Yllätysvieraita

Luokka 4 / Vaativa B, Amelie Backlund – Callahan, Vihiniemen Viipottajat

Tehtävänantona: 9. Yllättävä kannustaja katsomossa

Keskiviikkoaamu oli alkanut sen verran mielenkiintoisella tavalla, että olin varma, ettei tänään jaksaisi enää treenata. Meidän hieno kisaponikaksikko oli päättänyt karata omille teilleen ja niitä oli saatu etsiä kissojen ja koirien kanssa ympäri kylää. Illemmalla mä kuitenkin ryhdistäydyin ja jaksoin raahautua Cabon kanssa maneesiin. Ulkona oli sen verran paahteinen sää ja liikaa itikoita, että ratsastin mieluummin sisällä.

Jo alkuverryttelyssä sain todeta, että Cabo tuntui tänään varsin kivalta. Kimo liikkui letkeästi, eikä se tuntunut lainkaan kireältä. Silvia oli hieronut Cabon toissapäivänä kauttaaltaan ja se oli selkeästi tehnyt tehtävänsä. Ori liikkui rodulleen ominaiseen tapaan mielellään hyvin koottuna, mutta pidin huolen alusta saakka siitä, että se myös liikkui hyvin eteen, eikä jäänyt paikalleen junnaamaan. Lisäykset olivat olleet meille hankalia ja ne olivat koituneet meidän kohtaloksi viime osakilpailussa, mutta pikkuhiljaa aloimme löytää ainakin jonkintapaisen yhteisen sävelen niidenkin osalta, vaikka niiden eteen saisikin tehdä vielä kovasti töitä.

Ratsastettuani kaikessa rauhassa jonkin aikaa keskittyen kaareviin uriin, kuulin maneesin oven kolahtavan hiljaa. En kuitenkaan kiinnittänyt tulijaan sen kummemin huomiota, sillä oli ihan tavallista, että porukkaa tuli ja meni treenienkin aikana. Hetken kuluttua kuulin kuitenkin jonkun rykäisevän ja pian maneesissa kaikui miehen ääni. “Moi”, se sanoi. Hidastin Cabon hetkeksi käyntiin nähdäkseni tulijan paremmin. Ei helvetti. Sehän oli Valtteri. Se Valtteri, jonka kanssa mä olin jutellut aiemmin Tinderissä. “Ööh, moi?” sain lopulta sanottua. Enkö mä tehnyt sille muka jo tarpeeksi selväksi, etten mä ollut kiinnostunut tapaamaan enää?

Päädyin lopettelemaan Cabon kanssa jo vähän aiemmin kuin mä olin ajatellut, sillä Valtteri ei tosiaankaan tajunnut lähteä. Selitin sille, että treenasimme kisoja varten, mutta ei se kai ymmärtänyt, mitä mä sille sanoin. Oli se puheliaampi kuin viime kerralla, mutta se ei paljoa pelastanut. Miehen suusta ei tuntunut tulevan mitään järkevää sanottavaa, vaan lähinnä sellaista tyypillistä suomalaista “joo kylläkyllä, tänään on satanu” -höpöttelyä ilman minkäänlaista punaista lankaa. Kai tämäkin oli nyt sitten opittava kantapään kautta, ettei miehiä voinut treffailla tallilla tai ne saattoivat lampsia kyläilemään milloin sattuu. Saatuani riisuttua Cabon varusteet mulle tuli kauhean kova kiire erääseen tärkeään työtapaamiseen, jota en ollutkaan aiemmin muistanut…

Share: