Kilpailuaddiktio

Luokka 4. Vaativa B, Eedi Myllyoja – Okeanos, Seben Söböt

Noksu oli ollut tosi hyvä Ilvessuon kisoissa. Mulla oli ollut vähän huono fiilis karsintarataa aloittaessa, koska meidän suoritus mun lainaratsu Eskon kanssa ei hetkeä aiemmin ollut mennyt kovin hehkeästi. Noksun kanssa me oltiin kuitenkin ratsastettu onnistunut rata ja sijoituttu karsinnassa toiseksi. Ori tuntui olevan radan jälkeen edelleen täynnä energiaa, joten tiiviistä viikkoaikataulusta huolimatta tein päätöksen, että me jatketaan finaaliin. Niinpä me yövyttiin Ilvessuon tutuissa puitteissa ja ratsastettiin kahden muun ratsukon kanssa nuorten sarjan finaalissa. Finaali oli tosi tiukka, mutta hetken mä leijuin pilvissä, koska me voitettiin se.

Tänä aamuna mun into onnistumisesta oli tullut vauhdilla alas. Me oltiin juuri ja juuri menestytty vaativissa luokissa. Oltiinko me kuitenkin edetty liian nopeasti? Yhtäkkiä musta tuntui, että kaikki varmaan naureskelevat mun selän takana sille, kuinka nopeasti mä olin siirtynyt kisaamaan Noksulla PSG:tä. Ehkä meidän vaan pitäisi pysyä siellä vaativissa luokissa. Kriiseillessäni lähetin jo viestin meidän valmentajalle, ihan valmiina perumaan lauantain Tie Tähtiin PSG tasoiseen extraluokkaan osallistumisen. Puoli tuntia myöhemmin Tinja soitti mulle pitäen monologin siitä, etten nyt kyllä saa perua mitään.
”Teidän aiemmat startit prixiä on menneet ihan hyvin. Tietenkään te ette sillä tasolla aloittelevana ratsukkona pomppaa heti kärkikahinoihin, mutta ei teidän pidemmän päälle ole mitään järkeä junnata vaativissa luokissa, parempi saada kokemusta myös vaikeammista luokista. Teette vaan parhaanne huomenna, kyllä se siitä. Koko kilpailusarja on teille hyvää kokemusta tulevaisuutta ajatellen, ja muistat vaan ratsastaa parhaasi mukaan myös niillä sarjan radoilla, vaikka se onkin teille tutumpi rata, jolta teillä on jo enemmän onnistumisia.”
Tinjan puhelun jälkeen mulla oli vähän parempi fiilis tulevasta viikonlopusta, mutta täysin varmaa fiilistä ei vieläkään ollut. Päätin, mun vapaapäivästä ja siitä, että Helmi oli luvannut huoltaa tänään Noksun, huolimatta lähteä tallille.

”Ai hei, eikö sun pitänyt pysyä kotona tänään”, Helmi kysyi nähdessään mut tallissa. Se oli juuri pesemässä Noksua, jotta orin valkoiset kohdat muistuttaisivat huomenna aamullakin valkoista.
”Joo piti, mutta pesin kisavaatteet jo aamulla, ja halusin tulla kuitenkin valmistelemaan huomiselle traikun ja muut tavarat. Liikkuiko Noksu jo?”
”Jep, käytiin puolen tunnin kävelyllä niinku sovittiin. Tää on tainnut palautua eilisestä hyvin, tai ainakin energiaa olisi riittänyt vaikka muille jakaa”, naurahdin vastaukseksi ja rapsutin märän Noksun kaulaa, jatkaen matkaa kohti varustehuonetta. Melko puhdas satula sai kiillotuksen, samoin suitset. Kilpailunumero oli edellisten kisojen jäljiltä kiinni suitsissa, joten kannoin varusteet autolle pinteleiden ja muun tilpehöörin kanssa.
”Älä laita sitä karsinaan, ennen kuin se on vähän kuivunut, pyörii kuitenkin jossain kakkakasassa heti. Ja yöksi voisi laittaa sen fleecen, vaikka onkin vähän lämmin. Koitetaan olla huomenna kisapaikalla kahdelta, eli lähtö kahdeltatoista. Sun ei tarvitse tulla aiemmin, mä voin laittaa Noksun”, selostin traikun pakattuani Helmille suunnitelmaa, jonka se oli kuullut varmaan ainakin kolmesti. Helmi vain nyökkäili mukana selvittäessään Noksun kosteaa häntää.

Takaisin kotiin päästyäni jatkoin murehtimista. Nää oli meidän ekat kisat areenalla, mikä ei yhtään auttanut mun jännitystä. Areena kuulosti jotenkin niin isolta ja uhkaavalta verrattuna maneesiin. Vaikka Noksua tuskin kiinnostaa minkälaisessa tilassa se suorittaa, mutta mulle tällä tuntui olevan suuri henkinen merkitys. Yritin muistuttaa itseäni siitä, miksi mä halusinkaan kilpailla näin vakavamielisesti. Yhtäkkiä kaikki hyvät ja ”hyvät” syyt olivat paenneet, ja kaipasin takaisin aikoihin, jolloin harrastin ilman suuria kilpailupaineita. Toisaalta mä olin aina halunnut kisata tavoitteellisesti. Jo kakarana olin hyppinyt mun valmennusponi Metellä kaikissa mahdollisissa pikkupaikkakunnan kissanristiäisissä polven korkuisia esteitä. Ja sitten olin siirtynyt kouluratsastukseen, ja kisannut Kasperilla, kunnes se oli hetken mulla oltuaan joutunut eläkkeelle. Ne pari vuotta, kun me ei oltu kilpailtu Kasperin kanssa, olin kaivannut kisakentille enemmän kuin minnekään muualle. Että kai se sitten on syy, että mä kilpailen. En osaa olla ilmankaan.
Todettuani, että olen kilpailuaddikti, eikä asialle ole mitään tehtävissä, sain viestin Tinjalta (”Hyvin ne kisat menee!”). Uskalsin edelleen olla sen kanssa eri mieltä ainakin alitajunnassani, mutta päätin lopettaa vellomisen ja mennä nukkumaan. Sunnuntaina eka osakilpailu on jo ohi ja ratsastettu, hyvin tai huonosti.

Sanamäärä 612

Share: