Kaiken alku

Topaz⧽Nivoin punotun nyörin tiukemmin ympärilleni, sen oli määrä pidellä kaapua lähempänä sateen ajan. En voisi mitenkään saattaa itseäni sairaaseen tilaan, en juuri ennen linnalle saapumista. 
Nyöri oli omaa käsialaani, sen hopeiset koristekuviot pujottelivat hieman halvempien lankojen seassa. Kuvio oli kaunis, mutten pitänyt siitä liiaksi, se muistutti jollain tapaa äitini käsitöitä.

Matka omalta mökiltäni määränpäähän ei ollut pitkä, mutta tie oli ukonilmasta murainen ja liukas. Olin ennen lähtöäni varmistanut että kotipihan hevosilla oli kaikki tarvittava ja harmailla hukilla kupit täynnä ruokaa ja vettä. Olin tehnyt kaikkeni karsiakseni huolenaiheet minimiin, jotta voisin keskittyä päivän ajan uuteen toiseen kotiini ─ ritari kouluun. 
Olinko kertonut perheelleni moisesta suunnitelmasta, no en todellakaan. Oikeastaan vain naapurini Trevor tiesi. Minua muutamaa auringon ympärys matkaa vanhempi mies oli huonon käytöksensä johdosta heitetty pihalle muurien sisäpuolelta ja oli nyt täysin erakoitunut pieneen mökkiinsä, lähinnä häpeästä. 
Kävin moikkaamassa Treviä silloin tällöin, kun hänelle saattoi kertoa omista asioista, ilman että ne levisivät kulovalkean tavoin heti seuraavana hetkenä.

Linnan porteilla seisoi kaksi pitkää miestä, hyvin leveine hartioneen. Kumpikaan ei kääntänyt katsettaan kohti. Pystyin kuitenkin aistimaan magian paksun ja teräväisen auran molempien ympärillä. Mahassani leimahti, olinko oikeassa paikassa? Oliko määräni todella päätyä tänne, ritari kouluun ja luvattuun parannus oppiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, jotka olin käyttänyt itseni etsimiseen? 
Sain tuon tuosta kuulla sukulaisilta, miten olisi jo aikapäiviä sitten pitänyt keksiä itselleni jokin arvoiseni ammatti, olkoon se siis ritari. Virnistin ajatukselle siitä, miten äitini huutaisi kauhusta saadessaan tietää mitä olin mennyt tekemään. Ja miten isosisko Venuksen ensimmäinen mielipide olisi, ettei hän itse koskaan hienona leidinä alentuisi kantamaan hikistä haarniskaa. Miten tämä oli ‘täysin odotettavissa’ ollut tulevaisuus minun kaltaiselleni haaskalle. 

Linnan piha oli hyvin kaunis, se oli hyvin pidetty ja täynnä elämää. Laskin hartiat ja nostin hupun kasvojeni edestä. Kenen puheille tässä oli ensin mentävä? Tiesin vain sen, että nimikko hevoseni oli nimeltään Grulla ja tämän ritari nimeltään Artheur Godwyn. Hyvin ylhäisen sointuva nimi, ehkä olin jopa joskus kuullut tuon sukunimen jossain. 
Kiertelin hieman ympäri pihaa yrittäen ravistaa tunteen siitä, että joku tai jokin seurasi minua katseellaan. “Anteeksi, missä päin on..” kysyin, mutta sanani kaikuivat kuuroille korville. Väellä täällä tuntui olevan kiire tai sitten jotain oltiin valmistelemassa. 
En luovuttanut vaan yritin pysäyttää ihmisiä kysyäkseni neuvoa, kaikki pahoittelivat kiirettä tai sanoivat etteivät tiedä ─ ennen kuin ehdin esittää asiaani. 

Pysähdyin pohtimaan, josko saattaisin itse löytää tallin. Käännyin kuitenkin ensin ympäri etsiäkseni tuon tarkkailijan, jonka olemassaolosta olin jo hyvin varma. Päästin hiljaisen älähdyksen ja otin askeleen taakse. Lähes välittömässä läheisyydessäni seisoi valtava nokkamaskinen mies.
“Uusi täällä?” mustaan nahkapukuun ja suureen lierihattuun pukeutunut tohtori sanoi tyynesti. En havainnut paljasta pintaa vaan mies oli täysin sonnustautunut, tämän pyöreistä laseistakaan en nähnyt kunnolla lävitse. 
Olin avata suuni ja esittäytyä. “Ei syytä pelätä, olen Clefydd. Voin auttaa löytämään etsimäsi.” mies ehti sanoa. Mikä miellyttävä ääni ja olemus, kumma kyllä rentouduin välittömästi erikoisesta asusta huolimatta. 
“Kiitos. Nimi on Topaz, tulin ritarikoulua ja parannusoppia varten. En oikeastaan tiedä minne mennä.” sanoin niiaten pienesti ja ojensin vaistomaisesti käteni. Vetäisin sen kuitenkin heti takaisin vierelleni ─ mitä ihmettä ajattelin? Miten tuon nokan takaa voisi edes antaa käsisuudelmaa. Äidin opettamat tavat olivat hemmetin tiukassa. Clefydd oli hankalasti luettava, kovin eleetön ja kun en ilmeitäkään nähnyt. Oletin ettei hän ehkä huomannut asiaa.

“Parannusoppiako? Siinä tapauksessa voit piipahtaa vaikka minun luona näin alkajaisiksi, oppilas.” Mies sanoi painottaen viimeistä sanaa. Niskavillani taisivat hieman nousta, tämäkö oli opettajani? Saatoin vain nyökätä ja lähteä kipittämään miehen perään. Clefyddissä oli jotain muutakin erikoista, aistin sen ─ mutten osannut määritellä.
Kävelin tämän perässä pitkin linnan käytävää, mikä hulppea asumus se olikaan. Eivät minunkaan nahkaiset kenkäni olleet ennen näin kauniisti kopisseet sileällä lattialaatoituksella. Oli lapsuudenkotini toki kaunis ja hienostunut, muttei mitään verrattuna tähän arvokkuuteen. 

Clefydd nappasi minut tuijottelemasta ympärilleni “Pidät?” tämä sanoi ja sovitti avainta suuren oven lukkoon. “Kyllä, todella kaunista.” vastasin ja hymyilin hieman. Hain jatkuvasti katsekontaktia sitä löytämättä. Pitikö mies pukuaan aina? Ei, varmasti hän riisuisi maskinsa jossain vaiheessa, jotta voisimme esittäytyä paremmin. 
Näin ei kuitenkaan käynyt, Clefydd piti maskinsa tiukasti päässään ja esitteli huonettaan täynnä kirjoja. Pöly sai nenäni heti valumaan ja yritin pitää sormea sen alla. Clefydd kuitenkin huomasi tämänkin ja antoi eleettömästi käteeni liinan. Jäikö tältä mikään huomaamatta?

“Saako täällä ensitöiksi siivota?” sanoin ja naurahdin hieman. “Jos haluaa.” mies vastasi. Pystyin kuitenkin jo energiastamme päättelemään että tämäkin hymyili. Ehkei miehen tarvinnut riisua maskiaan, jotta voisimme tulla toimeen aivan hyvin. Pitäkööt salaisuutensa, kunhan kertoisi ne parantamiseen liittyvät.
Siirtelin miehen pöydällä lojuvia kirjoja varovasti ja yritin päästä perille mistä tämä luki. “Mahtaa olla vielä liian vaativaa teille neiti.” Clefydd sanoi maireasti, selvästi vain tiedustellakseen mitä jo osasin. Minun oli pakko myöntää, etten tunnistanut yhtäkään merkkiä tai sanaa, liekö upeasti kuvitettuja kasvejakaan. 

“Uskallan kai sanoa osaavani kaikki perusteet, mutten mitään sen enempää.” kerroin ja siirryin varovasti istumaan. “Minun sängylläkö te toivotte levähtää?” mies sanoi ja ponnistin ylös sillä sekunnilla. Tässäkö tuo mustiin pukeutunut tohtori nukkui? Katselin nuhjuista tyynyä ja hivenen revennyttä peittoa kauhuissani. Teki mieli vetäistä niiden päälliset salaa laukkuuni ja tuoda takaisin kelvommat. “Oh, pyydän anteeksi.” sain sanottua ja havaitsin vasta nyt toisaalla nojatuolin. 
En kuitenkaan enää kehdannut istuutua, vaan kerroin halustani tavata tämä Grulla ori. Clefydd neuvoi tien talleille ja suuntasin sinne tehtyäni ensin sanallisen sopimuksen opetuksen ajoista miehen kanssa. Clefydd vaikutti suhteellisen kiltiltä opettajalta. Mahtaisikohan teema jatkua ritarikoulun opettajiin saakka, en tohtinut odottaa liikoja.

Share: