Tästä se lähtee

 2. osakilpailu, Helppo B medium, Elina Honkisuo – Five O’clock Somewhere, sanat 670

Lauantai 17.4.

Edessämme kohosi valtavalta näyttävä Hartroof areena, kun lauantaiaamusta saavuimme Hallavan porukan kanssa paikan päälle. En ollut aamulla saanut syötyä juuri mitään jännitykseltäni, ja istuin hipihiljaa autossa, kun se parkkeerattiin suuren hallin pihalle. Tänään tulisi olemaan ensimmäinen näytönpaikka, kun minun oli tarkoitus käydä tutustumassa areenaan helppo A -extra luokan muodossa. Vaikka Hartroof areenasta oli hehkutettu jo Hallavassa, ja katsottu kuvia alueesta, en ollut silti pienessä mielessäni tajunnut kuinka valtava paikka todella oli. Ja kuinka isot kisat todella nämä oli. Ratsukkoja oli ulkomailta GP-tasolle asti, ja siellä seassa olisin pieni minä ensimmäistä kertaa ikinä radalla Oskun kanssa. 

Jaba-alueella Osku oli Sashan vieressä. Erityisesti Sasha ei ollut mielissään alueen vilkeestä, vaan kiersi kehää karsinassaan kuin vanha häkkieläin. Vaikka myös Osku oli ottanut hieman kierroksia ja 10cm korkeutta lisää alueen vilskeestä, se silti oli astetta rauhallisempi kuin Sasha. Hevoset eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka olivat hermostuneet kilpailutunnelmasta, sillä myös etenkin omalla kohdallani tuntui kuin sisuskalut olisivat aivan omassa vuoristorata-ajelussaan. Onnekseni sain nopeasti muuta ajateltavaa lähtiessäni tutustumaan alueeseen yhdessä Seelan, Nion, Nikon ja Ciaran kanssa. Olin havaitsevani myös Seelassa jännittyneisyyttä, mutta Nikoa tai Nioa en osannut tulkita – ja no Ciara tuttuun tapaansa oli Ciara, jota ei tälläiset “pikkukisat” jännittäneet. 

Luokat etenivät, ja pian tuli minun aika ruveta laittamaan Oskua kuntoon. Halusin varata hyvin aikaa, jotta ei varmasti tulisi kiire. Olin aikatauluttanut tarkasti puhelimeeni milloin pitäisi tehdä mitä, ja nyt se ilmoitti, että oli aika väsätä Oskulle letit. Oli varmasti yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, kun oli laittanut hevosen harjan sykeröille. Tiesin tavan miten ne tehdään, mutta tiesin myös ettei niistä minun tekemänä tulisi hienoja. Kaivoin kaikki tarvikkeet esille ja sujautin taskuuni kasan kumilenkkejä. Sidoin ruunan, joka oli onnekseni jo rauhoittunut, kiinni jaba-karsinan kalteriin ja aloin tekemään pieniä lettejä tasaisin välimatkoin. Tämä vaihe ei ollut vaikea, vaan ongelmaksi tulisi saada kieritettyä sykeröt näteiksi ja sellaisiksi jotka pysyy. Melko nopeasti kuitenkin totesin ettei hommasta tullut mitään ja sykeröistä tuli epätasaiset ja suoraan sanottuna rumat. Myöskään jännityksestä tärisevät kädet eivät auttaneet asiaa.

“Hei tarviitko apua?”, kysyi tuttu ääni selkäni takana. Seela oli saapunut varmaankin katsomaan Sashaa, ja samalla nähnyt minut tuskaisesti yrittämässä vääntää Oskun harjaan epämääräisiä kasoja.

“Ööh joo voisihan se olla ihan tarpeen”, jouduin myöntämään, sillä eihän meitä voinut päästää tämän näköisenä isolle kisa-areenalle hienojen hevosten keskelle.

“Näyttääkö tää noin pahalle?” naurahdin hermostuneesti.

“Eiii, tai vähän vaikeelle oikeestaa”, Seela sanoi nopeasti.

“Heh ei se mitää. Tää ei oo ihan mun vahvuusalueella”, totesin tuolle.

“Mulla on ompeluvälineet mukana, ni voin auttaa ompelee ne. Kestää sit huomisenki”, Seela tarjoutui.

“Oi joo tottakai. Kiitos tosi paljon”, sanoin luoden kiitollisen katseen tuohon minut juuri pelastaneeseen tyttöön.

Aika ennen omaa suoritustani oli hujahtanut, ja pian minut kuulutetttiinkin jo valmistautuvaksi ratsukoksi. Aleksi oli ollut auttamassa meitä verryttelyssä onnekseni, sillä en olisi jännitykseltäni selvinnyt ilman. Kaikki ratsukot tuntuivat olevan super hienoja, ja tuntui että olin aivan väärässä paikassa. En kuitenkaan ehtinyt kauaa enää katumaan valintojani, sillä edellinen ratsukko liiteli kauniisti lopputervehdykseen.

“Tsemppiä. Kyl sie osaat!” huikkasi Aleksi vielä areenan laidalta. Näiden sanojen voimalla kasasin itseni radalle ja lähdin kiertämään rataa. Osku katseli hieman tuomarinpöytiä, mutta ei onnekseni tehnyt silti mitään. Kerkesin kiertää radan molempiin suuntiin ennen kuin saimme lähtömerkin. 

Rata sujui yllätyksekseni ihan hyvin. Olimme selvinneet hengissä, mikä oli ollut päivän päätavoite. Ja vaikka rata ei ihan super ollutkaan, se oli kuitenkin ollut yhtä rikkoa lukuun ottamatta ehjä suoritus. Yhden ravilisäyksen sössin itse jättämällä Oskun yksin, ja ratsastamalla vain eteen. Osku oli rikkonut laukalle, mutta olin melko nopeasti saanut kuitenkin korjattua, joten vain siitä liikkeestä saimme 3. Vielä tarvittiin paljon näyttävyyttä eteen ratsastuksella ja kokoamisella, mutta olin kuitenkin tyytyväinen rataan.

“Ratsukolle Elina Honkisuo ja Five O’clock Somewhere prosentteja 61,429%”, kuulutettiin kaiuttimista. Taputin Oskua hymyillen. Ehkä toiselle nämä olisi ollut huonot prosentit, mutta meille tämä oli jo voitto. Olimme selvinneet hengissä ja saaneet radan suoritettua, sekä myös varovainen 60% raja oli rikkoutunut minulle vielä haastavasta luokasta. Lopullinen sijoitus oli vasta 10/12, mutta minulle se ei merkinnyt mitään. Vaikka radalle mennessä olin ollut kauhusta kankea – mikä näkyi myös radalla – ja olin tyytyväinen suoritukseen, huomasin silti sisälläni heränneen pienen kilpailun kipinän.

Share: