Kaikki täykkärit on hermoraunioita?

Luokka 4. vaB, Sonja Tähdistö – Mortalis x, Hopiavuoren Häjyt

Tuijotin kännykän kalenteria. Ensi sunnuntaina, viikon päästä, silloin olisi eka osakilpailu. Mihin minä olin mennyt oikein työntämään pääni? Vaativa B! Se yksi hyvä suoritus kouluradalla, sekö minut nyt sai uskomaan itseeni niin paljon, että kuvittelin pärjääväni TT-cupissakin? Tämmöinen sunnuntairatsastelija naurettaisiin sieltä ulos. Tyhmä-tyhmä-tyhmä. Hullu-hullu-hullu. 

Enkä minä voisi tätä edes valittaa Harrille, koska Harri sanoisi vain että kyllä se siitä eikä siihen kuole ja että menet tekemään sinne parhaasi, koska muuhunkaan ei pysty. Hän olisi oikeasssa, luulisin ainakin, mutta juuri tällä hetkellä se ei lohduttanut pätkän vertaa. Tiesin, että tämä menisi ohitse, mutta eipä sekään lohduttanut just nyt.

Miksei Nelly mennyt toppuuttelemaan edes, sanonut etten ollut vielä valmis vaativaan B:hen ja että Morttikin oli liian tuore ratsu minulle ajatellen tällaista pitkää kilpailusarjaa? Ymmärsin kyllä, että tokihan menestys TT-cupissa nostaisi myös valmentajaa näkyville, mutta kyllä se toimi toisinkin päin. Jos mokaisin oikein kunnolla siellä ja pärjäisin huonosti, Nelly saisi hävetä silmät päästään. 

Olin mennyt tekemään sen, mitä koskaan ei varmaan saisi tehdä: katsomaan keitä vastaan kilpailisin, googlaamaan heidän nimiään, hevosiaan ja kisatuloksiaan. Olin ihan varma että minut hakattaisiin mennen tullen. Siellä oli niin hienoja hevosia, että yksi Mortti kalpenisi niiden rinnalla. Ei auttaisi vaikka se kuinka olisi tulenpunainen täysiverinen. 

Sekin vielä, tottahan sitä katsottaisiin nenänvartta pitkin tai ainakin vähän kummeksuen, kun se oli täysiverinen siellä kaikkien puoliveristen joukossa. Olisin katsonut itsekin vielä puoli vuotta sitten! Ihmisillä oli niin ennakkoluuloja täysiverisiä kohtaan ja olin itse tästä todella hyvä esimerkki. Ja voi luoja jos Mortti saisi jonkin samanlaisen sätkykohtauksen kuin Salieri! Hullunahan sitä pidettäisiin. Onneksi Mortti oli ainakin toistaiseksi osoittautunut aivan järkähtämättömäksi tapaukseksi, mutta niinhän minä Salieristakin luulin.

Vedin henkeä ja keskityin vähän aikaa hengittämiseen. Se paransi oloa. Minun pitäisi nyt rauhoittua, että saisin nukuttua illalla ja pääsisin huomenna ratsastamaan ilman univelkaa. Huomenna asiat olisivat taas paremmin ja jaksaisin luottaa itseeni. Nämä tällaiset hetket piti vaan yrittää jaksaa elää läpi, koska ei niitä päässyt pakoonkaan. Jos nyt kokoaisin itseni ja menisin alakertaan Harrin kainaloon rapsutettavaksi, niin ehkä se siitä helpottuisi. Harri-parka, ei hänkään kai ollut tottunut näkemään minua tällaisena hermokimppuna ja yksien kisojen takia.

(341 sanaa)

Share: