Tarinahevoskollektiivi

Hei, täältä sä löydät kaikki uusimmat virtuaali­hevos­maailmassa kirjotetut tarinat. Liity mukaan, jos haluut tehdä tilin omalle tallillesi tai hahmollesi, tai laita sivusto muuten vaan seuraukseen. Tervetuloa!

Liity mukaan tästä
Zen

Karmaa tai ei

Liittyy tähän tarinaan

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

Amelie oli turta. Hänen kätensä hinkkasi mekaanisesti Uulan suitsiin rasvaa, toisto toistolta, samaa poskihihnaa. Katse oli oikeasti jossakin kauempana kuin putsattavissa varusteissa, ja silmiä pinnoitti kimmeltävä kalvo.

Käytävää pitkin vihellellessään hän oli tullut kuulleeksi pätkän keskustelua. “No, kai se oli karma mikä viimein iski” ja “sairaalasta ei ole kuulunut mitään, ei vissiin ole herännyt”. Vitaliyamainen uteliaisuustutka kääntyi pesupaikalla supisevaa joukkoa kohden suuri kysymysmerkki helottaen.

“Etkö ole kuullut?” Amelie pudisteli päätään vastaukseksi. “Norrington iski päänsä maastossa, tippui oikein kunnolla. Ei tiedetä mitä kävi, mutta epäiltäis ettei ole herännyt, olisi Vitaliya siitä kai jo kuullut ja kertonut.”

Tuntui kuin kivi olisi tipahtanut vatsanpohjaan. Kuvottava tunne, tyhjyys, epäusko, lähti versomaan lohkareesta ja kurotteli mustat hyhmäiset juurensa kehon jokaiseen sopukkaan.

Amelie ei muista vastasiko mitään, tai kuinka hän oli päätynyt varustehuoneen kimmoisalle nojatuolille jynssäämään varusteita jotka oli vasta eilen hoidettu. Nora Veronica Norrington ei ollut koskaan kuulunut Amelien suosikki-ihmisiin, ja noiden kilvoittelusta oli hyväntahtoisuus kaukana, mutta… Tämä ei silti ollut oikein. Ei hän ollut tahtonut Noralle mitään pahaa. Eihän? Amelie oli kyllä toivonut että tuo kämmäisi joskus oikein kunnolla, menettäisi kasvonsa, mutta ei aivan tällä tavalla. Oliko Amelie manannut kilpakumppaniaan? Eihän se toiminut niin, eihän?

Ajatukset velloivat hitaasti Amelien päässä, mutta hän ei silti saanut niistä kiinni. Pitäisiköhän hänen selvittää mitä Noralle oikeasti tapahtui? Keneltä hän kysyisi, Vitaliyalta, Clavelta? Entäs Ambry? Voisiko hän soittaa suoraan sairaalaan? Tosin eihän Amelie edes tiennyt missä Nora makasi, oliko enää edes samassa maassa — sen perusteella mitä hän oli isä-Norringtonista saanut tietää, tuo oli luultavasti lennättänyt kultapupusensa parhaaseen mahdolliseen yksityissairaalaan. Eihän Norrington voinut tahrata itseään makaamalla tavallisen rahvaan seassa, ei edes koomassa!

Amelie häpesi ilkeitä ajatuksiaan ja henkisesti läpsäisi omaa poskeaan, läps. Ei Nora ollut koomassa, ei niin saanut ajatella.

Mitäköhän Zirafelle tapahtuisi…? Amelie läpsäisi itseään toisellekin astraaliposkelle, läps. Toinen lojui sairaalassa (kypärä oli kuulemma haljennut kuin kananmunan kuori) ja täällä korppikotka kierteli hänen hevostaan. Chaput, mene itseesi!

Ovi narahti Friciksen astuessa sisään. Kun tavanomaiseen morosteluun ei kuulunut vastausta, osasi poika laskea langanpäät yhteen. Hän istui tuolin pehmustetulle käsinojalle ja halasi tyttöystäväänsä: jotakin tuokin sosiaalisesti ikikömpelö oli sentäs oppinut. Amelie nojasi heinältä tuoksuvaa rintaa vasten, ja ennen kuin hän huomasikaan, hautautuivat kasvot rosoiseen kankaaseen ja kastelivat sen kyynelillä.

Hetken nyyhkittyään Amelie kohotti katseensa ja ryysti nenäänsä, pyyhkien sen hihaansa. Fricis tarjosi taskuliinan aavistuksen liian myöhään.

“Tiesitkö sinä?” brunette osoitti kysymyksen niiskutuksen lomassa.
“Kuulin justiinsa käytävällä, kävelit kuulemma tänne ku robotti niin oli helppo päätellä mistä sut löytää.”
“Kiitos.”
“Joo. Aika paska juttu. En mä ikinä siitä muijasta tykänny, mut ei tääkään nyt oikein oo.”

Puhuessaan Fric otti suitset Amelien käsistä, nousi laittamaan ne naulaansa, palasi ja istui takaisin alas käsinojalle. Hän saisi huutia jos Iivari saisi tietää kuinka tallin arvokalusteita rahvaalla kankulla näin julkeasti väärinkäytettiin, mutta noottia oli tullut jo sen verran paljon että heittäkää nyt vielä pisara mereen. Eikö se ollutkin juuri Fricis joka lainasi Ambrylle Ceran kohtalokkaaseen maastoon, ihan suitsait. Kai Vitaliya tamman lainaisi, ainahan hän liisaili Esmeraldan ja Topazionkin melkein kenelle vain? No, eipä lainannut, ja koskaan aiemmin ei Fricis ollut kokenut sellaista sanallista höykytystä linnan emännältä. Kuka olisi kantanut vastuun jos Ambryllekin olisi sattunut jotain? Fricis sai pohtia sitä aivan rauhassa talikonvarressa ollessaan kuukauden päivät yksin oripuolen kakkavastaava.

“Jos Nora ei herää tai kuolee, niin minneköhän Zirafe menee? Pistetäänkö sekin monttuun vai…?”

“Hyi älä edes leikilläsi puhu tuollaista!” Amelie kivahti ja näytti hetken siltä että jatkaisi vielä, kunnes murtui uudemman kerran kyyneliin ja hautautui kamalia puhuvan pojan syliin toistamiseen. Oli jo tarpeeksi kamalaa ajatella mitä Noralle käy, ja nyt Amelie pelkäsi myös Zirafen puolesta. Ihana, rakas ja railakas Zira-sirpakka! Noloa, mutta hevosen kohtalon spekuloiminen ahdisti melkein yhtäläisesti omistajan tilanteen kanssa.

Fricis päätteli että oli parasta olla hiljaa, mikä möläytysten volyymiin nähden olikin aivan loistava ratkaisu. Sade rapisteli korkeaa ikkunaa ja peitti Amelien itkun alleen.

Täällä jumalan selän takana

“Anteeksi!”

Iivari mulkoili kikattavien teinityttöjen perään. Nuo olivat säikäyttäneet Riarion juoksemalla ohi naurusta rääkyen, letit vauhdissa lepattaen, ja vaikka ori olikin tuttuun tapaansa ottanut vain yksittäisen sivuaskeleen, sai sekin pieni omistajan sieraimet väräjämään vihaisesti kivisen, perustympeän ilmeen alla. Kurittomia kakaroita! Toinen oli ilmiselvästi Efimin tyttö, tukevamman nimeä Iivari ei muistanut vaikka olikin tuohon (ikävä kyllä) usein törmännyt. Eikö kukaan pitänyt täällä perähikiällä lapsia ruodussa? Sitä eletään kuin pellossa!

Kyllä oli syksyn aikana Vecnon alamäki alkanut. Iivari oli saanut kuulla kaiken Igzibin kylän selkkauksesta, D’Yaakupista ja Ulyanasta. Jälkimmäisestä kertoessa Efim oli sylkenyt niin paljon että hänelle oli tehnyt mieli tarjota tuopillinen vettä nestehukkaan. Rationaalisessa aivojensopukassaan Iivari ymmärsi hyvin miksi Igzibin ihmiset majoittuivat Vecnon pihaan, mutta toisaalta, miksi kukaan tahtoi ylimääräisiä ihmisiä nurkkiinsa luuhaamaan? Varsinkin kun suurin osa noista loisista oli täysin hyödyttömiä vanhuksia, rampoja?

“Luulin ettet välitä ihmisistä,” Iivari oli kysynyt talouden isännältä heti kun kykeni. Vastaus ei häntä auttanut.

“Gospodin Iivari, asia on monimutkaisempi. Säälin toki teitä kapitalisteja, mutta on minulla silti omatuntoni,” Efim pyöräytti mietoa olutta tuopissa pistääkseen sakan liikkeelle ennen jatkamista. “Sitä paitsi mikä tahansa on kiusaksi D’Yaakupille on voitoksi minulle,” hän lisäsi ja kohotti virneentapaista suupielilleen.

Vieras ymmärsi viimeisen lauseen paremmin kuin hyvin.

Nyt keskustelusta oli useampi päivä aikaa, ja totuttuun tapaan Iivari alkoi hiljalleen kotiutumaan Vecnoon. Hän oli saanut itselleen saman suurehkon huoneen päätalosta kuin viimeksikin, rauhallisen yksinäisen soppensa, istui samalla paikalla pitkässä pöydässä Alikin vieressä, ratsasti Efimin rinnalla — ja kävi joka ilta läpi samat kummalliset, joskus puistattavatkin, rituaalit edellämainitun savuisessa kodassa. 

Siksi Iivari oli tavallistakin kiukkuisempi ärsyttävän iloisista lapsista, sillä valvottuaan pitkälle yöhön outoja juomia juodessa ja kuunnellen taljaan pukeutuneen miehen örisevää kurkkulaulua, ei kai sitä kukaan voinut väittää olevansa virkeän terhakka. Sitten lisätään siihen vielä epämääräisillä risuilla paljaan selän mätkiminen ja rasvainen, äklöttävä poronmaito joka juotiin ykkösellä alas — se oli tulla kakkosella takaisin ylös, ja selkäkin näytti nyt samalta kuin kakkospataljoonan näpistelijä-Alfin vastaava upseerin keppikäsittelyn jälkeen. Mutta mitäpä Iivari ei tekisi ärsyttääkseen rakkahinta pientä varjostajaansa, tuota sulostuttavaa villakerästä. Ehkä shamaanin ujelluksesta, litkuista ja jättimäisen kehärummun paukuttamisesta ei ollut häivääkään todellista hyötyä, mutta se selkeästi ainakin häiritsi Scoxia. Siinä oli jo tarpeeksi hyvä syy matkustaa napapiirin hyiselle puolelle kykkimään. Mikä vain azuran hermoja kiristäisi.

“Oletko valmis?”

Iivari nousi kiireesti satulaan vastaamatta Efimin kysymykseen. Muut olivat jo valmistautuneet lähtöön, nyt he vain odottivat vieraan palautuvan ajatuksistaan ja kiipeävän kimonsa selkään. Riario näytti jyhkeältä verrattuna muiden luiseviin ahaltek-hevosiin, jotka säälittävissä talvikarvoissaan näyttivät vain kuppaisilta, ylikasvaneilta vinttikoirilta. 

Sanaakaan sanomatta pieni miesjoukko lähti laskeutumaan Vecnon ylängön jyrkkää rinnettä alas hämyisessä, pitkää kaamosta edeltävässä päivässä. Jokaisella oli vyöllään miekka siitäkin huolimatta etteivät he kiertäisi kuin lähimmät ansat ja etelänpuoleisen rajan: näinä aikoina oli parempi olla hieman liiankin varovainen. 

~*~

Patjan täytteenä olevat heinät kutittelivat selkää yön pimeydessä. Iivari valvoi yksin, tuijotti tummaa kattoa ja sen nokisia palkkeja. Taljoja oli ainakin tusina, mutta kylmyys hiipi silti ytimiin saakka.

Kävi kuten hän ennalta oli aavistanutkin: täältä käsin omaa elämää Saulkrastissa oppi arvostamaan. Kylläpä sitä oli osannut pitää itsestäänselvyytenä lämmintä kammaria; pehmeää patjaa ja untuvaista tyynyä; ruokaa jota ei tarvinnut juosta kiinni ennen syömistä; latvian kieltä, joka ei ehkä aivan äidinkielestä mennyt, mutta verrattuna täällä kaikkialla kuuluvaan ymmärtämättömään venäjään…

Mielenkiintoista oli myös se että Iivari huomasi kaipaavansa tuttua seuraa. Toki kyseessä oli vain muutama henkilö lähipiiristä, mutta joka tapauksessa oli lohduttavaa ettei hän ollut täysin itseään onnistunut paaduttamaan. Iivari kaipasi viikottaista puistoratsastusta Vitaliyan seuralaisena, hänen turhanpäiväisiä kutsujaan ja helisevän tunteikasta naurua joka kantautui salongista juorupiirin kokoontuessa. Myös Ilonaa mies kaipasi vierelleen — olisipa hän sittenkin pyytänyt tuota mukaan. Mokoma pieni sievä vasemman tien kulkija olisi luultavasti kiinnostunut Efimin tarjoamasta salatiedosta kaksi kertaa enemmän kuin yhä hieman skeptinen Iivari. 

Taivaankansi kääntyi hiljaa tähtineen, tundrasusi ulvoi jossain kaukana alamailla. Väristykset juoksivat kuulijan selkäpiitä pitkin.

Ensimmäinen matkaratsastusruusuke enemmän kuin Holgerilla

Mitä sitä turhaan pikkukisoista uraa aloittamaan, tuumasin, ja maksoin ilmoittautumismaksun sen kummempia miettimättä.
En ollut koskaan kokeillut Hassen kanssa matkaratsastusta, mutta sehän ei eroa millään lailla maastoratsastuksesta. Luokkakin oli vain viidentoista kilometrin, eli vähän lyhyempi kuin sunnuntaimaastolenkkimme Hassen kanssa. Mitä sitä turhaa miettimään?

Sitten en miettinytkään. Unohdin koko jutun. Laukkasin maastossa Hassella ja ruska oli ihanaa. Näytin kahtena eri päivänä keskisormea Holgerille ihan vahingossa, kun hän huuteli jotain peräämme tallipihasta poistuessamme. Hoidin talliaskareita yksin ja Ramonan kanssa. Elin kotona normaalia arkea. Tilasin Disneyplussan Ramonan kanssa puoliksi, koska en minä kauheasti elokuvia viitsi katsella.

Sunnuntaiaamuna oli sitten jotenkin ihmeellinen olo, kun säpsähdin kuudelta hereille. Sellainen kuin ala-asteella kun yöllä muistin unohtaneeni näyttää äidille jonkin lapun tai tehdä jonkin tehtävän. Ajattelin, että olin kai nähnyt vain unta, ja painoin pääni takaisin norppakuvioiseen tyynyliinaan verhotulle tyynylleni. Varmuuden vuoksi muistelin, oliko jotain jäänyt tekemättä. Vuokra oli maksettu jo, vaikka eräpäivä oli vasta maanantaina… Sähkölasku maksettu… Hassen raspaus tilattu… Mutta piru vie, se matkaratsastuskisa oli unohtunut!

En ole koskaan elämässäni niin nopeasti sinkoutunut sängystä vaatteisiinii ja autolla talliin. Siinä meni varmaan alle viisi minuuttia. Vedätin trailerin keskelle pihaa vinoon niin että hiekka pöllysi ja juoksutin aamuheiniään vielä nieleskelevän Hassen kyytiin ihan täyttä ravia. Paiskasin auton takapenkille sokkona Lidlin muovipussillisen jotain harjoja ja yleissatulan sekä suitset. Niin ja Holgerin ajohaalarin, kun epäilin, että minun tulisi kylmä pienessä nahkatakissani. Sitten mentiin lujaa ja toivottiin, etteivät nopeuskamerat räpsähtelisi ja idiootit hirvet hyppisi auton alle.

Cramptonissa ehdin juuri ja juuri eläinlääkärin tarkastukseen Hassen kanssa. Sen aikana hymyilin ja esitin rentoa ja rauhallista, mutta heti kun sain luvan, hölkkäsin hevosen kanssa pukemaan sille hätäisesti satulan ja suitset ja itselleni vielä hätäisemmin Holgerin ajohaalarin. Sitten vain tukka poninhännälle ja rentoa ravia, ja sekös Hasselle sopi niin ihanana viileänä syyspäivänä!

Olin ollut ihan oikeassa matkaratsastuksesta. Se oli maastoratsastusta. Luokka, johon osallistuimme, oli ihanneaikaluokka. Se tarkoitti, etten voinut päästellä Hassella yhtä reippaasti kuin kotona, koska ihanneaikaa ei saanut alittaa. Ravailimme siis niin paljon kuin aika antoi myöten pysyäksemme lämpöisinä, ja aina välillä laahustimme mahdollisimman hidasta käyntiä pitkiä pätkiä. Käyntihommatkaan eivät kuitenkaan ikävystyttäneet minua. Syksyllä luonto on tottavie kauneimmillaan, uudet maisemat ovat aina kiehtovia ja Holger oli kotonaan kaukana minusta ja hyvästä päivästäni. Sitä paitsi Hassen etukavioiden edestä juoksi orava, joka oli varmaan Hassenkin mielestä söpö, kunhan se toipui ensisäikähdyksestään.

Kurjinta päivässä oli odottelu, eikä sekään ollut hirveää. Kun pikku lenkki oli heitetty, piti odottaa viimeistenkin ratsastajien pääsyä maaliin jotta voittajat voitaisiin palkita, vaikka järjestys oli ollut selvillä jo iät ajat. Käytin ajan hyväkseni ratsastelemalla kentällä, koska ei meillä kotona niin hyvää kenttää ole laukkaamista varten. Hassekin tykkäsi, kun oli tasainen maa mennä. Sain ratsastaa sillä suoraan kentältä hakemaan neljännen sijan ruusukkeen. En malttanut edes laskeutua hevosen selästä ennen kuin postasin ruusukkeesta kuvan Insta Storyyn.

VMRJ:n ruusuke: Marjahilla

Kotimatkalla ajoin hitaammin kuin aamulla. Lisäksi kävin ostamassa Prismasta seinäkalenterin, kun olin valmis Hassen kanssa tallilla.

Toinen ja kolmas voitto enemmän kuin Holgerilla

31. toukokuuta 2020

“Sä oot ilmiömäinen!” Ramona kuiskasi jännittyneen kimakasti lämmittelykentän aidan ylitse. Ensimmäinen jousiammuntarata oli ohitse, toinen alkamassa, enkä viitsinyt laskeutua satulasta niiden välillä, sillä Hasse tuntui olevan kerrankin hereillä ja vastaavan apuihin.
“No daa-a!” vastasin Ramonalle kättäni huiskauttaen ja nostin laukan. Minun ei tarvinnut edes hymyillä hänen suuntaansa sen merkiksi, että tietenkin kommenttini oli vitsi. Hassella meni hyvin, mutta “ilmiömäinen” oli naurettavaa liioittelua.

Kun laukkasimme yhden kierroksen kentällä, Ramonaa ei enää näkynyt kentän ulkopuolella. Arvostin sitä, että hän oli kävellyt katsojien alueelta koko matkan lämmittelyalueelle vain kannustaakseen minua ja hevostamme, vaikka ilma oli kuuma ja Ramonan musta röijy ja hame olivat vieläkin kuumempia ja painavia.

Stall Arcanen voittoruusukkeet

Pysäytin Hassen vielä lämmittelykentän ulkopuolelle hengähtämään ennen rataa. En antanut sen juoda vielä, ettei neste hölskyisi, vaan sidoin hiukseni uudelleen poninhännälle ja poimin jouseni nojaamasta aitaa. Aioin määrätietoisesti voittaa nämä kilpailut. Olin nähnyt voittajaruusukkeen — se oli punainen, niin kaunis, lempiväriäni — ja aioin hieroa sitä kotimatkalla Holgerin hikiseen naamaan, jotta hän lakkaisi ikuisiksi ajoiksi nalkuttamasta siitä, miten oli sopimatonta olla nainen ja kilpailla hevosella. Odottaisipa vain. Ihan pian olisin nainen, joka sanoisi, että ajan kyllä ihan itse kuljetuskoppia vetävää autoa, kiitos vain, jää sinä äijä kotiisi makaamaan. Harmi vain, että Ramona ei tulisi mukaan ilman Holgeria…

Sitten oli aika mennä. Ravasin nurmiradalle jousi kupeellani ja annoin katseeni kiertää. Sain ravata muutamia ympyröitä. Kun rata oli havainnoitu, etsin Ramonaa katsomosta. Siellä hän istui, ja katseeni kohdatessaan vilkaisi Holgeria. Holger oli kuitenkin syventynyt juttelemaan jonkun lippispäisen kanssa, joten Ramona näytti minulle peukkuja nopeasti  ja hymyili jännittyneesti. En voinut vastata muutoin kuin yhtä jännittyneellä hymyllä.

Toinen luokkani alkoi. Hasse laukkasi. Kun istuin rennosti ja rentoutin hartiani, ruumiini uskoi sydämeni hakkaavan vauhdista eikä jännityksestä. Se taas auttoi käsieni tärinään. Tunsin olevani voimakas jännittäessäni jousen. Tunsin olevani voittamaton, kun nuoli jäi törröttämään täsmällisesti keskelle taulua. Sitä en saanut juhlia liiaksi, sillä suurin syntini, johon menestykseni aina viimeistään kariutui, oli liika innostuminen ja ylpeys. Pysy rauhallisena, Rosita.

Hasse suoritti hyvin. Se kuunteli pohjeapuja ja vähän istuntaakin. Se oli hitaampi muita, mutta toisaalta sain jopa sekunnin enemmän tähtäysaikaa. Tarkkuus voittaisi nyt nopeuden. Sen oli voitettava. Minähän saisin sen ruusukkeen, sen kauniin punaisen. Heilauttaisin sitä matkalla Holgerille sen merkiksi, että hän tietäisi kääntyä ABC:lle, jotta voisin ostaa kahvia täsmälleen silloin kuin halusin. Kun minulla olisi se ruusuke, Holger ei sanoisi mitään moneen päivään.

Kun hidastin Hassen raviin ja laskin jousen, rata tuntui vain hujahtaneen ohitse. Etsin taas Ramonaa katsojien joukosta, mutta hän ei ollut siellä. Vain Holger jutteli saman lippispäisen kanssa, eikä ilmeisesti ollut edes huomannut, että oli Hassen ja minun vuoro.

Ramona odotti varikon puolella. Hän ei voinut hyppiä ja kiljua ja muutenkaan käyttäytyä kuin lapsi tai barbaari, mutta hän puristi nyrkkinsä leuan alle ja hymyili niin, että jokainen valkoinen hammas näkyi.

“Paljon onnea”, Ramona sanoi hiljaa ja tarttui Hassen ohjiin, kun ratsastin kohti.
“Ei me olla voitettu. Vielä.”
“Niin, vielä.”

Laskeuduin alas Hassen selästä. Ramona tarjosi ohjat takaisin minulle ja huokaisten tartuin niihin. Sisareni osasi kyllä käsitellä hevostaan, mutta Holger valitti aina, ettei se sopinut. Ensimmäisissä kilpailuissahan Holger oli ollut käsi ojossa Ramonan paikalla varikolla ja luullut voivansa vaatia, että hän käsittelee hevostamme julkisissa paikoissa minun sijastani. En tietenkään ollut suostunut siihen.

Hasse laski päänsä vesisankoon heti, kun olimme trailerin vierellä. Normaalisti olisin  jo ottanut siltä varusteita ja ohjannut sitä autoon odottamaan lähtöä, mutta sillä kertaa en. Pidin vain ohjista kiinni ja join vettä itsekin. Ramona katsoi minua kysyvästi.

“Me voitetaan”, sanoin hänelle ja yritin leyhytellä ilmaa hikiseen niskaani. “Me voitetaan, niin meidän pitää vielä hakea ruusuke. Turha ottaa varusteita pois.”
“Mistä sä tiedät, että te voitatte! Vielä on kolme osallistujaa jäljellä.”
“En mä tiedäkään. Mutta mä haluan niin kovasti, että me voitetaan, koska ratakin meni hyvin.”

Kun lopulta sain todella tietää, että voitimme, innostus oli ottaa minusta vallan. Olisin halunnut hyppiä ja kiljua. Sen sijaan halasin vain puolittain Ramonaa, joka nosti trailerin viereltä jakkaran lähemmäs, etten olisi rasittanut Hassen selkää jatkuvilla ratsautumisilla. Nousin jakkaralta hevosen selkään ja pukkasin hitaasti kävelevän Hassen liikkeelle jo ennen kuin sain jalat jalustimiin.

Hymyilin hillitysti, kun Hassen suitsiin ei pujotettu vain yhtä, vaan kaksi punaista voittoruusuketta — lempiväriäni ja kauniimpia näkemiäni. En ollut varma, tekikö mieleni enemmän tuulettaa niin kuin olisin maailman suurin voittaja, vai heittäytyä polvilleni tuomareiden ja kilpailun järjestäjien eteen ja kiittää heitä nöyremmin kuin kukaan koskaan kiittänyt ketään. Tarvitsin niitä ruusukkeita niin kovasti. Halusin niitä niin kovasti. Yksikin olisi suljenut Holgerin suun, mutta nyt minulla ja Hassella oli peräti kaksi. Kun Holger pysähtyisi minun käskystäni ABC:lle, jotta saisin kahvin, ostaisin kyllä pullankin.

Ainahan kaikkeen voi koittaa varautua

 Ikkunan takana oli vilissyt aiemmin aina vain kesyttämättömämmäksi muuttuvia maisemia. Vilisi nytkin, mutta pimeys peitti näyn jättäen ainoaksi todisteeksi junan liikkumisesta tärisevän vuoteen ja vaunun kolahtelun. Ulkomaailman sijaan ikkuna heijasti vain hämärästi valaistua kabinettia ja mustuutta tuijottavat kalpeat kasvot.

Matkaa oli taittunut jo jonkin verran, Uralin toiselle puolelle. Kilometrejä odotti vielä edessä enemmän kuin laki sallii, mutta Iivari pystyi silti jo tuntemaan kuinka vyö hänen rintansa ympäriltä löysättiin: ilma kulki, stressi laski, ajatus kirkastui. Itse asiassa samalla sekunnilla kun reissun ensimmäinen juna irtaantui Riian asemalta, jäi arki laiturille vilkuttamaan. Seuraavat viikot Iivari voisi keskittyä vain itseensä (tavallistakin enemmän siis, mikäli se mahdollista oli) ja nollata päänsä niin että olisi valmis ottamaan vuoden 2021 myöhemmin vastaan puhtaalta pöydältä.

2021, olipa se suuri luku. Mihin aika oli oikein kulunut? Ehkä Iivari osittain siksi tahtoi paeta Vecnon ylängöille, missä aikaa ei ollut ja elämä tuntuu matelevan omaan tahtiinsa enemmän ympäristön kuin päivä- tai vuosilukujen mukaan. Tosin jo kököttäminen tässä savuisessa puupaneloidussa yksityiskabinetissa oli ajaton kokemus sinänsä… Iivari nosti jalat sängylle ja katseli ikkunan heijastuksia retkottaen yllättävän pehmeällä patjalla. Viimeksi hän oli tehnyt virheen nuukaillessaan matkakuluissa. Nyt hän osasi heti vaatia itselleen mukavuuksia, kuten vaikkapa oman yksityisen makuukabinetin. Venäjällä ei hinnankiroistakaan ollut tarvis niin välittää, samalla summalla ei olisi pohjoismaissa saanut edes ykkösluokan istumapaikkaa. 3600 ruplaa ei tuntunut enää läheskään niin pahalta kun sen vaihtoi euroiksi: hurjat 40 € yöstä.

Vetoisassa karjavaunussa matkusti muutaman tuntemattoman hevosen kanssa Riario. Vaikka Iivarilla oli ollut ongelmansa orin kanssa, ei hän silti tahtonut harkitakaan muita hevosia matkaratsukseen. Vaunuun se lastautui aina kyselemättä, ja kannnuksensa oli kimo kaikin puolin helppoudellaan ansainnut. Se ei myöskään turhaan stressannut kyydissä kykkimistä: loimeensa kääriytyneenä SPN oli ottanut lepiä viimeisimmän tarkastuksen aikana, keräämässä voimia loppukilometrien tietöntä vaellusta varten.

Iivari ei tiennyt mitä matkaltaan odottaa, mutta aavistukset, ne olivat hyvät.

_________________________

Tuuli tuiversi takaa niin että karvalakki oli lentää päästä. Riario puski vierellä pitkät jouhet villisti viimassa lennellen välittämättä lumisilla kivillä lipsuvista kavioista. Rautakengät, mikä typerä idea jättää ne jalkaan. Siksi Iivarinkin oli ollut pakko hypätä alas satulasta ja tarpoa orin vierellä märässä ja yllättävän raskaassa 20 cm pikkuhangessa. Kantamukset matkasatulan ympärillä painoivat muutenkin jo yhteensä varmasti enemmän kuin hintelä ratsastaja itse, joten Riarion oli pistettävä kaikki taitonsa peliin pysyäkseen pystyssä ilman kyytiläistäkin.

Viimeinen nousu oli vaikein. Vecnon portit häämöttivät jo yläpuolella, mutta kapea, mutkainen ja tällä hetkellä lipevä kinttupolku piti huolen siitä ettei hirsivalli tuntunut lähestyvän lainkaan. Iltapäivän hämärässä näkyvyys oli muutenkin huono, eikä silloin tällöin lumisateesta uhkaavat yksittäiset hiutaleet helpottaneet. Riario puuskutti melkein yhtä paljon kuin vierellään liukasteleva, etukumarassa sisukkaasti tarpova mies.

Voitonriemu laen saavuttamisesta vaihtui hämmästykseen poikittaisten kuusitukkien katkaistessa matkan porteilla. Miksi ne olivat kiinni? Eivät olleet viimeksi. Pieni pahaenteinen tunne viipyili takaraivossa.

“Huhuu?” rukkaset taputtivat suluksi kellistettyä honkaa. Kesti silti hetken ennen kuin kukaan huomasi Iivarin, ja kun niin tekikin, oli tuntemattoman nuoren miehen kasvot tuikeat. Hän pysähtyi portille mutta ei tehnyt elettäkään avatakseen sitä.

“Olen Efimin vieras. Iivari von Hoffrén,” sanat melkein hukkuivat niskan takaa yllättävään puhakkaan. Tulokasta mulkoiltiin arvelevasti, yhteistä kieltä ei ollut. Nimiin oli kuitenkin helppo tarttua, ja vaikka Iivaria sylettikin nähdä selän kääntyvän ja katoavan päätalon lämpöön, tiesi hän virkaintoisen, epäluuloisen vahdin vievän kolkuttelijan nimen päämiehelleen.

Kului vain hetki (joka siinä pyryksi muuttuneessa poikkituulessa tuntui tunnilta) kun turkislakkinen nuori palasi vetämään poikkiparrut syrjään. Mahtava nenä pystyssä Iivari käveli ohitse pihaan, uhraten vain lyhyen ja huonosti äännetyn kiitoksen “spasibo” melkein yhtä kylmällä sävyllä kuin hänen varpaansa olivat märkien saappaiden uumenissa. Eikö täällä muka tiedetty kuka von Hoffrén oli?

Ei. Purkaessaan autuaan lämpimässä tallissa Riarion raskaita kantamuksia Iivari tunsi katseet niskassaan. Miksi Vecnossa oli näin paljon ihmisiä? He tuijottelivat häpeilemättömästi lampaantaljoihin vuorautunutta kummajaista kuin uutta hevosta, eikä edes vaivihkaan annetut tyrmäävät mulkaisut saaneet noita kääntämään katseita ja jatkamaan elämäänsä. Jos Iivari vain olisi osannut venäjää tökeröitä perusfraaseja enempää… 

Riario jäi yllättävän tyyneesti karsinaan heinien ääreen, heinien jotka Iivari oli suorasukaisesti käynyt hakemassa itse jaksamatta odottaa tollikoiden osaavan tarjota palvelua. Ori jäysti olkista kortta kuin kotonaan, luultavasti erittäin helpottuneena hankalan taipaleen päättymisestä. Ratsastajaa ei puolestaan helpottanut vielä lainkaan: hän kantoi selkä vääränä nyssäköitä raahautuessaan kohti pitkänmallista päärakennusta. Kukaan ei edelleenkään pistänyt tikkua ristiin auttaakseen väsynyttä matkaajaa, törkeät.

Iivari oli tullut Vecnoon päästäkseen eroon ihmisistä. Keitä nämä kaikki tolvanat olivat, ja miksi? 

Erämaaretriitti ei tuntunut enää läheskään yhtä hyvältä idealta kuin se oli vielä Saulkrastista käsin mietittynä.

Yksi voitto enemmän kuin Holgerilla

21. toukokuuta 2020

Kun ratsastin radalta, Ramona nojautui minua kohti Hassen lapaa vasten, punoi sormensa sen harjaan ja hymyili leveästi. Vastasin  hänen hymyynsä yhtä iloisesti ja tuuletin ihan pienesti ravistamalla tiukkaan puristettua nyrkkiäni rintani edessä. Ratsujousiammuntaratani ei suinkaan ollut mennyt täydellisesti, mutta ei se haitannut. Se oli mennyt siitä huolimatta erinomaisesti.

Mitalit: Dragon Age Estate

“Se oli ihan tosi hienoa!” Ramona kuiskasi kiihkeästi, ihan varpailleen nousten, päästäkseen lähemmäs minua.
“Niin oli!” kumarruin kuiskaamaan yhtä innoissani ja ajattelin, että harvoin näin siskoni noin jännittyneessä mielentilassa, hypähtelemässä päkiöilleen. Yleensä Ramona käyttäytyi melko hillitysti.

Samassa näin Holgerin kävelevän meitä kohti katsomon suunnasta. Vilkaisin häntä Hassen harjan ylitse katseellani häntä siskolleni osoittaen, ja Ramona ryhdistäytyi heti. Hasse ei välittänyt tunnelman muutoksesta, vaan lepäili tyynenä ja toinen takajalka ilmassa allamme.

“Noni!” Holger sanoi ja tarttui Hassen ohjiin, joita pitelin käsissäni sen selässä. Hänen elkeensä olivat kuin hevosen omistajalla ikään.
“Noni”, vastasin hänelle, enkä tehnyt elettäkään laskeutuakseni hevosen selästä, vaikka hän sitä odotti.
“Noni, tule nyt alas”, Holger sanoi lopulta ja kurtisti tummia kulmiaan minulle.
“Noni, päästä Holge irti”, vastasin hänelle. “Sä estät mua ratsastamasta mun hevosella.”
“Meidän hevosella”, Holger korjasi.
“Niin. Mun ja Ramonan hevosella, Holge. Eli ei sun hevosella.”

Holger päästi irti, vaikka siristelikin minulle silmiään. Hän tarjosi käsikynkkäänsä Ramonalle, joka tarttui siihen. Äskeisestä lapsellisesta innostuksesta ei näkynyt siskossani jälkeäkään. Hän hymyili ylimielisen näköisesti minulle, nakkeli sitten hiuksiaan ja lähti kihlattunsa käsipuolessa kohti katsomoita toivottaen minulle vain lyhyesti onnea seuraavalle radalle.

Ajattelin, että äskeinen rata oli mennyt hyvin. Saattaisin jopa sijoittua. Mutta seuraavalta radalta ottaisin voiton, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Holgerin ei tarvitsisi päästä illalla mutisemaan Ramonalle, että kyllä olisi hopea kullaksi kirkastunut, jos hän olisi vain saanut ratsastaa. Hasse ei edes pidä Holgerista erityisesti: kunhan ottaa porkkanat tarjottaessa.

Hasse haukotteli. Nyt kun Holger ei ollut pitelemässä sitä, laskeuduin sen selästä. Nojasin sen lämpöiseen kylkeen ja katselin miten kilpakumppanini suoriutuivat ratsujousiammuntaradoistaan. Minun seuraava luokkani olisi noviisiluokka, mutta vielä joskus minä ja Hassekin olisimme yhtä hyviä kuin nuo oikeiden luokkien kilpailijat. Mutta tänään riittäisi, kun saisimme voiton siitä noviisiluokasta. Se oli silti yksi voitto enemmän kuin mitä Holgerilla olisi ikinä elämänsä aikana. Hän ei ollut voittanut itselleen muuta palkintoa kuin Ramonan, ja hehän olivat vasta kihloissa. Ramonalla oli varmasti paljon aikaa tulla järkiinsä ennen kuin hän menisi lopullisesti sellaiselle miehelle.

Kyllä ihmisen huvitella pitää!

20. toukokuuta 2020

“Rositaaah”, Ramona marmatti Hassen karsinan kaltereissa roikkuen.
“Ramonaaah”, vastasin samalla mitalla, hänen valitustaan matkien, ja hän pyöräytti silmiään minulle. Suin tarmokkaasti Hassea Ramonan  huokailusta välittämättä.
“Ihan totta Rosita. Turnajaiset. Miksi? Meidän pitäisi keskittyä etsimään poneille uutta kotia, eikä leikkiä ritaria ja hutkia toisia peitsillä.”
“Se on ratsujousiammuntaluokka”, huomautin.
“Silti…”
“Välillä pitää pitää hauskaa.”
“Jotkut ei muuta teekään kuin huvittelee.”

Ramona kääntyi kannoillaan ja lähti hiuksiaan mustalle donitsille samalla ahertaen. En loukkaantunut hänen puheistaan, sillä tavallaan hän oli oikeassa. Sisareni oli järjestelmällinen. Hän ei pystynyt nauttimaan elämästään, ellei kaikki ollut ensin järjestyksessä. Minusta ihmisen asiat olivat harvoin kaikki kerrallaan järjestyksessä, joten Ramonan tavalla nauttiminen jäisi kyllä vähiin.

Hasse kalisutteli hampaitaan vasten raudalla päällystettyä karsinan oven reunaa. Huiskaisin sitä kohti harjalla ja se hätkähti. Sen puun jyrsiminen kertoi varmasti jostain ongelmasta, jota en ollut saanut selvitettyä vielä. Terve hevonen ei käyttäytynyt kuin majava. Sitä paitsi Hasselle todella pitäisi pikimmiten löytää uusi talli. Nykyinen haisi pahasti kosteusvauriolta ja oli sitä paitsi hyvin hankalan kelirikkoisen automatkan päässä. Ei minulla mitään vanhalla kunnon Volvolla ajelua vastaan ollut, mutta kun tie oli sellainen, että iskunvaimentimet pingahtaisivat irti joka kerta puolimatkassa.

Mutta silti, kyllä ihmisen huvitella piti! Olin ilmoittautunut Hassen kanssa Ramonan sanoin leikkimään ritaria, mutta hän oli ratsujousiammunnasta ihan väärässä. En minä mitään ritaria leikkinyt. Leikin inkkaria.

Hasse oli ihan nätti, kun sain sen harjattua viimeisen  päälle. Pudottelin harjat vielä harjasankoon karsinan oven ulkopuolelle ja taputtelin sen kaulaa oikein kunnolla.
“Hyvä poika”, mutisin sille, “hieno poika.”

Hasse ei kuunnellut, vaan odotti varmaan ruokaa. Sitä se ei kuitenkaan saisi vielä. Tallilla oli itsepalvelu ruuan suhteen, vaikka vuokra olikin liian korkea sellaiseen. Hasse odottaisi sapuskaansa niin kauan, että pakkaisin tavarat huomiseen ratsujousiammuntakoitokseen. Ellei sitten Ramona olisi niin leppynyt, että olisi ruokia tekemässä. Tai edes sen verran leppynyt, että pyytäisi Holgeria autosta apuun, ellei itse halunnut auttaa.

Kuudenneksihuonoin

18. toukokuuta 2020

“Vihaan tätä! Mä lopetan!”

Vihasin turnajaisleikkejä markkinoilla. Vaikka olin osallistunut ihan leikkimieliseen luokkaan Hassen kanssa, olihan se nyt syvältä, että sijoituimme yhdensiksitoista kuudestatoista. Kaikki oli syvältä. Vihasin Hassen karsinaa, jossa seisoin hevosta harjaamassa, ja valkoisia kaikkialle tarttuvia karvoja, ja kevättä.

“Hyvä”, Ramona sanoi nyökäyttäen päätään niin että suuret korvarenkaat heilahtivat. “Tuollainen ei muutenkaan sovi.”
“Miten niin ei sovi?” tuhahdin, vaikka tiesin kyllä. Sellainen ei sovi naisille. Ramonan mielestä mikään ei sovi naisille. Ramonan mielestä meillä olisi pitänyt olla ravihevonen, jota Holger tai Tino olisi ohjastanut sitten raveissa, ja me olisimme istuneet katsomossa. Ramona alkoi luetella näitä asioita Hassen karsinan ulkopuolelta, enkä viitsinyt kuunnella. Suututti olla aina huonoin kaikessa. Tai siis kuudenneksihuonoin.

En osannut sanoa, miten Hasse oli pärjännyt. Tuskin kauhean hyvin. Tämä oli ollut sen ensimmäinen kerta turnajaisia leikkimässä. Rapsuttelin sen niskaa hetken harjauksen lomassa. Ramona piti tasaista saarnaansa karsinan ulkopuolella. Lopulta kyllästyin häneen ja löin harjalla kaltereita niin että kumahti. Se hiljensi Ramonan ja sai Hassenkin hieman vavahtamaan.

“Selvä!” ilmoitin Ramonalle ja vedin jo henkeä jatkaakseni. Ramona ehti kuitenkin puhumaan päälle.
“Mikä selvä? Se, että ratsastat nyt vain ihan kotona, jos sun täytyy? Vai se, että annetaan Holgen hoitaa jatkossa se ratsastaminen? Sano pliis että Holge, kun tuo sun touhusi on–“
“Ei! Ei kumpikaan.”
“Mitäs sitten?”
“Että selvä! Selvä, mä ilmoittaudun ensi viikonlopun ratsujousiammuntakisoihin ja voitan ne.”
“Rosita!”
“Pois siitä oven edestä. Mua ärsyttää. Hasse, nyt mennään pihalle, tule.”

Vedin puoliunisen Hassen karsinasta mukanani käytävälle ja lähdin raahaamaan sitä hakaan. Ramona kipitti peräämme leveä hame askelten tahdissa hytkyen.

“Rosita  — eikö nyt kuitenkin kävisi, että sä katselisit ja Holge voisi–“
“Holger, vaikka hieno mies on, ei osaa ratsastaa munkaan vertaa, eikä ampua yhtään. Se ei osuisi edes rantapallolla toiseen rantapalloon metrin päästä. Eli ei. En päästä sitä häviämään Hassella. Se voi katsella.”
“Holge ei halua katsella, Rosita–“
“Sitten se voi jäädä kotiin.”
“Ei se käy! Ei se käy, ihan totta.”
“Sittenhän sen ei auta kuin katsella, jos se ei aio jäädä kotiin.”

Rosita Degerlund ja Hachim

Hachim on lempeä vuonna 2015 syntynyt dongolaori. Se on harrasteratsu, jolla on kokeiltu tehdä vähän kaikenlaista, mutta joka ei kilpaile veren maku suussaan oikein missään. Tällä hetkellä sillä on menestystä ratsujousiammunnassa, mutta ei se siinäkään ammattimaisesti valmentaudu. Hachimilla ei toistaiseksi ole virtuaalimaailmassa olemassa olevaa tallipaikkaa, vaan se asuu evm-tallilla, johon Degerlundit eivät ole tyytyväisiä.

Hachim vuonna 2020.
Linet: Marjahilla

Rosita Degerlund on vuonna 1992 syntynyt nainen, tarinan päähenkilö ja yksi Hachimin kolmesta omistajasta. Hän on todennäköisesti itsepäisyytensä vuoksi ikäistään lapsellisempi, mutta ei tuo tätä huonoa puoltaan esiin tuntemattomien kanssa. Uusille tuttavuuksille Rosita esittelee itsensä reippaasti etunimellä. Hän on suorasanainen tyyppi, jolla on kuitenkin äidin tarkasti opettamat käytöstavat.

Rosita vuonna 2020.
Linet: Tozani/dA

Rositan lisäksi Hassella on kaksi muuta omistajaa. Rositan sisar, Ramona Degerlund vilahtelee Hachimin tarinassa pääasiallisen kertojan, Rositan, lisäksi eniten. Osan Hachimista omistaa myös Tino Hagert, josta tarina kertoo vähemmän.

Hachimin ja Rositan tarinaan kuuluu Ramonan ja Tinon lisäksi myös Holger, Ramonan aviomies. Holger on kova mies neuvomaan ja päättämään hevosasioissa, vaikka ei omista Hachimista karvaakaan.

Zen

Tapaamme jälleen ennen kuin pääskysetkään palaavat

Harmaalla taivaalla kaakatti aurallinen muuttolintuja kärki kohti etelää. Iivari katseli niitä hetken ennen kuin alla olevan Riarion hätkähdys palautti hänet takaisin tähän hetkeen. Ori oli säikähtänyt pajukosta piilostaan pakenevaa jänistä.

Pian tämä pari lähtisi myös, mutta aivan toiseen suuntaan kuin lentäjät. Iivari oli juupajaapaillut koko kesän ennen kuin päähän oli muotoutunut varma ajatus Siperiaan palaamisesta. Toiveet eivät olleet korkealla — rehellisesti sanottuna shamanismista taisi olla turha etsiä apua ongelmiin. Enemmän houkutti ajatus saada välimatkaa nykyiseen elämään, olla hetken aikaa joku muu. Linnan seinät tuntuivat kaatuvan päälle, hevoset eivät tuoneet enää samanlaista iloa kuin aiemmin, ihmisistä puhumattakaan. Hän oli käytännössä katsoen kyllästynyt elämäänsä. Muutaman viikon tauko kaikesta siitä pyörityksestä hiljaisessa, armottomassa erämaassa saisi varmasti leppoisat kotiolot naurettavan pienine ongelmineen loistamaan aivan uudessa valossa. Ärsyttäisihän shamaanilla kiusaaminen toki varmasti myös Scoxiakin, mikä oli jo itsessään loistava peruste palata savuiseen kotaan litkimään vodkalla terästettyä poronmaitoa. Osasi Iivari olla yhtäläisen kettumainen riivaajansa kanssa.

Aluksi aikeena oli ollut pyytää Ilonakin mukaan, mutta ehkä parasta olikin mennä yksin. Kyynisyyteen taipuvainen mies tarvitsi silloin tällöin omaa aikaa osatakseen arvostaa sitä mitä oli. Ilonan välillä ylitsepursuava iloisuus (nomen est omen), Vitaliyan juoruilunhalu, Maxin itsesäälinen vaikeus, Riarion pinttyneet tavat, Duken vaivaisuus — kokemuksesta oli varmaa että kaikki tuo tuntuisi pieneltä paljakan päällä. Ehkä asioita arvostaisikin aivan eri tavalla. Kaipaisikin niitä keskellä kaamosta vartovaa pohjoista. Kuinka pieniä arjen ongelmat olivatkaan.

Riario tahtoi kääntyä tieltä metsään, mikäpä siinä. Menkööt kun tahtoi. Se oli yllättävän varmajalkainen ja viisas, sellainen jota voisi kutsua luottoratsuksi. Vaikka Iivaria kuinka ärsytti orin pinttyneisyys vanhoihin tapoihin, ei hän silti voinut moittia sen työmotivaatiota ja luonteenlaatua. Riario oli vahvana harkintana tulossa mukaan matkalle: mukavuudenhaluisella miehellä ei ollut aikomustakaan kävellä Igzibistä Vecnoon saakka, ja koska hän ei voinut mitenkään antaa ennakkovaroitusta tulostaan, ei kukaan voinut tulla vastaankaan ratsun kanssa. Olihan Riario myös oikea konkari mikä matkustamiseen ja erämaahan tuli: viimeisimmältä Siperianmatkaltahan se oli mukaan tarttunutkin. Junan karjavaunussa kytkyttäminen ei olisi uutta, mikä sekin olisi plussaa. Koliikista selviäminen keskellä ei-mitään Uralin toisella puolella olisi kyseenalaista, joten esimerkiksi Umbraa ei tarvitsisi edes harkita seuralaiseksi.

Iivarin olisi pitänyt kääntyä jo takaisin kotiin, mutta hän antoi Riarion jatkaa uusien polkujen etsimistä. Ennen matkaa oli paljon käytännön järjestelyitä hoidettavana, mutta niiden aloittaminen ei houkutellut. Hirveä työmaa saada muutaman viikon irtaantuminen! Pakkaa sekoitti se ettei Iivarilla ollut tarkkaa suunnitelmaa paluustaan: hän kyllä aikoisi ehtiä mukaan 2020 gaalaan ja VHRY:n cupin päätösjuhlaan, mutta tapahtuisiko se kolme viikkoa vai kolme tuntia ennen tilaisuutta, sitä oli paha mennä sanomaan. Säätilat ohjailivat liikehdintää Vecnon ja sivistyksen välillä, ja niistä taas ei ottanut selvää parhainkaan.

Lähtöajankohta sen sijaan oli selkeä: nopeasti. Iivari lupautunut pitämään klinikan jos toisenkin Cresthillin Barokkiviikoilla kuun loppupuolella, mutta sieltä hän luultavasti palautuisi Latviaan vain sen verran että nappaisi Riarion, turkikset ja kapsäkit mukaan, jatkaisi siitä suoraan Riikan kautta Moskovaan ja sieltä Trans-Siperian linjaa pitkin kauas pois.

Sitä paitsi matka Cresthilliin tarkoitti laivaan astumista. Sen kokemuksen jälkeen tämä maakrapu olisi luultavasti enemmän kuin valmis nostamaan kytkintä.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin