Toivossa on hyvä elää

Luokka 8 / 120cm, Aleksi Vaalavuo – Rosegarden’s Nightingale, Vihiniemen Viipottajat

Tiuhti nyhti rauhallisesti ruohoa liinan toisessa päässä, kun mä nojailin vasten pihatien aitaa. Mä olin alkanut viettää ponin kanssa kisojen myötä yhä enemmän aikaa ja oikeastaan voisin melkein sanoa, että Tiuhtista oli kuoriutunut mun mielestä ihan kiva poni. Sen riemunkirjavaa sielunmaisemaa piti vain oppia ymmärtämään. Pieni hymynkare nousi huulilleni, kun kirjava poni nosti hetkeksi päänsä vielä hieman kellertävän sävyisestä ruohikosta vilkaistakseen mua. Ehkä Tiuhti ei ollutkaan vain tikittävä aikapommi, joka voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä.

Toinen osakilpailu oli mennyt aiempaa huonommin – olimme sijoittuneet kolmansiksi, eli toisinsanoen pienen luokkamme viimeisiksi. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä ainoa virheemme oli ollut yksi pudotus perusradalla. Sitä lukuunottamatta rata oli kuitenkin kokonaisuudessaan sujunut ihan kohtuullisen hyvin, vaikka Elias olikin jaksanut naljailla Tiuhtin persoonallisesta hyppytyylistä ja sen ratsastajana toimivasta lentävästä perunasäkistä. Helppohan se oli huudella, kun ei itse ollut edes osallistunut koko kisoihin. Ja sitä paitsi, hauskaahan me vain lähdettiin näihin kisoihin pitämään.

Tiuhti oli kävellyt jo lähemmäs aitaa, kun se yhtäkkiä nosti päänsä ylös ja pälyili kovasti talleille päin. Kohotin itsekin katseeni samaan suuntaan nähdäkseni, mitä ori oikein kyttäsi. Hiekkatiellä rapisi rivakat askeleet, jotka lähestyivät hetki hetkeltä. Lopulta tulija ilmestyi nurkan takaa näkyviin ja paljastui Sannaksi. Blondi säpsähti hieman nähdessään mut ja pyyhkäisi nopeasti kämmenselällään silmäkulmaansa. “Ai sä ootkin täällä”, nainen rääkäisi ääni särkyneenä. Hymy levisi tämän kasvoille, mutten voinut olla huomaamatta tämän itkuisia silmiä. Vaikka olimme Sannan kanssa päivittäin melko tiivistikin tekemisissä, emme olleet erityisen läheisiä sellaisella syvemmällä tasolla. En siis oikein tiennyt, miten mun olisi pitänyt reagoida tilanteeseen. “Onko kaikki hyvin?” sain kuitenkin kysytyksi Tiuhtin liinaa käsissäni nypläten. Ori katseli uteliaasti Sannaa samalla, kun suu jauhoi tasaiseen tahtiin maan antimia. “Joo on. Nää on vaan näitä naisten juttuja”, Sanna totesi ja käveli ponnarilla oleva tukka hulmuten rapsuttelemaan Tiuhtia. Myötäilin Sannan vastausta hymyillen tälle takaisin, mutta tiesin tasan tarkkaan, että naisen mieltä vaivasi jokin ihan muu asia. Saatoin vain toivoa hiljaa mielessäni, ettei kyse ollut mistään vakavasta, sillä naisen reaktiosta päätellen tämä ei tulisi avautumaan mulle. Ei ainakaan nyt. Hetken aikaa Sanna rapsutteli ja höpötteli lässyttäen Tiuhtille, kunnes hän ilmoitti käyvänsä pienellä kävelylenkillä. Nainen hävisi paikalta miltei yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Kun nainen oli hävinnyt näköpiiristä, keräsin kädessäni lepäilevää liinaa vähän kireämmälle. “Tulehan. Eiköhän mekin lähdetä talliin”, mutisin Tiuhtille.

Share: