Luku 32

3. Syyskuuta

Onnistuin kokoajan kiihdyttämään vahingossa ylinopeuden puolelle, olimme Dochasin kanssa matkalla kohti Oriveden hevosklinikkaa, sillä ihana Tino oli pyytänyt josko haluaisimme tulla seuraamaan toimenpiteitä. Siitä oli hädin tuskin muutama päivä kun näin Vanian ensikertaa, mutta minulla oli jo aivan järjetön ikävä ja halusin nähdä tamman uudelleen. Olin jopa siirtänyt työni Kuukarin poliisiasemalla ensiviikkoon, jotta saisin pyhittää kaiken aikani Vanialle ja Tealle. Olin toki itkenyt lähes päivittäin, mutta tilanne oli kuitenkin hyvä, sillä asiat olivat selkeytyneet viime päivinä valtavasti. Tino soitti aamulla ja varoen tiedusteli mihin tamma olisi menossa, johon vastasin etten ole ihan varma vielä, että ehkä jopa espanjaan.
Mies kuitenkin yllätti minut täysin ja kertoi olevansa hyvin kiinnostunut Teasta, sen ollessa niin harvinainen herkku suomessa ja haluaisi mahdollisesti ottaa sen vaihdossa, mikä laskisi kalliin Vanian hintaa. Sanoin kuitenkin heti siltä seisomalta, etten ole myymässä, siihen en kykenisi. Tulimme lopulta toisenlaiseen ratkaisuun, tamma muuttaisi lauantaina Valerianaan, se pysyisi omistuksessani, mutta Tino saisi kaikki valtuuden koulutuksen, kilpailemisen ja jälkeläisten teetön suhteen. Ne riittivät hänelle ja Vaniankin hinnan lasku onnistuisi. Kerroin avoimesti kaikista ongelmistani miehelle puhelimessa, vaikka juurikaan vielä tunsimme. Tämä sanoi ymmärtävänsä heti paremmin, miksi takerruin silmän räpäyksessä Vaniaan, vaikkei halunnut vähätellä Teaa.

Tino oli lempeän oloinen, tämä tuntui hoksaavan heti, että vaikka olimme ehkä kuin luodut toisillemme, ei kilpaileminen esteillä ollut se mihin lähteä. Koin oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla rauhan sielussani, kun joku ns ulkopuolinen sanoi suoraa että teen hyvän päätöksen, jos haluan edetä uralla. Tino sanoi että tuon ikäinen, tuolla taustalla ja koulutuksella, sekä noilla ongelmilla on hyvin haastava yhtälö tavoitteelliseen kilparatsastukseen, jos otetaan huomioon myös se että minä en ole vielä kovin kokenut esteillä myöskään, enkä osaa esim itse kouluttaa hevosta. Toki Dochas oli periaatteessa sanonut samat asiat, vähän eri sanoin jo monta kertaa, mutta se ei tuntunut samalta tai jollain tapaa riittävältä.

Niinpä tilanne olisi se, että Tea muuttaisi ihan siedettävän ajomatkan päähän meiltä ja se pääsisi näin hyviin olosuhteisiin ja taatusti osaaviin käsiin, voinko toivoa enempää? Tino myös totesi, että mikäli Tea lähtee vielä radoille, se tulee minua vastaan kisapaikoilla. Tuo lause meinasi tuoda kyyneleet silmiin, mutta pidättelin ja yritin pysyä asiallisena. Julius sattui näkemään kyseisen hetken kuunnellessaan puheluamme tallituvalla, käännyin kuitenkin hieman poispäin. Olin muutenkin herkillä, en ollut edes huomannut miten minulla oli tullut jo pelkästään Piolaa ja Unia ikävä.
Dochas oli vaikuttanut niin kylmän viileältä myydessään tammansa, mutta tiesin että hänkin oli alakuloinen. Tiesin kuitenkin kaikki syyt myymisen taustalla, Buurii piti miehen kiireisenä jo nyt, villikko oli ehdottomasti miehelle paljon tärkeämpi kuin Piola, kaikki sen tiesivät sanomattakin, joten orin myyminen ei olisi tullut kuulokaan. Kolmen tai mahdollisesti nyt jo neljän oman hevosen pito olisi ollut Dochasillekin liikaa, joten jostain oli luovuttava. Kaapo möi samaan syssyyn Dochasin avustuksella Unen, sillä tällä ei tullut kisattua orin kanssa, eikä tuollainen hurjimus meinannut saada hoitajaakaan. Kaapo oli sen sijaan ratsastanut Minnie ponilla ja menestynytkin kaikkien yllätykseksi, mikä oli ihanaa. Niin ja olihan meillä pieni pala Unea kasvamassa Unikon massussa, sen pikkuisen tapaisimme hyvällä tuurilla jouluna.

Tulimme klinikan pihaan ja syöksyin ulos maasturista, sillä näin jo Lakkahallojen trailerin pihalla. Juoksin klinikan ovelle ja hiljensin sitten kävellen tyynesti sisään. Tino seisoi käytävällä Vania kädessään ja lääkäri tuli paikalle toisesta ovesta samaan aikaan. Vanhempi mies tervehti meitä kaikkia kerralla ja kaiveli kynää ja paperilappusia esille. Tulin Tinon vierelle ja tämä kysyi heti että jännittääkö, “Mitä jännitettävää tässä ois?” kysyin nauraen ja miehet vaihtoivat katseita. Kai heillä oli ihan hippusen enemmän kokemusta tällaisesta, mutta mitä tässä nyt voisi enää käydä ilmi? “Mä luotan et sä oot kyllä huolehtinut Vaniasta hyvin” sanoin pian perään. “No joo, mutta ei sitä koskaan tiedä jos on piilossa jotain. Hevoset on hyviä siinä” Tino jatkoi ja lannistuin heti, tajusin olleeni kai jopa liian positiivinen. “En mä usko että sillä mitään ongelmia ois, älä huolestu” Tino sanoi ja puristi minua olkapäästä.
Huomasin jälleen, miten hyvin tämä oli pukeutunut, miehellä oli kauluspaita ja suorat housut sekä kallis vyö. Tällä oli toisessa korvassa pieni kultainen rengas ja kauluksessa jokin koriste pinssi. Niin, sitten oli Dochas, joka oli vetänyt jonkun puoli nukkaisen tummansinisen hupparin ja farkut, mustan lippiksen ja tennarit. Toisaalta miehen jumalallinen kroppa sai vaatimattomatkin vaatteet näyttämään hitosti paremmalta, olihan se söpö ja hyvän tuoksuinen.
Mitä mä taas ajauduin janoisena tuijottelemaan vaan miehiä täällä, kun kuvankaunis Vania tuijotteli vain metrin päässä. Menin varovasti lähemmäs tammaa ja rapsutin tätä otsasta. “Se ei yleensä kovin reagoi hellyyden osoituksiin, että älä pelästy ettei se susta tykkäis” Tino heti huomautti. “Joo ei se mitään, en määkään” vastasin ja miehet naurahtelivat. Dochasin kasvoille oli ilmestynyt teksti JOO ETPÄ. Saattoi olla että mies ei tiennyt hänen olevan ainoa, ketä olin joskus suorastaan jahdannut. Sain myötähäpeät vanhasta minästäni pahemman kerran, mihin kaikkeen mä olinkaan alentunut silloin Amerikassa.

Tarkastus eteni pikku hiljaa ja yritin pitää tarkkaa silmää sekä höröstely korvaa kaiken suhteen mitä lääkäri teki ja sanoi, opin melkoisesti lyhyessä ajassa. Tämä kehui Vaniaa jatkuvasti, kuinka se oli korrektin näköinen, juuri täydellisessä lihaskunnossa, jouhet ja karva kiilsi. Ei löytynyt mitään ongelmia päällyspuolisesti, joten lopuksi oli vielä röntgenin aika. Odottelimme hetken kuvia ja lääkärin arviota, joten käväisimme kahvilla aulassa. Tinon ja Dochasin välillä oli havaittavissa pientä kilpailua, en tiedä mistä, ehkä vain paremmuudesta. Tino oli vähän vanhempi, mutta tällä oli aika lailla saman verran kokemusta kuin Dochasilla. Kahvittelu meni omien saavutusten vertailussa, vaikka Tino yrittikin väkisin pysyä pidättäytyvänä ja asiallisena.
Minua huvitti, mutta samalla hieman pelkäsin että Dochas nolaisi minut sanomalla jotain epäolennaista, tiedättehän. Röntgenissä ei selvinnyt mitään ja me selvitimme yhteisen kahvihetken hyvillä mielin, olimmehan kaikki aikuisia. Dochas ja Tino eivät meinanneet lopulta pystyä lopettamaan keskusteluaan Buuriista ollenkaan ja minä päädyin istumaan autossa odottamassa hyvän tovin. Ehdin siinä vielä soittamaan Juliukselle ja kertomaan miten meni.

Luku 31

Ajattelin, että voisin laittaa tämän Majinan uuden hevosen hankkimis matkan tänne muidenkin luettavaksi,
joten näitä tulossa muutamia. Pitää yrittää jatkossa julkaista tänne enemmän enivei.

31. Elokuuta

“Daaamn he’s hot” sanoin ja vihelsin kun istuimme vielä Dochasin kanssa autossa ja näin miten Tino Lakkahalla käveli kohti autoa. Silmissäni saattoi nähdä tähtien tuikkeen, sillä olinhan aina osannut tunnistaa laadukkaat miehet. Dochasin silmät oli pyörähtää ulos päästä, tämän järkyttyessä miten kehtasin kehua Tinoa noin vulgaaristi, nousin kuitenkin pikimiten kättelemään pitkää ja siististi pukeutunutta miestä. Sää oli tänään kieltämättä hieman syksyinen, mutta olisi juuri sopiva ulkona ratsastamiseen. Ei olisi kiva hikoilla kuin pieni possu, näin ihanan miehen edessä. “Sä et sanonu että se on komee tai mitään..” sihisin Dochasille kun kävelimme sopivan etäisyyden päässä kohti Valerianan kenttää. Doc pudisti päätään hermostuneesti, mutta tiesi että mä vain tahalleen pelleilin.

Kentällä seisoi hieman rajumman näköinen mies, joka esitteli itsensä heti Jasuksi. Tämä viittoi heti Dochasin peräänsä, sillä oli laittamassa toista koeratsastettavaa valmiiksi tallissa. Ja niin me jäimme Tinon ja tämän – oi niin hemmetin hienon – hevosen kanssa kolmen. Tuijotin hevosta suu ammollaan, en tiennyt mitä tällaisessä tilanteessa kuului edes sanoa tai pitikö minun kertoa jotain? Tamman karva kiilsi kuin siinä olisi pientä timanttihippusta ja jouhet oli niin viimeisen päälle ojennuksessa. Tiesin että Valerianassa oli kaikki 6/5, mutta nyt itsellekin tuli jo vähän alemmuuskompleksi.
“Hyppää vaan selkään!” Tino naurahti aidalta, jonne oli mennyt nojailemaan. Hymyilin ja kiersin tamman toiselle puolelle. “Sä tosiaan tiedätkin jo, että tää tamma on nimeltään Valencia ja me ollaan täällä kutsuttu sitä nimellä Vania. Se on ranskassa kisannut koululuokkia menestyksekkäästi ja tuli sitten alkuvuodesta tänne suomeen. Mä oon etsinyt sille uutta omistajaa keväästä asti, mutta lähinnä tänne on tähän mennessä eksynyt pällistelemään sellaista porukkaa, jolla ei ole alunperinkään ollut varaa tällaiseen hevoseen, mitä nyt olivat uteliaita.” Tino kertoi ja tästä huomasi että hän ei pitänyt moisesta ajanhukasta, mutta pysyi kohteliaana. Ymmärsin heti mitä tämä tarkoitti, monet kävivät “koeratsastamassa” kalliita hevosia, koska saivat siinä käytännössä ratsastaa ilmaiseksi ja vieläpä todella laadukkaalla menopelillä. Me olimme kuitenkin tulleet tänne sillä ajatuksella, että hevosen ostosta voitaisiin sopia heti, mikäli mitään mutkia ei tulisi.

Ollaanpa heti rehellisiä, istuin hevosen selässä, eikä se ollut vielä ottanut askeltakaan ja minusta tuntui jo että olin väärässä paikassa. Vania tuntui kuninkaalliselta ja minä olin se lattioiden moppaaja. Tamma huokui arvokkuutta ja vuosia kestänyttä työtä, hemmottelua ja kouluttamista. Vania oli samanikäinen Tean kanssa, mutta sillä oli jo järkyttävä määrä kokemusta.
Keräsin kaikki ohjat käteeni ja etsin hyvää asentoa koulusatulassa, jollaisessa en ollut istunut hetkeen. Tino tuli heti lähemmäs ja asetteli kohteliaasti jalkojani sinne missä niiden kuuluisi olla. Yritin peitellä punastumistani, sillä Tino hieman hermostutti minua. Nyt olisi keskityttävä hevoseen, eikä muuhun, joten ravistin itseäni kevyesti ja naurahdin. “Vania on hieno, tiedän.” Tino vastasi virnistäen ja lähti sitten sivummalle. Yhtäkkiä minulle tuli todella turvallinen ja tyyni olo Vanian lähtiessä kävelemään reippaasti kohti uraa. Rentouduin ja kaikki mitä pystyin ajattelemaan oli se, että olin hyvissä käsissä tai no “kavioissa”, tämän tamman selässä. Tuntui siltä että “ei ole mitään hätää, kyllä Vania hoitaa homman ja näyttää tietä, jos minä en osaa”, mikä tuntui hieman höpsöltä, mutta se oli paras tapa kuvata tunnettani. Vanialla oli lempeät ja tyynet silmät, mutta sen liikkeet olivat määrätietoiset ja varmat, tällä hevosella olisi niin paljon opetettavaa ja annettavaa minulle, että pelkäsin herkistyväni ja nolaavani kaikki itkulla.

Tino oli lämmitellyt tamman valmiiksi, joten sain heti ottaa muutamia liikkeitä. “Ota vaikka tuolta seuraavasta kulmasta ravissa pohkeenväistö ja sitten laukkaa ja tee vaihdoit lävistäjällä.” Mies ohjeisti ja minä olin että mitäh?! Pitikö tässä nyt alkaa tuolla tavoin taituroimaan suoraa kylmiltä, muistinko enää edes missä kädet ja jalat piti olla. Eikä tässä kehdannut alkaa kysymään neuvojakaan, joten aloin ohjeistaa tammaa parhaani mukaan. Ehdin hipaista kylkiä, kun Vania keinahti jo kootulle raville ja sai minut näyttämään ammattilaiselta. “Luetko sä mun ajatuksia?” kuiskasin tammalle ja Tino sattui kuulemaan, mies vain nyökytteli mielissään.
Oli aika lähteä väistämään ja panikoin, miten se menikään? Aloin varovasti siirtää raajojani niihin suuntiin mihin muistelin, mutta Vania suoritti väistöä jo puolessa kentässä. Tamman jalat nousivat korkealle, se kosketti hiekkakentän pohjaa niin kevyesti, että vain muutamat jyvät lennähtivät ilmaan. Vania liisi takaisin uralle ja otin sen heti käytiin, sillä tamma pyysi jo lisäohjeita. “HÄÄÄh?” puhelin ihmeissäni ääneen ja kuulin miten Tino ja nyt kentälle ilmestynyt Dochas nauroivat. “Vähänkö mageeee” Doc kommentoi ja Tino taputti. “Emmää ees tehny mitään? Tai no panikoin että mitä pitikään tehdä väistössä..” vastasin hermostuneesti kikattaen.

Dochas piteli kädessään yhtä suurta puoliveritammaa, kuin mikä minulla oli allani. “Tää hieno leidi on kuulemma Prudence, meidän kesken Poppy” Doc sanoi viettelevän humoristisesti nostaen kulmiaan, nauroimme ratsukolle joka näytti tulevan hyvin juttuun. Prudence on 8 vuotias westfalen, joka sekin erinomaisesta suvusta ja todella näyttävä ulkonäöllisesti. Dochas ja Poppy lähtivät Jasun opastuksella hyppäämään maneesille ja minä jäin jatkamaan Vanian kanssa.
Tino selvästi odotti että ottaisin seuraavaksi laukanvaihdot lävistäjällä, joten keräsin jälleen ohjat ja suuntasin uralle. Tamma nosti oikean laukan kuin unelma, tulimme kaarteeseen ja siitä käännyimme valmiiksi vaihtoja varten. Minä aloitin väärällä jalalla, josta se hieman kummastui, mutta odotti kärsivällisesti että pääsin tilanteen tasalle. Otimme muutaman askeleen ylimääräistä ja siitä se sitten lähti pyörimään. Menimme melko kovaa vauhtia, mutta onneksi Lakkahalloilla oli tilava kenttä, joka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Istuin laukkaa helposti, se oli pehmeää ja keinahtelevaa, Vania teki tarkkaa ja keskittynyttä työtä, se vaihtoi melko suurieleisesti puolelta toiselle ja tulimme lopulta oikealla askeleella takaisin uralle. “Hyvinhän se meni” Tino kehui, hän ei ollut ollenkaan sen oloinen että alkaisi kiusoittelemaan pienistä töppäyksistäni.

Otin vielä huvittelun vuoksi hetken passagea ja parit piruetit, nyt kun pääsin vauhtiin. Sain jälkeenpäin kuulla että olin hymyillyt ja nauranut koko ajan, mutta minkäs teet, olin täysin hevosen pauloissa. Minulla oli uudelleen syntynyt olo, olin täynnä innostusta ja uusia unelmia. Aloin kotimatkalla haaveilla siitä, miten pääsisin näyttämään tamman kotona kaikille kavereille ja kisakentillä haastajille. Otimme molemmat hevoset varaukseen, sillä Tino oli ehdottanut että kisaisimme tammoilla vielä viikonloppuna heillä järjestettävissä kisoissa. Saisimme siinä hyvin ensimakua tulevasta ja suostuimme tietysti saman tien.
Dochas pälätti koko matkan Poppystä, kuin se oli niin ihana mussukka ja että suuttuisi, jos se nyt menisi jollekin toiselle. Dochas oli hullu, se oli hypännyt Poppyllä maneesilla 160 – 165cm rataa?! Mikä ihmeen monsteri se tammakin oli. Sitten hän mainitsi yllättäen kolmannesta hevosesta, jostain suomenpuoliveri orista, josta oli myös kiinnostunut. Otin asian ensin melko kevyesti, ajatellen että tämä ei ollut täysin tosissaan. Sitten alkoi vaikuttaa siltä että Dochas halusi meille kolmannen, yhteisen hevosen ja se oli taatusti Valerianassa asuva taituri hurmuri hurjimus nimeltä Seven. Ja se Seven maksoi maltaita, kuten Poppy ja Vaniakin.

“Se tamma ei tainnu olla ainoo kehen ihastuit, am i right?” Dochas sanoi vielä kotipihassa virnuillen. Läppäsin tätä olkapäähän ja lähdin juoksemaan kohti asuinrakennuksia, tästä reissusta olisi juoruttava heti kaikille.

Ilonsäteitä

Karla
Efimin tytär

Karla hymyili leveästi. Hymyili siitäkin huolimatta, että hevonen hänen allaan pomppi, steppasi ja kavahteli vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Ruunikko tamma oli pieni, juuri ja juuri ponimitan yläpuolella, mutta energiaa siinä riitti useammankin hevosen edestä.

“Aikamoinen!” Tyttö kommentoi hypätessään lopulta alas satulasta. Tamma, Gyzma nimeltään, osasi kyllä kantaa ratsastajan selässään: siinä ei ollut ongelmaa. Ei, probleemaa tuotti vain äärimmäisen lyhyt pinna ja sitäkin huonompi jarru. Hevonen pyöri ja sättäsi osaamatta olla hetkeäkään aloillaan niin että teinin täytyi juosta perässä saadakseen vyö löysättyä.


Tästä väkkärästä tulisi Karlan ikioma ratsu. Fiksumpi olisi ehkä kieltäytynyt kunniasta, mutta tätä tyttöä eivät haasteet haittanneet. Pihan hevosia hän oli toki aina saanut käyttää kuin omiaan, mutta ikinä varsinaista omaa ratsua nuorella ei ole ollut. Hyvä että isänsä oli saanut edes ehdotuksen lausuttua loppuun, kun nuori jo innokkaana lupautui ottamaan ruunikon huolenpidon ja kouluttamisen vastuulleen. 


Ei Karla oikeastaan edes tiennyt mihin oli ryhtynyt, mutta mitä siitä: hänellä olisi oma hevonen! Ainakin tavallaan, käytännössä. Vastuuhevonen, mutta Karla tahtoi käyttää termiä “oma”. Gyzma pomppi ja korskui hänen vierellään kuin maahan juuttunut ilotulite, Efim pudisteli hiljalleen päätä etäämmällä. Hän oli tahtonut piristää kovassa paineessa ollutta tytärtään, mutta oli syytä miettiä, millä kustannuksella…

“Kiitos, tuhannesti kiitos! Pidän Gyzmasta niin hyvää huolta ettet uskokaan. Olet paras!”Pieni hymy kiipesi Efimin kasvoille. Oli tämä sittenkin kaiken arvoista.

Suorastaan tanssahdellen Karla kuljetti uuden ratsunsa pihan puomille. Hän hymyili ja tervehti iloisesti vastaantulijoita, ja niitähän riitti: Vecno oli herännyt eloon. Muutamassa viikossa autio piha oli muuttunut melkein jo pieneksi kyläksi, ja siinä missä isänsä jurputti edelleen epäilyksiään, ei Karla olisi voinut olla onnellisempi. Hän eli pitkään pelkästään kahden vanhan ukon kanssa, eikä ollut ihmekään miksi Ulyanan pako kaikesta kieroilusta huolimatta oli surettanut nuorta. Nyt hänen ei tarvinnut uhrata enää ajatustakaan tuolle suoraan sanottuna paskamaiselle eukolle, sillä parempaakin seuraa löytyi. Paljon. 

Nytkin tukkia vasten tuli nojailemaan lyhyenläntä tyttö, hieman ehkä Karlaakin nuorempi. Tatyana oli samanlainen estoton sosiaaliperhonen kuin satulaa purkava uusi ystävänsäkin, eikä ollut ihme että nuo olivat löytäneet toisensa pian muuton jälkeen. 

“Tämäkö se nyt on?” lettipäinen, kasvoiltaan hieman Karlaa pyöreämpi tyttö kysyi. Tummanruskeat silmät mittailivat Gyzmaa, joka valppaana pyöritteli päätään jokaiseen ilmansuuntaan kuin ottaen vastaan jotain ihmisille kuulumatonta signaalia.

“Jep! Ihan oma! Saan tehdä tämän kanssa mitä tahdon, ja ensi keväänä se saa varsankin Agyzista jos lykky käy. Sitten mulla on oma varsakin!”

Tytöt kihersivät yhdessä ihanalle ajatukselle.

 “Olisipa minullakin hevonen…” Tatyana haikaili. Hän oli ajatuksissaan ryhtynyt järsimään toista pitkää lettiään, kuten tapanaan oli. Mustien hiusten latvat kokivat kovia varsinkin stressin iskiessä.

“Kyllä varmasti vielä joskus, kunhan ensin opettelet ratsastamaan,” Karla vastasi toisen haaveiluun.

“En ikinä opi, en uskalla edes taluttaa hevosta. Tyhmä haave.”

“Höpönlöpö. Tule tänne, harjataan Gyzmaa yhdessä.”

Kauempana Efim katseli vaivihkaa, kuinka Karla opasti yhtä uusista lapsista vetämään harjaa hevosen kupeilla pitkillä ja vahvoilla otteilla. Joka puolelta pihaa kuului puhetta, naurua, kolinaa ja kiroamista ylivuotisten juurekkaiden kieriessä kaatuneesta sangosta pitkin kuivaa kamaraa. 

Kukapa olisi uskonut, mutta järjestely tuntui toimivan. Efim suhtautui edelleen varauksella kaikkiin näihin uusiin ihmisiin, mutta Alik oli ollut oikeassa siinä, kuinka elämä voikaan helpottua kun sen jakaa useammille harteille. Vapaa-aikaa oli melkeinpä jo liikaa, kun väkeä riitti siivoamaan, kylvämään, metsästämään, laittamaan ruokaa, korjaamaan aitoja — tekemään siis käytännössä katsoen kaiken, mikä oli aiemmin jäänyt kolmikon taakaksi. Efim ei ollut edes muistanut miltä tuntui olla tylsistynyt…

Pessimistisistä ennakkoajatuksista huolimatta ihmiset olivat olleet ahkeria ja hyväkäytöksisiä. Heitä luultavasti kannusti pelko poisajamisesta: mihin nuo reppanat olisivat menisivätkään? Jos Vecno heidät käännyttäisi, tuskin Izgibiinkään kävisi palaaminen. Ei, heidän oli ansaittava paikkansa näiden hirsivallien sisällä, ja näillä näkymin joukko teki sen hyvin. Se rauhoitti Efimin epäluuloista mieltä aavistuksen verran.

 Kevyt tuulenvire leyhytteli paahdetta, kuinka loistava sää tänään olikaan. Mikä parasta, Efim pystyisi satuloimaan Gepardin ja lähteä nauttimaan kesästä kukkeimmillaan ilman huonoa omatuntoa odottavista askareista. Niitä ei nimittäin ollut.

Alik oli tehnyt hyvän työn tuodessaan nämä ihmiset Vecnoon.

Ensikohtaamisia

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

”Menen harjaamaan portaita ja käytän kullanmurut ulkona, tulkaa vain Bertil, Osmo, Kreta, Viuhku ja Pööpöö”, täti lässytti koirilleen ja jatkoi äänensävyään vaihtamatta. ”Pane luuta oven päälle kun tulet autolle.”
Pyörittelin silmiäni, täti oli totaalisen hullu pitäessään ovia auki. Hän jätti autossakin avaimet virtalukkoon tai hurjana ollessaan aurinkolipan päälle, vaikka ajoi upouudella, mustalla citymaasturilla. Muikistelin peilille ja vetaisin vielä kerroksen ripsiväriä silmiini. Sininen luomiväri oli levitetty huolella ja sointui erinomaisesti hiuksiini ja huuliini. Katsoin peiliin tyytyväisenä ja harmaat silmäni tuijottivat minua vaativasti takaisin. Vedin kovan ja ylimielisen hymyn naamalleni ja vetaisin nahkatakin niskaani.

”Olisihan sinne tallille kannattanut laittaa jotain muuta päälle kuin lenkkarit ja farkut”, täti moitti. ”Kumisaappaat olisivat varmasti hyvät näin keväällä.”
”Et sä voi kuvitella, että mä lähtisin jossain kumppareissa mihinkään”, tyrskähdin. ”Älä puhu yhtään mitään, mä en nyt oikeesti jaksais kuunnella.”
Täti tuijotti tuulilasista ulos sanomatta sanakaan, suu vienossa hymyssä.
”Muistahan olla sitten ihmisiksi, ettei käy niinkuin niiden mummeleiden kanssa”, hän sanoi ja rapsutti suupieltään.
Näytti siltä, että tädillä nauratti. Vittuiliko se?

Hopiavuoren talli oli ihan hyvännäköinen, olosuhteet huomioonottaen. Pihalla oli keväisen kuraista ja yritin tipsutella varpaillani kastelematta mustia vanssejani. Tädillä oli varmasti joku takkuinen koni, ei mitään sellaista hienoa niin kuin keväällä Belgiassa. Olin ollut oikealla kilpatallilla hevosenhoitajana kaksi viikkoa ja saanut jopa ratsastaa muutamalla eläköityneellä hevosella. Sitä en toki ollut paljastanut kenellekään, vaan korostin hyvin mielelläni, että olin saanut ratsastaa itsensä Nathaniel Rossin hevosilla. Miehen tunsivat hevospiireissä kaikki, jotka vähänkään seurasivat kenttäratsastusta. Sukunimen perustella Nathanielin tunsi toki myös laukkapiirejä seuraavat, olihan hänen isällään laukkahevostila Briteissä.

”Kenenkäs tyttöjä sinä oot?” Pellavapäinen, ehkä tädin ikäinen mies sanoi keskeyttäen ajatukseni.
Hätkähdin huomatessani, ettei tätiä näkynyt missään ja huomasin piirteleväni tallipihalle polkuja kengänkärjelläni. Pysähdyin ja kottikärryjä työntävä mies pysähtyi, laski kärryt maahan ja ojensi kättään. Kenkäni oli tarttunut kuraan ja astuessani miestä kohti, kenkä irtosi slurpsahtaen mudasta – ja jalastani. Loikin yhdellä jalalla ja yritin pyydystää kenkääni.
”Siis mitä sä sanoit?” Kysyin pysähtyessäni ja loikin miestä kohti pukien kenkääni.
Ojensin miehelle käden, kättelin ja sipaisin karanneen hiuskiehkuran pääni päälle ja kiepautin sen oikeanpuoleisen nutturan ympäri.
”Että kukas se sinä oot?” Mies toisti kuolettavan rauhallisesti. ”Ei olla tairettu ennen nährä.”
Katsoin miestä järkyttyneenä.

Täti marssi paikalle ja ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen olin onnellinen hänen näkemisestään.
”No mutta tännehän se Alice jäikin”, täti sanoi nyökäten lämpimästi miehelle. ”Alice muutti Helsingistä meille tuossa menneellä viikolla. Lähdettiin sitten katsomaan Minttua, kun Alice tykkää hevosista. Alice, tervehdi nyt Eetua! Eetu omistaa koko paikan.”
”Mä sanoin jo hei”, mutisin ja yritin pälyillä tädin hevosta, jonka nimi ilmeisesti oli Minttu.
”Tervetulloo”, Eetu sanoi nyökäten. ”M’oonki justiinsa lährössä viemähän näitä päiväheiniä.”
Eetu jatkoi matkaansa ja kun miehen selkä oli loitonnut tarpeeksi kauas, täti katsoi minua pisteliäästi.

”Kuulehan tyär… Sinun pitäis tosissaan opetella käyttäytymään! Hävetti siellä kylälläkin kun näyttelit keskisormea niille mummoille!” Täti pauhasi.
”Mutta ne seniilit sano mua satanistiks!” Huusin tädille takaisin.
”Eihän ne nyt ole voinu tottua kaikenlaisiin kaupunkilaishullutuksiin”, täti totesi nenäänsä nyrpistäen. ”Vai montakos sinitukkaista nahkahousua olet itse täällä nähnyt?”
”Ne oli leggarit ja sitäpaitsi sehän oli eilen, who cares”, sanoin nauraen. ”Tyhjää kurttuilet.”
”Voi herranjumala sinun kanssasi! Olen minä paljon ongelmanuoria nähnyt, mutta sinä olet kyllä omassa sarjassasi. Hävettää tällätavoin tapella tallin pihalla, mitähän kaikki ajattelevat, miettisit vähän!” Täti parahti.

”Täälläpäs tämä mamin mussukka on!” Täti sanoi esitellen hevostansa, kun olimme saapuneet sen tarhalle.
Katsoin yllättyneenä rautiasta tammaa, joka rouskutteli heiniään enkkuloimessaan. Se ei korvaansa lotkauttanut, vaikka täti lässyttikin sille aidan takaa. Hevonen oli laadukkaan näköinen puoliverinen, eikä ollenkaan takkuinen. Koko Hopiavuoressa ei näkynyt yhtään takkuista hevosta. Katselin ympärilleni vaivihkaa ja yritin peittää kiinnostukseni.
”Minttu on oikein ihana tapaus, vaikkakin aika herkkähipiäinen”, täti kertoi. ”Pääosin se kyllä vain värkkää, eikä oikeasti pelkää kaikkea mitä esittää pelkäävänsä.”
”Mistä sä voit tietää, jos sillä oikeasti pelottaa. Toi on yleinen typeryksien harhaluulo, että..” Aloitin paasaamisen.
”Se pelkää mitä tahansa ja viskoo päätänsä jos sillä on tylsää. Jos sillä on tylsää, niin eihän se silloin värkkää ja pelkää”, täti yritti selittää, mutta kärsivällisyys näytti rakoilevan.
”Sä et kyllä ymmärrä hevosista mitään”, tuhahdin. ”Onko täällä ketään muita ku teitä fossiileja? Jotain nuoria häh täh?”
Täti huokaisi syvään, eikä vastannut mitään.

Zen

Villi Länsi on matkalla Eurooppaan

Clave White
Zenin tallimestari

Clave nojasi käteensä ja katseli edessään rullaavaa nettisivua. Sivu oli pullollaan mustangeja odottamassa uutta kotiaan, mutta vain yksi tietty hevonen oli saanut miehen vierailemaan Wild Hearts Mustang Adoption-järjestön sivustolla.

Hän oli aiemmin saanut yllätyksekseen puhelun suuntanumerosta +1. Aikaeron vuoksi Clave oli jo sikeästi unessa kännykän piristessä, ja puhelu oli ollut mennä ohi ennen kuin hänen tokkuraisiin aivoihin syntyi yhteys +1 -> Kanada -> Barrett “Bear” Quickfort -> mustangi. Clave oli tipahtaa sängyltä kurottautuessaan painamaan vihreää luuria.

Puheluun kannatti vastata, sillä Barrett oli löytänyt vihdoin ja viimein kriteereihin sopivan mustangin. Clave oli aluksi katunut myytyään Gaalaillan iloissa Smokey-projektinsa, mutta nyt hän huomasi pelanneensa korttinsa oikein: sen lisäksi että vauhko, käyttökelvoton ori tuli myytyä runsaalla voitolla, olisi miehellä nyt uusi tilaisuus etsiä itselleen ehkä jopa aivan käytettävissä oleva mustangi. Smokeyn myyntiehtoihin kuului, että Barrett etsisi Clavelle uuden adoptiohevosen tilalle. Annetut kriteerit tuntuivat helpoilta täyttää, mutta silti kului yli vuosi ennen kuin aussi sai kaipaamansa soiton rapakon takaa. Nyt hetki oli vihdoin koittanut.

Punahallakko tamma Damiela, 700 v$. Ratsukoulutus aloitettu, kolme puhdasta, hyvää askellajia. Rauhallinen, luottavainen, iso villihevoseksi. Tästä hevosesta Barrett oli kuullut puhuttavan Orange Woodin pihalla, ja hän välitti tiedon toimeksiantajalleen siitäkin huolimatta ettei pystynyt sitä todeksi varmuudella kertomaan: takapajuisella Barrettilla kun ei ollut yhteyttä nettiin, joten hän ei voinut hyödyntää Googlen laajaa tietämystä.

Clave kuitenkin pystyi, ja sivujen perusteella miehen kuulema piti kuitenkin paikkansa. Tuo hieroi nenäänsä, se oli hänen tapansa miettiä. Olisiko tästä tammasta ratsuksi? Voisiko Clave käyttää sitä apuna muiden koulutuksessa? Pystyisikö hän ehkä jopa kilpailemaan sen kanssa? Ruskeiden, lyhyiden hiusten alla poukkoili kysymyksiä suuntaan jos toiseenkin. Mitkä olisivat hyvät puolet? Entä huonot? Oliko hyviä enemmän kuin huonoja? 

Clave katsoi seinällä tikittävää kelloa. Työt alkaisivat 45 minuutin kuluttua, ja päivän aikana hän ei ehtisi pohtimaan asiaa. Tarjous oli hyvä, entä jos tamma ehtisi menemään sen kahdeksan tunnin aikana mitä Clave vietti Zenin tallimestarina?

Syteen tai saveen, Damiela muuttaisi Latviaan. Kursori klikkasi Adopt-nappia.

Erinomainen kyllästymisenhoitokeino

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Olin kyllästynyt. Niin hiton kyllästynyt jokaiseen kaksi- ja nelijalkaiseen otukseen, joita tilallani kuljeskeli. Ei hevosissa ollut mitään vikaa, ne tuotiin minulle valmiiksi satuloituna ja lämmiteltynä, jotta saatoin ratsastaa treenin ja palauttaa hoitajalleen sen jälkeen. Henkilökunnassa puolestaan oli vikaa paljonkin. Jos ne eivät olleet hitaita ja laiskoja, niin ne olivat ujoja tai muutoin vain tiellä. Mielestäni oli kohtuullinen vaatimus saada asiantuntevia tallityöntekijöitä, jotka osaisivat lukea mielenliikkeistäni milloin olisi aika esteratsastukselle ja koska olisi parempi luovuttaa hevonen kouluratsastusspesialistille. Tänäänkin Charlotte oli tuonut minulle täysiverisen, joka oli varustettu kenttäratsastusta varten, vaikka olisin halunnut ratsastaa rataesteitä. Olin lähettänyt tytön huutojen kera takaisin talliin. Mielestäni se oli reilua, sillä isäni, kiivas italialainen, joka oli myös Rossi Racersin omistaja olisi varmasti antanut moisest ammattitaidottomuudesta potkut. Oikeastaan isäni omisti myös tämänkin tilan, mutta isä oli kaukana, joten kaikesta vastasin kuitenkin minä. Äitini, suomalainen pehmo olisi varmaan taputtanut tyttöä päähän ja puntannut selkään ja pitänyt moukalle tunnin lempeästä hevosenkäsittelystä. Sitä kai se yritti suomenhevostensa kanssa tuputtaa kaikille, jotka hänen tallilleen vain eksyivät. Olin vain niin helvetin kyllästynyt kaikkeen.

Täytettyäni 20-vuotta nappasin kimpsuni ja kampsuni, sekä lempihevoseni ja muutin isäni omistamalle tilalle Belgiaan. Britannia sateisen ilmanalansa ja vikuroivien laukkaratsujen kanssa ei jaksanut kiinnostaa minua enää tippaakaan, olin nähnyt sitä puolta ihan tarpeeksi viiden vuoden aikana. Isän äksyilyäkään ei jaksanut kuunnella loputtomiin, joten oli kai kaikkien mielestä parasta kun sain muutettua itseni ja kenttäratsuni pois. Äidin kanssa sukset menivät hivenen ristiin jo ennen kuin muutin Britteihin. Nainen oli auttamatta liian vanha ja liian lempeä pärjätäkseen jossain muualla kuin kilttien, hitaiden ja järjettömän itsepäisten suomijunttiensa kanssa. Olihan hän saanut minutkin vasta nelikymppisenä ja isäni oli ollut silloin vielä äitiäkin vanhempi. En suoranaisesti ymmärtänyt, miten he kaksi olivat koskaan voineet päätyä yhteen, tai oikeammin edes samaan sänkyyn, mutta tässä minä kuitenkin olin. Ilmeisesti asiaan oli liittynyt viinaa ja jotkut hevosiin liittyvät bileet. En osannut kaivata perinteistä ydinperhettä, sillä eihän minulla koskaan moista ollut ollutkaan. Olin viettänyt loma-ajat hulppeasti elellen miljoonakartanossa Briteissä ja muutoin asunut äitini kanssa hyvin vaatimattoman tavallisesti Suomessa. Toki isä oli maksanut elämisestäni avokätisesti, mutta äiti oli säästänyt kaikki rahat suoraan minulle.

Kyllästymiseni seurauksena olin päätynyt jonnekin, jossa oli aivan jumalattoman kylmä. Olin jossain hyvin kaukana Siperian takamailla ja hytisin turkissani. Olin vuoroin varma siitä, että minut oli kidnapattu jonnekin hyvin kauas kotoa ja vuoroin mietin, että tässähän oli ainekset elämäni suurimpaan seikkailuun. Täällä oli ainoastaan lunta, lunta ja vielä kerran silmiinkantamattomiin saakka lunta. Matkan aikana olin torkkunut useampaan otteeseen, mutta loputon taival ei ottanut loppuakseen, vaikka olimme lähteneet kotoa jo päiväkausia sitten. Ehdin pohdiskella olinkohan kuitenkaan niin kyllästynyt, että tällainen matka olisi tarkoituksenmukainen. Kohautin olkiani ja huokailin. Olin lähtenyt alunperin purkamaan tylsistymistäni etsimällä itselleni jotain uutta. Yritin opetella soittamaan viulua ja yritin kokeilla jopa kouluratsastusta, mutta hylkäsin kuolleenasyntyneet ideat välittömästi. Lopulta laukkaratsastuspiireistä tuttu ystäväni Venäjältä vihjaisi jotain Vecnolaisista ja kehoitti etsimään uutta suuntaa Akhaltekin selässä. Alunperin siittola oli sijainnut Moskovassa, mutta jostain kumman syystä se oli siirretty tänne jumalan selän taakse. Olisikohan kyse ollut kyllästymisestä sielläkin. Hymähdin mielessäni ja suljin silmäni.

Saavuttuamme perille ja muutaman muodollisuuden ja lämmittävän vodkaryypyn jälkeen minulle esiteltiin Geýzer. Tamma oli kääntynyt viisivuotiaaksi ja ulkonäöllisesti oikea värikarkki mustanvoikon karvapeitteensä kanssa. Se oli sieväliikkeinen, mutta otti auttamattoman herkästi nokkiinsa taluttajansa pyynnöt, mikäli tämä pyysi tamman mielestä liian kovin ottein. Se tanssahteli sieraimet suurina ja puhahteli pakkasilmaa ulos niskojaan nakellen. Hienohan se kieltämättä oli, mutta minun täytyisi nähdä miten se liikkuisi. Samalla mietin mielessäni, miksi moinen hieno otus oli jäänyt kasvattajalleen näin vanhaksi asti. Tilalla ei vaikuttanut olevan taloudellisia huolia, eikä muutoinkaan ongelmaa pitää tammaa itse. Ehkäpä syynä oli hiljainen myynti, josta sain itsekin kuulla vain verkostojeni kautta. Tamma liikkui sirosti kuin balleriina ja tipsutteli eteenpäin. Voimaahan se tarvisi rutkasti, jotta sen kanssa kenttäradalle päätyisi, pohdiskelin. Geýzer jatkoi sipsuttelevaa laukkaansa, joka tuntui pyörivän enemmän ylös kuin eteen, kunnes se räjähti eteenpäin kohti estettä ja liiteli höyhenenkevyesti sen yli nakkoen niskojaan suuressa laukassa. Olin varma, että otsaryppyni paistoivat Belgiaan saakka. Olin elänyt koko elämäni hevosten seurassa, mutta silti tamman pääsi yllättämään. Mikä hiomaton timantti minulla pian olisikin käsissäni, pohdin, enkä ollut enää lainkaan kyllästynyt.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin