Ponien viemää

Luokka 8 / 120cm, Aleksi Vaalavuo – Rosegarden’s Nightingale, Vihiniemen Viipottajat

Tehtävänantona: 12. Missä on ratsuni?

“Ei hel-vet-ti”, sihahdin hiljaa. Kädessäni oleva nailonnaru riimuineen tömähti hiekkaan ja mä jäin tuijottamaan aivan hiljaa metsätarhan aitaa. Aitaa, jonka maassa makaavat palaset olivat nyt tuhannen päreinä. Tiuhtia ei näkynyt mailla halmeilla, eikä muuten Rokiakaan. Ja puolen tunnin päästä pitäisi olla jo täyttä häkää treenaamassa, mikäli halusi olla tikissä Tie Tähtiin -finaalikisassa. Sormieni viimein haparoidessa taskun pohjalta puhelintani, toivoin vain herääväni omasta sängystäni todeten tämän olevan pelkkä helvetin mauton painajainen. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut.

Hetkeä myöhemmin olimme kiertäneet tallipihan ja sitä ympäröivän metsän rajan kauttaaltaan, mutta saldoksi ei jäänyt yhden yhtä ponia. Tavallisesti hyvinkin rauhallisena tunnettu Elias oli lähtenyt mukaan etsintöihin ja nyt tämä laukoi posket punaisena heloittaen suustaan sellaisia kirosanoja, joita edes minä en ollut koskaan aiemmin kuullut. Mies potkaisi maassa olevan ison kivenmurikan tieltään ja se lensi läheiseen pusikkoon sellaisella voimalla, että lintuparvi lehahti hädissään karkuun. “Mitä me sinne kisoihin nyt ilmotetaan? Ponit otti hatkat ja muutti Siperiaan?”

Pian myös Sanna, Silvia, Amelie ja Anu saatiin hälytettyä osaksi etsintöjä. Silvia ja Anu jäivät kiertämään vielä tallin lähiympäristöä sen varalta, että ponit olisivat vain löytäneet makoisamman ruokapaikan jostakin lähistöltä. Amelie ja Sanna puolestaan lähtivät etsimään poneja autolla, kuten mä ja Eliaskin teimme. Emme olleet kerenneet vielä koivukujalta kivenheiton matkaa pidemmälle, kun Eliaksen puhelin jo soi. Miehen pitkä huokaisu ja jos vain mahdollista, entistäkin punaisemmat posket, kertoivat kaiken tarvittavan. Ponit olivat löytyneet. Eliaksen äänensävy ei kuitenkaan muuttunut lainkaan helpottuneemmaksi, vaan pysyi yhä hyvin kireänä. Lyhyen puhelun päätyttyä ymmärsin paremmin miksi. Tiuhti ja Roki olivat parhaillaan hyvää vauhtia pistelemässä poskeensa naapurin Tuulikki-mummon tulppaanisatoa.

Ponien perässä juoksemisen, maanittelun ja lukuisten anteeksipyyntöjen jälkeen saimme viimein Tiuhtin ja Rokin turvallisesti kotiin. Eliaksen vielä jupistessa meetvurstipitsasta talutin Tiuhtin alas trailerista. Ja sehän tuli sieltä sellaisella vauhdilla, että hyvä, etten itsekin lentänyt siinä rytinässä persuuksilleni. Hammasta purren otin tiukemman otteen riimunnarusta ja jatkoin ruunikon taluttamista talliin, jossa eläinlääkäri kävisi vielä tarkistamassa molemmat ponit kaiken varalta. Toivoin todella, että molemmat olisivat säästyneet kolhuilta ja pääsisimme starttaamaan ensi viikonlopun finaalissa normaalisti. Sehän tästä vielä puuttuisi, että joku loukkaantuisi juuri ennen h-hetkeä. Anu talutti perässä Rokia, joka vaikutti rauhallisemmalta ja väsyneemmältä kuin ikiliikkujan virkaa toimittava Tiuhti. Näinä hetkinä mä vannoin itselleni, ettei mun talliini astelisi enää ikinä yhtä ainutta ponia. Ne olivat kaiken pahan alku ja juuri.

Share: