Zen

Hän yli rajan kulkee





Kun kulki loppuun marraskuu, kävi käsky mennä
Nyt päällä järven jäätyneen hän katsoo ikuisuuteen
Ja näkee taivas, näkee kuu
Hän yli rajan kulkee


Antony Parviainen – 1939

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Vitaliya istui kuuliaisesti massiivisen työpöydän toiselle puolen. Ilme naisella oli yhä kuitenkin epäileväinen, eikä ihmekään. Hän oli juuri seurannut tovin Iivarin raivoisasti päättynyttä yksinpuhelua ja saanut melkein kirjasta otsalohkoon, joten kulmat saivat syystäkin olla vähän kurtussa. Selityksen olisi parasta olla hyvä.

Iivari kumartui hetkeksi näkymättömiin. Vitaliya kuuli vain avaimen kääntyvän lukossa, kun mies avasi yhden suurista alalaatikoista. Hetken aikaa ilman täytti vain paperien kahina, etsimisen äänet, kunnes lakanaakin kalpeampi Iivari nousi takaisin ylös. Sormen nuolaisu, sivujen selaamista. Kirjanen oli pieni ja vanha: sen kellastuneista sivuista nousi kirjaston tuoksu.

Kirja käännettiin Vitaliyan eteen oikealle aukeamalle. Pitkä, luinen sormi osoitti päivämääräotsikkoa. Nainen nojautui lähemmäksi ja siristi silmiään: hänellä ei ollut tapana kuljetella yöpuvussaan lukulaseja, ja käsiala oli kapeaa sekä koukeroista.

“15.2.1714
Perääntyminen jatkuu. Napuen puolelta on talonpoikia liittynyt joukkoihin, sivistymättömiä mutta innokkaita. Kovin toiveikkaana en ole, kuuleman mukaan Golintsynin miesvahvuus on kaksi kertaa suurempi kuin meillä, ja tykkejä on puhuttu olevan ainakin kymmenen. Meillä on yksi haupitsi eikä miehiä ole paikallisvahvistuksellakaan yli viittä tuhatta, jos sitäkään.

Puhuvat että huomenna venäläiset iskevät. Emme ehdi perääntymään tarpeeksi nopeasti, jäimme Laurolaan asemiin. Armfelt luottaa strategiaan, joten niin luotan minäkin.”

Vitaliya nosti katseensa rintamamerkinnästä.
“Jos seuraavaksi väität tämän olevan sinun päivyrisi, kuten varmasti teetkin, en tiedä mitä voin vastata väittämättä sinua harhaiseksi.”
Iivarin olemus oli jäyhä, aavistuksen tuskastunut. Hänen aikeensa oli selvästi arvattu.
“Katso ensimmäistä sivua.”
Vitaliya käänsi pikkuisen kirjan alkuun. Sen ensimmäisellä keltaisella lehdellä luki tutulla käsialalla “Ivar August von Hoffrén”.
“Luulin aina että nimesi on vain Iivari.”
“Iivari Aukusti osoittautui myöhemmin kätevämmäksi.”

Jälleen tuttu, vaivaantunut hiljaisuus painosti kaksikkoa. Vitaliya ei tiennyt miten jatkaa loukkaamatta toista, eikä Iivari osannut järkeillä puheitaan uskottavasti.
“Sano edes mielikseni uskovasi.”

Ala-aulasta kantautui kaappikellon kolme kumeaa lyöntiä. Vitaliya selasi takaisin lukemansa merkinnän kohdalle.
“Miksi seuraava päivämäärä on vasta 15.8.1715?”
“Koska 16.2.1714 kuolin.”

Jos hiljaisuuden voisi muuttaa materiaksi, se olisi nyt niin raskas että muodostuisi musta aukko. Vitaliyan katse muuttui entistä epäilevämmäksi, ja Iivari kiirehti paikkaamaan sanojaan. Hetkeksi hänen voipunut olemuksensa tuntui saavan hieman kipinää.

“Tai ainakin tavallaan. Melkein. Joka tapauksessa, intoa kirjoittaa päiväkirjaan minulla ei sen jälkeen enää hetkeen ollut.”

Vitaliya kohotti toista kulmaansa. Se oli kehotus jatkaa puhumista, sanaton keino kertoa “vakuuta minut”.

“Golitsynin miehet todellakin hyökkäsivät seuraavana päivänä. Olin karoliinijoukkojen ratsuväessä, hyvässä asemassa vähän kauempana eturintamasta, eskadroonan toisella rivillä. En osaa kuvailla sitä päivää, en sellaiselle joka ei ole koskaan joutunut taistelemaan henkensä edestä. Siinä ei ole mitään uljasta eikä rohkeaa. Sitä vain selviytyy selviytymisen jälkeen onnenkantamoisilla, rämpii tunnista toiseen, toivoo jaksavansa pitää itsensä hengissä kunnes kaikki olisi ohi. Väsyt, raajojasi särkee, suusi on kuiva, sydän hakkaa, varusteet painavat, tapat ettet tule tapetuksi. Sama limbo taistelusta toiseen.
Jaksoin pitkään, pidempään kuin olisin arvannut. Lopulta seinä nousi kuitenkin eittämättä vastaan. Venäläisiä oli liikaa, meitä liian vähän, ja jossakin vaiheessa vain tajusin että sieltä ei enää kotiin lähdettäisi. Ehkä tunne on samanlainen kuin ei jaksa pysytellä enää veden pinnalla, vaan antaa vain itsensä upota, en tiedä… Joka tapauksessa muistan vain kuinka valuin alas satulasta tuskan saadessa silmäni säkenöimään. En edes tiedä, oliko minua ammuttu vai pistetty.
Makasin siinä selälläni, katsoin harmaata talvitaivasta. Minua tallottiin ja tönittiin, mutta en välittänyt. Ajattelin vain, että jos jaksaisin pysyä tajuissani tarpeeksi pitkään, joku hakisi minut pois. Muistelin… Muistelin vaimoani. Helenaa. Hän oli raskaana…”

Iivari piti ryhdistäytymistauon, jonka Vitaliya tunnisti tuon edelliseltä avautumiskerralta. Se enteili aina suuria paljastuksia — aivan kuin siinä ei olisi ollut paljastusta tarpeeksi, että Iivari oli ollut joskus noin lähellä aivan oikeaa, normaalia perhe-elämää. Lämpimät tunteet eivät olleet ensimmäinen asia mikä tuota miestä ajatellessa tuli todellakaan mieleen: ennemmin Vitaliya näkisi jopa itsensä naimisissa kuin toisen, ja sekin oli äärimmäisen epätodennäköistä, ellei mahdotonta. Tarina alkoi kuulostamaan aina vain kauempaa haetulta.

“Kauanko makasin siinä, en tiedä. Muistan kuinka pilvet väistyivät tähtitaivaan tieltä. Kylmäsi. Kenttä oli hiljennyt, pakkanen kiristyi. Siinä vaiheessa ymmärsin, ettei kukaan tulisi hakemaan minua. En koskaan pääsisi kotiin. En koskaan enää näkisi Helenaa. En saisi ikinä tavata ainoaa lastani. En istuisi koskaan omassa kirjastossani, en maistaisi yhtään uutta viiniä. Ei enää konserttoja, ei metsästysretkiä. Se kaikki oli nyt ohi.
Kipu ja kylmä vaihtuivat lämpimään uneliaisuuteen, ja tiesin ettei se enteillyt hyvää. Olisin tahtonut vain ummistaa silmäni ja nukahtaa, mutta en saanut mielestäni kaikkea minkä menettäisin. Kaikki se kaunis mitä elämässäni oli ollut ja mistä en saisi koskaan uudestaan nauttia.”

Hetken aikaa Iivarin katse lasittui, aivan kuin tuo katsoisi jonnekin kauemmaksi kuin pöydän kiiltävää pintaa. Vitaliya ei hoputtanut, vaikka paloikin halusta kuulla lisää. Hän koitti ojentaa ymmärtävästi kätensä, ottaa vaaleista sormista osaaottavasti kiinni, mutta mies nykäisi otteensa kauemmaksi. Ei nyt.

“En ole koskaan ollut hengellinen, mutta sinä iltana minä rukoilin. Katsoin taivaan tähtiä ja rukoilin koko elämäni edestä. En tahtonut kuolla, en vielä. Olin valmis tekemään mitä tahansa jotta voisin matkustaa takaisin Turkuun. Mitä tahansa.

Pyyntöni kuultiin. En tosin edelleenkään jaksa uskoa että on olemassa ketään harmaahapsista taivaanukkoa jota liikuttaisi yksittäisen maan matosen murheet, mutta jotakuta ainakin onneksi kiinnosti. Kuulin askeleita lumella, vaatteiden kahinan kun joku kyykistyi viereeni. En jaksanut kääntää päätäni, mutta ääreisnäkö paljasti pässinsarvisen miehen.

Muistaakseni kysyin, oliko hän enkeli vai demoni. Ei ollut kumpikaan. “Uskotko sinä tuollaiseen mustavalkoiseen potaskaan”, niin minulta kysyttiin, vastasin kieltävästi. En uskonut. Olin vain epätoivoinen.
Hän tarjosi minulle vaihtokauppaa: pääsisin kotiin, jos lupaisin tehdä palveluksen takaisin. “Se ei ole suuri työ,” sarvipää vakuutti, “toteutat sen sitten myöhemmin paremmalla ajalla.”
Mitä olisin voinut tehdä? Ehdotus oli hämärä, mutta sillä hetkellä olin valmis antamaan mitä tahansa elämästä. Usva peitti näkökenttäni ja puhe kuului kaukaa: tiesin olevani lähdössä. Kipukin oli kadonnut.
Ainoa mitä enää tunsin oli hyväksyvä nyökkäykseni, ennen kuin kaikki pimeni. En ymmärtänyt mikä oli azura, joka minusta tehtäisiin: ikuinen elämä, rikkomattomat valat, ne kaikki olivat vain sanahelinää sillä hetkellä.”

Vitaliya ei mahtanut sille mitään, epäilevälle tuhahdukselle. Hänen ei ollut tarkoitus, ei varsinkaan nyt kun tahtoi kuulla tarinan loppuun. Ehkäpä Iivari ei huomannut mitään?

Se oli toiveajattelua. Miehen katse synkkeni ja kiristyi paljonpuhuvasti.

“Luuletko että keksin kaiken päästäni? Että olen hullu?”
“Ei, et, mutta ehkä sinun oikeasti pitäisi päästä nukkum—” “Nukkumaan? Niin, hyvähän sinun on! Tiedätkö miltä tuntuu olla kirjaimellisesti kuolemanväsynyt? Tiedätkö miltä tuntuu katsoa sivusta miten aika vyöryy, ja toivoa että ehkä tällä vuosisadalla saisit olla rauhassa? Minä olin väsynyt jo ennen kuin isovanhempasi syntyivät, ja olen sitä myös monta sukupolvea jälkeesi!”

Nopealla nyökkäyksellä Vitaliya osoitti ymmärtävänsä, vaikkei kyllä oikeasti ymmärtänytkään. Hän katsoi toisen kylmänkiihkeisiin silmiin, etsi niistä merkkejä selväjärkisyydestä. Iivari ei pystyisi sanomaan mitään mikä saisi tuon ystävän uskomaan kaiken sen todeksi: se ei vain yksinkertaisesti voinut olla. Ehkä miehen omassa päässä, muttei tässä konkreettisessa, tiettyjä fysiikan peruslakeja noudattavassa maailmassa. Kukaan ei pysty pakenemaan kuolemaa, ei varsinkaan näin pitkään. Se oli fakta.
Vitaliya koitti saada toisen tyyntymään kysymällä tarinalle jatkoa.

“Tietenkin suostuin sopimukseen. Verivalan jälkeen — se oli helppo toteuttaa ottaen huomioon kuinka pitkään makasin ilman muuta tekemistä kuin vuotaa hitaasti kuiviin — kaikessa yksinkertaisuudessaan nousin ylös. Yksin. Kävellessäni hiljaisuuden keskellä en voinut olla katsomatta kaikkia niitä kuolleita miehiä ja hevosia: olisin voinut olla yksi heistä, mutta en ollut.”
“Etsitkö vaimosi? Löysitkö hänet?”

Iivari hymähti ilman aitoa ilon häivähdystäkään.

“Etsin, ja löysin pelkän haudan. Helena oli kuollut lapsensaannissa muutamaa viikkoa ennen paluutani. Tytär meni mukana.”
“Voi ei…”
“Ironista, eikö? Ainoa syyni jatkaa elämää oli poissa, ja minä olen täällä jumissa edelleen.”
“Mitä sitten tapahtui?”
“No, miltä näyttää?” Iivari ärähti. “Olen olemassa. Seuraan sivusta kuinka ihmiskunta hiljalleen ajaa itsensä tuhoon. Tiedätkö miten pitkäveteinen ikuisuus on?”

Ei Vitaliya tiennyt, eikä hän ollut varma tiesikö Iivarikaan. Ei lady ehkä sisimmässään täysin tyrmännyt kertomusta: mistäpä sitä oli päättämään, mikä oli mahdollista ja mikä ei. Tämä vain kuulosti niin kovin yliampuvalta — Iivaria tyynnyttääkseen hän vakuutti uskovansa, ymmärtävänsä, mutta pani mieleensä etsivänsä todisteita ennen kuin suostuisi antamaan seuraavan kerran mielipiteensä.

“Onko Helenasta kuvaa?”
Iivari katsoi ystäväänsä tuimasti, nousten ylös sen merkkinä että keskustelu oli lähestymässä loppuaan.
“Hänestä maalattiin huono muotokuva, mutta sitä tuskin on enää olemassa.”
“Aivan. Ja olitte kirjoilla Turussa? Synnyitkö siellä?”
“Mikä kyselytunti tämä on olevinaan?”
“Saan kai kysyä?”
“Hyvää yötä.”

Vitaliya koitti tavoittaa katsekontaktia saadakseen miehen jatkamaan vielä hetken, mutta ei ehtinyt ennen kuin Iivari oli jo kadonnut käytävän pimeyteen yhdessä pellavapaidan hulmahduksessa.

Yöasuinen nainen jäi istumaan toisen työhuoneeseen. Hän katsoi mietteliäänä tyhjää käytävää ennen kuin kumartui päiväkirjan ylle ja käänsi ensimmäiselle sivulle. Keskustelun jälkeen hänellä olisi suorastaan velvollisuus lukea kirjasta lisää, eikö vain?

Zen

Dzelzainin unettomat

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Dzelzainin linnan käytävät olivat korkeat ja kolhot. Askeleet kaikuivat niillä lukuisista seinävaatteista huolimatta aavemaisesti jo päivisin, saati sitten yösydännä. Mielikuvitus lähti helposti laukalle.

Paitsi jos oli sippi, siis tosi sippi. Silloin aivokapasiteetti riitti juuri ja juuri liikuttamaan yötohvelia toisensa eteen kaatamatta koko huojuvaa tornia. Tämän puolittain yövaatteissa hiihtävä tornin oli nimeltään Iivari, silmät ristissä työhuonettaan kohti mateleva luhistuva ihmisraunio joka olisi myynyt sielunsa kunnon yöunista. Pyörittyään ensin tuntitolkulla untuvatäkeissään hän olisi ehkä ollut valmis myös vaikka ensimmäisen asteen murhaan pelkästä koiranunesta. Ihan mistä tahansa mikä laskettaisiin levoksi. Torkuista, nokosista, vaikka sitten vain haaveunista. Pienestä hetkestä ilman jatkuvasti mylläävää tajunnanvirtaa.

Iivari istuutui tummapuisen työpöydän ääreen ja nojasi käsiinsä väsyneenä. Todella, todella väsyneenä. Normaalisti niin siististi aaltoilevat hiukset riippuivat suorina ja raskaina kuin pölyiset verhot, huivi roikkui puoliksi puettuna ja paidan kaulukset olivat miten sattuu. Yö oli edennyt jo pitkälle, jolloin Iivari von Hoffrén sai olla rauhassa niin resuinen ja säälittävä kuin itsensä vain ikinä tunsi: kun kaikki nukkuivat, pysyi ikuisena salaisuutena ettei hänkään aina jaksanut olla upea. Kaiken sen kankaan, kölninveden, hiustenhoidon ja karvanajon alla oli kuitenkin loppujen lopuksi aivan inhimillinen mies. Tavalliseksi häntä ei toki kehdannut kutsua.

Iivari oli nukkunut hyvin viimeksi ollessaan Siperiassa Efim Artunovin vieraana, ja siitä oli jo yli puoli vuotta aikaa. Kummallisia shamanistisia istuntoja tuolla ei ollut ikävä, mutta sitä rauhaa ja hiljaisuutta kylläkin.
Ei tuota tosin nykyisinkään muu maailma valvottanut: Dzelzainin tilukset olivat niin laajat, ettei ollut pelkoa liikenteen melun valvottavasta vaikutuksesta. Ei, häntä valvotti aivan muut seikat. Synnynnäinen insomnia ei toki auttanut asiaa, mutta välillä Iivari pelkäsi menettävänsä järkensä valvoessaan yön toisensa perään. Kaikkensa tuo oli yrittänyt: maata sitkeästi haahkanuntuvaisessa pedissään; lukea paksuja paatoksellisia kirjoja; väsyttää ruumiinsa liikunnalla; tainnuttaa itsensä alkoholilla; mistään ei ollut kuitenkaan hiukkaakaan apua. Hän viettäisi loppuelämänsä ilman kunnon yöunia. Siitä olisi tulossa pitkä tie.

“Oletko harkinnut nuijanukutusta? Olen aika napakka iskemään, vaikka itse sanonkin.”

Iivari kääntyi katsomaan työhuoneensa ovelle, jonka karmia vasten nojaili tuttu, vastenmielinen hahmo. Kiharien, suorastaan villamaisten hiusten seasta puski kierresarvet, ja nahkakenkien sijaan puulattiaa vasten kopisivat tummat sorkat. Oli helppo ymmärtää mistä mielikuvat demoneista ja paholaisista olivat peräisin: todellisuus vain tuppasi olemaan kirjoitettuja taruja monimutkaisempi.

“Jätit minut pitkiksi ajoiksi rauhaan, mitä vailla olet siis nyt?”
Iivari loi synkän mulkaisun oviaukolla seisovalle olennolle, miehelle, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Sarvipää hymyili ikävään tapaansa, pudisti päätään.
“Luuletko että annan sinun olla sen jälkeen kun yritit shamaaniystäväsi avustuksella manata minut pois? Ei, vahdin ettet riko sopimustamme.”

Hetken aikaa Iivari oli heittämäisillään mustepullon vierailijaa kohden, kunnes rationaalisuus voitti tunnekuohun. Niin, sopimus. Hän ei ollut niitä lapamatoja jotka nielivät lupauksensa, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sen sijaan Iivari kiristi vain tuttuun tapaansa suupieliä, katsoi jopa osin syyttävästi kummajaista.
“Minä en tiennyt mihin sitouduin. Jos voisin perua kaiken, tekisin niin.”
“Mutta et voi. Niele se. Luuletko sitä paitsi ettenkö minäkin tahtoisi joskus päästä lepoon?”
Iivari hymähti. Hän ymmärsi kyllä. “Lepo” tarkoittaisi tässä yhteydessä paljon muutakin kuin kunnon yöunia, vaikka juuri niitä kolhokasvoinen mies oli sillä hetkellä eniten vailla.

Toiveikkaana Iivari ummisti silmänsä. Hän lupaili itselleen pässinpäisen hahmon olevan poissa kun avasi luomensa seuraavan kerran, mutta joutui pettymään karvaasti. Katoamisen sijaan käyräkinttu oli tullut vain lähemmäksi pöydän äärelle.
“Mennyttä ei voi muuttaa,” tunkeilija totesi ärsyttävän totuudenmukaisena. “Ja minua kyllästyttää seurata itsesäälistä rypemistäsi. Ole kerrankin kunnon mies!”
Pieni nauru päätti lauseen. Jos Iivarilla ei olisi ollut itsehillintää, hän olisi sivaltanut takaisin. Sitä hänellä kuitenkin ylpeydekseen oli, ja kaikkia mielihaluja vastustaen kasvoille vääristyi uupunut hymy.
“Joko olet solvannut tämän päivän osalta tarpeeksi? Minulla olisi tässä vielä paljon sääliä itselleni annettavana…”
 Iivari nousi ylös, antoi uhmakkaan katseen ja käänsi selkänsä keskittyäkseen kirjahyllyyn pöytänsä vieressä. Ei hän tietenkään oikeasti itselleen lukemista etsinyt, mutta tekosyy katsoa jotain muuta kuin toisen azuran kasvoja, se oli se kupletin todellinen juoni.

Silmäillessään muka kovin kiinnostuneena Systema Naturaen alkusivuja Iivari koitti parhaansa mukaan olla huomioimatta selkänsä takana kuuluvaa kopistelua, jonka tunnisti helposti sorkiksi maton ulkopuolella.

“Nyt kun tässä ollaan, niin pakko kysyä… Rakastitko vaimoasi oikeasti, vai olitko silloinkin pelkkä pateettinen, patologinen valehtelija?”
“ULOS! ULOS TÄÄLTÄ! PAINU HELVETTIIN!”
Carl von Linnén ensiteos lensi kaaressa kun Iivari linkoi sen huoneen poikki silmät salamoiden — se siitä itsehillinnästä. Kielen päällä oli jo monta hyvää ja painokelvotonta sanaa viestin tehosteeksi, kun raivopää huomasikin katsovansa keltaisten silmien sijaan oliivinvihreitä näköreseptoreita. Nuo kurtistuneet kulmat kuuluivat Vitaliyalle, joka katsoi ystäväänsä niin pöyristyneenä etteivät edes pupunnaamaiset tohvelit pystyneet pehmentämään ilmettä.

“Joko sinulla on todella, todella hyvä selitys, tai muuten vahdin henkilökohtaisesti että sinut kannetaan hihat solmussa sanatorioon.”
Iivari mittaili katseellaan yölampun valaisemia kasvoja. Niissä ei näkynyt tippaakaan huumoria: Vitaliya oli tosissaan. Raja oli nyt ylitetty. Ajatukset kimpoilivat valonnopeudella suuntaan ja toiseen, punnitsi vahingoltaan pienintä vaihtoehtoa. Oliko se totuuden kertominen, vai olisiko sittenkin parempi julistautua tasapainottomaksi hermoraunioksi? Iivari ei tahtonut lähteä minnekään, mutta avautuminenkaan ei tuntunut yhtään sen houkuttelevammalta. Toisaalta vaikka hän kertoisikin totuuden, oli suuri todennäköisyys ettei tuota uskottaisi kuitenkaan.

Alistunut huokaisu karkasi Iivarin kapeilta huulilta. Hän oli onnistunut välttelemään tätä hetkeä niin pitkään, että olihan se jo todennäköisyyksien puolestakin aika jäädä kiinni. Mies istuutui takaisin työpöytänsä ääreen, repäisi roikkuvan huivin kaulastaan ja viittoi Vitaliyan istumaan eteensä.
“Istu alas. Tästä tulee pitkä keskustelu.”

Shamaani on shamaanille susi

Karla
Efimin tytär

Karlan sielu oli levoton. Levottomampi kuin yleensä, siis. Hän nojaili ajatuksiinsa uppoutuneena aitaan ja katseli kuinka pikkuinen Idili hyppeli emänsä ympärillä, ihaillen tamman lehmänhermoisuutta. Harvoin tuota termiä pääsi Ishtarin kohdalla käyttämään, mutta niin tyyneesti se ignoorasi ympärillään pärräävän, kaulaa vasten loikkivan hevoslapsen aterioidessaan, että kerrankin harvinainen kuvaus sopi herkkistammaan.

Hassuttelevan, emäänsä kiusaavan varsan katseleminen ei saanut kuitenkaan nuoren naisen mieltä tyyntymään, vaan ajatukset tulvivat päässä estoitta. Epäileväiset, negatiiviset, jopa vainoharhaiset ajatukset, sellaiset joita Karla ei kovin usein joutunut kokemaan. Nyt hänen huolikynnyksensä oli kuitenkin ylittynyt, sillä isä oli kateissa. Tai kateissa ja kateissa, ei hän yleensä ikinä kertonut minne meni sen tarkemmin kuin “kiertämään rajoja” tai “metsästämään”, mutta aina Efim palasi kuitenkin ajallaan. Nyt hänestä ei ollut kuulunut kohta kahteen vuorokauteen, mikä ei ollut normaalia. Karla tunsi sisimmässään kalvavan pelon siitä mitä palaamattomuus voisi tarkoittaa. Hänen normaalistikin kovin heikko rationaalinen päättelynsä kärsi nyt alakynttä ikäviä aavistuksia vastaan.

Alik kantoi selkä vääränä hiilisäkkejä päätalolle. Karla heilautti kättään.
“Alik! Tiedätkö missä papa on?”
Lyhyt ukonrähjä pysähtyi pudistamaan päätään. Supikoiralakki valahti vinoon.
“En. Sen jälkeen kun hän lähti Taktikan kanssa käymään kylällä, ei juu ole näkynyt. Kumma että on niin nuoren hevosen kanssa näin pitkään reissussa. Toivottavasti ei ole käynyt kurjasti.”
Ja niine hyvineen Alik jatkoi matkaansa suoristettuaan ensin karvahatun nenän ryystäyksen ryydittämänä. Karlan vatsa kiristyi solmulle: vanhuksen sanat vain vahvistivat pelkoja.

_____________________________________________________

Illalla päätalon pitkän pöydän ääressä söi pieni ja hiljainen joukko. Karla oli murehtiessaan unohtanut lisätä valmistuvaan illalliseen välillä vettä, ja talon kolme asukasta järsivät kuivaa, osittain palanutta lihapataa. Vaikka kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki ajattelivat luultavasti samaa asiaa: puuttuvaa neljättä syöjää. Efimin tyhjä tuoli näytti surkealta lepattavassa kynttilänvalossa, eikä Karlalla ollut nälkä sitä katsellessa. Hänellä ei ollut aina mitkään lämpimimmät välit isäänsä, mutta se ei tarkoittanut etteikö nuo välittäisi toisistaan. Karla ainakin välitti.

“Pitäisikö meidän lähteä etsimään isää?” Karla rikkoi painostavan hiljaisuuden kysymyksellään. Alik oli luultavasti vain helpottunut saadessaan tekosyyn sylkäistä jo pitkään jauhamansa kuiva, sitkas lihannökäre suustaan jotta saisi vastattua. Hän loi osittain säälivän, osittain hyssyttelevän katseen nuoreen.
“Ei nyt ainakaan yötä vasten. Jos hän ei ole aamulla palannut, katsotaan sitten uudestaan.”
Ulyana hymähti pöydän päässä. “Turha odottaa, ei hänestä enää kuulu.”
Sekä Karla että Alik loivat naiseen kysyvän, pöyristyneen katseen. Kylläpä julkesi vieras olla tyly!
“Mistä sen tiedät? Ehkä isällä on ollut hyvä syy jäädä kylälle. Taktika on voinut väsyä tai voida huonosti, tai ehkä ostoksia pitää odotella, tai jotain.”
Ulyana hymyili hieman liian iloisesti tilanteen vakavuuteen nähden. Hän ei nostanut katsetta lautasesta sahatessaan vastustelevaa poronlihaa tylsällä veitsellä. Näky kylmäsi Karlan sydäntä enemmän kuin hän ymmärsi: Ulyana oli ainakin olevinaan ystävä. Miksei hän ollut sitten yhtään ymmärtäväisempi? Naisesta tuntui huokuvan aivan uudenlainen aura, epämiellyttävä ja kylmä sellainen. Vilunväreet juoksivat Karlan selkäpiissä pahojen aavistusten kerääntyessä korvien väliin.
“Tiedätkö asiasta meitä enemmän?” hän kysyi sovittelevasti.

Ulyana ei pitänyt mitään kiirettä vastata, vaan tuntui nauttivan saadessaan pitää kahta muuta jännityksessä. Hän puntaroi vaihtoehtoja mielessään: oli ikävä tuottaa Karlalle turhaa tuskaa, mutta toisaalta, mikä velvoittaisi tuota muka ajattelemaan teinin tunteita? Olihan heillä ollut hetkensä ja nuori oli mukava, teräväkin, mutta siinä se. Jos kaksikko olisi tavannut toisissa olosuhteissa, heidän ystävyydestään olisi voinut tulla pitkä ja tuottoisa. Maailma oli vain päättänyt nyt toisin.
“Ehkä.”

Ulyanan ärsyttävän omahyväisellä hymyllä maustettu vastaus aikaansai ennenkuulumattoman tapahtumasarjan. Ennen kuin kukaan ehti kissaakaan sanomaan, oli Alik ponkaissut ylös tuoliltaan ja ampaissut suoraan kohti vierailijaa, hyvä ettei pöydän yli kiivennyt. Ulyana kerkesi säikähtäneenä nousta vasta jaloilleen, kun ikämies tarttui jo tuota riveleistä kiinni ja paiskasi tuvan hirsiseinää vasten. Karla ei ollut koskaan nähnyt Alikia niin vihaisena. Ja ripeänä. Pystyivätköhän vanhat luut murtumaan liian nopeista liikkeistä?

“Mitä akka olet tehnyt?!”
Ulyana vain hymyili kylmää hymyään päin miehen kasvoja, jotka olivat tuuman päässä hänen omistaan. Alik nosti naisen irti maasta ja iski uudestaan seinää vasteen niin että hirret paukkui. Hymy hyytyi aavistuksen, muttei kokonaan. Vastaustakaan ei kuulunut. Alik ärjäisi kuin karhu ja paiskasi riepoteltavansa maahan, painaen tuon heti perään nahkasaappaalla tiiviisti lattiaa vasten. Ulyana haukkoi henkeä, mutta ilkkuva hymy ei yhäkään karissut noilta teräviltä, kauniilta kasvoilta.
“Senhän sinä tahtoisit tietää…”
Karla katsoi tapahtumia puoliksi kauhuissaan, puoliksi ihaillen. Alik oli aina niin järkevä: oli pelottavaa nähdä hänet niin poissa tolaltaan, vihaisena, järkyttyneenä. Toisaalta pehtoorille oli nostettava hattua nuorekkaista liikkeistä ja voimista: tuota ukkoa ei paranisi nähtävästi viedä äärirajoille.

Alik potkaisi varoittamatta Ulyanaa kasvoihin. Veri purkaantui sieraimista nenän painuessa poskelle ja naisen hymy hyytyi vihdoinkin. Hän pärski ja siristeli silmiään pää pyörryksissä.
“Eikö sinulle ole opetettu että naisia ei ly—”
“EI KIINNOSTA!” Alik karjui päälle ja potkaisi vielä uudestaan. Papparaisen silmissä paloi sellainen palo ettei moista oltu aiemmin nähty.
“Ja minä vannon äitini haudan kautta, että tapan sinut tähän taloon jos et kerro mitä olet saanut aikaan, noita-akka!”
Paino Ulyanan rintakehällä lisääntyi viimeisten sanojen kohdalla. Hän haukkoi henkeä ja yritti käsin työntää jalkaa pois päältään, tuloksetta. Karla ei olisi tahtonut katsoa, muttei saanut käännyttyä pois vaikka tahtoikin. Pystyisikö Alik tappamaan? Teini toivoi sydämensä pohjasta ettei: kuinka hän voisi katsoa miestä enää koskaan samalla tavalla? Kykenisikö hän edes tämän hetken jälkeen?

Ulyana laski selkeästi mahdollisuuksiaan. Hän ei päässyt rimpuilemaan ylös, ja vanha ukko oli selkeästi tosissaan. Hullu äijänkäppänä. Naisen turvonneet silmät risteilivät pitkin huonetta ratkaisun toivossa. Hänen katse kohtasi Karlan: teini käänsi sen kyynelehtien pois. Silti Ulyana osoitti sanansa juuri hänelle.
“Tehtävänäni oli vain todistaa epäilyt. Isäsi kohtalo on muiden käsissä.”
“Epäilyt? Mitkä epäilyt?”
“Kyläläisten mukaan Taigan Noita on kääntänyt tngrin heitä vastaan. Minun piti vain selvittää, kykenisikö Efim siihen.”
“Ei voi olla totta.”
“Näkemykseni mukaan hän on kykenevä keskustelemaan alaisten tngrien kanssa. Tiedän mistä puhun, usko pois.”

Mustahiuksinen, mukiloitu Ulyana käytti sanojensa aikaansaaman hetken pysähdyneisyyden hyväkseen. Se pieni sekunti kun Alik käänsi kasvonsa kohdatakseen Karlan katseen, riitti. Altavastaava hänen jalkansa alla kurottautui ottamaan tylsän ruokaveitsen jonka oli aiemmassa rytäkässä tiputtanut lattialle, ja iski sen päällään olevaan sääreen niin kovaa kuin ikinä jaksoi. Alik ulvahti kivusta, jolloin Ulyana käytti tilaisuutensa ja ponkaisi ylös kaataen vanhuksen selälleen kuin pahaisen koppakuoriaisen. Veriklimppisten hiusten hulmahduksessa nainen oli jo ulko-ovella, jossa hän loi vielä viimeisen katseen paikalleen jähmettyneeseen Karlaan.
“Tein vain työni,” jäivät Ulyanan viimeisiksi sanoiksi ennen kuin hän katosi oviaukosta pimeyteen.

Karla havahtui vasta Alikin vaikerointiin. Hän ravisti itsensä tolkkuihin ja kiirehti auttamaan vanhuksen ylös lattialta. Mies istuutui pitkälle puupenkille ja nykäisi voivotellen veitsen säärestään.
“Oletko kunnossa? Voi ei, voi ei, en tahdo menettää sinuakin…” Karla hätäili. Vanhuksen karhea käsi tarttui hänen omaansa.
“Ei hätää, se ei osunut isoihin suoniin.”
Karla ei voinut sille mitään, vaan purskahti itkuun. Kyyneleet oli sekava mikstuura surua, vihaa, pettymystä ja helpotusta. Hän nojasi Alikin savunhajuista kylkeä vasten ja itki kaiken patoutuneen ulos.
“Etkä sinä menetä ketään,” Alik lohdutti ja nousi ähisten, hieman ontuen, seisomaan. Hän tarjosi kätensä Karlalle (joka näytti tyrskiessään nuortunut ainakin kymmenen vuotta) ja nosti tuon ylös.
“Jaksatko ratsastaa tänään vielä pitkän matkan?” Alik kysyi. Karla pyyhki kyyneliä kämmenselkään, nyökäten.

Zen

Illan viimeinen tanssi

Päivä oli jo väistynyt alkuyön pimeyden tieltä, kun Iivari vielä talutti Fred-oria pihan läpi kohti hallia. Muut olivat siirtyneet vapaa-ajalle ja knabstrupinkin olisi pitänyt olla karsinassaan syömässä iltaheiniään toisten hevosten tavoin, mikä selitti ehkä pilkkuhevosen hieman harmistuneen ilmeen. Se kuitenkin käveli uskollisesti omistajansa vierellä, leikitellen välillä höpsöön tapaansa kapsonin hihnalla. Iivari ei käynyt estelemään, kun Fred ikuisen lapsen innolla löysi itselleen virikkeitä vaikka keskellä autiomaata.

Oikeasti Iivarin suunnitelmiin ei ollut kuulunut myöhäinen harjoittelu, mutta eipä tuo ei ollut rehellisyyden nimissä keksinyt mitään muutakaan ajanvietettä. Hän ei tahtonut mennä sisätiloihin istumaan ja pyörittämään peukaloitaan: mikään ei inspiroinut. Kyllähän aina löytyisi paperitöitä ajantasalle pistettäviksi, piano odottaa yläsalissa soittajaansa, lukusalin sadat, ellei jopa tuhannet, kirjat lukijaansa. Kaikki oli kuitenkin tunnetasoltaan tasaisen harmaata, eikä Iivari löytänyt sillä hetkellä mielenrauhaa muusta kuin hevosista. Silloin hän pystyi orientoitumaan hetkeen: oli vain hän, ratsuoppilas ja suoritettava tehtävä. Ei ollut aikaa murehtia tai olla vihainen, ottaa ylipäätänsä paineita mistään mihin mies ei itse pystynyt vaikuttamaan.

Siinä ongelman ydin tuntui olevankin, vaikutuksen puutteessa. Iivari oli tottunut pitämään aina kaikki ohjat (kirjaimellisestikin) käsissään, eikä hän pitänyt siitä ettei pystynyt puuttumaan asioiden kulkuun. Tällä hetkellä villiori nimeltä Elämä tuntui riistäytyneen miehen otteesta ja rynnistävän villiä, hallitsematonta laukkaa kohti kallionreunaa… Oli siis kovin ymmärrettävää, miksi hän tahtoi saada eloonsa hetken järjestystä ratsujen kouluttamisen kautta. Pihamaa oli pimeä. Iivari ei voinut sille mitään, että hän huomasi kiihdyttävänsä askeleitaan ja vilkuilevan sivusilmällä varjoihin. Hän ei pelännyt pimeyttä, mutta ei voinut silti olla miettimättä, mitä kaikkea nuo mustat kulmaukset tähdettömän taivaan alla piilottelivat. Totuuden nimissä Iivari oli tuntenut olonsa viime aikoina uhatuksi, vainotuksikin jopa. Nytkin niskassa tuntui ikävä kutina siitä, ettei pari ollut yksin liikkeellä — typerä, häiritsevä ajatus ei jättänyt miestä rauhaan.

Iivari huokaisi helpotuksesta vasta päästyään lämpimässä valossa kylpevään halliin. Raskaat puuovet sulkivat kolahtaen mustan yön maneesin seinien ulkopuolelle. Fred kuopsutteli kellertävää hiekkaa ja nosteli ylähuultaan aromeja maistellen, lähtien hieman vastahakoisesti seuraamaan sinitakkista ohjaajaansa. He kulkivat suurella ympyrällä, hakivat yhteistä säveltä. Kristallit loivat kimmeltäviä valopilkkuja vaaleille seinille, ja oria tuntui kiinnostavan enemmän katsella tuota kaunista ilmiötä kuin harjoitella. Mielentila sopi Iivarille paremmin kuin hyvin: hän joutuisi itsekin keskittymään saadakseen pilkkupyllyn mukaan treeniin.

Vartin kuluttua kaksikko jo keinutteli yhdessä laukan tahteja, mies hevosen rinnalla hypähdellen. Iivarin katse oli keskittynyt, kuten myös orin: Fred huiski sidotulla hännällään koittaessaan kasata laukkaa niin ylös kuin kykeni, pärskähteli suurten lihasten pumpatessa painopistettä yhä alemmas ja taaemmas, enemmän ja enemmän. Hiljaisena päämääränä Iivarilla oli opettaa knabstrup vielä tämän vuoden puolella terre á terreen, ja tällä hetkellä tavoite näytti erittäin toteuttamiskelpoiselta. Mies hymyili naputtaessaan puuraipalla ilmaan rytmiä kuin kapellimestari: Fred vastasi jokaiseen pyyntöön, seuraten tahtipuikon pienimpiäkin suunnanmuutoksia. Mikä mahtava, upea ori. Askel, askel, askel, ylös, ylös, hienoa!

“Näen kaiken, prima ballerina.”Iivarin suupielet tipahtivat kuin joku olisi päästänyt ilmat hänen kasvoistaan pihalle. Mies pysähtyi, ori kuuliaisesti ohjaajaansa peilaten teki samoin. Kumpikin katseli ympärilleen, käänteli päätään, kaksijalkainen suorastaan vauhkona. Hän ei nähnyt ketään. Missään. Ei areenalla, ei parvella, ei ovilla. Niskakarvat olivat kuitenkin pystyssä kuin kissalla pistoksissa, suu oli kuiva. Ei taas! 

“Mene jo pois! Ei minua tarvitse vahtia kuin lasta,” Iivari ärähti kovaan ääneen tyhjälle hallille. Fred katseli hieman epäileväisenä tuota: huutiko mies hänelle? Kukaan ei vastannut. Iivari tunsi vihan piikkien pistelevän ihoaan: hetken aikaa hänellä oli ollut mukavaa, ennen kuin kaikki oli taas luhistunut kasaan. Kolkkahatun strutsinsulat suorastaan tärisivät kiihtymyksestä. Valtakunta mielenrauhasta.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin