Vaihtamalla paranee (ainakin joskus)

Luokka 4 / Vaativa B, Amelie Backlund – Callahan, Vihiniemen Viipottajat

Tehtävänantona: 8. Uusi valmentaja olikin vähän erikoinen

Mun ja Cabon osalta Tie Tähtiin -kilpailu oli sujunut melko vaihtelevin tuloksin. Olimme voittaneet yhden osakilpailun, mutta nyt viimeisimmässä osakilpailuissa ennen finaalia olimme olleet luokkamme viimeisiä. Ja se, jos mikä oli mun mielestä turhauttavaa. Vaikka sellaistahan nuoren hevosen kanssa kisaaminen oli – välillä onnistumisten vastapainoksi oli otettava takapakkia. Tai niin Aleksi ainakin jaksoi jankata mulle aina kyllästymiseen asti. Mun olisi vain välillä tehnyt mieli antaa olla ja heittää hanskat tiskiin. Tilannetta ei ainakaan helpottanut Elias, joka jaksoi mäkättää jatkuvasti meidän huonoista lisäyksistä, joista meidän huonot prosentit kuulemma johtuivat. Mutta mitäpä hittoa mä sille mahdoin, ettei mun barokkirotuinen hevonen venynyt samoihin mittoihin isoliikkeisten puoliveristen kanssa?

Yhtenä päivänä Facebookia selatessani mä sitten törmäsin ilmoitukseen, jossa joku kiertävä valmentaja oli saapumassa Tampereelle. Anne Pohjoinen ei nimenä itsessään kertonut mulle mitään, mutta ajattelin sen johtuvan ehkä vain siitä, että nainen asui päätoimisesti ulkomailla.Ja vieläpä Saksassa, kilparatsastuksen luvatussa maassa. Nähtyäni ilmoituksen kuvat vaaleatukkaisesta, sirorakenteisesta kouluratsastajasta, olin varma, että nainen oli juuri sopiva valmentamaan mua ja Caboa Tie Tähtiin -kisojen finaalia varten. Pystyin jo mielessäni kuvittelemaan, miltä Eliaksen venähtänyt naama näyttäisi, kun Anne astelisi Vihiniemen tiluksille. Pieni näpäytys ei tekisi miehelle varmasti pahaa.

Ja kyllähän sen naama venähtikin. Tosin aivan eri syystä kuin mä olin alun perin ajatellut. Siinä vaiheessa, kun harmaahapsinen, tiukkailmeinen nutturapää raahautui ulos ikivanhan Nissaninsa kyydistä, mulle tuli harvinaisen selväksi se fakta, etteivät Facebook-ilmoituksen kuvat olleet peräisin ihan lähivuosilta. Eikä oikeastaan edes viime vuosikymmeneltä. Kaiken kukkuraksi naisen olemuksesta suorastaan huokui kilometrien päähän hänen elämäänsä kyllästynyt asenteensa. Ja voi jestas sitä hetkeä, kun se näki mun ratsuni. Sen mielestä Cabo ei ollut mikään oikea kouluhevonen, vaan ainoastaan puoliveriset olivat “oikeita kilpureita”. Ja koska mä ratsastin vain tällaisella “sekarotuisella puskaratsulla”, tyytyi eukko vain huokailemaan ja tyrskähtelemään maneesin laidalla sanomatta yhtä ainoaa positiivista kommenttia mun ratsastuksesta koko kuudenkymmenen minuutin aikana. Eipä se kyllä paljoa mitään muutakaan palautetta antanut – ainoa asia, mitä mulle jäi valmennuksesta käteen oli tieto siitä, kuinka ennen oli kaikki paremmin, kun hevosilla kynnettiin peltoja ja ajettiin kouluun. Nykyajan nuoriso ei osannut enää kouluttaa hevosia ja ratsastuskilpailut olivat täynnä omituisia säädöksiä. Lopulta mun huippuvalmentajani jäi paasaamaan elämäntarinaansa vielä viereensä ilmestyneelle, oikein makeasti virnuilevalle Eliakselle, kun mä pyörittelin silmiäni ja laskeuduin jo alas satulasta. Olisi tää voinut kai paremminkin mennä.

Share: