Zen

Illan viimeinen tanssi

Päivä oli jo väistynyt alkuyön pimeyden tieltä, kun Iivari vielä talutti Fred-oria pihan läpi kohti hallia. Muut olivat siirtyneet vapaa-ajalle ja knabstrupinkin olisi pitänyt olla karsinassaan syömässä iltaheiniään toisten hevosten tavoin, mikä selitti ehkä pilkkuhevosen hieman harmistuneen ilmeen. Se kuitenkin käveli uskollisesti omistajansa vierellä, leikitellen välillä höpsöön tapaansa kapsonin hihnalla. Iivari ei käynyt estelemään, kun Fred ikuisen lapsen innolla löysi itselleen virikkeitä vaikka keskellä autiomaata.

Oikeasti Iivarin suunnitelmiin ei ollut kuulunut myöhäinen harjoittelu, mutta eipä tuo ei ollut rehellisyyden nimissä keksinyt mitään muutakaan ajanvietettä. Hän ei tahtonut mennä sisätiloihin istumaan ja pyörittämään peukaloitaan: mikään ei inspiroinut. Kyllähän aina löytyisi paperitöitä ajantasalle pistettäviksi, piano odottaa yläsalissa soittajaansa, lukusalin sadat, ellei jopa tuhannet, kirjat lukijaansa. Kaikki oli kuitenkin tunnetasoltaan tasaisen harmaata, eikä Iivari löytänyt sillä hetkellä mielenrauhaa muusta kuin hevosista. Silloin hän pystyi orientoitumaan hetkeen: oli vain hän, ratsuoppilas ja suoritettava tehtävä. Ei ollut aikaa murehtia tai olla vihainen, ottaa ylipäätänsä paineita mistään mihin mies ei itse pystynyt vaikuttamaan.

Siinä ongelman ydin tuntui olevankin, vaikutuksen puutteessa. Iivari oli tottunut pitämään aina kaikki ohjat (kirjaimellisestikin) käsissään, eikä hän pitänyt siitä ettei pystynyt puuttumaan asioiden kulkuun. Tällä hetkellä villiori nimeltä Elämä tuntui riistäytyneen miehen otteesta ja rynnistävän villiä, hallitsematonta laukkaa kohti kallionreunaa… Oli siis kovin ymmärrettävää, miksi hän tahtoi saada eloonsa hetken järjestystä ratsujen kouluttamisen kautta. Pihamaa oli pimeä. Iivari ei voinut sille mitään, että hän huomasi kiihdyttävänsä askeleitaan ja vilkuilevan sivusilmällä varjoihin. Hän ei pelännyt pimeyttä, mutta ei voinut silti olla miettimättä, mitä kaikkea nuo mustat kulmaukset tähdettömän taivaan alla piilottelivat. Totuuden nimissä Iivari oli tuntenut olonsa viime aikoina uhatuksi, vainotuksikin jopa. Nytkin niskassa tuntui ikävä kutina siitä, ettei pari ollut yksin liikkeellä — typerä, häiritsevä ajatus ei jättänyt miestä rauhaan.

Iivari huokaisi helpotuksesta vasta päästyään lämpimässä valossa kylpevään halliin. Raskaat puuovet sulkivat kolahtaen mustan yön maneesin seinien ulkopuolelle. Fred kuopsutteli kellertävää hiekkaa ja nosteli ylähuultaan aromeja maistellen, lähtien hieman vastahakoisesti seuraamaan sinitakkista ohjaajaansa. He kulkivat suurella ympyrällä, hakivat yhteistä säveltä. Kristallit loivat kimmeltäviä valopilkkuja vaaleille seinille, ja oria tuntui kiinnostavan enemmän katsella tuota kaunista ilmiötä kuin harjoitella. Mielentila sopi Iivarille paremmin kuin hyvin: hän joutuisi itsekin keskittymään saadakseen pilkkupyllyn mukaan treeniin.

Vartin kuluttua kaksikko jo keinutteli yhdessä laukan tahteja, mies hevosen rinnalla hypähdellen. Iivarin katse oli keskittynyt, kuten myös orin: Fred huiski sidotulla hännällään koittaessaan kasata laukkaa niin ylös kuin kykeni, pärskähteli suurten lihasten pumpatessa painopistettä yhä alemmas ja taaemmas, enemmän ja enemmän. Hiljaisena päämääränä Iivarilla oli opettaa knabstrup vielä tämän vuoden puolella terre á terreen, ja tällä hetkellä tavoite näytti erittäin toteuttamiskelpoiselta. Mies hymyili naputtaessaan puuraipalla ilmaan rytmiä kuin kapellimestari: Fred vastasi jokaiseen pyyntöön, seuraten tahtipuikon pienimpiäkin suunnanmuutoksia. Mikä mahtava, upea ori. Askel, askel, askel, ylös, ylös, hienoa!

“Näen kaiken, prima ballerina.”Iivarin suupielet tipahtivat kuin joku olisi päästänyt ilmat hänen kasvoistaan pihalle. Mies pysähtyi, ori kuuliaisesti ohjaajaansa peilaten teki samoin. Kumpikin katseli ympärilleen, käänteli päätään, kaksijalkainen suorastaan vauhkona. Hän ei nähnyt ketään. Missään. Ei areenalla, ei parvella, ei ovilla. Niskakarvat olivat kuitenkin pystyssä kuin kissalla pistoksissa, suu oli kuiva. Ei taas! 

“Mene jo pois! Ei minua tarvitse vahtia kuin lasta,” Iivari ärähti kovaan ääneen tyhjälle hallille. Fred katseli hieman epäileväisenä tuota: huutiko mies hänelle? Kukaan ei vastannut. Iivari tunsi vihan piikkien pistelevän ihoaan: hetken aikaa hänellä oli ollut mukavaa, ennen kuin kaikki oli taas luhistunut kasaan. Kolkkahatun strutsinsulat suorastaan tärisivät kiihtymyksestä. Valtakunta mielenrauhasta.

2 thoughts on “Illan viimeinen tanssi

  1. Kaunis teksti kaikkine yksityiskohtineen ja jouhevine siirtymisine tunnelmasta toiseen! Koukuttavaa mystiikkaakin, pidän. Ihastuin ehkä vähäsen hevosen lapsenomaiseen luonteeseen, ja hevosen uteliaisuuden herättänyt kristallien myötävaikuttama valoilmiö oli musta yksi kutkuttavimmista yksityiskohdista joita olen hetkeen lukiessani bongannut. Rikas kieli kantaa läpi tekstin ja kerronta säilyy rikkumattoman laadukkaana.

    1. Oh, kiitos! Tekstin lähtökohta oli vain olla taustatarina kuvalle, jotenkin lohdullista ja kannustavaa kuulla että myös nämä nopeat, vähän vähemmän panostetut ovat luettavia. C:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin