Ratatreeniä ja rauhantekoja

5. 60 cm, Lyyti Riikonen – Heljän Runoliini, Seben Söböt

Mikä loistava päivä ratsastaa! Oili oikein puhisi innostuksesta ja liikkui niin keveästi ja lennokkaasti, että Lyytistä tuntui kuin tammalla olisi ollut siivet selässään. Voi miten ihana oli ratsastaa hevosta tällaisina päivinä, kun se oli parhaimmillaan; täynnä liikettä ja energiaa, mutta toisaalta myös herkkänä ja vastaanottavaisena, reagoiden kaikkeen satulassa tapahtuvaan. Tällaisina hetkinä tuntui siltä, etteivät he olleetkaan se kaoottinen kaasuttelijaratsukko, jonka meno sai ratsastuksenopettajat pudistelemaan päitään ja Oilin kaviot lyömään kipinää kentän pintaan, vaan melkein vakavasti otettava kaksikko, jossa oli kyllä potentiaalia (maltillisille) kisakentille.

Tie tähtiin-skaban 2. osakilpailu oli mennyt Lyytiltä ja Oililta hämmästyttävän hyvin, ottaen huomioon millainen farssi ensimmäinen kisa oli ollut. He olivat sijoittuneet sekä este- että koululuokissaan, mikä tuntui uskomattomalta. Muutenkin kisaviikonloppu oli ollut ihana, ikimuistoinen kokemus; Savenmaan ratsastuskeskus oli lämminhenkinen ja maalaisromanttinen, juuri sellainen miljöö, jossa Lyyti oli kotonaan. Kaunis talliksi rempattu kivinavetta, suloiset tallikissat ja herttaiset mökit, joissa kilpailijat olivat saaneet yöpyä. Lyyti oli nauttinut kokemuksesta suunnattomasti ja hienoa oli ollut myös se, miten moni seppeleläinen oli menestynyt luokissaan. Sartsu, Saaga, Eedi ja Liinu olivat kaikki pärjänneet hyvin… vain Aleksanteri oli surkuhupaisesti hylätty esteluokassaan (ja vaivaantunut suunnattomasti muiden tsempeistä ja kannustuksesta). Vaikka Seben söböt -joukkue oli aluksi vaikuttanut vähän sekalaiselta sopalta, toisen osakilpailun jälkeen he olivat löytäneet suloisen yhteisen sävelen, ja juttelivat treeneistään sekä tallilla että Whatsapp-ryhmässään melkein päivittäin.

Ja koska joukkueet olivat keränneet aimo kasan ruusukkeita, satulahuopia ja pinteleitä, oli koko Seppeleen konkkarokka entistä motivoituneempi loistamaan myös tulevissa kisoissa. Niinpä Lyyti istui taas Oilin satulassa (voittamansa satulahuovan kera) posket ruusuisina, antaen tamman laukata esteiden välejä häntäjouhet heiluen.

Lyyti yritti keskittyä kaikkeen siihen, josta Hanski, Anne ja Pirre olivat kuukausien aikana muistutelleet: tasainen tahti, siistit ja selkeät lähestymiset, ja pehmeät laukanvaihdot ilman turhia yskimisiä. Oman istuntansa hän koitti pitää eläväisenä ja joustavana, mutta kuitenkin niin rauhallisena, että Oili ei alkanut poukkoilemaan turhia. Ja niin Oili ylitti esteitä touhukkaana tuhisten ja Lyyti ei voinut olla hymyilemättä; tänään heidän yhteistyönsä tuntui vaivattomalta ja luontevalta, ihan kuin ratsun ja ratsastajan välillä olisi vallinnut jonkinlainen henkinen yhteys… vaikka Lyyti ei oikein ollutkaan varma henkisistä uskomuksistaan.

Manny, jonka Lyyti oli rekrytoinut puomeja nostelemaan, hurrasi hyväntuulisesti kun Lyyti ja Oili ylittivät ystävysten rakentaman esteradan jouhevasti (vaikkakin ehkä hieman turhan vauhdikkaasti).

“Te ootte hyviä! Sä tuut varmaan tästäkin cupista takas pokaalisaaliin kanssa”, Manny naurahti auki jättämiään hiuksiaan sukien.

“Elä kehtoo”, Lyyti puuskahti, “vaikka kyllä mie muutaman ruusukkeen vielä halluisin…”

Manny virnisti ja pudisteli päätään. Lyyti nautti heidän ystävyydestään; se oli aito ja syvä, ehdoton. Kuukausien aikana kaksikko oli lähentynyt hitaasti mutta varmasti, ja vaikka Manny ei kovin usein syvintä sielunmaailmaansa avannut, koki Lyyti kuitenkin ymmärtävänsä tätä sanoittakin.

Ja siksi hän oli päättänyt juonitella jotain kenties riskialtista, mutta kuitenkin tarpeellista…

Maneesin ovi heilahti auki ja sisään astui siro, kaunis vaaleaverikkö ja korviaan laiskasti pyörittelevä poni. Manny kalpeni heti ja vilkaisi Lyytiä säikähtäneenä.

Inkeri.

“Anteeks ku me ollaan myöhässä, mä en tajunnu yhtään paljonko kello oli ja -” Inkeri kailotti, näki sitten Mannyn, ja katsahti hänkin Lyytiin kuin vastausta vaatien.

Inkeri ja Manny. Mitä kaksikon välillä olikaan tapahtunut tai ollut tapahtumatta, Lyyti ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia, eikä oikeastaan välittänytkään tietää. Mutta lapsekas kissa ja hiiri -leikki oli jatkunut niin pitkään, että sille oli tultava loppu. Tuntui aivan hupsulta, etteivät Inkeri ja Manny edes tervehtineet toisiaan. Tai ylipäätään millään tavalla huomioineet toistensa olemassaoloa. Manny oli vetäytynyt kuoreensa, kuten hänellä oli tapana; ja Inkeri hohkasi kylmää.

Joten Lyyti oli keksinyt ovelan (ja hyväntahtoisen) suunnitelman: hän oli pyytänyt Inkeriä estetreeniin tietäen varsin hyvin, että tämä olisi aivan varmasti myöhässä. Manny oli suostunut nostelemaan puomeja – ja joutuisi velvollisuudentunnosta varmasti jäämään maneesiin auttamaan Inkeriä. Se kun jotenkin vain kuului tallietikettiin.

“Myö ollaan oikeestaan jo hyppymme hypätty, mie taijan vuan tehä loppulämmittelyt ja lähtii… mutta Manny voi varmasti jiähä siulle avuks?”

Sekä Inkeri että Manny loivat Lyytiin varsin tulikivenkatkuisia katseita, mutta se ei Lyytiä hätkäyttänyt. Hän nosti jalustimet Oilin kaulalle ja antoi tamman ravailla rennosti, rapsutellen sen kaulaa. Estetreeni oli ollut lupaava, ja lupaavaa oli myös se, että Lyytin lähtiessä takaisin talliin Inkeri ja Manny jäivät kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta kahdestaan maneesiin.

665 sanaa

Share: