Tunteiden vuoristorataa

Luokka 4 / Vaativa B, Amelie Backlund – Callahan, Vihiniemen Viipottajat

Ikiliikkuja. Se oli se sana, joka mulle tuli mieleen, kun katselin Sannaa. Siitä asti, kun olimme saapuneet Helsinkiin kisapaikalle, oli nainen viipottanut menemään tuhatta ja sataa paikasta toiseen. Sen suhteen meidän joukkueen nimivalinta oli ainakin mennyt ihan nappiin, joka muuten (yllättäen) oli Sannan käsialaa. Sanna oli ihana, mutta välillä se oli kyllä kaikessa hyväntahtoisessa hösellyksessään vähän turhan sählä. Nyt se oli taas unohtanut jotkut leipomansa pullat autoon ja oli hätää kärsien tutkimassa hirveällä tahdilla läpi takkinsa taskuja löytääkseen hukkaamansa auton avaimet.

Anu oli taas ollut tavallista hiljaisempi. Nytkin se vain nojaili mietteliään oloisena Rokin karsinan oveen sillä välin, kun mä letitin Cabon harjaa viereisessä karsinassa. Tyttö oli ollut alun alkaenkin varsinainen hermoraunio ensimmäisen osakilpailun lähestyessä, mutta nyt se oli kireä kuin viulun kieli, sillä Sanna oli ilmoittanut Anun ja Rokin kilpailemaan metrin esteluokkaan joukkuekisaa edeltävänä päivänä ja luokka oli mennyt mönkään. Anu yritti pysyä reippaana ja se oli naureskellut kisojen jälkeenkin meidän typerille vitseille, mutta kyllä siitä huomasi, miten paljon sitä todellisuudessa harmitti. Toivottavasti tyttöparka saisi nukuttua yöllä, ettei myös huominen kisasuoritus kaatuisi jännittämiseen.

Aleksi ja mä sen sijaan osattiin ottaa kisat aika lunkisti. Mutta vaikka olin itsekin kilpaillut isoilla kilpa-areenoilla ulkomaillakin, kutkutteli mun vatsanpohjassa silti pieni perhosparvi. Mutta se tuntui oikeastaan vain ihan kivalta, koska jollakin tapaa se toi kisoihin tietynlaista tunnelmaa, josta mä pidin. Havahduin mietteistäni, kun kuulin Aleksin huhuilevan mua selkäni takaa. “En mä jaksa ootella enää. Me mennään jo Tiuhtin kanssa”, mies tokaisi heilauttaen kättään kohti ponia, joka seisoi Aleksin pitelemän riimunnarun toisessa päässä. “Juu me tullaan hetken päästä”, tokaisin. Aleksi jäi hetkeksi tuijottamaan kuin odottaen, että olisin tokaissut perään vielä jotakin nasevaa. Mä päätin kuitenkin säästää Anun ja Sannan hermoja (tai ainakin sen, mitä niistä oli vielä jäljellä) pitkän automatkan jälkeen ja jatkoin Cabon harjan näpräämistä vielä parin letin verran.

Cabo liikkui liinan toisessa päässä letkeän näköisesti. Ori vaikutti rennolta ravaillessaan ympyrällä, vaikka vieras ympäristö saikin sen hieman tavallista valppaammaksi. Juoksutin kimoa hetken aikaa molempiin suuntiin käyden kaikki askellajit vuorollaan läpi. Cabo reagoi nopeasti ja ongelmitta ääniapuihini, vaikka laukkaa nostaessa se intoutuikin heittämään pari näyttävää ilopukkia, joista myös maneesin toisessa päässä oleva Tiuhti tuntui keräävän kierroksia. Annoin Cabon laukata muutaman kierroksen oikein reipasta laukkaa, kunnes pyysin sitä hidastamaan jälleen raviin. Ja hetken päästä puolestaan käyntiin. Huomenna olisi ensimmäinen kisapäivä, joten kevyt jumppailu riittäisi tälle illalle hyvin.

Share: