Vaellusfiiliksiä

Luokka 1. Helppo C, Lyyti Riikonen – Heljän Runoliini, Seben Söböt

Miten henkeäsalpaavan kaunis oli Kuusamon luonto. Lyyti tunsi rinnassaan keveän, kuplivan onnen, kun Reija Haapanevan luotaama jono ratsukoita kipusi vaarojen välejä auringon kurkistellessa silloin tällöin ohuen pilviverhon takaa. Miten ihmeellisen, mystisen upeita olivat tunturit… pohjoisen luonnossa oli oma taikansa, se oli salaperäinen ja hieman vierasti etelän vieraitaan, vaikenevana ja karuna. Mutta niin kaunista täällä oli, niin kaunista, ettei Lyyti tiennyt miten olisi sen oikein sydämessään ymmärtänyt pakahtumatta täysin.

Oili olisi ollut hätää kärsimässä näillä tunturipoluilla, joten Lyyti oli varsin tyytyväinen valittuaan ratsukseen hevostila Kuukkelin Mökö-ruunan. Mökö oli iso, romuluinen, tähtipäinen ruunikko, joka oli satuloidessa seisonut paikallaan puolinukuksissa alahuuli pitkällä – niin laiskana ja leppoisana, että Lyytistä oli tuntunut, että ruuna olisi kaatunut kyljelleen jos hän olisi sitä vähän tönäissyt. Mutta heti matkaan lähdettäessä Mökö oli herännyt henkiin ja kulki reippaasti ja tottuneesti pitkin vaaroja. Se oli juuri sellainen rehellinen, rento ja reipas suomenhevonen, joita Lyyti ei voinut vastustaa.

Lyytin edessä kulkivat Eedi ja hauskasti nimetty Huppa; takana jossain olivat Sartsu ja Perle sekä Ansamaan nelikko omilla hevosillaan. Kisaviikonloppu Kuusamossa oli tietenkin jo kolmas osakilpailu ja niin nimet ja kasvot olivat jo jokseenkin tuttuja. Enimmäkseen kisailijat olivat tietenkin kiinnostuneita omista ja joukkueidensa suorituksista, mutta lyhyitä, ystävällisiä rupatteluja oli Lyyti höpötellyt muutamien Ansamaankin tyyppien kanssa (jopa paljussa kisojen iltana).

Lyyti antoi Mökölle pitkää ohjaa, että ruuna sai kavuttua kohti tunturin huippua vapaasti, ja antoi painonsa olla jalustimilla. Hän hengitti syvään ja kertasi mielessään menneen viikonlopun tapahtumia. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, Lyyti ja Oili olivat voittaneet koululuokkansa. Siis voittaneet. Ja sijoittuneet kolmansiksi esteluokassaan. Se sai sydämen läpättämään ja perhoset lentelemään vatsassa. Joo, joo, tietenkin puhuttiin vain helppo C- ja 60cm-luokista, mutta silti, Lyytin kaltaiselle jännittäjälle ja jänishousulle ylipäätään kisoihin lähteminen oli suuri askel, saatikka sitten ruusukkeiden haaliminen. Koulurata oli eittämättä sujunut kuin tanssi; Oili oli ollut oma rento, hyväntuulinen, höpsö itsensä, eikä jostain syystä erityisesti vierastanut kisapaikkaa. Niinpä Lyyti oli tuntenut olonsa paljon itsevarmemmaksi (tai ehkä hänen oma rauhallisuutensa virtasi Oiliin, mistäs sen tiesi), ja rata oli mennyt loistavasti. Mutta että tummansininen ruusuke! Ei hitsi, olisi pakko treenata entistä intohimoisemmin neljättä osakilpailua ja finaalia varten. Niin hyvältä kunniakierros kentällä oli tuntunut (Oilin heittäessä pari riemukasta pukkia).

Mutta kuitenkin näissä hetkissä Lyyti oli onnellisimmillaan, näissä hetkissä oli hevosharrastuksen syvin ja merkittävin ydin hänelle: koskematon, riipivän kaunis luonto, hiljaisuus ja rauhallisesti tuntureilla etenevä hevosletka. Näissä hetkissä Lyyti tunsi olevansa elossa. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja rapsutti Mökön harjanjuurta. Miten kiitollinen Lyyti olikaan Tie Tähtiin-kokemuksesta!

400 sanaa

Share: