Puunauspäivä

Luokka 4 / Vaativa B, Amelie Backlund – Callahan, Vihiniemen Viipottajat

Cabon harmaanhohtoinen karva kiilsi kauniisti auringon säteiden osuessa siihen. Aurinko paistoi ensimmäistä kertaa varmaan puoleen vuoteen pilvettömällä taivaalla ja hyväili lämpimillä valonsäteillään Vihiniemen tallipihaa. Tuon suorastaan harvinaislaatuisen valoilmiön näkeminen pitkästä aikaa piristi kummasti ja se loi muhun ihan uudenlaista tarmoa taas pitkän talven jälkeen.

Samaan aikaan mua kuitenkin jännitti vähän. Mulla oli viime aikoina ollut yksityiselämässäni vähän rankkaa ja treenaaminen oli jäänyt tietyllä tapaa vähän pintapuolisemmaksi talven aikana. Sanna oli kuitenkin saanut suostuteltua mut osallistumaan Cabon kanssa tämän vuoden Tie Tähtiin -kilpailuihin. Ei se itse kisaaminen mua varsinaisesti jännittänyt – olinhan mä kilpaillut kouluratsastuksessa jo teinivuosista saakka. Tällä kertaa me kuitenkin kilpailtaisiin joukkueena ja mun oma suoritus tulisi vaikuttamaan myös muihin kilpailijoihin. Vaikkei kilpailu ollut mulle itselle edes niin tärkeä juttu, niin en mä silti haluaisi tuottaa muille pettymystä. Etenkään Sannalle, joka oli ollut mun tukena koko talven ajan.

Tallipihan hoitopuomiin kiinnitetty Cabo venytteli alahuultaan tyytyväisen näköisenä, kun hieroin kumisualla sen säkää. Kimo ori oli varsin komea ilmestys, mutta näin keväisin sen pitäminen puhtaana aiheutti harmaita hiuksia. Etenkin, kun Cabo ei varsinaisesti vältellyt kuralätäköitä, vaan tuntui jopa nauttivan kuravellissä läträämisestä ja rallittelusta tarhakavereiden kanssa. Kisaviikosta ja orin puhtaana pidosta tulisi varmasti mielenkiintoinen yhtälö. Täytyisi varmaan kääriä ori kauttaaltaan pinteleiden peittoon, mikäli aikoisin kilpailla siistin näköisellä hevosella.

Kun olin käynyt Cabon karvan läpi kumisualla, kastoin pesusienen pihalle kantamaani ämpäriin ja huuhtelin Cabon jalat sekä mahanalusen huolellisesti. Cabo jaksoi seisoskella yllättävän rauhallisesti paikoillaan, eikä nuori hevonen tuntunut juurikaan hötkyilevän, vaikka joku aina välillä kulkikin ohitse. Pesun jälkeen leikkasin pitkäksi venähtäneet vuohiskarvat lyhyemmäksi ja samalla tasoittelin hieman myös orin harjaa ja häntää. Tai ainakin yritin tasoitella – sillä oria tuntui tässä vaiheessa kiinnostavan ihan mielettömän paljon pihamaalla hyppelevät pikkulinnut.

“No tulipas hänestä nyt komea”, Aleksi kehaisi, kun hetkeä myöhemmin talutin Cabon karsinaansa päiväheiniään odottelemaan. “Mä vähän luulen, että tuolle Tiuhtinkin rokkitukalle kannattais tehdä jotakin ennen kisoja”, naurahdin, kun Aleksi tuli hiplailemaan Cabon otsatukkaa rapsuttaen sitten orin päätä. “Musta ei taida kyllä olla sen hulivilin parturiksi”, Aleksi puuskahti, mutta vaikutti kuitenkin mietteliäältä kun tokaisin, ettei Tiuhti-parka näkisi tukkansa alta pian enää esteitäkään.

Share: