Kisaaminen ei lopu kotonakaan

Luokka 8. 120cm, Anu Kivinen – Rosegarden’s Dragonrend, Vihiniemen Viipottajat

Olemme lähteneet Aleksin ja Tiuhtin kanssa maastoon. Ilma on hieman sateinen, mutta oletamme ehtivän takaisin tallilla ennen taivaan repeämistä. Roki ottaa vahvasti vaikutteita Tiuhtista, joten ori on hieman energisempi ratsastaa kuin yksin treenatessa. Juttelemme Aleksin kanssa niitä näitä, kunnes hän ehdottaa ravia. Tiuhti tuntuu olevan jo kyseisessä askellajissa, ennen kuin ehdin edes reagoimaan. Roki lähtee toki heti kaverin perään raviin pärskähtäen.

“Pitäiskö testata kumpi näist nyt oikeesti onkaan nopeempi?” Aleksi kysyy leveämpi hymy huulillaan. “Kyllähä me se jo tiietää et Tiuhti on nopein”, vastaan pientä pelkoa äänessäni. Roki kyllä varmaan parhaansa tekisi pysyäkseen kaverinsa perässä. “Kyl ne aika rinta rinnan menee tarhassaki”, Aleksi virnuilee ja pyöräytän silmiäni. “Sitä paitsi, me kastutaan, jos ei vedellä täysii”, mies tokaisee osoittaen taivasta. “Kai me sit juostaan”, huokaisen ja kiristän otettani ohjista. Ehkä olisi parempi vain yrittää pysytellä kyydissä. Roki tuntuu jännittyvän allani, kun lähestymme peltosuoraa. Tiuhtikin näyttää räjähtävän kohta käsiin ja toivon vain pääsevämme yhtenä palasena kotiin. “Kolme.. Kaksi… Yksi”, Aleksi kailottaa ja nostaa laukan Tiuhtilla. Roki pompahtaa myös laukkaan ja vauhti kasvaa kasvamistaan. Minua hieman jo hirvittää, miten mä saan tän ponin pysäytettyä? Rokin pää pysyttelee tasaisesti Tiuhtin lavan kohdalla, ja se on oikeastaan ainoa millä pystyn arvioimaan kuinka päätähuimaavaa vauhtimme onkaan. “Pysy vaan selässä”, toistelen päässäni puristaen rystyset valkoisina ohjia pidättelemättä Rokia. Kehoni tekee kepposet ja kietoo liian nopeasti pohkeeni Rokin kylkiä vasten. Poni tuntuu löytävän uuden vaihteen ja kiriikin päänsä Tiuhtin kanssa samalle tasolle. Vilkaisen pelokkaana Aleksia, joka tuntuu hymyilevän leveintä hymyään ikinä. Miehen pitää olla vähintäänkin hullu pitäkseen tätä hyvänä ajanvietteenä. En kyllä enään ikinä lähde Aleksin mukaan maastoon.

Roki ei meinaa rauhoittua yhtään millään, kun Aleksi määrää tahtimme hidastuvan. Ori heiluttelee päätään, kun ravaamme kohti kotia. Sadekin on alkanut tihuttaa päällemme. “Kato, kyllä se liikkuu”, mies naurahtaa. Minä tärisen kuin haavanlehti orin selässä. “Ei enää ikinä”, piipahdan, joka saa Aleksin räjähtämään uuteen naurupuuskaan. Jep, todellakin jokin on napsahtanut miehen pääkopassa ja pahasti.

Aleksi ja Tiuhti sekä Anu ja Roki maastosuoralla laukkaamassa
Share: