17.4. lauantai, Se meidän eka metrinen, osakilpailu I

Medium, 80cm – Nio Luosujärvi – Virmalised – Ride Or Die – lisäarpa, 438 sanaa

Ei saakeli että jännitti. Aamulla herätyskellon soidessa takana oli huonosti nukuttu yö. Pelkäsin koko yön, että nukun herätyskellon yli, ja nukuinkin  vain muutaman tunnin pätkissä koko yön. Tänään oli vuorossa meidän ensimmäinen metrin luokka. Vaikka (onneksi) ei kilpailtu tässä metrissä Tie Tähtiin kilpailuissa, vaan tämä oli vain lämmittelyä huomiselle. Jotenkin silti stressasi tämä luokka paljon enemmän kuin huomiset varsinaiset kisaluokat. Vetelin aamupalan naamariin samalla kun selasin Instagramia läpi. Jotenkin eksyin katsomaan ratsastusvideoita, joista vielä suurin osa oli epäonnistumisia. Ainakin sain omat ajatukset pois tämän päivän kisoista. 

Vihdoin tallille päästyäni oli vastassa puruissa pyörinyt hevonen, joka oli kuitenkin heti kerjäämässä herkkuja korvat hörössä. Rapsuttelin tammaa kasvot jännittyneessä hymyssä, ja säpsähdin kun Seela käveli taakseni.

“Huomenta!” nainen hihkaisi hymyssä suin.

“Ai, hei! Taisiis huomenta”, naurahdin.

“Sori ei ollu tarkotus säikytellä”, Seela naurahti takaisin, “Joko jännittää?”

“Et tiiäkkään”, hymähdin,”Miten voit olla noin rento, oon ihan varma et me molemmat suurinpiirtein kuollaan radalle”, lisäsin hermostuneena.

“Mä en oikeestaa oo ihan varma. Tai et oisin aatellu et mulla jännittäis paljon enemmän. Ehkä se viel pikkuhiljaa tulee”, Seela vastasi.

“Mut hyvin se varmasti meillä molemmilla menee, tätähän varten sitä on koko vuos kait treenattu”, nainen vielä jatkuu.

“No joo, no joo, varmasti”

Seelan lähtiessä hoitamaan Sashaa, otin pyörösuan kouraan ja aloin hieromaan tamman karvaa. Purut pölisi ympäriinsä, ennen kuin edes kerkesin ottaa pölärin käteen.

Seisoin Virman selässä portin alla. Tamma katseli korvat hörössä areenaa sekä suorittavaa ratsukkoa. Mun sydän tykytti rinnassa viimistä päivää. Ei vittu me kuollaan, ei me kuuluta tänne, tää on tuhoon tuomittu idea oli ainoo mantra mitä mun aivot kiersi. Hengitin. Aleksi laski käden Virman kaulalle, toivotti onnea ja katsoi kun kävelimme areenalle. Radankävelyssä paikka ei ollut vielä näyttänyt NIIN isolta, mutta ahdistus vain lisääntyi kun katseeni kiersi katsomoa hevosen selässä. Okei, me handlataan tää kyllä. Hyvin se menee. Suljin silmäni, korvani ja ajatukseni hetkeksi, rapsutin Virman kaulan tyveä ja hengitin syvään. Heti seuraavassa sekunnissa kertasin radan läpi ja väistin minua edeltävää ratsukkoa. Yhtäkkiä mun ajatukset oli kasassa. Kuulin taputusta, kun edellinen lopetti uusinnan. Ok, käsi ylös, nyökkäys ja menoksi.

Hymyilin, taputin tammaa ja löysäsin ohjat. Virma tiputti laukasta raville ja siitä käyntiin. Olin niin tyytyväinen. Kaks puomia uusinnasta ei ollu mitään siihen nähden, että tää oli meidän eka metrinen, ja vielä näin isolla areenalla. Aaah, olin niin ilonen. Kaikki stressi ja adrenaliini, joka oli vielä kolme minuuttia sitten mua hallinnut purkautui hymynä ja pienenä käsien tärinänä. Kävelin ulos areenalta, jossa Aleksi kehui suoritusta, toki todeten että molemmat puomit oli mun moka. En voinut kuin nyökkäillä ja olla samaa mieltä Aleksin kanssa. Huomenna oli itse Tie Tähtiin päivä, nyt tiesin miltä tää taas tuntui, ja mitä pitäisi tehdä eri tavoin.

Share: