Täällä jumalan selän takana

“Anteeksi!”

Iivari mulkoili kikattavien teinityttöjen perään. Nuo olivat säikäyttäneet Riarion juoksemalla ohi naurusta rääkyen, letit vauhdissa lepattaen, ja vaikka ori olikin tuttuun tapaansa ottanut vain yksittäisen sivuaskeleen, sai sekin pieni omistajan sieraimet väräjämään vihaisesti kivisen, perustympeän ilmeen alla. Kurittomia kakaroita! Toinen oli ilmiselvästi Efimin tyttö, tukevamman nimeä Iivari ei muistanut vaikka olikin tuohon (ikävä kyllä) usein törmännyt. Eikö kukaan pitänyt täällä perähikiällä lapsia ruodussa? Sitä eletään kuin pellossa!

Kyllä oli syksyn aikana Vecnon alamäki alkanut. Iivari oli saanut kuulla kaiken Igzibin kylän selkkauksesta, D’Yaakupista ja Ulyanasta. Jälkimmäisestä kertoessa Efim oli sylkenyt niin paljon että hänelle oli tehnyt mieli tarjota tuopillinen vettä nestehukkaan. Rationaalisessa aivojensopukassaan Iivari ymmärsi hyvin miksi Igzibin ihmiset majoittuivat Vecnon pihaan, mutta toisaalta, miksi kukaan tahtoi ylimääräisiä ihmisiä nurkkiinsa luuhaamaan? Varsinkin kun suurin osa noista loisista oli täysin hyödyttömiä vanhuksia, rampoja?

“Luulin ettet välitä ihmisistä,” Iivari oli kysynyt talouden isännältä heti kun kykeni. Vastaus ei häntä auttanut.

“Gospodin Iivari, asia on monimutkaisempi. Säälin toki teitä kapitalisteja, mutta on minulla silti omatuntoni,” Efim pyöräytti mietoa olutta tuopissa pistääkseen sakan liikkeelle ennen jatkamista. “Sitä paitsi mikä tahansa on kiusaksi D’Yaakupille on voitoksi minulle,” hän lisäsi ja kohotti virneentapaista suupielilleen.

Vieras ymmärsi viimeisen lauseen paremmin kuin hyvin.

Nyt keskustelusta oli useampi päivä aikaa, ja totuttuun tapaan Iivari alkoi hiljalleen kotiutumaan Vecnoon. Hän oli saanut itselleen saman suurehkon huoneen päätalosta kuin viimeksikin, rauhallisen yksinäisen soppensa, istui samalla paikalla pitkässä pöydässä Alikin vieressä, ratsasti Efimin rinnalla — ja kävi joka ilta läpi samat kummalliset, joskus puistattavatkin, rituaalit edellämainitun savuisessa kodassa. 

Siksi Iivari oli tavallistakin kiukkuisempi ärsyttävän iloisista lapsista, sillä valvottuaan pitkälle yöhön outoja juomia juodessa ja kuunnellen taljaan pukeutuneen miehen örisevää kurkkulaulua, ei kai sitä kukaan voinut väittää olevansa virkeän terhakka. Sitten lisätään siihen vielä epämääräisillä risuilla paljaan selän mätkiminen ja rasvainen, äklöttävä poronmaito joka juotiin ykkösellä alas — se oli tulla kakkosella takaisin ylös, ja selkäkin näytti nyt samalta kuin kakkospataljoonan näpistelijä-Alfin vastaava upseerin keppikäsittelyn jälkeen. Mutta mitäpä Iivari ei tekisi ärsyttääkseen rakkahinta pientä varjostajaansa, tuota sulostuttavaa villakerästä. Ehkä shamaanin ujelluksesta, litkuista ja jättimäisen kehärummun paukuttamisesta ei ollut häivääkään todellista hyötyä, mutta se selkeästi ainakin häiritsi Scoxia. Siinä oli jo tarpeeksi hyvä syy matkustaa napapiirin hyiselle puolelle kykkimään. Mikä vain azuran hermoja kiristäisi.

“Oletko valmis?”

Iivari nousi kiireesti satulaan vastaamatta Efimin kysymykseen. Muut olivat jo valmistautuneet lähtöön, nyt he vain odottivat vieraan palautuvan ajatuksistaan ja kiipeävän kimonsa selkään. Riario näytti jyhkeältä verrattuna muiden luiseviin ahaltek-hevosiin, jotka säälittävissä talvikarvoissaan näyttivät vain kuppaisilta, ylikasvaneilta vinttikoirilta. 

Sanaakaan sanomatta pieni miesjoukko lähti laskeutumaan Vecnon ylängön jyrkkää rinnettä alas hämyisessä, pitkää kaamosta edeltävässä päivässä. Jokaisella oli vyöllään miekka siitäkin huolimatta etteivät he kiertäisi kuin lähimmät ansat ja etelänpuoleisen rajan: näinä aikoina oli parempi olla hieman liiankin varovainen. 

~*~

Patjan täytteenä olevat heinät kutittelivat selkää yön pimeydessä. Iivari valvoi yksin, tuijotti tummaa kattoa ja sen nokisia palkkeja. Taljoja oli ainakin tusina, mutta kylmyys hiipi silti ytimiin saakka.

Kävi kuten hän ennalta oli aavistanutkin: täältä käsin omaa elämää Saulkrastissa oppi arvostamaan. Kylläpä sitä oli osannut pitää itsestäänselvyytenä lämmintä kammaria; pehmeää patjaa ja untuvaista tyynyä; ruokaa jota ei tarvinnut juosta kiinni ennen syömistä; latvian kieltä, joka ei ehkä aivan äidinkielestä mennyt, mutta verrattuna täällä kaikkialla kuuluvaan ymmärtämättömään venäjään…

Mielenkiintoista oli myös se että Iivari huomasi kaipaavansa tuttua seuraa. Toki kyseessä oli vain muutama henkilö lähipiiristä, mutta joka tapauksessa oli lohduttavaa ettei hän ollut täysin itseään onnistunut paaduttamaan. Iivari kaipasi viikottaista puistoratsastusta Vitaliyan seuralaisena, hänen turhanpäiväisiä kutsujaan ja helisevän tunteikasta naurua joka kantautui salongista juorupiirin kokoontuessa. Myös Ilonaa mies kaipasi vierelleen — olisipa hän sittenkin pyytänyt tuota mukaan. Mokoma pieni sievä vasemman tien kulkija olisi luultavasti kiinnostunut Efimin tarjoamasta salatiedosta kaksi kertaa enemmän kuin yhä hieman skeptinen Iivari. 

Taivaankansi kääntyi hiljaa tähtineen, tundrasusi ulvoi jossain kaukana alamailla. Väristykset juoksivat kuulijan selkäpiitä pitkin.

Ainahan kaikkeen voi koittaa varautua

 Ikkunan takana oli vilissyt aiemmin aina vain kesyttämättömämmäksi muuttuvia maisemia. Vilisi nytkin, mutta pimeys peitti näyn jättäen ainoaksi todisteeksi junan liikkumisesta tärisevän vuoteen ja vaunun kolahtelun. Ulkomaailman sijaan ikkuna heijasti vain hämärästi valaistua kabinettia ja mustuutta tuijottavat kalpeat kasvot.

Matkaa oli taittunut jo jonkin verran, Uralin toiselle puolelle. Kilometrejä odotti vielä edessä enemmän kuin laki sallii, mutta Iivari pystyi silti jo tuntemaan kuinka vyö hänen rintansa ympäriltä löysättiin: ilma kulki, stressi laski, ajatus kirkastui. Itse asiassa samalla sekunnilla kun reissun ensimmäinen juna irtaantui Riian asemalta, jäi arki laiturille vilkuttamaan. Seuraavat viikot Iivari voisi keskittyä vain itseensä (tavallistakin enemmän siis, mikäli se mahdollista oli) ja nollata päänsä niin että olisi valmis ottamaan vuoden 2021 myöhemmin vastaan puhtaalta pöydältä.

2021, olipa se suuri luku. Mihin aika oli oikein kulunut? Ehkä Iivari osittain siksi tahtoi paeta Vecnon ylängöille, missä aikaa ei ollut ja elämä tuntuu matelevan omaan tahtiinsa enemmän ympäristön kuin päivä- tai vuosilukujen mukaan. Tosin jo kököttäminen tässä savuisessa puupaneloidussa yksityiskabinetissa oli ajaton kokemus sinänsä… Iivari nosti jalat sängylle ja katseli ikkunan heijastuksia retkottaen yllättävän pehmeällä patjalla. Viimeksi hän oli tehnyt virheen nuukaillessaan matkakuluissa. Nyt hän osasi heti vaatia itselleen mukavuuksia, kuten vaikkapa oman yksityisen makuukabinetin. Venäjällä ei hinnankiroistakaan ollut tarvis niin välittää, samalla summalla ei olisi pohjoismaissa saanut edes ykkösluokan istumapaikkaa. 3600 ruplaa ei tuntunut enää läheskään niin pahalta kun sen vaihtoi euroiksi: hurjat 40 € yöstä.

Vetoisassa karjavaunussa matkusti muutaman tuntemattoman hevosen kanssa Riario. Vaikka Iivarilla oli ollut ongelmansa orin kanssa, ei hän silti tahtonut harkitakaan muita hevosia matkaratsukseen. Vaunuun se lastautui aina kyselemättä, ja kannnuksensa oli kimo kaikin puolin helppoudellaan ansainnut. Se ei myöskään turhaan stressannut kyydissä kykkimistä: loimeensa kääriytyneenä SPN oli ottanut lepiä viimeisimmän tarkastuksen aikana, keräämässä voimia loppukilometrien tietöntä vaellusta varten.

Iivari ei tiennyt mitä matkaltaan odottaa, mutta aavistukset, ne olivat hyvät.

_________________________

Tuuli tuiversi takaa niin että karvalakki oli lentää päästä. Riario puski vierellä pitkät jouhet villisti viimassa lennellen välittämättä lumisilla kivillä lipsuvista kavioista. Rautakengät, mikä typerä idea jättää ne jalkaan. Siksi Iivarinkin oli ollut pakko hypätä alas satulasta ja tarpoa orin vierellä märässä ja yllättävän raskaassa 20 cm pikkuhangessa. Kantamukset matkasatulan ympärillä painoivat muutenkin jo yhteensä varmasti enemmän kuin hintelä ratsastaja itse, joten Riarion oli pistettävä kaikki taitonsa peliin pysyäkseen pystyssä ilman kyytiläistäkin.

Viimeinen nousu oli vaikein. Vecnon portit häämöttivät jo yläpuolella, mutta kapea, mutkainen ja tällä hetkellä lipevä kinttupolku piti huolen siitä ettei hirsivalli tuntunut lähestyvän lainkaan. Iltapäivän hämärässä näkyvyys oli muutenkin huono, eikä silloin tällöin lumisateesta uhkaavat yksittäiset hiutaleet helpottaneet. Riario puuskutti melkein yhtä paljon kuin vierellään liukasteleva, etukumarassa sisukkaasti tarpova mies.

Voitonriemu laen saavuttamisesta vaihtui hämmästykseen poikittaisten kuusitukkien katkaistessa matkan porteilla. Miksi ne olivat kiinni? Eivät olleet viimeksi. Pieni pahaenteinen tunne viipyili takaraivossa.

“Huhuu?” rukkaset taputtivat suluksi kellistettyä honkaa. Kesti silti hetken ennen kuin kukaan huomasi Iivarin, ja kun niin tekikin, oli tuntemattoman nuoren miehen kasvot tuikeat. Hän pysähtyi portille mutta ei tehnyt elettäkään avatakseen sitä.

“Olen Efimin vieras. Iivari von Hoffrén,” sanat melkein hukkuivat niskan takaa yllättävään puhakkaan. Tulokasta mulkoiltiin arvelevasti, yhteistä kieltä ei ollut. Nimiin oli kuitenkin helppo tarttua, ja vaikka Iivaria sylettikin nähdä selän kääntyvän ja katoavan päätalon lämpöön, tiesi hän virkaintoisen, epäluuloisen vahdin vievän kolkuttelijan nimen päämiehelleen.

Kului vain hetki (joka siinä pyryksi muuttuneessa poikkituulessa tuntui tunnilta) kun turkislakkinen nuori palasi vetämään poikkiparrut syrjään. Mahtava nenä pystyssä Iivari käveli ohitse pihaan, uhraten vain lyhyen ja huonosti äännetyn kiitoksen “spasibo” melkein yhtä kylmällä sävyllä kuin hänen varpaansa olivat märkien saappaiden uumenissa. Eikö täällä muka tiedetty kuka von Hoffrén oli?

Ei. Purkaessaan autuaan lämpimässä tallissa Riarion raskaita kantamuksia Iivari tunsi katseet niskassaan. Miksi Vecnossa oli näin paljon ihmisiä? He tuijottelivat häpeilemättömästi lampaantaljoihin vuorautunutta kummajaista kuin uutta hevosta, eikä edes vaivihkaan annetut tyrmäävät mulkaisut saaneet noita kääntämään katseita ja jatkamaan elämäänsä. Jos Iivari vain olisi osannut venäjää tökeröitä perusfraaseja enempää… 

Riario jäi yllättävän tyyneesti karsinaan heinien ääreen, heinien jotka Iivari oli suorasukaisesti käynyt hakemassa itse jaksamatta odottaa tollikoiden osaavan tarjota palvelua. Ori jäysti olkista kortta kuin kotonaan, luultavasti erittäin helpottuneena hankalan taipaleen päättymisestä. Ratsastajaa ei puolestaan helpottanut vielä lainkaan: hän kantoi selkä vääränä nyssäköitä raahautuessaan kohti pitkänmallista päärakennusta. Kukaan ei edelleenkään pistänyt tikkua ristiin auttaakseen väsynyttä matkaajaa, törkeät.

Iivari oli tullut Vecnoon päästäkseen eroon ihmisistä. Keitä nämä kaikki tolvanat olivat, ja miksi? 

Erämaaretriitti ei tuntunut enää läheskään yhtä hyvältä idealta kuin se oli vielä Saulkrastista käsin mietittynä.

Ylisen ja Alisen maailman rajamailla

“Katsotaan kuka nyt näkee nälkää!”

Efim Artunov
Taigan Noita

Vikinää ja tuhinaa. Viiksikarvat kutittelivat poskia, pienet käpälät kasvoja. Efim hätkähti hereille ja ravisti päällään kiipeilleen rotan kauemmaksi, siristäen särkeviä silmiään hämärästä huolimatta. Kallon sisällä tuntui hakkaavan tikka: hänellä oli varmasti aivotärähdys kaikkien muiden tärskyjen joukossa. Vaikeasti mies raahustautui istuma-asentoon likaisella maalattialla päätä halkovasta kivusta huolimatta, jääden katselemaan haikeasti pientä valonsädettä joka karkasi puisen, lukitun oven alta. Oli varmasti päivä, mutta aamu vai ilta, siitä ei ollut tietoakaan. Saatika sitten siitä monesko päivä oli menossa: ajantaju oli kadonnut Efimin häilyessä unen ja valveen rajamailla. Hän ei tiennyt, oliko ollut lukittuna pieneen hökkeliin päivän vai viikon: ainoa tosiasia oli, että mies oli vangittu, nälkäinen, piesty ja odottamassa luultavasti kuolemaansa.

Kuolema itsessään ei Efimiä pelottanut. Tämä maailma oli vain yksi pysähdyspaikka monista, ja mies odotti enemmänkin uteliaana näkevänsä seuraavan etappinsa. Epäreiluus kalvoi häntä pelkoa enemmän: juorut, kuulopuheet ja ennen kaikkea vain huono tuuri koituisivat tuon kohtaloksi. Efimiä syytettiin tngrien kääntämisestä kylää vastaan, mikä oli jo lähtökohtaisesti naurettava ajatus: mikä syy hänellä olisi tehdä niin? Sitä ei vain kukaan tuntunut ajattelevan, vaan kaikki olivat ottaneet yhteiseksi syntipukiksi erakoituneen, ihmisvihaisen Efimin, joka myös paikan mukaan Taigan tai Tunturin Noitana tunnettiin. Vain näillä perusteilla tuosta oltiin väännetty pahantekijä siitäkin huolimatta ettei Efim ollut koskaan käyttänyt suhdettaan yliseen- ja aliseen maailmaan ikävyyksiin. “Olisinkin,” mies jurputteli katkerana mielessään.

Petturuus särki päätä epäreiluuttakin enemmän. Efim ei ollut missään vaiheessa luottanut Ulyanaan, mutta hän ei silti osannut odottaa naisen tulleen vain tarkkailemaan häntä. Kaikki mitä vuoden sisään oli tapahtunut Kesäpäiväntasauksen ensikohtaamisesta tähän hetkeen, oli ollut vain johdattelua, tutkimista. Näin oltiin tuolle kerrottu, kasvokkain. Naurettavinta kaikessa oli se, että Ulyana oli laulanut kylän päämiehelle D’aakypille olevansa varma Efimin pahantahtoisuudesta. Millä perusteilla? Nainen oli olevinaan shamaani, joten hänen jos kenen tulisi tunnistaa voimat toisistaan. Joko tuo oli valehdellut kaiken itsestään myös kyläläisille, tai sitten hänellä oli vain jotain todella pahasti Efimiä vastaan. Kumpikin vaihtoehto tuntui erittäin mahdolliselta.

D’aakyp väitti Efimin saavan pitää puolustuspuheensa “puolueettomille korville”, mutta se oli tietenkin ollut vain sanahelinää. Jos kaikki olisivat yhtä mieltä tuon syyllisyydestä, olisi Efim Arturinpojan päivät luetut. Kamalinta oli epätietoisuus: kuinka kauan hänen olisi vielä maattava tässä muutaman neliön mörskässä, ja millä tavoin esirippu laskeutuisi? Efim toivoi hartaasti kohtaavansa nopean terän tulen tai veden pitkän tuskan sijaan. Kaiken muun suhteen mies oli luovuttanut, sillä kaikissa kivuissaan hän ei jaksanut enää uskoa pelastukseen. Kuinka asiat olivat voineet päätyä tähän pisteeseen?

Se oli ollut aivan normaali, aurinkoinen kevätpäivä siihen asti kunnes Efim tajusi tulleensa väijytetyksi — ja tietenkin auttamattomasti liian myöhään. Taktika-tamma oli ensimmäistä kertaa tekemässä aivan oikeita töitä, ja se oli oma ikipirteä itsensä. Efim mietti juuri, jaksaisikohan nuori kantaa peräti neljä säkkiä tattarijauhoja paluumatkalla vai tyytyäkö kahteen, kun kuusentaimet polun ympärillä kahisivat. Sekä hän että ratsu tiesivät jonkin olevan hullusti, mutta ratsastaja ei ehtinyt ottaa edes miekkaa vyöltään kun tunsi tasapainonsa horjahtavan jykevän miehen vetäessä tuon alas satulasta. Taktika-reppana kiljahti säikähtäneenä toisen miehen tarttuessa ohjiin ja repäistessä ratsun syrjään, kun Efim makasi jo maassa. Hän yritti parhaansa mukaan kiemurrella pitelijänsä otteesta, mutta toivoa väkivahvan, rujon miehen alta pakenemisesta ei ollut. Järkäle vain nauroi pilkallisesti ja painoi polvellaan niin kovasti, että Efim tunsi kylkiluunsa murtuvan.

Kylään Efim pääsi kuten oli suunnitellutkin, mutta ei kuvittelemallaan tavalla jauhokaupoille — Taktikan selässä tuli kyllä saavuttua, mutta ennemmin hän olisi tehnyt sen pystypäin ratsastaen kuin sidottuna poikittain satulan päälle kuin pahinkin sotarikollinen. Olisipa voinut antaa edes kunnon vastuksen! Mutta ei: tarvittiin vain kaksi ratsutonta miestä suistamaan Efim Artunov satulasta, telomaan tuo puolustuskyvyttömäksi ja viemään vielä hevonenkin. Jo pelkkä ajatus siitä, että Karla kuulisi miten kämäisesti isänsä kohtasi loppunsa, kirveli itsetuntoa.

“Katsotaan kuka nyt näkee nälkää!” pilkallinen kommentti siivitti vankikopin lukitsemista. Tämäpä reilua: huono kausi kaadettiin hänen niskaansa. Eikö kukaan myöskään osannut yhdistää perheiden sairastumisia ravinnonpuutteeseen? Heikko keho kaatui sairauksiin, oli kyseessä sitten ihminen tai peura. Shamanismilla ei ollut mitään osuutta eikä asiaa siihen — voisi olla, mutta kun ei ollut. Efimiä ei kiinnostanut hankaloittaa muiden elämää, kunhan kukaan ei hankaloittanut hänen. Nyt siis mielipide voisi olla toinen…
Mies olisi tahtonut vastata vangitsijalleen yhtä piikikkäästi takaisin, mutta sen sijaan hänen silmänsä pyörähtivät kattoa kohden tajun karatessa toisille aavoille, palatakseen vasta rotan tahattomaan herättelyyn.

Efim räpytteli silmiään. Hän oli menettänyt tajuntansa muistellessaan kiinnijäämistään, ja havahtui nyt jyrsijän kuiskimiseen.
Paitsi että rotat eivät osanneet kuiskia. Mies kohotti päätään katsoakseen ympärilleen, antaen melkein ylen pahan olon velloessa myrskyn elkein aina kun pää hiemankaan liikahti.
“Efim! Efim! Oletko siellä?”
Ääni tuskin kuului, mutta se oli tuttu.
“Jos olet, anna merkki. Pian!”
Äänen lähdettä oli vaikea paikantaa, mutta Efim teki parhaansa. Hän repäisi luukorun kaulastaan ja nakkasi sen puista seinää vasten.
“Shh, ei niin kovaa!”

Efim ummisti silmänsä. Ehkä tämä oli unta. Tai ehkä pelastuisi oikeasti. Tai kenties joku tngreistä oli tullut hakemaan miehen eteenpäin. Aivan sama: multainen lattia tuntui niin kovin pehmeältä…

Valo poltti silmiä ummistettujen luomien lävitsekin, kun ovi aukesi hiljaa, narahtamatta. Karmien keskellä seisoi tuttu, lyhyt, jäntevä hahmo jalat tanassa ja leuku valmiina.
“Pystytkö ratsastamaan? Lujaa?”
Alik ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan astui sisään, nosti vaimeasti älähtävän Efimin olalleen ja puoliksi hiipi, puoliksi juoksi ulos. Hän oli ehkä vanha, mutta ei mikään raihnainen ukonrähjä!
Efim katsoi kyytiläisenä hölskyessään vankilaansa. Se oli ollut täysin rämä puuliiteeri, sellainen joka olisi kaatunut varmasti seuraavasta tuulenpuuskasta. Hänhän olisi päässyt vaikka seinän läpi jos olisi vain kyennyt. Suuttumus omaa voimattomuutta kohtaan oli suunnaton, varsinkin ollessaan itseään puoli päätä lyhyemmän vanhuksen olalla vatsallaan kannettavana kuin vastahakoinen vaimo. Että pitikin tämäkin kokea!

Alik näki jo puurajassa odottavan Karlan ja hevoset, kun ilman halkoi vihainen huuto. Pahus, olisivat huomanneet vaikka minuutinkin myöhemmin! Askel piteni, ja päästessään Gepardin selässä odottavan Karlan luokse Alik työnsi Efimin heti ensimmäisenä nuokkumaan tytön taakse.
“Huuda tai pyörry tai tee mitä tahansa muuta, mutta älä päästä Karlasta irti!”

Efim nyökkäsi tokkuraisena. Hän seurasi tapahtumia kuin teatterinäytelmää, jonka tiesi etäisesti kiinnostavan: kuinka vihaisia miehiä alkoi parveilemaan jokaiselta suunnalta; kuinka Alik kääntyi ja alkoi huitomaan liekullaan kuin viimeistä päivää; kuinka vanha mies kaatui näkymättömiin; myös kuinka helmenvalkoinen ratsu pyörähti kannoillaan ympäri ja ponkaisi havumetsän pimentoon ratsastajat kyydissään.

 Efim keskittyi vain pitämään kiinni Karlan vyötäisiltä, nojasi silmät ummessa tuon selkään. Hän ei huomannut kyyneleitä jotka vierivät Karlan kasvoilta, eikä Lyobekia joka laukkasi heidän rinnallaan ilman ratsastajaa.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin