Suuntana Kuusamo

Luokka 4. vaB, Sonja Tähdistö – Mortalis x, Hopiavuoren Häjyt

Minulla oli edelleen se muistilistani, jota orjallisesti noudatin kisojen alla. Perjantaiaamu tarkoitti sitä, että auto oli tankattu, öljyt oli tsekattu, samoin kuin rengaspaineet. Traileri oli jo kiinni auton perässä ja senkin tekniikka oli käyty läpi. Trailerikamera oli paikoillaan, navigaattoriin oli tallennettu kisapaikan osoite, mutta ajoreitti löytyi myös paperiversiona, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Minua ei pahemmin edes jännittänyt kun kotipihassa nakkasin viimeiset laukut autonperään, starttasin ja käänsin nokan kohti Hopiavuorta. Siellä odotteli ruokittu Mortti. Harri harjasi sen ja puki suojat sillä aikaa kun minä kannoin viimeiset varusteet vielä autoon, täytin heinäverkot ja tutkin muistilistaani. Kyllä, kaiken tarvittavan pitäisi olla mukana. Loimitin Mortin kevyesti, vaikka päivästä näytti tulevan lämmin.

Tallilla pyörivästä porukasta jokainen vuorollaan kävi toivottamassa onnea ja hyvää matkaa. Näin sivupeilistä Eetun vielä nostavan tallinovelta kättään, kun kaarsin yhdistelmäni pois Hopiavuoren pihasta.

Olen sen sanonut aiemminkin, että pidän matkalla olemisesta ja myös ajamisesta. Se rauhoittaa jollain tavalla, ehkä siksi että ajaessa ei voi oikein ajatella muita asioita kovinkaan syvällisesti vaan keskittyä pääasiassa liikenteeseen. Musiikki soi hiljaisena taustalla ja juttelimme Harrin kanssa niitä näitä. Aurinko paistoi, tie oli hyvä, Mortti rauhallinen ja muuta liikennettä vähän, niin mikäs tässä oli ajella. Minä ihan todella nautin olostani ja tästä hetkestä.

Ouluun nurkille pääsimme iltapäivästä. Pidimme pidemmän ruokatauon, tosin se ei ollut mitään sen kummempaa kuin noutosafkat Hesburgerista, jotka söimme trailerin etuovella. Mortti sai lisää heinää ja juotimme sen.

— Muutama tunti vielä, jätkä, toivottavasti jaksat, mutisin Mortille lohduttavasti, vaikka se ei tuntunut olevan moksiskaan matkustamisesta ja pitkästä matkasta.

Sitten taas tien päälle ja auton nokka kohti koillista. Mitä kauemmas Oulusta ja rannikosta pääsimme, sitä enemmän alkoi olla mäkiä. Olin kiitollinen, että autosta löytyi vääntöä sen verran ettei meno hyytynyt edes trailerin kanssa. Jossain Pudasjärven ja Taivalkosken välisellä korpitaipaleella iski se epäusko, että kenen mielestä tässäkään reissussa oli yhtään mitään järkeä. Lähteä nyt ajamaan satoja kilometrejä yksien hevoskisojen takia. Se määrä aikaa ja bensaa mitä tähänkin kului, se oli sulaa hulluutta!

Olin ollut iloinen jo siitä, kun näin ensimmäisen “Kuusamo 97”-kyltin, mutta silti olo oli jotenkin epätodellinen ja hyvin, hyvin helpottunut kun kaarsimme alkuillasta Kuukkelin pihalle. 

(342 sanaa)

Share: