Zen

Dzelzainin unettomat

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Dzelzainin linnan käytävät olivat korkeat ja kolhot. Askeleet kaikuivat niillä lukuisista seinävaatteista huolimatta aavemaisesti jo päivisin, saati sitten yösydännä. Mielikuvitus lähti helposti laukalle.

Paitsi jos oli sippi, siis tosi sippi. Silloin aivokapasiteetti riitti juuri ja juuri liikuttamaan yötohvelia toisensa eteen kaatamatta koko huojuvaa tornia. Tämän puolittain yövaatteissa hiihtävä tornin oli nimeltään Iivari, silmät ristissä työhuonettaan kohti mateleva luhistuva ihmisraunio joka olisi myynyt sielunsa kunnon yöunista. Pyörittyään ensin tuntitolkulla untuvatäkeissään hän olisi ehkä ollut valmis myös vaikka ensimmäisen asteen murhaan pelkästä koiranunesta. Ihan mistä tahansa mikä laskettaisiin levoksi. Torkuista, nokosista, vaikka sitten vain haaveunista. Pienestä hetkestä ilman jatkuvasti mylläävää tajunnanvirtaa.

Iivari istuutui tummapuisen työpöydän ääreen ja nojasi käsiinsä väsyneenä. Todella, todella väsyneenä. Normaalisti niin siististi aaltoilevat hiukset riippuivat suorina ja raskaina kuin pölyiset verhot, huivi roikkui puoliksi puettuna ja paidan kaulukset olivat miten sattuu. Yö oli edennyt jo pitkälle, jolloin Iivari von Hoffrén sai olla rauhassa niin resuinen ja säälittävä kuin itsensä vain ikinä tunsi: kun kaikki nukkuivat, pysyi ikuisena salaisuutena ettei hänkään aina jaksanut olla upea. Kaiken sen kankaan, kölninveden, hiustenhoidon ja karvanajon alla oli kuitenkin loppujen lopuksi aivan inhimillinen mies. Tavalliseksi häntä ei toki kehdannut kutsua.

Iivari oli nukkunut hyvin viimeksi ollessaan Siperiassa Efim Artunovin vieraana, ja siitä oli jo yli puoli vuotta aikaa. Kummallisia shamanistisia istuntoja tuolla ei ollut ikävä, mutta sitä rauhaa ja hiljaisuutta kylläkin.
Ei tuota tosin nykyisinkään muu maailma valvottanut: Dzelzainin tilukset olivat niin laajat, ettei ollut pelkoa liikenteen melun valvottavasta vaikutuksesta. Ei, häntä valvotti aivan muut seikat. Synnynnäinen insomnia ei toki auttanut asiaa, mutta välillä Iivari pelkäsi menettävänsä järkensä valvoessaan yön toisensa perään. Kaikkensa tuo oli yrittänyt: maata sitkeästi haahkanuntuvaisessa pedissään; lukea paksuja paatoksellisia kirjoja; väsyttää ruumiinsa liikunnalla; tainnuttaa itsensä alkoholilla; mistään ei ollut kuitenkaan hiukkaakaan apua. Hän viettäisi loppuelämänsä ilman kunnon yöunia. Siitä olisi tulossa pitkä tie.

“Oletko harkinnut nuijanukutusta? Olen aika napakka iskemään, vaikka itse sanonkin.”

Iivari kääntyi katsomaan työhuoneensa ovelle, jonka karmia vasten nojaili tuttu, vastenmielinen hahmo. Kiharien, suorastaan villamaisten hiusten seasta puski kierresarvet, ja nahkakenkien sijaan puulattiaa vasten kopisivat tummat sorkat. Oli helppo ymmärtää mistä mielikuvat demoneista ja paholaisista olivat peräisin: todellisuus vain tuppasi olemaan kirjoitettuja taruja monimutkaisempi.

“Jätit minut pitkiksi ajoiksi rauhaan, mitä vailla olet siis nyt?”
Iivari loi synkän mulkaisun oviaukolla seisovalle olennolle, miehelle, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Sarvipää hymyili ikävään tapaansa, pudisti päätään.
“Luuletko että annan sinun olla sen jälkeen kun yritit shamaaniystäväsi avustuksella manata minut pois? Ei, vahdin ettet riko sopimustamme.”

Hetken aikaa Iivari oli heittämäisillään mustepullon vierailijaa kohden, kunnes rationaalisuus voitti tunnekuohun. Niin, sopimus. Hän ei ollut niitä lapamatoja jotka nielivät lupauksensa, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sen sijaan Iivari kiristi vain tuttuun tapaansa suupieliä, katsoi jopa osin syyttävästi kummajaista.
“Minä en tiennyt mihin sitouduin. Jos voisin perua kaiken, tekisin niin.”
“Mutta et voi. Niele se. Luuletko sitä paitsi ettenkö minäkin tahtoisi joskus päästä lepoon?”
Iivari hymähti. Hän ymmärsi kyllä. “Lepo” tarkoittaisi tässä yhteydessä paljon muutakin kuin kunnon yöunia, vaikka juuri niitä kolhokasvoinen mies oli sillä hetkellä eniten vailla.

Toiveikkaana Iivari ummisti silmänsä. Hän lupaili itselleen pässinpäisen hahmon olevan poissa kun avasi luomensa seuraavan kerran, mutta joutui pettymään karvaasti. Katoamisen sijaan käyräkinttu oli tullut vain lähemmäksi pöydän äärelle.
“Mennyttä ei voi muuttaa,” tunkeilija totesi ärsyttävän totuudenmukaisena. “Ja minua kyllästyttää seurata itsesäälistä rypemistäsi. Ole kerrankin kunnon mies!”
Pieni nauru päätti lauseen. Jos Iivarilla ei olisi ollut itsehillintää, hän olisi sivaltanut takaisin. Sitä hänellä kuitenkin ylpeydekseen oli, ja kaikkia mielihaluja vastustaen kasvoille vääristyi uupunut hymy.
“Joko olet solvannut tämän päivän osalta tarpeeksi? Minulla olisi tässä vielä paljon sääliä itselleni annettavana…”
 Iivari nousi ylös, antoi uhmakkaan katseen ja käänsi selkänsä keskittyäkseen kirjahyllyyn pöytänsä vieressä. Ei hän tietenkään oikeasti itselleen lukemista etsinyt, mutta tekosyy katsoa jotain muuta kuin toisen azuran kasvoja, se oli se kupletin todellinen juoni.

Silmäillessään muka kovin kiinnostuneena Systema Naturaen alkusivuja Iivari koitti parhaansa mukaan olla huomioimatta selkänsä takana kuuluvaa kopistelua, jonka tunnisti helposti sorkiksi maton ulkopuolella.

“Nyt kun tässä ollaan, niin pakko kysyä… Rakastitko vaimoasi oikeasti, vai olitko silloinkin pelkkä pateettinen, patologinen valehtelija?”
“ULOS! ULOS TÄÄLTÄ! PAINU HELVETTIIN!”
Carl von Linnén ensiteos lensi kaaressa kun Iivari linkoi sen huoneen poikki silmät salamoiden — se siitä itsehillinnästä. Kielen päällä oli jo monta hyvää ja painokelvotonta sanaa viestin tehosteeksi, kun raivopää huomasikin katsovansa keltaisten silmien sijaan oliivinvihreitä näköreseptoreita. Nuo kurtistuneet kulmat kuuluivat Vitaliyalle, joka katsoi ystäväänsä niin pöyristyneenä etteivät edes pupunnaamaiset tohvelit pystyneet pehmentämään ilmettä.

“Joko sinulla on todella, todella hyvä selitys, tai muuten vahdin henkilökohtaisesti että sinut kannetaan hihat solmussa sanatorioon.”
Iivari mittaili katseellaan yölampun valaisemia kasvoja. Niissä ei näkynyt tippaakaan huumoria: Vitaliya oli tosissaan. Raja oli nyt ylitetty. Ajatukset kimpoilivat valonnopeudella suuntaan ja toiseen, punnitsi vahingoltaan pienintä vaihtoehtoa. Oliko se totuuden kertominen, vai olisiko sittenkin parempi julistautua tasapainottomaksi hermoraunioksi? Iivari ei tahtonut lähteä minnekään, mutta avautuminenkaan ei tuntunut yhtään sen houkuttelevammalta. Toisaalta vaikka hän kertoisikin totuuden, oli suuri todennäköisyys ettei tuota uskottaisi kuitenkaan.

Alistunut huokaisu karkasi Iivarin kapeilta huulilta. Hän oli onnistunut välttelemään tätä hetkeä niin pitkään, että olihan se jo todennäköisyyksien puolestakin aika jäädä kiinni. Mies istuutui takaisin työpöytänsä ääreen, repäisi roikkuvan huivin kaulastaan ja viittoi Vitaliyan istumaan eteensä.
“Istu alas. Tästä tulee pitkä keskustelu.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin