan. Kyllähän se mielessä oli käynyt, mutta Karlaa ei ollut jättäminen yksin. Nuori oli ottanut Alikin todennäköisen kuoleman hyvin raskaasti, ja pelkäsi nyt selkeästi jäävänsä kokonaan orvoksi jos päästäisi isänsä vielä kerrankin pois näkyvistä. Efim ei pystynyt lähtemään edes lyhyelle kierrokselle ilman Karlan ilmiselvää hätäännystä ja anelua päästä mukaan, mikä taasen ei käynyt päinsä talonvahdin puutteessa. Ei ansojen tyhjennystä, ei liharuokaa. Juurikkaat alkoivat pursuamaan jo ulos korvista.

Karla oli huolehtinut nääntyneestä, kuumeisesta isästään paluun jälkeiset päivät, mistä oli syytä olla kiitollinen. Ikäisekseen hän oli kuitenkin joutunut kantamaan liikaa vastuuta, mikä näkyi nyt silmäpusseina teinin silmien alla. Huolikin pilkisti aina katseessa. Omatunto kolkutti Efimiä, mutta tätä se elämä oli. Ylä- ja alamäkiä. Nykyisin lähinnä vain jälkimmäisiä.

Tällä hetkellä Karla oli tarkistamassa tammoja varsoineen, joten olisiko tässä tilaisuus livahtaa nopeasti katsomaan olisiko edes puurajan nyöriansaan jäänyt mitään syömäkelpoista? Efim oli kääntymäisillään hakemaan juoksujalkaa satulan, kun Gepard varoittamatta kohotti päätään täysin valveilla. Sen pitkä kaula näytti jatkuvan pilviin saakka, sieraimet olivat laajat, korvat kääntyilivät kuin pienet tutkat keräten ääniä ympäriltään. Hetken aikaa vaikutti siltä kuin ori olisi nähnyt jotain mitä ihmissilmä ei kyennyt havainnoimaan, kun Vecnon porteille johtavalta kinttupolulta alkoi kuulumaan askelia. Useita sellaisia. Hevonenkinko siellä korskui?

Efim pingottautui valmiuteen salamannopeasti. Oliko lynkkausjoukko tullut suorittamaan työnsä loppuun? Katse kierteli pihaa hätäisesti: miekka oli sisällä, Gepard varustamaton, miehen itsensä päällä vain kevyt rohdinpellavainen tunika ja ainoana aseentapaisena vyöllä oleva tylsähkö puukko. Ainoa valoisa puoli oli Karlan puuttuminen: mutta mikä näky tyttöparkaa odottaisi laitumilta palatessaan, juuri kun hän uskalsi olla edes hetken yksin…

Taistelutta Efim ei kuitenkaan antautuisi. Hän lähtisi tyylillä. Täysiin voimiinsa mies ei ollut palautunut lyhyen mutta raskaan vankeutensa jälkeen, mutta kyllä hän muutaman hampaan saisi varmasti taottua irti nyrkeillään ennen kuin tipahtaisi itse maahan. Gepard huomasi isäntänsä mielentilan, kevyt ori steppasi paikoillaan levottomana. Kunnes se hirnui.

Tuttu, kimeä ja suloinen hirnahdus vastasi hirsivallin takaa. Voiko se olla…?

Oli se. Taktika. Hetkeksi Efim suivaantui röyhkeydestä: kyllä toisilla oli otsaa tulla uhoamaan hänen hevosensa selästä! Ratsastajan nähtyään hänen vihansa kuitenkin vaihtui hämmennykseen. Kukapa muukaan satulassa istui kuin itse vanha ukko Alik.

“Efim!” harmaahapsi huudahti, ratsasti reipasta ravia puulla päähän lyödyn ystävänsä luo, hyppäsi alas ennen kuin ruunivoikko tamma ehti edes pysähtymään ja otti itseään puoli päätä pidemmän ja melkein tuplasti nuoremman Arturnovin karhunhalaukseen. Jälkimmäinen ei saanut sanaa suustaan, mutta oikosulussaankin hän osasi sentäs vastata halaukseen taputtamalla leveää selkää tuttavallisesti.

Miehet etääntyivät toisistaan, jolloin Efimillä oli tilaisuus tutkailla toista tarkemmin. Alik hymyili leveästi. Hän oli puhdas, ehkä jopa tanakampi kuin viimeksi, ja ainoa särö näyssä oli vielä haaleasti mustunut vasen silmä. Lausumattomat kysymykset olivat niin selkeitä, että Alik osasi tarttua niihin ilman sananvaihtoa. Ensin hän kuitenkin viittoi takanaan seisovaan joukkoon ihmisiä. 

“Toin sinulle asukkaita,” mies totesi nauravaisesti. Efim katseli portilla kyhjöttävää joukkoa ensimmäistä kertaa tarkemmin: heitä oli muutama tusina, miehiä, naisia, lapsia. Kaikkia yhdisti samanlainen pelokas katse, jota osa yritti turhaan peittää uhmakkuuden särmällä. Osa kantoi mukanaan nyssäköitä, joillakin oli vain vaatteet päällään. 

“Katsos kun,” Alik aloitti, “juttu on niin että menit sitten suututtamaan kotikyläni.”

“En minä ketään suututtanut, he itse päättelivät mitä pää—” Efim koitti huomauttaa väliin, mutta tuli vain tylysti keskeytetyksi. 

“Juu juu et, mutta ymmärtänet kyllä. Joka tapauksessa, minulla on vielä ystäviä tallessa, sellaisia ketkä kokivat velvollisuudekseen taata minulle oikeudenmukaisen käsittelyn ja tyynnyttää raivokasta väkeä. En loppujen lopuksi ehtinyt saamaan mustan silmän, haljenneen huulen ja pudonneen hampaan lisäksi enempää osumaa, kun tulin jo johdatetuksi kylään.”

Totta tosiaan, nyt vasta Alikin sekavassa purukalustossa näkyi tyhjä kolo puuttuvan etuhampaan kohdalla.

“Sain paljon paremman kohtelun kuin sinä. Majoituin vanhan tuttavani Anisimin kotiin odottamaan päätöstä rangaistuksestani, ja siinä samalla päivien aikana tuli selväksi etteivät vallan kaikki Izgibin asukkaista olleet tyytyväisiä D’aakypin olemattomiin tapoihin hoitaa kylänsä etua. Hän kiristi veroa, otti jokaisesta kaadosta ja satokilosta lähes puolet. Samalla kun muut näkivät nälkää, D’aakypini perhekunta eleli leveästi. Kun kerroin tontistasi ja ylistin ylänköelämää, minua ryhdyttiin vuoron perään piilottelemaan taloissa kunnes saimme suunnitelman valmiiksi.”

Efim ei tiennyt miten reagoida. Hän ei ollut koskaan tahtonut tiluksilleen ainuttakaan ylimääräistä ihmistä, ja nyt Alik oli luvannut nopealla laskennalla ainakin yli kahdellekymmenelle hengelle kodin Vecnosta. Millä resursseilla heidät elätettäisiin? Artunov pudisti pienesti päätään, muttei ehtinyt esittämään poikkipuolista sanaa kun teräsvanhus jo jatkoi tarinaansa.

“Muistan D’aakypin olleen jo nuorena kelju ottamaan huonoja uutisia vastaan, ja nytkin hän ehkäisi pelkäämäänsä kapinaa enemmän kepillä kuin porkkanalla, joten mieleen ei tullutkaan vain sanoa heippa ja lähteä. Teimme siis oikean pakosuunnitelman: kaikki odottaisivat lauantaiaamuna tärkeimmät kantamukset mukanaan merkkiä. Kaksi uskalikkoa — Anisim ja tämä Mefodiy tässä — sytyttivät vilja-aitan palamaan, ja hälinän turvin lähdimme helposti kuin koirat veräjästä. Kukaan ei edes estellyt minua kun kävin hakemassa muina miehinä Taktikan karjasuojasta. Että ei tarvitse kiittää, mutta tässä tammasi!”

Sanojensa päätteeksi Alik ojensi kulahtaneet nahkaohjat Efimin käsiin. Jälkimmäinen ei tiennyt mitä sanoa, katseli vain hämmentyneenä vahingoittumattoman näköistä kasvattiaan, sitten Alikia ja tuon takana orpoina seisovia ihmisiä. Kymmenen minuuttia sitten hän oli ollut varma vanhuksen kuolemasta ja Taktikan menettämisestä D’aakypin käyttöön, ja tässä kumpainenkin nyt seisoi elämänsä kunnossa. Hetken Efim muotoili sanoja mielessään, pyöritellen samalla pujopartaa mietteliäästi sormien välissä.

“Sinä se jaksat vain aina yllättää, vaan eipä ole äijää karvoihin katsominen. Olen toki iloinen paluustasi, ja kiitos myös Taktikasta, mutta mitä minä tälle väelle teen? En voi jokaista vastaantulevaa ottaa syöttilääksi, vaikka kuinka vetoaisit moraaliini. Sitä paitsi jos Ulyanasta jotain opin, niin koskaan enää en yhteenkään vieraaseen ihmiseen luota.”

Lausuessaan naisen nimen Efim sylkäisi kuin saadakseen kitkerän maun pois suustaan. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Alik kuvitteli Vecnon olevan oikea paikka aliravituille, likaisille kyläläisille, jotka resuisesta ulkonäöstään päätellen olivat Izgibin pohjasakkaa. Nyt he olisivat tulossa Efimin taakaksi — ei kiitos. 

Vanhus oli selkeästi perillä ystävänsä mietteistä. Hän heilautti karheaksi parkkiintunutta kättään jälleen joukkoa kohden.

“Eivät he elätettäviksi tule, vaan töitä tekemään! Mietipä sitä. Kuinka paljon helpompaa elämä sitten olisi, kun taakka jakaantuisi useammille hartioille? He kyllä hankkivat itse elantonsa, ja jotka eivät siihen kykene, saavat apua muilta. Meidän ei tarvitsisi kuin taata heille turvallinen tila, ja kaikki voittavat. Voitko muka kieltäytyä?”

Säälittävä ihmismassa näytti laumalta säikkyjä, käsittelemättömiä ja huonosti hoidettuja villipeuroja, katseissakin oli jotain samaa noiden sarvipäiden kanssa. Efim ei ollut edelleenkään innostunut ajatuksesta, jossa kaikki nuo tuntemattomat ryysyläiset pyörisivät hänen tiluksillaan, mutta toisaalta Alikin perustelut olivat toimivia. 

“Ehdoin ettei meille koidu ongelmia, jääkööt. Mutta pienestäkin rikkeestä saa kengänkuvan persauksille, minulla ei ole kärsivällisyyttä lähteä opettamaan ketään tavoille.”

Alik nauroi, viittilöi ihmiset astumaan porteista sisään ja taputti Efimin olkaa niin että luut rutisi. 

Kyllä tässä olisi Karlalle vielä selitettävää.

Zen

Pitkänokkapokkaa

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Iivari tuijotti koiraa. Koira tuijotti takaisin. Kummankin kasvoilla oli sama, alentava, pistävä katse: käynnissä oli selkeästi sanaton taisto siitä kumpi murtuu ensin. Kumman silmät väistivät ensimmäisenä, kuka olisi tahdoltaan heikoin? 

Iivarin matka kirjastoon oli katkennut herrainkabinetin kohdalla, kun hänen silmiinsä särähti anteeksiantamaton näky: kalliilla kullatulla parisohvalla makoili koira. Tuo saastainen otus levitteli syöpäläisiä ja pitkiä karvojaan huonekalun käsinkirjotulle pinnalle, ja sen pitkät kynnet ja kuolaava suu olivat valmiina tuhoamaan loputkin kallisarvoisesta esineestä. Mies ei saanut järkytykseltään sanaa suustaan röyhkeän elikon katsoessa häntä pitkää kuonoaan pitkin kuin olisi itse isäntä taloudessa. Ilme ei värähtänytkään, vaikka vastaanottavat silmät koittivat antaa samalla mitalla takaisin.

Lopulta Iivarin oli myönnyttävä häviöön silmäpainissa. Turhautuneena tuo murahti, marssi koiraa kohti ja läiskytti käsiä yhteen, täysin tuloksetta: tuntui että hän oli vain kirppu turkissa, ärsyttävä mutta harmiton. Ei reagoimisen arvoinen.

“Hus, painuhan siitä!” Ei reaktiota. Myöskään äänenkorotus ei auttanut, sillä eläin oli selkeästi löytänyt oman paikkansa. Kuin kuittaillakseen hätistelijälleen se vain haukotteli niin että kapea kita paistoi, asettelipa vielä itsensä vähän paremmin takamuksensa arvoiselle sohvalle. Se jos mikä sai Iivarin hermostumaan. Mies kiristi ilmettään lisää, jos vain mahdollista, ja tarttui vinttikoiran luisevaan takamukseen nykiäkseen otuksen lattialle. Vaikka kolhot, tuntemattomat sormet suorastaan kaivautuivat turkkiin ja sen alla piilottelevaan ohueen nahkaan, ei pitkäkuono tarjonnut hampaita: olisikin. Sen sijaan se jatkoi loikoiluaan välinpitämättömänä, kuin ignooraten korvassaan surisevan kärpäsen. Iivarin oli kerättävä kaikki vähäiset voimansa saadakseen riuhtaistua passiivista vastarintaa tekevä 40 kg edes puoliksi lattian puolelle. Vasta silloin ylimielinen koira suostui luomaan toisen katseen häirikköön, huokaisten ja loputkin ruumistaan lattialle tiputtaen. Iivarin korvia särki kuulla, kuinka kynnet rapisivat puuta vasten. Kuka korvaisi kaikki naarmuuntuneet pinnat?

Vitaliyalla oli aina vastaus kaikkeen, ja hänet Iivari tapasi alasalista annettuaan ensin jäätävän “tämä ei jää tähän”-katseen kirppukasalle. Miehen tietämättä koira oli kiivennyt takaisin sohvalle heti kaksijalkaisen kadotessa käytävään. Typerät ihmiset.

“Miksi toisen kerroksen kabinetissa makaa rakki sohvalla?” Iivari jylisi alustamatta kysymystä sen enempää. Vitaliya ei vaivautunut edes laskemaan katsetta kirjasta vastatessaan yksioikoisesti “koska se on minun koirani.” Hän oli jo ikävän tottunut ovellaan vihaisena myrskyävään von Hoffréniin: tästä oli tulossa jo selkeä tapa kirjoittamattomine sääntöineen.

“Ja ennen kuin kysyt mistä lähtien,” Vitaliya jatkoi ennen ennakoimaansa ryöpytystä, “niin eilisestä. Clave haki sen pyynnöstäni Raunasta.”

Hiljaisuudesta päätellen Iivari joko mietti vastaustaan, tai vaihtoehtoisesti vain osoitti mieltään pitämällä suunsa kiinni. Jälkimmäinen oli luultavasti todellinen vastaus, mikä ei Vitaliyaa tietenkään haitannut. Laiskasti hän käänsi sivua ja antoi toisen marinoitua vielä muutaman luetun rivin verran ennen jatkoa.

“Vasili on rauhallinen, siisti ja hiljainen, eikä siitä tule olemaan vaivaa sinulle, ellet itse ole sitä sille.”

Ai ei ollut vaivaa vai? Olikohan neiti Dzelzain itse koskaan kokeillut saada vasikankokoista koiraansa alas sohvalta? Iivari murahti enemmän itselleen kuin ystävälleen, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Välillä tuntui nimittäin vahvasti siltä, että Vitaliya teki tarkoituksellisesti toisen elämästä hankalampaa kuin se on. Naisen pitäisi keksiä itselleen harrastuksia. Mieluiten sellaisia, jotka eivät ärsyttäneet Iivaria. Koira ei ollut sellainen.

“Kunhan se pysyy poissa huonekaluilta” oli keskustelun tyly lopetus, kun mies kääntyi puoliksi lannistettuna ovella. Toteamukseen sisältyi selkeä ehto sekä vihjaus, ettei keskustelu suinkaan ollut vielä tässä. Iivari ei pitänyt koirista, noista haisevista, äänekkäistä ja likaisista vouhottajista jotka läähättivät kaikki lasipinnat huuruun ja toivat ärsyttävän korkean energian mukanaan. Niiden ainoa hyvä puoli oli tottelevaisuus: sopiva annos nöyryyttä ja palvelualttiutta, samaan tapaan kuin hyvällä palkollisella. Ja tuo ominaisuus Vitaliyan piskista — Vasiliko sen nimi oli — tuntui puuttuvan tyystin. Jos Iivari jostain ei pitänyt, se oli niskoittelu. Hänelle ei väitetty vastaan. Piste.

Kävellessään käytävää pitkin takaisin Iivari erehtyi katsahtamaan kabinettiin. Koira makasi taas samalla paikalla lehtikullatulla sohvalla, katsoen uhmakkaasti miestä jumalattoman pitkää kuonoaan pitkin.

Zen

Ylityksiä

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

“No tosta me ei kyllä takuuvarmasti mennä yli!”
“Nössöt.”
“Ei mut ei Knut osaa.”
“Nöööössöt.”
Ai että Amelien teki mieli kouraista maasta tuore läjä poninkakkaa ja heittää lantapallerot suoraan Fricin ärsyttävään, lällättävään naamaan. Poika virnuili ja nojaili rakentamansa esteen tolppaan, hän tiesi kyllä mistä naruista vedellä saadakseen tyttöystävänsä äärirajoille. Amelie oli pyytänyt apua puomiennostelussa, ja paahteisesta säästä huolimatta Fric oli urhoollisesti juossut asettelemaan takaisin painavia puupuomeja joita Knut tavan takaa pudotteli pikkuisella 60 cm radallaan, milloin etu- ja milloin takajaloillaan. Kyllä pojan olisi ihan kohtuullista saada vähän hupia siitä hyvästä.
“Eksää uskalla vai,” Fric leukaili.
Mielessään Amelie totesi että ei, ja ilme luultavasti paljasti tuon ajatukset. Hän katsoi pojan pystyttämää taideteosta. Se oli oikea hirviö. Kaikki kuusi puomia olivat erivärisiä, ja ne olivat niin lähellä toisiaan että este näytti muurilta hyvä trippi päällä. Onttojen tolppien nokkiin oli asetettu pitkät, puiset kouluraipat kunniakujaksi. Korkeutta ilmestyksellä oli ainakin 80 cm — aivan liikaa lihavalle ja laiskalle Knutille, joka tuntui paisuvan jokaisena laitumella vietettynä päivänä ainakin kahdeksan kiloa lisää.
Fric jatkoi lällättelyään, hän oli aivan liian taitava mikä tyttöystävänsä yllyttämiseen tuli. Amelien päässä kiehui, eikä se johtunut vain auringonpaisteen ja mustan kypärän yhdistelmästä.
“Okei, okei! Mä kokeilen! Perkele sun kanssa Fric, sua ei sit kutsuta mun hautajaisiin” Amelie tiuskaisi ja pyysi Knutia lähtemään liikkeelle. Poni oli ehtinyt jo torkahtamaan, ja se tarvitsi uuden pohkeen liikahtaakseen lyllertävään käyntiin. Vaivoin esiinkaivettu laukka oli sentäs ruunan esittämäksi yllättävän reipasta, mutta ikuisesti yhtä surkuhupaisaa, lyhytaskelista hyllymistä.

Fric kiherteli katsoessaan kuinka ratsukko käänsi pitkän suoran linjan rakentamalleen monsterille. Amelien oli pakko istua alas lähestyessä, sillä Knut aina hyödynsi kadonneen lähikontaktin kevyessä istunnassa ja hidasti töksähtäen raviin. Nyt kun poni olisi tekemättä niin, olisi kiva…
Este lähestyi hitaasti, mutta silti aivan liian nopeasti. Pikkuiset korvat olivat tötteröllään: johtuiko se innostuksesta vai kauhistuksesta, sitä ei Amelie osannut sanoa. Voi ei, laukka ei voisi olla enempää maahansidottu… Uulan kanssa este ei olisi homma eikä mikään, mutta nytpä ei ollutkaan pitkäjalkaista kilpuria alla. Kunpa olisi. Kymmenen metriä esteelle… Kuusi… Neljä… Kolme…
Moni asia tapahtui samanaikaisesti. Amelie koki töksähdyksen askeleen verran ennen ponnistuspaikkaa, kun Knut tuntui huomaavan vasta tässä vaiheessa mihin olikaan lupautunut. Sekunnin sisään ponin päässä kävi kiivas laskutoimitus, mihin suuntaan lipeäisi, vai pääsisiköhän tästä sittenkin yli? Samalla sekunnilla Amelie junttasi istuinluunsa syvälle satulaan ollakseen lentämättä lyhyen kaulan kautta puomien sekaan, valmiina sanomaan kovaan ääneen “mitä mä sanoin”.
Siksi ratsastaja leijuikin pian satulan yläpuolella jalustimet vapaina roikkuen, sillä kaikkia todennäköisyyksiä vasten Knut päätteli pääsevänsä sittenkin pelottavan näköisen, massiivisen ja itselleen aivan liian korkean rakennelman ylitse. Ja niin se tekikin! Fric hihkui innosta ponin tehdessä jarrutteluvauhdista oikean sammakkohyppyjen kuninkaan, joka nykäisi yhtä paljon eteen- kuin ylöspäin. Poika näki suorastaan hidastettuna kuinka poni lensi kaikki jalat rungon alla, läskit liidossa tutisten koko kammottavuuden komeuden yli. Amelie roikkui ilmassa kauhu kasvoillaan, puristaen ohjista kiinni rystyset valkosina. Hän laskeutui kuin ihmeen kaupalla takaisin satulaan, ja olisi pysynytkin siinä mikäli Knut ei olisi lyönyt jarruja pohjaan heti etukavioiden koskettaessa turvallista maankamaraa. Hiekan pöllähdyksessä Amelie löysi sieltä myös itsensä.

“VAU” kävi Fricin rehellinen kommentti. Muuta hän ei pystynyt sanomaan pidätellessään nauruaan. Oli ensin selvitettävä millä mielin Amelie oli, jottei hekottelu koituisi pojan kohtaloksi. Nainen nousikin vaikeasti ähkäisten ylös samalla hiekkoja pyyhkien ja suustaan sylkien. Hän oli sanaton. Katse kävi esteenkammotuksessa jonka yli he olivat liidelleet, sitten se siirtyi läsipäiseen poniin joka oli palautunut sekunnissa takaisin virransäästötilaan ja roikotti alahuultaan melkein maassa asti. Knut, hänen lihava, itsepäinen ja hölmö Knut, oli ylittänyt jotain kavalettia korkeampaa. Häh?!
Amelie virnisti ja antoi ponilleen ison halauksen. Fric otti eleen lupana nauraa, ja niin hän toden totta tekikin. Amelie liittyi ilonpitoon. He nauroivat pitkään, taluttivat Knutia ja ylistivät yhteen ääneen sen suoritusta.
“Mutta yksi asia mun on sanottava,” Amelie totesi hieman vakavammalla äänellä.
“Mä en ikinä palkkaisi sua ratamestariksi kisoihin.”
“Tiiäks, ehkä se on vaan hyvä.”

Puolta tuntia myöhemmin Knut seisoi pesukarsinassa Amelien suihkutellessa huolellisesti sen jalkoja. Fric nojaili seinään, he jutustelivat niitä näitä. Hevosista, kilpailuista, käytäisiinkö illalla kaupungissa, ihmisistä, siitä miten Abraxas oli tuuppaissut sadattelujen saattelemana Claven eilen kumoon rynnistäessään syömään silmät kiiluen ruusunnuppuja heti kun puutarhuri käänsi hetkeksi selkänsä.
“Max tuli muuten juttelemaan mulle aiemmin” Fric totesi.
“Ai, mitäs se?” Amelie vastasi hieman varauksella. Hän tiesi poikaystävänsä kuvittelemat kolmiodraamat, he olivat puhuneetkin siitä. Mikäli toinen lähtisi taas möyhöttämään, olisi Amelie valmiina painamaan hätä seis-nappia.
“Pyyteli anteeks ja semmosta. Eeämtee, oli vähän random.”
Jalkoja kylmäävä tuhahti. “Miks se anteeks pyytää, sunhan se varmaan enemmän pitäis.”
“Nii… No en mä oikein osannut siihen mitään fiksuu vastata, jotain vähän mutisin. Mut ei mua tartteisi tästä tiiätkö enää läksyttää, mä oon jo ainakin tuhat kertaa myöntänyt että ehkä olin vähän mustis.”
“Vähän?”
“Semisti. Mut hei kyllä mulla järkeäkin on, kyl tää juttu on musta ihan taputeltu. No hard feelings ja silleen, oo ihan sujut Maxin kaa.”
“Todista se, pyydä ite siltä vuorostas anteeksi seuraavalla kerralla.”
“Vaikka pyydänkin! Eka meidän pitäis vaan vissiin törmätä, en oo sälliä pahemmin nähnyt nyt.”
“Niin, no murtuhan siltä se nilkka, ei kai täällä paljon tee kyynärsauvojen kanssa?”
Fric näytti hetken aikaa miettivältä.
“Mut tehän ootte kavereita?”
“Ei nyt ehkä ihan, mut ollaan me joskus juteltu. Kuis? Älä nyt vaan taas ala kuvittelee mitään.”
“En en! Onks sulla Maxin numeroa?”
“On, Clave antaa mulle aina kaikkien numerot siltä varalta että tarttee apuja puolin tai toisin. Edelleen, kuis?”
“Sähän voisit vähän jutskailla sen kanssa niin et voitaisiin törmätä joskus, ni mä sitten voin pyytää anteeks vaikka kuule ihan sun nähden niin uskot! Kaikki pitää mua tyhmänä ja ihan muksuna, sit te voisitte Maxin kanssa ainakin myöntää että osaan olla ihan kypsä.”
“Köpsä sä ainakin oot” Amelie vastasi ja käänsi virnistyksen saattelemana vesisuihkun poikaa päin. Knut hätkähti hetkeksi hereille kastuvan parkaisusta, mutta vajosi takaisin koomaansa välittämättä enää leikkimielisestä, yksipuolisesta vesisodasta. Vesiteurastus se enemmän oli.

“No ei mut vakavasti, tee se, pliis,” Fric pyysi rutistaessaan Vitaliyan lahjoittamaa pellavapaitaa kuivaksi. Amelie kohautti hartioitaan.
“Kai mä voisin. Varmaan piristäis Maxiakin vähän, ainakin Ilona sano että se on ollut pikkasen masiksen olonen.”
“Jes kiitti. Eikä hei tartte pelätä enää mitään draamaa, kyl mä nyt tajusin et eihän tämmöselle hunksille kenestäkään uhkaa oo,” Fric sanoi ja ehti pullistelemaan hernehauiksiaan ennen kuin sai uuden vesisuihkun päälleen.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin