Ensikohtaamisia

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

”Menen harjaamaan portaita ja käytän kullanmurut ulkona, tulkaa vain Bertil, Osmo, Kreta, Viuhku ja Pööpöö”, täti lässytti koirilleen ja jatkoi äänensävyään vaihtamatta. ”Pane luuta oven päälle kun tulet autolle.”
Pyörittelin silmiäni, täti oli totaalisen hullu pitäessään ovia auki. Hän jätti autossakin avaimet virtalukkoon tai hurjana ollessaan aurinkolipan päälle, vaikka ajoi upouudella, mustalla citymaasturilla. Muikistelin peilille ja vetaisin vielä kerroksen ripsiväriä silmiini. Sininen luomiväri oli levitetty huolella ja sointui erinomaisesti hiuksiini ja huuliini. Katsoin peiliin tyytyväisenä ja harmaat silmäni tuijottivat minua vaativasti takaisin. Vedin kovan ja ylimielisen hymyn naamalleni ja vetaisin nahkatakin niskaani.

”Olisihan sinne tallille kannattanut laittaa jotain muuta päälle kuin lenkkarit ja farkut”, täti moitti. ”Kumisaappaat olisivat varmasti hyvät näin keväällä.”
”Et sä voi kuvitella, että mä lähtisin jossain kumppareissa mihinkään”, tyrskähdin. ”Älä puhu yhtään mitään, mä en nyt oikeesti jaksais kuunnella.”
Täti tuijotti tuulilasista ulos sanomatta sanakaan, suu vienossa hymyssä.
”Muistahan olla sitten ihmisiksi, ettei käy niinkuin niiden mummeleiden kanssa”, hän sanoi ja rapsutti suupieltään.
Näytti siltä, että tädillä nauratti. Vittuiliko se?

Hopiavuoren talli oli ihan hyvännäköinen, olosuhteet huomioonottaen. Pihalla oli keväisen kuraista ja yritin tipsutella varpaillani kastelematta mustia vanssejani. Tädillä oli varmasti joku takkuinen koni, ei mitään sellaista hienoa niin kuin keväällä Belgiassa. Olin ollut oikealla kilpatallilla hevosenhoitajana kaksi viikkoa ja saanut jopa ratsastaa muutamalla eläköityneellä hevosella. Sitä en toki ollut paljastanut kenellekään, vaan korostin hyvin mielelläni, että olin saanut ratsastaa itsensä Nathaniel Rossin hevosilla. Miehen tunsivat hevospiireissä kaikki, jotka vähänkään seurasivat kenttäratsastusta. Sukunimen perustella Nathanielin tunsi toki myös laukkapiirejä seuraavat, olihan hänen isällään laukkahevostila Briteissä.

”Kenenkäs tyttöjä sinä oot?” Pellavapäinen, ehkä tädin ikäinen mies sanoi keskeyttäen ajatukseni.
Hätkähdin huomatessani, ettei tätiä näkynyt missään ja huomasin piirteleväni tallipihalle polkuja kengänkärjelläni. Pysähdyin ja kottikärryjä työntävä mies pysähtyi, laski kärryt maahan ja ojensi kättään. Kenkäni oli tarttunut kuraan ja astuessani miestä kohti, kenkä irtosi slurpsahtaen mudasta – ja jalastani. Loikin yhdellä jalalla ja yritin pyydystää kenkääni.
”Siis mitä sä sanoit?” Kysyin pysähtyessäni ja loikin miestä kohti pukien kenkääni.
Ojensin miehelle käden, kättelin ja sipaisin karanneen hiuskiehkuran pääni päälle ja kiepautin sen oikeanpuoleisen nutturan ympäri.
”Että kukas se sinä oot?” Mies toisti kuolettavan rauhallisesti. ”Ei olla tairettu ennen nährä.”
Katsoin miestä järkyttyneenä.

Täti marssi paikalle ja ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen olin onnellinen hänen näkemisestään.
”No mutta tännehän se Alice jäikin”, täti sanoi nyökäten lämpimästi miehelle. ”Alice muutti Helsingistä meille tuossa menneellä viikolla. Lähdettiin sitten katsomaan Minttua, kun Alice tykkää hevosista. Alice, tervehdi nyt Eetua! Eetu omistaa koko paikan.”
”Mä sanoin jo hei”, mutisin ja yritin pälyillä tädin hevosta, jonka nimi ilmeisesti oli Minttu.
”Tervetulloo”, Eetu sanoi nyökäten. ”M’oonki justiinsa lährössä viemähän näitä päiväheiniä.”
Eetu jatkoi matkaansa ja kun miehen selkä oli loitonnut tarpeeksi kauas, täti katsoi minua pisteliäästi.

”Kuulehan tyär… Sinun pitäis tosissaan opetella käyttäytymään! Hävetti siellä kylälläkin kun näyttelit keskisormea niille mummoille!” Täti pauhasi.
”Mutta ne seniilit sano mua satanistiks!” Huusin tädille takaisin.
”Eihän ne nyt ole voinu tottua kaikenlaisiin kaupunkilaishullutuksiin”, täti totesi nenäänsä nyrpistäen. ”Vai montakos sinitukkaista nahkahousua olet itse täällä nähnyt?”
”Ne oli leggarit ja sitäpaitsi sehän oli eilen, who cares”, sanoin nauraen. ”Tyhjää kurttuilet.”
”Voi herranjumala sinun kanssasi! Olen minä paljon ongelmanuoria nähnyt, mutta sinä olet kyllä omassa sarjassasi. Hävettää tällätavoin tapella tallin pihalla, mitähän kaikki ajattelevat, miettisit vähän!” Täti parahti.

”Täälläpäs tämä mamin mussukka on!” Täti sanoi esitellen hevostansa, kun olimme saapuneet sen tarhalle.
Katsoin yllättyneenä rautiasta tammaa, joka rouskutteli heiniään enkkuloimessaan. Se ei korvaansa lotkauttanut, vaikka täti lässyttikin sille aidan takaa. Hevonen oli laadukkaan näköinen puoliverinen, eikä ollenkaan takkuinen. Koko Hopiavuoressa ei näkynyt yhtään takkuista hevosta. Katselin ympärilleni vaivihkaa ja yritin peittää kiinnostukseni.
”Minttu on oikein ihana tapaus, vaikkakin aika herkkähipiäinen”, täti kertoi. ”Pääosin se kyllä vain värkkää, eikä oikeasti pelkää kaikkea mitä esittää pelkäävänsä.”
”Mistä sä voit tietää, jos sillä oikeasti pelottaa. Toi on yleinen typeryksien harhaluulo, että..” Aloitin paasaamisen.
”Se pelkää mitä tahansa ja viskoo päätänsä jos sillä on tylsää. Jos sillä on tylsää, niin eihän se silloin värkkää ja pelkää”, täti yritti selittää, mutta kärsivällisyys näytti rakoilevan.
”Sä et kyllä ymmärrä hevosista mitään”, tuhahdin. ”Onko täällä ketään muita ku teitä fossiileja? Jotain nuoria häh täh?”
Täti huokaisi syvään, eikä vastannut mitään.

Zen

Villi Länsi on matkalla Eurooppaan

Clave White
Zenin tallimestari

Clave nojasi käteensä ja katseli edessään rullaavaa nettisivua. Sivu oli pullollaan mustangeja odottamassa uutta kotiaan, mutta vain yksi tietty hevonen oli saanut miehen vierailemaan Wild Hearts Mustang Adoption-järjestön sivustolla.

Hän oli aiemmin saanut yllätyksekseen puhelun suuntanumerosta +1. Aikaeron vuoksi Clave oli jo sikeästi unessa kännykän piristessä, ja puhelu oli ollut mennä ohi ennen kuin hänen tokkuraisiin aivoihin syntyi yhteys +1 -> Kanada -> Barrett “Bear” Quickfort -> mustangi. Clave oli tipahtaa sängyltä kurottautuessaan painamaan vihreää luuria.

Puheluun kannatti vastata, sillä Barrett oli löytänyt vihdoin ja viimein kriteereihin sopivan mustangin. Clave oli aluksi katunut myytyään Gaalaillan iloissa Smokey-projektinsa, mutta nyt hän huomasi pelanneensa korttinsa oikein: sen lisäksi että vauhko, käyttökelvoton ori tuli myytyä runsaalla voitolla, olisi miehellä nyt uusi tilaisuus etsiä itselleen ehkä jopa aivan käytettävissä oleva mustangi. Smokeyn myyntiehtoihin kuului, että Barrett etsisi Clavelle uuden adoptiohevosen tilalle. Annetut kriteerit tuntuivat helpoilta täyttää, mutta silti kului yli vuosi ennen kuin aussi sai kaipaamansa soiton rapakon takaa. Nyt hetki oli vihdoin koittanut.

Punahallakko tamma Damiela, 700 v$. Ratsukoulutus aloitettu, kolme puhdasta, hyvää askellajia. Rauhallinen, luottavainen, iso villihevoseksi. Tästä hevosesta Barrett oli kuullut puhuttavan Orange Woodin pihalla, ja hän välitti tiedon toimeksiantajalleen siitäkin huolimatta ettei pystynyt sitä todeksi varmuudella kertomaan: takapajuisella Barrettilla kun ei ollut yhteyttä nettiin, joten hän ei voinut hyödyntää Googlen laajaa tietämystä.

Clave kuitenkin pystyi, ja sivujen perusteella miehen kuulema piti kuitenkin paikkansa. Tuo hieroi nenäänsä, se oli hänen tapansa miettiä. Olisiko tästä tammasta ratsuksi? Voisiko Clave käyttää sitä apuna muiden koulutuksessa? Pystyisikö hän ehkä jopa kilpailemaan sen kanssa? Ruskeiden, lyhyiden hiusten alla poukkoili kysymyksiä suuntaan jos toiseenkin. Mitkä olisivat hyvät puolet? Entä huonot? Oliko hyviä enemmän kuin huonoja? 

Clave katsoi seinällä tikittävää kelloa. Työt alkaisivat 45 minuutin kuluttua, ja päivän aikana hän ei ehtisi pohtimaan asiaa. Tarjous oli hyvä, entä jos tamma ehtisi menemään sen kahdeksan tunnin aikana mitä Clave vietti Zenin tallimestarina?

Syteen tai saveen, Damiela muuttaisi Latviaan. Kursori klikkasi Adopt-nappia.

Erinomainen kyllästymisenhoitokeino

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Olin kyllästynyt. Niin hiton kyllästynyt jokaiseen kaksi- ja nelijalkaiseen otukseen, joita tilallani kuljeskeli. Ei hevosissa ollut mitään vikaa, ne tuotiin minulle valmiiksi satuloituna ja lämmiteltynä, jotta saatoin ratsastaa treenin ja palauttaa hoitajalleen sen jälkeen. Henkilökunnassa puolestaan oli vikaa paljonkin. Jos ne eivät olleet hitaita ja laiskoja, niin ne olivat ujoja tai muutoin vain tiellä. Mielestäni oli kohtuullinen vaatimus saada asiantuntevia tallityöntekijöitä, jotka osaisivat lukea mielenliikkeistäni milloin olisi aika esteratsastukselle ja koska olisi parempi luovuttaa hevonen kouluratsastusspesialistille. Tänäänkin Charlotte oli tuonut minulle täysiverisen, joka oli varustettu kenttäratsastusta varten, vaikka olisin halunnut ratsastaa rataesteitä. Olin lähettänyt tytön huutojen kera takaisin talliin. Mielestäni se oli reilua, sillä isäni, kiivas italialainen, joka oli myös Rossi Racersin omistaja olisi varmasti antanut moisest ammattitaidottomuudesta potkut. Oikeastaan isäni omisti myös tämänkin tilan, mutta isä oli kaukana, joten kaikesta vastasin kuitenkin minä. Äitini, suomalainen pehmo olisi varmaan taputtanut tyttöä päähän ja puntannut selkään ja pitänyt moukalle tunnin lempeästä hevosenkäsittelystä. Sitä kai se yritti suomenhevostensa kanssa tuputtaa kaikille, jotka hänen tallilleen vain eksyivät. Olin vain niin helvetin kyllästynyt kaikkeen.

Täytettyäni 20-vuotta nappasin kimpsuni ja kampsuni, sekä lempihevoseni ja muutin isäni omistamalle tilalle Belgiaan. Britannia sateisen ilmanalansa ja vikuroivien laukkaratsujen kanssa ei jaksanut kiinnostaa minua enää tippaakaan, olin nähnyt sitä puolta ihan tarpeeksi viiden vuoden aikana. Isän äksyilyäkään ei jaksanut kuunnella loputtomiin, joten oli kai kaikkien mielestä parasta kun sain muutettua itseni ja kenttäratsuni pois. Äidin kanssa sukset menivät hivenen ristiin jo ennen kuin muutin Britteihin. Nainen oli auttamatta liian vanha ja liian lempeä pärjätäkseen jossain muualla kuin kilttien, hitaiden ja järjettömän itsepäisten suomijunttiensa kanssa. Olihan hän saanut minutkin vasta nelikymppisenä ja isäni oli ollut silloin vielä äitiäkin vanhempi. En suoranaisesti ymmärtänyt, miten he kaksi olivat koskaan voineet päätyä yhteen, tai oikeammin edes samaan sänkyyn, mutta tässä minä kuitenkin olin. Ilmeisesti asiaan oli liittynyt viinaa ja jotkut hevosiin liittyvät bileet. En osannut kaivata perinteistä ydinperhettä, sillä eihän minulla koskaan moista ollut ollutkaan. Olin viettänyt loma-ajat hulppeasti elellen miljoonakartanossa Briteissä ja muutoin asunut äitini kanssa hyvin vaatimattoman tavallisesti Suomessa. Toki isä oli maksanut elämisestäni avokätisesti, mutta äiti oli säästänyt kaikki rahat suoraan minulle.

Kyllästymiseni seurauksena olin päätynyt jonnekin, jossa oli aivan jumalattoman kylmä. Olin jossain hyvin kaukana Siperian takamailla ja hytisin turkissani. Olin vuoroin varma siitä, että minut oli kidnapattu jonnekin hyvin kauas kotoa ja vuoroin mietin, että tässähän oli ainekset elämäni suurimpaan seikkailuun. Täällä oli ainoastaan lunta, lunta ja vielä kerran silmiinkantamattomiin saakka lunta. Matkan aikana olin torkkunut useampaan otteeseen, mutta loputon taival ei ottanut loppuakseen, vaikka olimme lähteneet kotoa jo päiväkausia sitten. Ehdin pohdiskella olinkohan kuitenkaan niin kyllästynyt, että tällainen matka olisi tarkoituksenmukainen. Kohautin olkiani ja huokailin. Olin lähtenyt alunperin purkamaan tylsistymistäni etsimällä itselleni jotain uutta. Yritin opetella soittamaan viulua ja yritin kokeilla jopa kouluratsastusta, mutta hylkäsin kuolleenasyntyneet ideat välittömästi. Lopulta laukkaratsastuspiireistä tuttu ystäväni Venäjältä vihjaisi jotain Vecnolaisista ja kehoitti etsimään uutta suuntaa Akhaltekin selässä. Alunperin siittola oli sijainnut Moskovassa, mutta jostain kumman syystä se oli siirretty tänne jumalan selän taakse. Olisikohan kyse ollut kyllästymisestä sielläkin. Hymähdin mielessäni ja suljin silmäni.

Saavuttuamme perille ja muutaman muodollisuuden ja lämmittävän vodkaryypyn jälkeen minulle esiteltiin Geýzer. Tamma oli kääntynyt viisivuotiaaksi ja ulkonäöllisesti oikea värikarkki mustanvoikon karvapeitteensä kanssa. Se oli sieväliikkeinen, mutta otti auttamattoman herkästi nokkiinsa taluttajansa pyynnöt, mikäli tämä pyysi tamman mielestä liian kovin ottein. Se tanssahteli sieraimet suurina ja puhahteli pakkasilmaa ulos niskojaan nakellen. Hienohan se kieltämättä oli, mutta minun täytyisi nähdä miten se liikkuisi. Samalla mietin mielessäni, miksi moinen hieno otus oli jäänyt kasvattajalleen näin vanhaksi asti. Tilalla ei vaikuttanut olevan taloudellisia huolia, eikä muutoinkaan ongelmaa pitää tammaa itse. Ehkäpä syynä oli hiljainen myynti, josta sain itsekin kuulla vain verkostojeni kautta. Tamma liikkui sirosti kuin balleriina ja tipsutteli eteenpäin. Voimaahan se tarvisi rutkasti, jotta sen kanssa kenttäradalle päätyisi, pohdiskelin. Geýzer jatkoi sipsuttelevaa laukkaansa, joka tuntui pyörivän enemmän ylös kuin eteen, kunnes se räjähti eteenpäin kohti estettä ja liiteli höyhenenkevyesti sen yli nakkoen niskojaan suuressa laukassa. Olin varma, että otsaryppyni paistoivat Belgiaan saakka. Olin elänyt koko elämäni hevosten seurassa, mutta silti tamman pääsi yllättämään. Mikä hiomaton timantti minulla pian olisikin käsissäni, pohdin, enkä ollut enää lainkaan kyllästynyt.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin