Luokka 4, vaB, Sonja Tähdistö – Mortalis x

– Kyl mä selviin Mortin kans näistä loppujutuista. Mee sä vaan vaikka tupaan teelle, Harri sanoi ja nyki Mortin ohjia vaativasti käsistäni.

– Niin mutta…

– Kato kuule ku jos mun tarttee olla sun hevosenhoitaja siä kisois niin olis varmaan ihan hyvä, jos mä osaisin käsitellä sitä mun hoitohevostakin.

– Niin mutta…

– Juu juu, mee ny vaan.

Periaatteessa Harrilla oli kyllä ihan hyvä pointti, mutta olihan hän nyt Morttia käsitellyt ja hoitanut ennemminkin. Ei ollut mitenkään vieras hevonen, vaikka tietenkin vieraampi kuin Salieri. Jaa-a, mahtoikohan Harrillakin olla jotakin pientä jännityksentynkää ilmassa sen TT-cupin suhteen? Katselin kun hän talutti Mortin talliin ja ajattelin itse totella komentoa ja mennä tosiaan juomaan kupillisen.

– Mites ratsastus sujui? Nelly vaati heti saada tietää, vaikkei tänään ollut varsinainen valmennuspäivä.

– Ihan ok. Musta tuntuu että aletaan Mortin kanssa paremmin olla samalla kartalla sen käynnin suhteen. Kikkailin tänään vähän taivutustenkin kanssa, lähinnä semmoista herkistelyä eikä mitään kovin rankkaa kuitenkaan, niinkuin ohje oli.

– Juu, mutta muista nyt sitten huomenna pitää oikeasti ihan kokonaan vapaapäivä Mortilla. Voisit itse asiassa ratsastaa Salierilla vaihteen vuoksi. Se tekisi sulle hyvää verestää vähän vanhoja asioita sen selässä. Mä voisin tulla vähän kattomaan teidän perään.

– Jaa, no, kyllähän se sopii. Sillä olikin tänään vapaapäivä.

– Salierista tulikin mieleen, että mihin sä olet Harrin hukannut? Musta tuntuu että näin sen tallilla kyllä, Nelly sanoi.

– Se vaati saada hoitaa Mortin ratsastuksen jälkeen, naurahdin. – Väitti että hänen pitää tutustua Morttiin kunnolla ennen kuin voi lähteä kisahoitajaksi.

– No mutta onhan se Morttia hoitanut, vaikka harvemmin ratsastaa sillä.

– Niin on, mutta vähemmässä määrin kuitenkin. Mä kyllä epäilen, että Harria taitaa vastuutehtävä jännittää.

– Mites se sun kisajännityksesi? Nelly kysyi kun näki tilaisuutensa tulleen ja keittiössä ei ollut ketään muita juuri nyt.

– No… Hallinnassa nyt vielä toistaiseksi. Siellä Storywoodissa ei ehtinyt hirveästi ajatella asiaa kun se Salieri tänttäröi ja suurin huoli oli siitä ja Harrista. Se radan ratsastaminen meni vähän niinkuin siinä sivussa. Mutta noin muuten mä juttelin yhden ammattilaisen kanssa näistä jutuista ja sain siltä vähän neuvoja, että miten voisi pärjätä.

En mennyt Nellylle sanomaan, että tämä ammattilainen oli se psykologi, jonka luona olin käynyt purkamassa huoliani jo yli 3 vuotta. Isän ja Jarnon kuoleman aiheuttama välitön katastrofi alkoi olla… No, miten sen nyt sanoisi, ei minä heitä ja heidän kuolemaansa ikinä unohtaisi, tietenkään, mutta se ei ollut mielessä enää jatkuvasti ja suru ei ollut enää niin hallitseva. Mummun kuoleman aiheuttama suru oli saanut minut lähinnä epäsosiaaliseksi ja kärttyisäksi, mutta sekin alkoi tasaantua. Ainakin minusta tuntui siltä nyt.

Eihän tämä terapeutti mikään urheilupsykologi ollut, mutta jotakin perusjuttuja osasi siltäkin puolelta neuvoa ja jännittäminen oli jännittämistä, oli syy nyt sitten mikä tahansa. Ja olihan keinovalikoimassa niitä vanhoja tuttuja juttujakin, kuten esimerkiksi se, että sitä jännittämistä ei kannattanut yrittää paeta. Se oli tunne, vain tunne ja se oli parempi hyväksyä kuin yrittää tapella vastaan.

Olin minä miettinyt muutakin, esimerkiksi sitä, että silloin lapsena kun ratsastusta aloittelin, kilpaileminen oli jotakin todella harvinaista ja sitä tekivät vain ne, jotka tiesivät kaiken ja osasivat kaiken. Tankkasin läpi kirjaston hevoskirjoja eikä niissä puhuttu mitään kilpailemisesta tai jos mainittiinkin jotakin, muistettiin aina mainita että se oli vain kokeneille ja muutenkin kauhean vaikeata, ei ei, älä edes haaveile. Vähän sama juttu kuin hevosen omistaminen: varattu vain äärikokeneille. Sitten kun talliltakin joku sattui kilpailemaan, se oli aina kauhea haloo ja kateuden ja ihailun aihe. Maailma oli muuttunut siitä ja minäkin, mutta edelleen kai yritin vältellä sitä että joku olisi kenties kateellinen minulle.

(573 sanaa)

Share: