Ensimmäinen sija, taas

Luokka 8. 120cm, Anu Kivinen – Rosegarden’s Dragonrend, Vihiniemen Viipottajat
4. Ridklubben Vårön – muistoja 4. osakilpailusta


“Första plats Anu Kivinen och Rosegarden’s Dragonrend, grattis!” hymyilin suuresti saaden sinivalkoisen ruusukkeen ja yhden loimen lisää. Rokilla voittoloimia oli nyt sitten kolme neljästä ja Tiuhtilla yksi. Voitto neljännestä osakilpailusta ei kuitenkaan tuottanut samanlaista onnistumisen tunnetta kuin ensimmäisen osakilpailun voitto. Tiuhti ja Aleksi tulivat toiseksi, kuten melkein aina. Tie Tähtiin kilpailu on muutenkin alkamassa käydä jopa hieman tylsäksi. Ehkä Eliaksen tuoma lisästressi, että aina pitää tehdä täydellisiä suorituksia oli mennyt jo niin yli, ettei hauskanpito tullut enään kuulonkaan. Osakilpailut olivat pelkkää suorittamista sekä tiimiläiset olivat alkaneet tiuskimaan toisilleen, joten olen vain iloinen tämän olevan kohta jo ohi. Vaikka luokassamme ei ole kuin yhteensä kolme osallistujaa, joka minuakin sinänsä hieman harmitti. Ei ollut kuin kaksi muuta joita vastaan kisata ja tällä hetkellä Roki on melkein kaikki sinivalkoiset ruusukkeet ja loimet kotiin vienyt. Onhan se kivaa, kun on luokkansa paras, mutta alkaa käymään jo tosiaan hieman tylsäksi. Elias oli huomannut, etten enään ratsasta Rokia samalla tavalla, vaan hieman laiskemmin. Mies oli siitä minulle huomauttanut, enkö minä halua enään kisata ollenkaan, kun näytin enemmän perunasäkiltä selässä kuin ratsastajalta. Olin vain tuhahtanut miehelle ääneen ja lähtenyt paikalta. En jaksanut kuunnella miehen valitusta, Elias alkoi kuulostaa jo miltein samalta kuin äitini.

Ahvenanmaalla oli oikeastaan ihan kivaakin, kauniit maisemat ja 100-vuotisteema oli hyvin esillä. Voisin ihan hyvin muuttaa saareen, jos vain ruotsi taipuisi vähän paremmin. Minä ja Amelie olimme pääasiassa äänessä, kun piti kansalaisten kanssa olla tekemisissä. Aleksi oli tuntunut muuttuneen mykäksi ja vain tuijotti ruotsia puhuvia ihmisiä silmät suurina päässä. aivan kuin he olisivat toiselta planeetalta. Varsinkin vanhemman sukupolven työntekijät tulivat mieluiten puhumaan Aleksille, kuin meille naisille. Ehkä he tiedostivat tekemisensä, tai se oli vain tapa. Nauroimmekin Aleksille vähän, sillä Aleksi oli kuitenkin työskennellyt ulkomailla ja tuntui omaavan hyvän kielipään. Silti toinen kotimaisista kielistä oli kuin hepreaa hänelle. Ehkä mies oli hyvin suomalaiseen tapaan todennut peruskoulussa, ettei tule tarvitsemaan ruotsia missään, ja tässä on lopputulos.

Share: