Zen

Lopussa on alku

“Icarus vaikersi ja käski minun painua helvettiin.”

Vitaliya Dzelzain
Tiluksien omistajatar

“Tarvitseeko minun tietää jotain?”
Vitaliya seisoi kädet puuskassa tammisen työpöydän edessä. Hänen silmissään oli se tuttu kiilto: kysymys oli ennemmin naamioitu pyyntö. Käsky. Veistoksellisen jylhillä, jopa maskuliinisilla, kasvoilla oli mielenkiintoinen yhdistelmä uteliaisuutta, nenäkkyyttä ja huolta. Burgundinpunaiseen pukuun pukeutunut nainen ei aikonut päästää työpöydän ääressä surkeana nuokkuvaa Iivaria livahtamaan tilanteesta, se oli selkeää.

“Surkea” oli adjektiivi jota harvoin mieltäisi Iivarin kaltaiseen mieheen, mutta sitä tuo toden totta sillä hetkellä oli. Perisuomalaisen kaikki-hyvin-ei-tarvitse-auttaa-maskin alla oli kuin olikin aivan normaaleilla, inhimillisillä tunteilla varusteltu reppana, joka nuokkui pöydän ääressä kasvot hämähäkkimäisen kelmeisiin käsiin hautautuneena. Hänen rakastama Hennesyn konjakki oli lohduttanut jo useamman lasin verran, ehkä enemmänkin: hämärässä huoneessa leijui vahva alkoholin katku.

Iivari ei noteerannut edessään seisovaa naista. Kynttelikön lämpimässä lepatuksessa Vitaliya näki ystävänsä edessä tutun paperin: kirje, jonka Icarus oli lähtiessään jättänyt ja jonka muuan utelias perijätär oli aivan vahingossa sattunut lukemaan… 
“Liittyykö tämä Icarukseen?”
Arvattavasti Vitaliya ei saanut vastausta, mutta Iivarin salamannopea mulkaisu sormiensa lomasta kertoi tarpeeksi. Herranjumala, kylläpä hänen silmänsä verestivät. Oliko mies umpihumalassa vai itkenyt? Jos sielun tilalla on jääkalikka, pystyikö silloin niinkin inhimilliseen suoritukseen kuin nyyhkimiseen? 
“Mitä on tapahtunut?”
Vitaliya koitti parhaansa mukaan varoa paljastamasta lukeneensa kirjeen omin luvin. Hän haki kasvoilleen ymmärtäväistä ilmettä, nojautui hieman lähemmäksi viinankäryn nollapistettä. 
“Olen typerä, niin typerä…”
Mumina piiloutuneilta kasvoilta vaivoin, kun Iivari pudisteli päätään ja lysähti huonompaan ryhtiin kuin mihin Fric laiskimmilla päivilläänkään pystyisi. Mustat hiukset roikkuivat likaisina ja valkoisella paidalla oli tahroja. Vitaliya nyrpisti nenäänsä heilauttaessaan aamulla manikyroitua kättään kirjeen päällä.
“Kerrotko jo vihdoin mistä tässä kaikessa on kyse? Tiedän että viesti on Icarukselta.”

Iivari kohotti väsyneen katseen käsistään: hän näytti silmäpusseineen aivan basset houndilta. Hetken aikaa kaksikko katsoi toisiaan, arveli tilanteen laatua, mittaili mihin se johtaisi: Vitaliya oli täysin valmistautunut käyttämään kaikki suostuttelijanlahjansa tyydyttääkseen tiedonjanoaan.
“Niin on. Icarukselta.”
“Miten hän sai sinut noin tolaltasi? Haukkui hevosesi?”
Iivari hymähti kalsealla sävyllä hevoskommentille.
“Ei…”

Toviksi hiljaisuus peitti huoneen alleen. Vitaliya suorastaan näki kuinka ajatukset poukkoilivat Iivarin huuruisessa päässä, puntaroivat seuraavia sanojaan. Vaikka itsekehu olikin pahasta, tiesi Vitaliya ettei hänen ihmistenlukutaitoa parempaa ollut koko tontilla, ja näinpä hänen olisi parasta luottaa siihen ja sen kehotukseen antaa miehen hakea lauseitaan rauhassa.

Oli syy sitten alkoholin, kurjan mielentilan, liian pitkään yksin kannetun salaisuuden tai kaikki kolme yhdessä, katuisi Iivari seuraavaa möläytystään varmasti aamulla.
“Rakastin häntä niin paljon.”

Boom. Pommi oli pudotettu. Tätä vaihtoehtoa Vitaliya olisi viimeisenä odottanut. Olemattoman sekunnin ajan aina sanavalmis Dzelzainin suvun viimeinen hedelmä jäi sanattomaksi, kunnes hän sai tilanteen ohjat takaisin käsiinsä.
“Mutta entä Nina…?”
“Luuletko että Nina oli ensimmäinen kenestä välitin?! Ehkä viimeinen kyllä, joo…”
Iivari kaatoi viimeisetkin laskeutuneet konjakinrippeet lasiin ja kumosi juoman kurkkuunsa ennen kuin oli henkeäkään ehtinyt vetämään. Vahva juoma sai miehen puistelemaan, mutta myös jatkamaan.
“Olimme silloin nuoria ja tyhmiä, lähinnä tyhmiä…”
Hetken ajan Iivari keräsi ajatuksiaan ja rohkeuttaan, kunnes selkeästi päätti avata tulvapadot. Ehkä hän kaipasi ripittäytymistä, ehkä oli vain känniääliö. Joka tapauksessa Vitaliya saisi informaatiota enemmän kuin osasi pyytääkään.

“Tapasimme kadettikoulussa, ja myöhemmin jopa kuuluimme kumpikin marsalkka Magnus Stenbockin johtamaan ensimmäiseen jalkaväkirykmenttiin. Karoliiniaika oli kaikesta huolimatta parasta aikaa elämässäni, ja Icarus oli ensimmäinen oikea ystäväni: hänen kanssaan kaikki tuntui hyvältä. Niinkin hyvältä, että päätimme jatkaa aina yhdessä, ajasta ikuisuuteen. Siitä en nyt puhu tarkemmin, mutta sanotaanko että en ollut koskaan tuntenut haluavani jakaa elämääni kenenkään kanssa ennen Icarusta ja sen päätöksen tekeminen ei ollut helppo. Ja… no, tiedät kyllä, olimmehan me aika läheisiä…”
Iivari epäröi, jolloin Vitaliya salamannopeasti hymyili ja nyökkäsi kannustavasti saadakseen toisen jatkamaan puhettaan.

“Ongelma oli vain siinä, että minä en pitänyt muista ja pidin myös huolen etteivät muut pitäneet minusta. Sen sijaan Icarus oli sellainen helvetin väkkärä, hän hurmasi kaikki charmillaan ja hauskoilla jutuillaan. Tunsin oloni hirviöksi kaunottaren seurassa: välillä kävi turhankin selväksi, että olimme kuin yö ja päivä. Huomasin pian olevani mustasukkainen, mutta en voinut tehdä sille mitään, sillä pelkäsin liikaa paljastavani suhteemme. Siihen aikaan se olisi tiennyt loppua urallemme: jos olisimme olleet merkittävämpiä henkilöitä, suhde toiseen mieheen oltaisiin voitu painaa ehkä villaisella. Meidänkaltaiset tuntemattomat kadetit sen sijaan… En halua edes ajatella.

Me siis salailimme. Minua se ei haitannut, mutta sen sijaan Icaruksen kevytkenkäisyys kaihersi. Hän ei ymmärrettävästi kertonut kenellekään minusta, ja aina kun olimme viihteellä, kaikki tuntuivat piirittävän ja ihailevan häntä — niin naiset kuin miehetkin. Olen satavarma etten pelkästään kuvitellut Icaruksen flirttailevan aina muille takaisin: hän väitti sen olevan viatonta ajanvietettä, mutta voitko kuvitella miltä se tuntui seurata sivusta? 

Eräänä iltana istuimme tuopilla, kun seuraamme lyöttäytyi ratsuväen Johan. Olin ollut aina hieman kateellinen hänelle. Tahdoin itsekin ratsuväkeen, ja Johan oli kaikkea mitä halusin olla: kasvot kuin Adoniksella ja muutenkin komea, taitava ja nopea ratsastaja, loistava sekä kurinalainen, aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun Johan poistui seurastamme ja Icarus pian perässä mukamas asioilleen, epäilykseni heräsivät. Toivoin että olisin ollut väärässä ja vain vainoharhainen, mutta kuin näin heidät yhdessä tavernan takakujalla… Mieleni olisi tehnyt juosta väliin ja potkaista kumpaakin, mutta harmikseni malttini piti ja poistuin sanomatta sanaakaan, rypien itsesäälissä ja hekumoiden miten kostaisin petoksen unelmissani.

Seuraavana aamuna olimme kaksin hakemassa täytettä ruutisarviin, kun rohkaistuin ja puhuin aiheesta varovasti. Kerroin mielestäni täysin syystä ja asiallisesti, miltä tuntui seurata vierestä hänen flirttailuaan muille. Saatoin ehkä hieman kiivastua kun muistelin edellistä iltaa, mutta en silti ymmärrä miten nopeasti olimme ilmiriidassa. Emme välittäneet lopulta lainkaan kuullaanko meitä kun herjasimme toisiamme, ja pahasti herjasimmekin. 
Icarukselta meni siinä vaiheessa kuppi totaalisen nurin. En ole koskaan nähnyt sen miehen kasvojaan niin vihan vääristäminä kun hän kohotti oikean nyrkkinsä ja iski sen suoraan keskelle kasvojani, eikä vain kerran. Yritin töniä Icaruksen pois, lyödä takaisin, mutta olin vietävänä kuin märkä rätti. Olin niin vihainen: jos jollakulla oli oikeus pörröttää kenenkään tukkaa niin minulla, petetyllä, mutta sen sijaan sainkin vain lisää turpaani.”

Iivari piti tauon. Hänen katseensa lasittui, aivan kuin hän katsoisi edessään olevan kirjeen sijaan kauas menneisyyteen, keräsi selkeästi rohkeutta jatkaa. Vitaliya tiesi olla hiljaa ja antaa miehelle tilaa järjestellä sanojaan: hän aisti kertomuksen seuraavan osan olevan kaikista raskain.

“Minä suutuin, suutuin niin maan perkeleesti etten muista ikinä käyneen. Edes se kun sain Fricin kiinni heinävarastossa polttamisesta ei vedä vertoja sille raivolle mitä epäreiluudessani tunsin. Joten vedin miekan huotrasta, Icarus teki salamannopeasti samoin, ja hetkessä nyrkkirysymme oli muuttunut aseelliseksi. Etiketistä ei kuitenkaan ollut siinä hetkessä tietoakaan… Ennen kuin ehdin ajattelemaan yhtään tarkemmin, veistin häntä suoraan kyljestä. 

Näen edelleen kaiken eläväisenä silmieni edessä. Muistan ihmetelleeni, miksi tunsin vain tyydytystä katsellessani aiemmin kaikista rakkaimman ihmisen käpertyvän kaksin kerroin hänen vaatteiden värjäytyessä hiljan verestä. Minä vain tuijotin. Icarus vaikersi ja käski minun painua helvettiin, mutta seisoin kuin kivettyneenä paikallani, ruhjottu nenä poskella ja mieleni kummallista, epäuskoista euforiaa täynnä. Pysyin sijoillani vielä muiden juostessa apuun, välittämättä lainkaan siitä että jäin kiinni tahrainen miekka yhä kädessäni. Muistan lumen ironisen, sydämenmuotoisen veriläikän. Katselin ennemmin sitä kuin henkeä haukkovaa rakastani.”

Vitaliyan tuima katse oli päässyt valahtamaan aavistuksen verran. Hän ei tiennyt mitä sanoa: mitä tässä tilanteessa ylipäänsä pystyi kommentoimaan? Iivari koitti kopistella konjakin viimeisiä olemattomia pohjapisaroita suuhunsa, eikä tuon ilmeestä pystynyt sillä hetkellä päättelemään mitään. Vitaliya koitti johdatella keskustelua vielä eteenpäin.
“Mitä sitten tapahtui?”
“No, minähän menetin korpraalin arvoni ja sain tilalle kengänkuvan persiille. Icaruksesta en tiedä, mutta nähtävästi on minun syytäni että hän nilkuttaa kävelykeppinsä kanssa. En kuullut hänestä sen jälkeen ennen kuin vuosi sitten päästit mokoman käärmeen luikertelemaan tänne. Ymmärtänet siis silloisen raivon.” 

Tämän lauseen jälkeen hiljaisuus oli niin pitkä ja painostava, että tyhmempikin olisi ymmärtänyt sanaisen arkun sulkeutuneen tältä osin. Vitaliya oli tyrmistynyt, epäuskoinen. Ei häntä kummastuttanut lainkaan kuulla miesten ottaneen yhteen (oli ylipäätänsä ihme ettei kumpikaan ollut Icaruksen vierailun aikana käynyt toisen kurkkuun kiinni), ei myöskään heidän suhteensa — Iivari oli toki vaikea kuvitella niinkin lämpimien tunteiden valtaan, mutta olihan hän toisaalta melkein mennyt kihloihinkin Ninan kanssa joten kaipa miehellä jokin sydän oli oltava. Sen sijaan Vitaliya oli hämmentynyt kahdesta seikasta: ensinnäkin Iivari oli puhunut ensimmäistä kertaa omista asioistaan hänelle, ja paljon puhuikin. Konjakki, suru ja sopiva määrä morkkista olivat olleet pääsylippu kurkistamaan tuon kivikylmän miehen sisimpään. 
Toisekseen muuan yksityiskohta oli jäänyt kaihertamaan Vitaliyaa. Se herätti hänessä lisää kysymyksiä.

“Sanoit että Magnus Stenbock oli silloin sotamarsalkka, Ruotsin jos oikein muistan. Minä vuonna te oikein palvelitte?”
Iivari kohotti katseensa ensimmäisen kerran Vitaliyan kasvoihin. Harmaat silmät tuijottivat väsyneinä syvistä kuopissaan, suupieli nytkähti. Hän oli selvästi jo väsynyt.
“1713.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin