Minä olen Rosita Degerlund, eikä minussa ole sinistä verta

“Joo. Sovitaan näin. Teamsin kautta kuudelta. Kiitos. Hei.”

Minun täytyi puhelinta pitkään sen jälkeen, kun olin hyvästellyt soittajan ja sulkenut linjan. Hassekin nimittäin töytäisi hartiaani, vaikka aina melkein nukkuikin, kun sidoin sen käytävälle hoidettavaksi. Rapsutin sen korvantaustaa hajamielisesti. Siihen se tyytyi. Olin ajatellut lähteväni maastoon, pakkastakin kun oli sopivasti vain pari astetta ja ilmakin oli tuuleton. Yhtäkkiä kuitenkin tuntui siltä, että minun pitäisi mennä sen sijaan kentälle.

Minua oli katsottu nenänvartta pitkin, kun olin ratsastanut marraskuussa Gestüt Kelsen nurmikentälle Hassella jouseni kanssa. Itse asiassa muilla oli ollut sama ilme jo silloin, kun olin hoitanut hevostani. Ilmoittautumisessa oli vaadittu minua ilmoittamaan talli, jota edustin cup-luokissa, enkä ollut tiennyt mitä vastata. Ei Joelin pienellä tallilla ollut nimeä. Koska tieto oli ollut pakollinen, olin kirjoittanut siihen Joelin talli, ja sen kisojen järjestäjä oli muuttanut omin päin muotoon Joelin Talli, ihan niin kuin se olisi muka ollut tallin nimi. Lähtölistoissa muiden kohdalla oli ollut sellaisia tallinnimiä, joita en osaisi edes lausua. Ei ihme, että meitä oltiin katsottu pitkään, kun muut olivat tulleet kaiken maailman Chateau Croissanteistaan ja minä kahden yskivän työhevosen välisestä nimettömästä karsinasta. Oli tehnyt mieli lähteä kotiin lannistuneena, vaikka en helpolla luovutakaan. Oli ollut liikaa olla aina kaikkein huonoin kaikilla mahdollisilla tavalla. Minulla oli halvin hevonen, ratsastusvaatteina farkut ja verryttelytakki, jousi oli halvin mahdollinen ja ollut monella omistajalla ennen minua. Edes ilmoittautumisessani ei lukenut sitä Chateau Croissanttia. Silti olin mennyt, sillä olin ajatellut luovuttamisen olevan niiden hienojen ihmisten mielestä vielä typerämpää kuin hevoseni, vaatteeni, jouseni ja Hassen nimetön kotitalli. Olin sitonut hiukseni, painanut Eläinkeskuksen alekorista ostamani kypärän päähän ja ratsastanut.

Ja olin näyttänyt niille. Kaikille.

Olin ratsastanut kolme luokkaa. Ensimmäisessä olin sijoittunut neljänneksi. Olin taputtanut Hassen kaulaa ja katsonut niitä hienoja ladyja, lordeja, sirejä ja serejä silmiin. Olin soittanut Ramonalle, purrut hampaat yhteen ja päättänyt, että minä pyyhin niillä kaikilla vielä lattiaa. Ja niin olin tehnyt. Minä ja Hasse voitimme kaksi muuta luokkaamme. Se ei käynyt helposti, eikä voitto ollut ylivoimainen, mutta me kaksi, nimettömän tallin rispaantunut ratsukko, näytimme joka ainoalle, että ei tässä keksityillä ladyn arvonimillä voiteta, vaan taidolla. Suomessa ei ole ladyja. Suomessa on sen sijaan kauden paras ampuja: minä.

Kun olin pakannut Hassea traileriin, muiden katseet eivät olleet muuttuneet vähääkään, mutta enää en ollut väistellyt niitä. Katsokoon. Hyvänen aika: keksityillä ladyilla oli päissään linnunsulkia. Linnunsulkia!! Eivät he olleet ainakaan sen vähempää sirkuspellejä kuin minä! Päätin, että menisin seuraavaankin cuppiin. Näyttäisin, että minä en voita tuurilla tai arpaonnella. Minä en olisi alempaa kastia jousineni ja verkkatakkeineni.

Ja minä menin.

Sillä kertaa kieltäydyin olemasta Lady. Minä olen Rosita Degerlund, perkele, eikä minussa virtaa pisaraakaan ylhäistä verta. Ennen kolmen luokkamme alkua istuin Hassen selässä hengittämässä, mutta kerrankin en yrittänyt rauhoittaa itseäni kisajännityksen vuoksi. Olin vihainen.

Ratsastin Hassella kolme luokkaa. Ammuin maaliin, enkä epäillyt enää sekuntiakaan, olenko tarpeeksi hyvä, tai onko hevoseni tarpeeksi hieno. Ajattelin, että Ramona on katsomossa tällä kertaa, ja jos minä saan ruusukkeen, minä vien sen hänelle matkien ironisesti sitä, miten typerät ladyt antoivat typerille sireilleen, sereilleen ja lordeilleen typeriä nenäliinojaan suosionosoituksiksi ennen turnajaisia.

Loppujen lopuksi sain kolme ruusuketta, joista yksi oli voittajan. En vienyt niitä Ramonalle, vaan kiitin kauniisti ja korjasin asian todellisen laidan, kun minua taas kerran kutsuttiin lady Rositaksi. Minä olen Rosita Degerlund, ja minä olen niin erinomainen ampuja ja ratsastaja, että minun nimeni sai jo sanoa oikein.

Ruusuke: Zen

Niistä uhmakkaista cupeista ei ollut vielä paljoa aikaa, mutta kaikki viha oli jo sulanut minusta. Siksi olin lähdössä maastoonkin. Olin taas Rosita, Hassen äiti, ja Hasse oli taas Hasse, minun vauvani. En ollut lady, en ratsujousiampuja, enkä ainakaan julkkis.

Sitten tuo kirottu puhelin oli soinut äsken.

Nyt kun minua haluttiin kuulla jotain heppalehden ratsujousiammuntajuttua varten pienten tyttöjen idolina, tuntuikin siltä, että minun olisi otettava harrastus vakavammin. Pitäisi sittenkin treenata, pitäisi unohtaa kauniin ja lämpöisen talvipäivän maasto. Pitäisi voittaa lisää.

Puhelinsoiton aiheuttama paine hartioissani ei tuntunut enää hyvältä. Nostin satulan haukottelevan Hassen selkään. Menisin kuitenkin maastoon miettimään. Jos jatkaisin jousiammuntaharrastustani, ilmeisesti olisin pienten tyttöjen esikuva. Silloin minun tulisi ehdottomasti käyttäytyä paremmin: osoittaa terveempää urheiluhenkeä, lopettaa typerää lady-liitettä vastaan kapinointi, hymyillä… Lopettaa tupakointi… Teeskennellä, että harrastusyhteisöni oli muka kannustava ja ihana… Ja jos en halunnut muuttaa tapojani, minun täytyi vaihtaa harrastusta ja olla taas ei-kukaan.

Olisi ihanaa olla taas ei-kukaan. Toisaalta sekin oli ihanaa, kun meni Hassella täyttä laukkaa ja ampui maaliin ihan keskelle niin että mäiskähti.

“No joo Hasse. Tuuppa äiskän kaa niin mennään kattoon nähtäskö taas pupuja metsässä.”

Toinen ja kolmas voitto enemmän kuin Holgerilla

31. toukokuuta 2020

“Sä oot ilmiömäinen!” Ramona kuiskasi jännittyneen kimakasti lämmittelykentän aidan ylitse. Ensimmäinen jousiammuntarata oli ohitse, toinen alkamassa, enkä viitsinyt laskeutua satulasta niiden välillä, sillä Hasse tuntui olevan kerrankin hereillä ja vastaavan apuihin.
“No daa-a!” vastasin Ramonalle kättäni huiskauttaen ja nostin laukan. Minun ei tarvinnut edes hymyillä hänen suuntaansa sen merkiksi, että tietenkin kommenttini oli vitsi. Hassella meni hyvin, mutta “ilmiömäinen” oli naurettavaa liioittelua.

Kun laukkasimme yhden kierroksen kentällä, Ramonaa ei enää näkynyt kentän ulkopuolella. Arvostin sitä, että hän oli kävellyt katsojien alueelta koko matkan lämmittelyalueelle vain kannustaakseen minua ja hevostamme, vaikka ilma oli kuuma ja Ramonan musta röijy ja hame olivat vieläkin kuumempia ja painavia.

Stall Arcanen voittoruusukkeet

Pysäytin Hassen vielä lämmittelykentän ulkopuolelle hengähtämään ennen rataa. En antanut sen juoda vielä, ettei neste hölskyisi, vaan sidoin hiukseni uudelleen poninhännälle ja poimin jouseni nojaamasta aitaa. Aioin määrätietoisesti voittaa nämä kilpailut. Olin nähnyt voittajaruusukkeen — se oli punainen, niin kaunis, lempiväriäni — ja aioin hieroa sitä kotimatkalla Holgerin hikiseen naamaan, jotta hän lakkaisi ikuisiksi ajoiksi nalkuttamasta siitä, miten oli sopimatonta olla nainen ja kilpailla hevosella. Odottaisipa vain. Ihan pian olisin nainen, joka sanoisi, että ajan kyllä ihan itse kuljetuskoppia vetävää autoa, kiitos vain, jää sinä äijä kotiisi makaamaan. Harmi vain, että Ramona ei tulisi mukaan ilman Holgeria…

Sitten oli aika mennä. Ravasin nurmiradalle jousi kupeellani ja annoin katseeni kiertää. Sain ravata muutamia ympyröitä. Kun rata oli havainnoitu, etsin Ramonaa katsomosta. Siellä hän istui, ja katseeni kohdatessaan vilkaisi Holgeria. Holger oli kuitenkin syventynyt juttelemaan jonkun lippispäisen kanssa, joten Ramona näytti minulle peukkuja nopeasti  ja hymyili jännittyneesti. En voinut vastata muutoin kuin yhtä jännittyneellä hymyllä.

Toinen luokkani alkoi. Hasse laukkasi. Kun istuin rennosti ja rentoutin hartiani, ruumiini uskoi sydämeni hakkaavan vauhdista eikä jännityksestä. Se taas auttoi käsieni tärinään. Tunsin olevani voimakas jännittäessäni jousen. Tunsin olevani voittamaton, kun nuoli jäi törröttämään täsmällisesti keskelle taulua. Sitä en saanut juhlia liiaksi, sillä suurin syntini, johon menestykseni aina viimeistään kariutui, oli liika innostuminen ja ylpeys. Pysy rauhallisena, Rosita.

Hasse suoritti hyvin. Se kuunteli pohjeapuja ja vähän istuntaakin. Se oli hitaampi muita, mutta toisaalta sain jopa sekunnin enemmän tähtäysaikaa. Tarkkuus voittaisi nyt nopeuden. Sen oli voitettava. Minähän saisin sen ruusukkeen, sen kauniin punaisen. Heilauttaisin sitä matkalla Holgerille sen merkiksi, että hän tietäisi kääntyä ABC:lle, jotta voisin ostaa kahvia täsmälleen silloin kuin halusin. Kun minulla olisi se ruusuke, Holger ei sanoisi mitään moneen päivään.

Kun hidastin Hassen raviin ja laskin jousen, rata tuntui vain hujahtaneen ohitse. Etsin taas Ramonaa katsojien joukosta, mutta hän ei ollut siellä. Vain Holger jutteli saman lippispäisen kanssa, eikä ilmeisesti ollut edes huomannut, että oli Hassen ja minun vuoro.

Ramona odotti varikon puolella. Hän ei voinut hyppiä ja kiljua ja muutenkaan käyttäytyä kuin lapsi tai barbaari, mutta hän puristi nyrkkinsä leuan alle ja hymyili niin, että jokainen valkoinen hammas näkyi.

“Paljon onnea”, Ramona sanoi hiljaa ja tarttui Hassen ohjiin, kun ratsastin kohti.
“Ei me olla voitettu. Vielä.”
“Niin, vielä.”

Laskeuduin alas Hassen selästä. Ramona tarjosi ohjat takaisin minulle ja huokaisten tartuin niihin. Sisareni osasi kyllä käsitellä hevostaan, mutta Holger valitti aina, ettei se sopinut. Ensimmäisissä kilpailuissahan Holger oli ollut käsi ojossa Ramonan paikalla varikolla ja luullut voivansa vaatia, että hän käsittelee hevostamme julkisissa paikoissa minun sijastani. En tietenkään ollut suostunut siihen.

Hasse laski päänsä vesisankoon heti, kun olimme trailerin vierellä. Normaalisti olisin  jo ottanut siltä varusteita ja ohjannut sitä autoon odottamaan lähtöä, mutta sillä kertaa en. Pidin vain ohjista kiinni ja join vettä itsekin. Ramona katsoi minua kysyvästi.

“Me voitetaan”, sanoin hänelle ja yritin leyhytellä ilmaa hikiseen niskaani. “Me voitetaan, niin meidän pitää vielä hakea ruusuke. Turha ottaa varusteita pois.”
“Mistä sä tiedät, että te voitatte! Vielä on kolme osallistujaa jäljellä.”
“En mä tiedäkään. Mutta mä haluan niin kovasti, että me voitetaan, koska ratakin meni hyvin.”

Kun lopulta sain todella tietää, että voitimme, innostus oli ottaa minusta vallan. Olisin halunnut hyppiä ja kiljua. Sen sijaan halasin vain puolittain Ramonaa, joka nosti trailerin viereltä jakkaran lähemmäs, etten olisi rasittanut Hassen selkää jatkuvilla ratsautumisilla. Nousin jakkaralta hevosen selkään ja pukkasin hitaasti kävelevän Hassen liikkeelle jo ennen kuin sain jalat jalustimiin.

Hymyilin hillitysti, kun Hassen suitsiin ei pujotettu vain yhtä, vaan kaksi punaista voittoruusuketta — lempiväriäni ja kauniimpia näkemiäni. En ollut varma, tekikö mieleni enemmän tuulettaa niin kuin olisin maailman suurin voittaja, vai heittäytyä polvilleni tuomareiden ja kilpailun järjestäjien eteen ja kiittää heitä nöyremmin kuin kukaan koskaan kiittänyt ketään. Tarvitsin niitä ruusukkeita niin kovasti. Halusin niitä niin kovasti. Yksikin olisi suljenut Holgerin suun, mutta nyt minulla ja Hassella oli peräti kaksi. Kun Holger pysähtyisi minun käskystäni ABC:lle, jotta saisin kahvin, ostaisin kyllä pullankin.

Yksi voitto enemmän kuin Holgerilla

21. toukokuuta 2020

Kun ratsastin radalta, Ramona nojautui minua kohti Hassen lapaa vasten, punoi sormensa sen harjaan ja hymyili leveästi. Vastasin  hänen hymyynsä yhtä iloisesti ja tuuletin ihan pienesti ravistamalla tiukkaan puristettua nyrkkiäni rintani edessä. Ratsujousiammuntaratani ei suinkaan ollut mennyt täydellisesti, mutta ei se haitannut. Se oli mennyt siitä huolimatta erinomaisesti.

Mitalit: Dragon Age Estate

“Se oli ihan tosi hienoa!” Ramona kuiskasi kiihkeästi, ihan varpailleen nousten, päästäkseen lähemmäs minua.
“Niin oli!” kumarruin kuiskaamaan yhtä innoissani ja ajattelin, että harvoin näin siskoni noin jännittyneessä mielentilassa, hypähtelemässä päkiöilleen. Yleensä Ramona käyttäytyi melko hillitysti.

Samassa näin Holgerin kävelevän meitä kohti katsomon suunnasta. Vilkaisin häntä Hassen harjan ylitse katseellani häntä siskolleni osoittaen, ja Ramona ryhdistäytyi heti. Hasse ei välittänyt tunnelman muutoksesta, vaan lepäili tyynenä ja toinen takajalka ilmassa allamme.

“Noni!” Holger sanoi ja tarttui Hassen ohjiin, joita pitelin käsissäni sen selässä. Hänen elkeensä olivat kuin hevosen omistajalla ikään.
“Noni”, vastasin hänelle, enkä tehnyt elettäkään laskeutuakseni hevosen selästä, vaikka hän sitä odotti.
“Noni, tule nyt alas”, Holger sanoi lopulta ja kurtisti tummia kulmiaan minulle.
“Noni, päästä Holge irti”, vastasin hänelle. “Sä estät mua ratsastamasta mun hevosella.”
“Meidän hevosella”, Holger korjasi.
“Niin. Mun ja Ramonan hevosella, Holge. Eli ei sun hevosella.”

Holger päästi irti, vaikka siristelikin minulle silmiään. Hän tarjosi käsikynkkäänsä Ramonalle, joka tarttui siihen. Äskeisestä lapsellisesta innostuksesta ei näkynyt siskossani jälkeäkään. Hän hymyili ylimielisen näköisesti minulle, nakkeli sitten hiuksiaan ja lähti kihlattunsa käsipuolessa kohti katsomoita toivottaen minulle vain lyhyesti onnea seuraavalle radalle.

Ajattelin, että äskeinen rata oli mennyt hyvin. Saattaisin jopa sijoittua. Mutta seuraavalta radalta ottaisin voiton, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Holgerin ei tarvitsisi päästä illalla mutisemaan Ramonalle, että kyllä olisi hopea kullaksi kirkastunut, jos hän olisi vain saanut ratsastaa. Hasse ei edes pidä Holgerista erityisesti: kunhan ottaa porkkanat tarjottaessa.

Hasse haukotteli. Nyt kun Holger ei ollut pitelemässä sitä, laskeuduin sen selästä. Nojasin sen lämpöiseen kylkeen ja katselin miten kilpakumppanini suoriutuivat ratsujousiammuntaradoistaan. Minun seuraava luokkani olisi noviisiluokka, mutta vielä joskus minä ja Hassekin olisimme yhtä hyviä kuin nuo oikeiden luokkien kilpailijat. Mutta tänään riittäisi, kun saisimme voiton siitä noviisiluokasta. Se oli silti yksi voitto enemmän kuin mitä Holgerilla olisi ikinä elämänsä aikana. Hän ei ollut voittanut itselleen muuta palkintoa kuin Ramonan, ja hehän olivat vasta kihloissa. Ramonalla oli varmasti paljon aikaa tulla järkiinsä ennen kuin hän menisi lopullisesti sellaiselle miehelle.

Kuudenneksihuonoin

18. toukokuuta 2020

“Vihaan tätä! Mä lopetan!”

Vihasin turnajaisleikkejä markkinoilla. Vaikka olin osallistunut ihan leikkimieliseen luokkaan Hassen kanssa, olihan se nyt syvältä, että sijoituimme yhdensiksitoista kuudestatoista. Kaikki oli syvältä. Vihasin Hassen karsinaa, jossa seisoin hevosta harjaamassa, ja valkoisia kaikkialle tarttuvia karvoja, ja kevättä.

“Hyvä”, Ramona sanoi nyökäyttäen päätään niin että suuret korvarenkaat heilahtivat. “Tuollainen ei muutenkaan sovi.”
“Miten niin ei sovi?” tuhahdin, vaikka tiesin kyllä. Sellainen ei sovi naisille. Ramonan mielestä mikään ei sovi naisille. Ramonan mielestä meillä olisi pitänyt olla ravihevonen, jota Holger tai Tino olisi ohjastanut sitten raveissa, ja me olisimme istuneet katsomossa. Ramona alkoi luetella näitä asioita Hassen karsinan ulkopuolelta, enkä viitsinyt kuunnella. Suututti olla aina huonoin kaikessa. Tai siis kuudenneksihuonoin.

En osannut sanoa, miten Hasse oli pärjännyt. Tuskin kauhean hyvin. Tämä oli ollut sen ensimmäinen kerta turnajaisia leikkimässä. Rapsuttelin sen niskaa hetken harjauksen lomassa. Ramona piti tasaista saarnaansa karsinan ulkopuolella. Lopulta kyllästyin häneen ja löin harjalla kaltereita niin että kumahti. Se hiljensi Ramonan ja sai Hassenkin hieman vavahtamaan.

“Selvä!” ilmoitin Ramonalle ja vedin jo henkeä jatkaakseni. Ramona ehti kuitenkin puhumaan päälle.
“Mikä selvä? Se, että ratsastat nyt vain ihan kotona, jos sun täytyy? Vai se, että annetaan Holgen hoitaa jatkossa se ratsastaminen? Sano pliis että Holge, kun tuo sun touhusi on–“
“Ei! Ei kumpikaan.”
“Mitäs sitten?”
“Että selvä! Selvä, mä ilmoittaudun ensi viikonlopun ratsujousiammuntakisoihin ja voitan ne.”
“Rosita!”
“Pois siitä oven edestä. Mua ärsyttää. Hasse, nyt mennään pihalle, tule.”

Vedin puoliunisen Hassen karsinasta mukanani käytävälle ja lähdin raahaamaan sitä hakaan. Ramona kipitti peräämme leveä hame askelten tahdissa hytkyen.

“Rosita  — eikö nyt kuitenkin kävisi, että sä katselisit ja Holge voisi–“
“Holger, vaikka hieno mies on, ei osaa ratsastaa munkaan vertaa, eikä ampua yhtään. Se ei osuisi edes rantapallolla toiseen rantapalloon metrin päästä. Eli ei. En päästä sitä häviämään Hassella. Se voi katsella.”
“Holge ei halua katsella, Rosita–“
“Sitten se voi jäädä kotiin.”
“Ei se käy! Ei se käy, ihan totta.”
“Sittenhän sen ei auta kuin katsella, jos se ei aio jäädä kotiin.”

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin