Aavistuksia, kenties seuraamuksia

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

Koppoti-koppoti, tai oikeastaan köppöti-köppöti. Knutin pienet ja ikävästi takamukseen tökkivät laukka-askeleet veivät kohti pystyestettä. Vauhti ei päätä huimannut, mutta Amelie tiesi jo entuudestaan että se riittäisi: ei hänen korkeuttaan leveämpi ratsunsa ikinä mikään liitokavio olisi, mutta esteet se ylitti aina jotenkin. Nytkin ponnistus lähti aivan liian läheltä, mikä hitaaseen laukkaan yhdistettynä sai aikaan yläpystyn sammakkoloikan. Niihin ratsastaja oli kuitenkin jo tottunut, ja rutinoituneesti hän siirsi omaa painopistettään edemmäksi. Näistä loikista ei enää tanner kutsunut, vaikka ainahan se oli mielessä.

Katse siivilöi jo seuraavan esteen. Knut liirasi lavallaan, mutta pienellä koollaan se onnistui kompensoimaan ja pääsi huonosta käännöksestä huolimatta ottamaan ihan hyvän lähestymisen. Kavionkärjet tapasivat puupuomia, mutta eivät onnistuneet sitä tiputtamaan.

“Amelie!”

Kutsuttu himmasi ponin raviin (se ei vaatinut suuria ponnistuksia) ja tähyili kuka häntä kaipasi. Kentän reunalta paistoivat räiskyvänpunaiset hiukset: Gretchen heilautti kättään ja hymyili saatuaan vastauksen.

“Ootko hurjapää?”

Kysymys kohotti Amelien kulmakarvoja. Gretchen kiirehti jatkamaan.

“Lähde mun kanssa maastoon. Knut ei nosta Faustin kierroksia samalla tavalla ku Ruby tai Reina. Toivottavasti. Sithän se nähdään.”

“Öö, joo! Mut tänään ei kyllä onnistu, on ollut sen verran rankka treeni. Knut läkähtyisi jos yrittäis vielä Faustin tahdissa pysyä.”

Se oli totta. Rautias poni oli läpihikinen ja puuskutti: dieetistä ja vuoden mittaisesta kuntokuurista huolimatta sen römppämaha oli ja pysyi. Joitakin ei vain oltu luotu atleeteiksi.

“Ei se mitään, mäkään en vielä ihan tiedä mikä päivä olisi paras heittäytyä niin itsetuhoseks. Jos kirjotellaan illemmalla ja sovitaan tarkemmin?”

Kun Gretchen jatkoi lyhyen jutustelun jälkeen matkaansa kohti tallia, Amelie käänsi Knutin ympäri, hyppäsi alas satulasta ja lähti taluttamaan loppukäyntejä. Taivaalta tipahteli yksittäisiä lumihiutaleita, meren suunnalta saapui pieni tuulenvire hytisyttämään hikisiä hyppääjiä. Vaalea turpa töni vähän väliä taluttajansa kylkeä, odotti palkkaa. Ajatuksissaan Amelie ei sitä kuitenkaan edes huomannut: robottimaisesti jalat kuljettivat häntä ympäri ulkoareenaa, tietoisuus oli jossain aivan muualla. Syvällä mietteissä, epäilyksen ja ahdingon viidakossa.

Edelleenkään ei Amelie tiennyt mitä elämällään tekisi. Tunteet vetivät häntä kahtaalle: esteura ei Zenissä urkenisi, mutta toisaalta ystävien jättäminen unelmien vuoksi oli lojaalille mielelle niin vastenmielinen teko että siitä ei voinut edes keskustella. Viimeiset kymmenen vuotta Iivaria seuraten olivat leiponeet keskenkasvuisesta tallitytöstä katu-uskottavan tallityöntekijän, groomin ja kilpailijankin. Olisiko Amelie kiittämätön nostaessaan kytkintä? Siltä hänestä itsestään ainakin tuntui. Tuo tiesi ansainneensa paljon myönnytystä saadessaan luvan kilpailla Uulalla esteillä: rivien välistä se oli suuri ystävällisyyden ele, varsinkin kun tunsi hevosen omistajan suhtautumisen urheiluun. Jos hän nyt etsisi itselleen uuden ratsun ja sponsorin, se olisi sama kuin valelisi sillan bensalla ja heittäisi tulitikun perään. Takaisin ei olisi tulemista.

Amelie tiesi että hänen pitäisi olla kiitollinen, olikin. Silti mielessä pysyi sitkeästi ajatus siitä, missä hän voisi olla jos olisi valinnut toisen tien… Olisiko nimi Chaput varteenotettava vastus kansainvälisessä rankingissa? Treenaisiko hän nyt maaliskuussa starttaavaa European Sim-game Equestrian Touria varten? Olisiko tuolla alansa huippuvalmentajat, alla tikkiin pistetty estekilpuri pitkästä hyppääjäsuvusta? Ehkä oma hevonen?

Sen sijaan Amelie talutti lihavaa, pörröistä ponia, joka oli puhki muutaman 70 cm kierroksen jälkeen. Jännitti arvostelevien katseiden osuvan kohdalle (eritoten eräiden harmaiden). Pohti, saisikohan hän tänäkin vuonna osallistua Uulalla Power Jumpiin — niin, edes kisaratsun pysyvyydestä ei ollut mitään tietoa. Pistäisi nöyräksi ilman sitä suurintakin ongelmaa: pelkoa.

Amelie nimittäin pelkäsi. Sitä hän ei muille myöntänyt, ei edes itselleen, mutta tuo kurja tunne tuntui kiristävän otettaan viikko viikolta. Se oli alkanut aavistuksina: entä jos Uula tai Knut säikähtää maastossa, hänelle kävisi samoin kuin Noralle? Ehkäpä menenkin vain käyntimaastoon tänään… Mennäänpä tuonne yksityistielle, siellä ei tule ainakaan autoja vastaan… Ja ennen kuin sitä ehti huomaamaankaan, piti Amelien pitää itselleen tsemppauspuhe jotta hän uskaltaisi hypätä Knutilla kahden esteen rataa suljetulla kentällä. Järkeilystä ei ollut apua: toki hän tiesi poninsa olevan nykyisin melko varma hyppääjä, koikkaloikissa tuo pysyi aina mukana, eikä Knut ollut edes säikky. Silti adrenaliini jylläsi jo lämmittelyristikkoa ylittäessä, saatika siitä helpotuksen tunteesta kun pakkopullainen treeni oli vihdoin ohi…

Ja sitten Amelie oli mennyt lupautumaan hurjan Faustin ja melkein yhtä rämäpäisen Gretchenin seuraksi maastoon. Olisipa hän vain osannut kieltäytyä! mutta ylpeys oli liian suuri nieltäväksi: eihän Amelie Chaputia voinut ratsastaminen pelottaa. Ei hän ollut mikään hannari! Aina oli Amelie tiedetty vauhdinnälkäisenä hurjapäänä, sinä kuka pysyi menevimpienkin laukkaponien kyydissä, säilyi satulassa rodeossa kuin rodeossa. Tämä Amelie joka nyt hermoili nähtävästi jo kentälläkin ratsastamista,se oli joku aivan muu.

Miksi hän edes harmitteli menettämäänsä ammattikilpailijan uraa, kun jo omalla tappotasaisella ponilla ratsastaminen jännitti?

Kehtuutti kuin pientä oravaa käpy jäässä.

Share: