Kel onni on, se onnen kätkeköön

Luokka 8 / 120cm, Aleksi Vaalavuo – Rosegarden’s Nightingale, Vihiniemen Viipottajat

“Minkä takia mä?” kysyin ymmyrkäisenä ja kädessäni oleva pulla oli tippua lattialle. “No sä oot tottunut ratsastamaan noilla hulttioilla. Sitä paitsi ei me Anua voida laittaa kisaamaan Tiuhtilla. Ja sä kyllä tiedät miksi”, Elias vastasi kylmänviileästi kaataen samalla itselleen höyryävän kuumaa kahvia omaan nimikkomukiinsa. Katsoin heti merkitsevästi Eliasta, joka tuntui välttelevän parhaansa mukaan ottamasta katsekontaktia muhun. Lopulta mies pyöräytti silmiään, katsoi muhun ja vastasi huokaisten: “enkä mäkään sitä erityisemmin riesakseni halua.”

Vuoden 2021 Tie Tähtiin -kilpailu oli starttaamassa ihan näillä näppäimillä ja kyllähän mä tiesin, että meidän oli tarkoitus osallistua kilpailuun tänä vuonna. En mä kuitenkaan ollut odottanut, että mun ratsuna toimisi ponikokoinen Tiuhti, jonka Sanna oli vasta viime kuussa raahannut meidän pihamaata koristamaan. Oli kieltämättä mielenkiintoista päästä näkemään poni oikeasti työssään ja ottaa selvää siitä, mihin se oikeasti pystyisi. Olin kuitenkin suoraan sanoen koko ajan olettanut, että ponin ottaisi ratsastaakseen joko Silvia, Sanna tai Elias. Mutta koska muilla oli jo kädet täynnä, ratkaistiin me Eliaksen kanssa Tiuhtin ratsastaja lopulta – milläpä muullakaan – kuin klassisella kivi-sakset-paperi -pelillä. Ja peli päättyi mun tappioksi. Tietysti.

Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että löysin itseni heittämästä estepenkin Tiuhtin selkään ja kipuamasta sinne itse perässä. Vaikka mä olin aluksi naljaillut Sannalle siitä, millaisen rimpulan se oli meille hankkinut, oli mun myönnettävä, että Tiuhti oli ihan mukavan lihaksikkaassa kunnossa. Ruunikko liikkui hyvällä mekaniikalla ja omalla moottorillaan eteen, eikä se näyttänyt väsymisen merkkejä, vaikka kuinka rääkkäsin sitä sileätreenillä. Mikään helppo ratsu ori ei kuitenkaan ollut – se keräsi selkeästi ylimääräistä pöllöenergiaa sisäänsä ja mikäli sille ei ollut koko ajan keksimässä jotakin uutta pähkäiltävää, tuntui se näkevän pieniä vihreitä miehiä siellä täällä. Esteillä tiesin orin olevan entistäkin reaktiivisempi innokkuutensa vuoksi. Jes.

Hinkkasimme lähinnä väistöjä, ympyröitä ja siirtymisiä. Ei siis mitään maata mullistavan vaikeaa, mutta opinpahan siinä samalla tuntemaan ponia ja sen mahdollisia oikutteluita vähän paremmin. En varsinaisesti jäänyt odottamaan innolla sitä hetkeä, kun viimein starttaisimme ensimmäisessä osakilpailussa. Täytyi vaan toivoa, että kerkeäisimme tutustua toisiimme ja treenata tarpeeksi ennen ensimmäistä koitosta. Johon oli aikaa vain muutama hassu viikko.

Share: