Shamaani on shamaanille susi

Karla
Efimin tytär

Karlan sielu oli levoton. Levottomampi kuin yleensä, siis. Hän nojaili ajatuksiinsa uppoutuneena aitaan ja katseli kuinka pikkuinen Idili hyppeli emänsä ympärillä, ihaillen tamman lehmänhermoisuutta. Harvoin tuota termiä pääsi Ishtarin kohdalla käyttämään, mutta niin tyyneesti se ignoorasi ympärillään pärräävän, kaulaa vasten loikkivan hevoslapsen aterioidessaan, että kerrankin harvinainen kuvaus sopi herkkistammaan.

Hassuttelevan, emäänsä kiusaavan varsan katseleminen ei saanut kuitenkaan nuoren naisen mieltä tyyntymään, vaan ajatukset tulvivat päässä estoitta. Epäileväiset, negatiiviset, jopa vainoharhaiset ajatukset, sellaiset joita Karla ei kovin usein joutunut kokemaan. Nyt hänen huolikynnyksensä oli kuitenkin ylittynyt, sillä isä oli kateissa. Tai kateissa ja kateissa, ei hän yleensä ikinä kertonut minne meni sen tarkemmin kuin “kiertämään rajoja” tai “metsästämään”, mutta aina Efim palasi kuitenkin ajallaan. Nyt hänestä ei ollut kuulunut kohta kahteen vuorokauteen, mikä ei ollut normaalia. Karla tunsi sisimmässään kalvavan pelon siitä mitä palaamattomuus voisi tarkoittaa. Hänen normaalistikin kovin heikko rationaalinen päättelynsä kärsi nyt alakynttä ikäviä aavistuksia vastaan.

Alik kantoi selkä vääränä hiilisäkkejä päätalolle. Karla heilautti kättään.
“Alik! Tiedätkö missä papa on?”
Lyhyt ukonrähjä pysähtyi pudistamaan päätään. Supikoiralakki valahti vinoon.
“En. Sen jälkeen kun hän lähti Taktikan kanssa käymään kylällä, ei juu ole näkynyt. Kumma että on niin nuoren hevosen kanssa näin pitkään reissussa. Toivottavasti ei ole käynyt kurjasti.”
Ja niine hyvineen Alik jatkoi matkaansa suoristettuaan ensin karvahatun nenän ryystäyksen ryydittämänä. Karlan vatsa kiristyi solmulle: vanhuksen sanat vain vahvistivat pelkoja.

_____________________________________________________

Illalla päätalon pitkän pöydän ääressä söi pieni ja hiljainen joukko. Karla oli murehtiessaan unohtanut lisätä valmistuvaan illalliseen välillä vettä, ja talon kolme asukasta järsivät kuivaa, osittain palanutta lihapataa. Vaikka kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki ajattelivat luultavasti samaa asiaa: puuttuvaa neljättä syöjää. Efimin tyhjä tuoli näytti surkealta lepattavassa kynttilänvalossa, eikä Karlalla ollut nälkä sitä katsellessa. Hänellä ei ollut aina mitkään lämpimimmät välit isäänsä, mutta se ei tarkoittanut etteikö nuo välittäisi toisistaan. Karla ainakin välitti.

“Pitäisikö meidän lähteä etsimään isää?” Karla rikkoi painostavan hiljaisuuden kysymyksellään. Alik oli luultavasti vain helpottunut saadessaan tekosyyn sylkäistä jo pitkään jauhamansa kuiva, sitkas lihannökäre suustaan jotta saisi vastattua. Hän loi osittain säälivän, osittain hyssyttelevän katseen nuoreen.
“Ei nyt ainakaan yötä vasten. Jos hän ei ole aamulla palannut, katsotaan sitten uudestaan.”
Ulyana hymähti pöydän päässä. “Turha odottaa, ei hänestä enää kuulu.”
Sekä Karla että Alik loivat naiseen kysyvän, pöyristyneen katseen. Kylläpä julkesi vieras olla tyly!
“Mistä sen tiedät? Ehkä isällä on ollut hyvä syy jäädä kylälle. Taktika on voinut väsyä tai voida huonosti, tai ehkä ostoksia pitää odotella, tai jotain.”
Ulyana hymyili hieman liian iloisesti tilanteen vakavuuteen nähden. Hän ei nostanut katsetta lautasesta sahatessaan vastustelevaa poronlihaa tylsällä veitsellä. Näky kylmäsi Karlan sydäntä enemmän kuin hän ymmärsi: Ulyana oli ainakin olevinaan ystävä. Miksei hän ollut sitten yhtään ymmärtäväisempi? Naisesta tuntui huokuvan aivan uudenlainen aura, epämiellyttävä ja kylmä sellainen. Vilunväreet juoksivat Karlan selkäpiissä pahojen aavistusten kerääntyessä korvien väliin.
“Tiedätkö asiasta meitä enemmän?” hän kysyi sovittelevasti.

Ulyana ei pitänyt mitään kiirettä vastata, vaan tuntui nauttivan saadessaan pitää kahta muuta jännityksessä. Hän puntaroi vaihtoehtoja mielessään: oli ikävä tuottaa Karlalle turhaa tuskaa, mutta toisaalta, mikä velvoittaisi tuota muka ajattelemaan teinin tunteita? Olihan heillä ollut hetkensä ja nuori oli mukava, teräväkin, mutta siinä se. Jos kaksikko olisi tavannut toisissa olosuhteissa, heidän ystävyydestään olisi voinut tulla pitkä ja tuottoisa. Maailma oli vain päättänyt nyt toisin.
“Ehkä.”

Ulyanan ärsyttävän omahyväisellä hymyllä maustettu vastaus aikaansai ennenkuulumattoman tapahtumasarjan. Ennen kuin kukaan ehti kissaakaan sanomaan, oli Alik ponkaissut ylös tuoliltaan ja ampaissut suoraan kohti vierailijaa, hyvä ettei pöydän yli kiivennyt. Ulyana kerkesi säikähtäneenä nousta vasta jaloilleen, kun ikämies tarttui jo tuota riveleistä kiinni ja paiskasi tuvan hirsiseinää vasten. Karla ei ollut koskaan nähnyt Alikia niin vihaisena. Ja ripeänä. Pystyivätköhän vanhat luut murtumaan liian nopeista liikkeistä?

“Mitä akka olet tehnyt?!”
Ulyana vain hymyili kylmää hymyään päin miehen kasvoja, jotka olivat tuuman päässä hänen omistaan. Alik nosti naisen irti maasta ja iski uudestaan seinää vasteen niin että hirret paukkui. Hymy hyytyi aavistuksen, muttei kokonaan. Vastaustakaan ei kuulunut. Alik ärjäisi kuin karhu ja paiskasi riepoteltavansa maahan, painaen tuon heti perään nahkasaappaalla tiiviisti lattiaa vasten. Ulyana haukkoi henkeä, mutta ilkkuva hymy ei yhäkään karissut noilta teräviltä, kauniilta kasvoilta.
“Senhän sinä tahtoisit tietää…”
Karla katsoi tapahtumia puoliksi kauhuissaan, puoliksi ihaillen. Alik oli aina niin järkevä: oli pelottavaa nähdä hänet niin poissa tolaltaan, vihaisena, järkyttyneenä. Toisaalta pehtoorille oli nostettava hattua nuorekkaista liikkeistä ja voimista: tuota ukkoa ei paranisi nähtävästi viedä äärirajoille.

Alik potkaisi varoittamatta Ulyanaa kasvoihin. Veri purkaantui sieraimista nenän painuessa poskelle ja naisen hymy hyytyi vihdoinkin. Hän pärski ja siristeli silmiään pää pyörryksissä.
“Eikö sinulle ole opetettu että naisia ei ly—”
“EI KIINNOSTA!” Alik karjui päälle ja potkaisi vielä uudestaan. Papparaisen silmissä paloi sellainen palo ettei moista oltu aiemmin nähty.
“Ja minä vannon äitini haudan kautta, että tapan sinut tähän taloon jos et kerro mitä olet saanut aikaan, noita-akka!”
Paino Ulyanan rintakehällä lisääntyi viimeisten sanojen kohdalla. Hän haukkoi henkeä ja yritti käsin työntää jalkaa pois päältään, tuloksetta. Karla ei olisi tahtonut katsoa, muttei saanut käännyttyä pois vaikka tahtoikin. Pystyisikö Alik tappamaan? Teini toivoi sydämensä pohjasta ettei: kuinka hän voisi katsoa miestä enää koskaan samalla tavalla? Kykenisikö hän edes tämän hetken jälkeen?

Ulyana laski selkeästi mahdollisuuksiaan. Hän ei päässyt rimpuilemaan ylös, ja vanha ukko oli selkeästi tosissaan. Hullu äijänkäppänä. Naisen turvonneet silmät risteilivät pitkin huonetta ratkaisun toivossa. Hänen katse kohtasi Karlan: teini käänsi sen kyynelehtien pois. Silti Ulyana osoitti sanansa juuri hänelle.
“Tehtävänäni oli vain todistaa epäilyt. Isäsi kohtalo on muiden käsissä.”
“Epäilyt? Mitkä epäilyt?”
“Kyläläisten mukaan Taigan Noita on kääntänyt tngrin heitä vastaan. Minun piti vain selvittää, kykenisikö Efim siihen.”
“Ei voi olla totta.”
“Näkemykseni mukaan hän on kykenevä keskustelemaan alaisten tngrien kanssa. Tiedän mistä puhun, usko pois.”

Mustahiuksinen, mukiloitu Ulyana käytti sanojensa aikaansaaman hetken pysähdyneisyyden hyväkseen. Se pieni sekunti kun Alik käänsi kasvonsa kohdatakseen Karlan katseen, riitti. Altavastaava hänen jalkansa alla kurottautui ottamaan tylsän ruokaveitsen jonka oli aiemmassa rytäkässä tiputtanut lattialle, ja iski sen päällään olevaan sääreen niin kovaa kuin ikinä jaksoi. Alik ulvahti kivusta, jolloin Ulyana käytti tilaisuutensa ja ponkaisi ylös kaataen vanhuksen selälleen kuin pahaisen koppakuoriaisen. Veriklimppisten hiusten hulmahduksessa nainen oli jo ulko-ovella, jossa hän loi vielä viimeisen katseen paikalleen jähmettyneeseen Karlaan.
“Tein vain työni,” jäivät Ulyanan viimeisiksi sanoiksi ennen kuin hän katosi oviaukosta pimeyteen.

Karla havahtui vasta Alikin vaikerointiin. Hän ravisti itsensä tolkkuihin ja kiirehti auttamaan vanhuksen ylös lattialta. Mies istuutui pitkälle puupenkille ja nykäisi voivotellen veitsen säärestään.
“Oletko kunnossa? Voi ei, voi ei, en tahdo menettää sinuakin…” Karla hätäili. Vanhuksen karhea käsi tarttui hänen omaansa.
“Ei hätää, se ei osunut isoihin suoniin.”
Karla ei voinut sille mitään, vaan purskahti itkuun. Kyyneleet oli sekava mikstuura surua, vihaa, pettymystä ja helpotusta. Hän nojasi Alikin savunhajuista kylkeä vasten ja itki kaiken patoutuneen ulos.
“Etkä sinä menetä ketään,” Alik lohdutti ja nousi ähisten, hieman ontuen, seisomaan. Hän tarjosi kätensä Karlalle (joka näytti tyrskiessään nuortunut ainakin kymmenen vuotta) ja nosti tuon ylös.
“Jaksatko ratsastaa tänään vielä pitkän matkan?” Alik kysyi. Karla pyyhki kyyneliä kämmenselkään, nyökäten.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin