Zen

Karmaa tai ei

Liittyy tähän tarinaan

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

Amelie oli turta. Hänen kätensä hinkkasi mekaanisesti Uulan suitsiin rasvaa, toisto toistolta, samaa poskihihnaa. Katse oli oikeasti jossakin kauempana kuin putsattavissa varusteissa, ja silmiä pinnoitti kimmeltävä kalvo.

Käytävää pitkin vihellellessään hän oli tullut kuulleeksi pätkän keskustelua. “No, kai se oli karma mikä viimein iski” ja “sairaalasta ei ole kuulunut mitään, ei vissiin ole herännyt”. Vitaliyamainen uteliaisuustutka kääntyi pesupaikalla supisevaa joukkoa kohden suuri kysymysmerkki helottaen.

“Etkö ole kuullut?” Amelie pudisteli päätään vastaukseksi. “Norrington iski päänsä maastossa, tippui oikein kunnolla. Ei tiedetä mitä kävi, mutta epäiltäis ettei ole herännyt, olisi Vitaliya siitä kai jo kuullut ja kertonut.”

Tuntui kuin kivi olisi tipahtanut vatsanpohjaan. Kuvottava tunne, tyhjyys, epäusko, lähti versomaan lohkareesta ja kurotteli mustat hyhmäiset juurensa kehon jokaiseen sopukkaan.

Amelie ei muista vastasiko mitään, tai kuinka hän oli päätynyt varustehuoneen kimmoisalle nojatuolille jynssäämään varusteita jotka oli vasta eilen hoidettu. Nora Veronica Norrington ei ollut koskaan kuulunut Amelien suosikki-ihmisiin, ja noiden kilvoittelusta oli hyväntahtoisuus kaukana, mutta… Tämä ei silti ollut oikein. Ei hän ollut tahtonut Noralle mitään pahaa. Eihän? Amelie oli kyllä toivonut että tuo kämmäisi joskus oikein kunnolla, menettäisi kasvonsa, mutta ei aivan tällä tavalla. Oliko Amelie manannut kilpakumppaniaan? Eihän se toiminut niin, eihän?

Ajatukset velloivat hitaasti Amelien päässä, mutta hän ei silti saanut niistä kiinni. Pitäisiköhän hänen selvittää mitä Noralle oikeasti tapahtui? Keneltä hän kysyisi, Vitaliyalta, Clavelta? Entäs Ambry? Voisiko hän soittaa suoraan sairaalaan? Tosin eihän Amelie edes tiennyt missä Nora makasi, oliko enää edes samassa maassa — sen perusteella mitä hän oli isä-Norringtonista saanut tietää, tuo oli luultavasti lennättänyt kultapupusensa parhaaseen mahdolliseen yksityissairaalaan. Eihän Norrington voinut tahrata itseään makaamalla tavallisen rahvaan seassa, ei edes koomassa!

Amelie häpesi ilkeitä ajatuksiaan ja henkisesti läpsäisi omaa poskeaan, läps. Ei Nora ollut koomassa, ei niin saanut ajatella.

Mitäköhän Zirafelle tapahtuisi…? Amelie läpsäisi itseään toisellekin astraaliposkelle, läps. Toinen lojui sairaalassa (kypärä oli kuulemma haljennut kuin kananmunan kuori) ja täällä korppikotka kierteli hänen hevostaan. Chaput, mene itseesi!

Ovi narahti Friciksen astuessa sisään. Kun tavanomaiseen morosteluun ei kuulunut vastausta, osasi poika laskea langanpäät yhteen. Hän istui tuolin pehmustetulle käsinojalle ja halasi tyttöystäväänsä: jotakin tuokin sosiaalisesti ikikömpelö oli sentäs oppinut. Amelie nojasi heinältä tuoksuvaa rintaa vasten, ja ennen kuin hän huomasikaan, hautautuivat kasvot rosoiseen kankaaseen ja kastelivat sen kyynelillä.

Hetken nyyhkittyään Amelie kohotti katseensa ja ryysti nenäänsä, pyyhkien sen hihaansa. Fricis tarjosi taskuliinan aavistuksen liian myöhään.

“Tiesitkö sinä?” brunette osoitti kysymyksen niiskutuksen lomassa.
“Kuulin justiinsa käytävällä, kävelit kuulemma tänne ku robotti niin oli helppo päätellä mistä sut löytää.”
“Kiitos.”
“Joo. Aika paska juttu. En mä ikinä siitä muijasta tykänny, mut ei tääkään nyt oikein oo.”

Puhuessaan Fric otti suitset Amelien käsistä, nousi laittamaan ne naulaansa, palasi ja istui takaisin alas käsinojalle. Hän saisi huutia jos Iivari saisi tietää kuinka tallin arvokalusteita rahvaalla kankulla näin julkeasti väärinkäytettiin, mutta noottia oli tullut jo sen verran paljon että heittäkää nyt vielä pisara mereen. Eikö se ollutkin juuri Fricis joka lainasi Ambrylle Ceran kohtalokkaaseen maastoon, ihan suitsait. Kai Vitaliya tamman lainaisi, ainahan hän liisaili Esmeraldan ja Topazionkin melkein kenelle vain? No, eipä lainannut, ja koskaan aiemmin ei Fricis ollut kokenut sellaista sanallista höykytystä linnan emännältä. Kuka olisi kantanut vastuun jos Ambryllekin olisi sattunut jotain? Fricis sai pohtia sitä aivan rauhassa talikonvarressa ollessaan kuukauden päivät yksin oripuolen kakkavastaava.

“Jos Nora ei herää tai kuolee, niin minneköhän Zirafe menee? Pistetäänkö sekin monttuun vai…?”

“Hyi älä edes leikilläsi puhu tuollaista!” Amelie kivahti ja näytti hetken siltä että jatkaisi vielä, kunnes murtui uudemman kerran kyyneliin ja hautautui kamalia puhuvan pojan syliin toistamiseen. Oli jo tarpeeksi kamalaa ajatella mitä Noralle käy, ja nyt Amelie pelkäsi myös Zirafen puolesta. Ihana, rakas ja railakas Zira-sirpakka! Noloa, mutta hevosen kohtalon spekuloiminen ahdisti melkein yhtäläisesti omistajan tilanteen kanssa.

Fricis päätteli että oli parasta olla hiljaa, mikä möläytysten volyymiin nähden olikin aivan loistava ratkaisu. Sade rapisteli korkeaa ikkunaa ja peitti Amelien itkun alleen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin