Zen

Figures dancing gracefully across my memory

Osa Masquerade-juhlaa

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Avoimesta ikkunasta kuului etäisiä kiireen ääniä linnan kolmanteen kerrokseen saakka. Alapuolella, puutarhassa, juoksenteli ihmisiä ristiin rastiin aina linnan omasta väestä palkattuihin tarjoilijoihin, etsivät viime hetkellä paikkaansa, kauhistelivat etenevää kelloa ja ohjailivat toisiaan. Muusikot virittivät soittimiaan paviljongilla, sellisti parkaisi kun äkkinäisen kiristämisen palkkana A-kieli napsahti poikki ja sivalsi kostonhimoisena kaltoinkohtelijansa poskelle verinaarmun. Soittajan sadattelut uutta kieltä vaihtaessa kuuluivat nekin avoimesta ikkunasta sisään huoneeseen, jossa korea mies mittaili itseään kokovartalopeilin edessä.

Iivari käänteli päätään asetellessaan peruukkia kohdalleen. Juuri sen kerran, kun hän aivan oikeasti tarvitsisi kamaripalvelijaa, oli kaikki liikenevä väki lähetetty valmistelemaan puutarhaa pian alkavaa juhlaa varten. Tämä oli ollut kyllä arvattavissakin: kun Vitaliya puhui “pienistä juhlista”, karkasi häneltä aina valmistelut lapasesta ja lopulta vieraita oli useamman listan verran, tarjoilut kasvaneet yhdestä ruokalajista viiteen ja jousikvartetin sijaan palkattu koko oktetti.
Se ei onneksi Iivaria haitannut. Hän ei pitänyt ihmismassoista, se oli totta, mutta mikään ei ollut otollisempi paikka verkostoitua ja pedata itselleen etuuksia kuin pidot, varsinkin kun tiedossa oli astetta riehakkaampi illanvietto jonka pönötyksen alkoholitarjoilu varmasti kuorisi nopeasti pois. Kutsuvieraslistaa selaillessaan mies ei olisi voinut olla tyytyväisempi: niin monia nimiä, joihin oli syytä tehdä hyvä vaikutelma, sopivasti kenties mielistellä ja jäädä mukavasti mieleen…

Jouhiperuukki oli nähnyt parempiakin päiviä, mutta puuteroituna se ei näyttänyt huonoltakaan. Sitä paitsi maski peittäisi ohentuneet reunat, minkä Iivari huojentuneena sai huomata mallatessaan tummaa medico della peste-korppinaamiota kasvoilleen. Nykypäivänä hyviä vanhan kansan peruukintekijöitä ei tahtonut löytää, eikä Iivari ollut vielä(kään) valmis siirtymään ajassa eteenpäin.
Korkean kolkkahatun kullattujen reunojen takaa kurkisteli kokonaisuuden kruunaava musta sulkakimppu, joka heilahteli kevyesti peilaajan pyörähdellessä itseään ihaillen. Tummasta väristä huolimatta asu oli korea kuin riikinkukolla, solkikengät olivat upouudet ja solmioneulakin oli ostettu huutokaupasta aivan vain tätä tilaisuutta varten. Kaikki oli aivan kuten pitikin, viimeisen päälle mietittyä ja ylellistä. Vielä solmion suoristus, liivin alin nappi auki, ehkä hivenen vielä lisää kölninvettä, ja koko koreileva kokonaisuus oli valmis. Iivari oli elementissään.

Kutina oli hyvä: tästä illasta ei voisi seurata huonoa. Vielä viimeinen vilkaisu peiliin, puuteroitujen hiuskiehkuroiden palautus mustan silkkirusetin oikealle puolelle, kopean hyväksyvä nyökkäys itselleen ja siirtyminen ala-aulaan, josta matka jatkuisi Ilonan kanssa juhlapaikalle. Yhdessä, pystypäin, miettimättä lainkaan tunnistaisiko kukaan kenen käsipuolessa nainen saapuisi.

Tämä ilta oli erilainen kuin muut. Tänään Iivari ei antanut minkään vastoinkäymisen estää häntä. Yhden hetken tuo olisi aivan joku muu kuin väsynyt, kärttyinen itsensä. Edes tämä hetki.

****

Once Upon a December June

Someone holds me safe and warm
Horses prance through a silver storm
Figures dancing gracefully
Across my memory

Vitaliyan maljapuhe oli mainio, sen verran hilpeäkin että pohjalla oli varmasti jo muutama annos. Näennäisesti Iivari kuunteli, mutta todellisuudessa hänen silmänsä vilkuilivat maskin alla puutarhassa lady Dzelzainia ympäröivää juhlakansaa. Ketä paikalla oli? Osan vieraista tunnisti heti, kuten Antioco Calabresen, sillä kenenkään muun olalla roikkui tuskin valkoista kakadua. Iivari nyrpisti nenäänsä katsellessaan lintua: se oli sotkuinen ja kovaääninen, kaikkea mitä ei pitäisi. Miksi sen oli annettu liittyä seuraan? Toisia ei taaskaan tahtonut tunnistaa millään: joko he olivat Iivarille tuntemattomia, kuten colombina-maskeihin pukeutunut pariskunta Amelien ja Fricin seurassa, tai sitten täysin anonyymeiksi naamioituneita, kuten tuo yksinäinen bauta väkijoukon laitamilla.

Iivari järjesteli mielessään listaa kenen seuraan lyöttäytyä ensin, ketä pehmitellä ja kenelle puolestaan ehkä hieman kukkoilla. Hän ei huomannut edes Vitaliyan puheen päättymistä ennen kuin muut nostivat maljojaan. Hätäisesti Iivari liittyi mukaan, raksuttaen edelleen puolilla aivoillaan toimintasuunnitelmaa iltaa varten. Tärkeimmistä tulisi aloittaa ensin, välissä voisi jututtaa vähän vähemmän merkittäviä ihmisiä, myöhemmin voisi palata takaisin isompien nimien pariin kun alkoholi on ehtinyt toivottavasti valmistella heitä nappuloiksi Iivarin elämänshakkiin.

Käsipuolessa edustavaa Ilonaa ei käynyt kuitenkaan laiminlyöminen finanssiasioilla. Johdatus kävikin heti ensin noutamaan tarjoilusta uudet lasit, joiden tyhjentämisen varjolla Iivari sai tilaisuuden katsella pariaan tarkemmin. Lavi oli kaunis, mystinen, monitahoinen. Samaan aikaan tuosta huokui pieni kapina, sopivissa mitoin, kuin myös eleganssi ja naisellisuus, johon asuvalinta maskuliinisine leikkauksineen toi mielenkiintoisen särmän. Mustat huulet ja värjätyt hiukset tekivät kuuluisan viimeistelevän silauksen. Hopeisina hohtavat sarvet muistuttivat Iivaria Siperiasta, ja hetkeksi hän maistoi suussaan kuplivan kesäjuoman sijasta happaman poronmaidon.
Ilona näki mittailevan katseen, ja ilmoitti huomiostaan hymyilemällä tavalla jolla kukaan muu ei osannut. Iivari hymähti takaisin jäätyään kiinni, laski tyhjän lasin ohikulkevan tarjoilijan asetille ja veti haarasarven lähemmäksi itseään.
“Osaatko salitansseja?”

*******************

Wieninvalssin lähestyessä kohti kiihtyvää loppuaan tuli selväksi, että ainakin Ilona oli nopea oppimaan jos ei jo valmiiksi osannut. Kiihkeimmissä temmoissa Iivari auttoi kannattelemalla toista, mutta muuten mistään ei olisi voinut päätellä tämän olevan parin ensimmäinen yhteinen juhlailta. Tanssi jos toinenkin oli pyörittänyt kaksikkoa useamman kuin kerran, ja tämä valssi, Straussin The Blue Danube, saisi jäädä tältä erää viimeiseksi.

Pieni hymynkare kertoi kaiken: Iivari oli onnellinen. Tuntui kuin vuosia sitten lakastunut kukka olisi vironnut jälleen eloon, kuin pimeään kammariin olisi paistanut pölyisten verhojen läpi auringonsäde. Tuo säde oli Ilona. Nimensä veroisesti positiivinen, eläväinen ja tunteellinenkin nainen oli ehkä jähmeän partnerinsa täydellinen vastakohta, mutta ehkäpä he vain tasapainottivat toisiaan. Kenties Iivarinkin maailmaan mahtuisi hieman lisää iloa ja kirkkautta jos hän vain sallisi sen itselleen useammin, kuten nyt.
Valssin päätteeksi mies kaappasi Ilonan itseään vasten ja taiteili toiselle pienen poikittaisen poskisuudelman naamion pitkän nokan alta. Teko oli impulsiivinen, harvinaisen harkitsematon. Rohkaistuneena Iivari olisi tahtonut osoittaa tunteitaan enemmänkin, mutta parahiksi hän ehti huomaamaan kauempana viuhkansa takaa tilannetta seuraavan Norringtonin. Pahus. Tai ehkäpä se ei ollutkaan Nora? Ei, vieressä seisovasta huonoryhtisestä, tyylitajuttomasta miehestä ei voinut erehtyä. Iivari ei voinut kuin pohtia, miksi Noran kaltainen nainen oli valinnut aviopuolisokseen moisen resupekan. Sokeat pisteensä kullakin…

Olikohan hän todistanut poskisuudelmaa? Toisaalta, se voisi olla viatonta. Sitten taaskaan, oliko se Iivari von Hoffrénin tapaista? Ei. Ehkä kukaan ei olisi tunnistanut tuota, ja kenties julkinen hellyydenosoitus vain vahvisti käsitystä siitä ettei korppimaskin alla todellakaan ollut se kuka oli? Vieraslistakaan ei ollut julkinen.

Ehkä pirteillä juomilla, valssin huumalla ja riehakkaaksi kääntyvällä ilmapiirillä oli näppinsä pelissä, kun Iivari totesi elävänsä vain kerran (pun intented) ja jatkoi tilannetta vielä aivan oikealla suudelmalla. Uhkarohkea veto sai sykkeen nousuun kuin extreme-urheilijalla, mikä ei ollut ihmekään: kaikki von Hoffrénin tuntevat tiesivät, että julkinen hellyydenosoitus vastasi tuolla adrenaliinikertoimissa base-hyppyä. Hetken aikaa Iivari oli taantunut rajojaan kokeilevaksi teiniksi vilkuillessaan pieni pilke silmäkulmassaan ympärilleen, kuin varkaissa ikään.
“Tule,” hän kuiskasi Ilonan korvaan, “kaipaan hetken vain sinun seuraasi.”

*************

Harvoin Iivari oli nähnyt Ilonaa niin tuohtuneena kuin myöhemmin yöllä marssimassa talleilta sellaisella askeltahdilla että alta pois. Mies katsoi sivusta toisen menoa, unohtuen kuuntelemaan vain puolella korvalla Nathaniel Rossin kertomusta tuon uusimmista urheiluhevoshankinnoista ja elämänkäänteistä.
“Eikö vain?”
“…Ai, anteeksi, toistaisitteko?”
Iivari havahtui hetkeen. Hän käänsi huomionsa takaisin edessään seisovaan tummapiirteiseen belgialaismieheen, joka huolitellusta ulkonäöstään huolimatta oli selkeästi päässyt omalla tavallaan jo vauhtiin mikä juhlimiseen tuli. Menoa ei ollut hidastanut maskien laskeminenkaan — tosin jos nyt tarkkoja oltiin, tuskin se ketään oli hillinnyt. Nyt Rossin kilpahevosimperiumin vesa rypisti kulmiaan selkeästi tyytymättömänä joutuessaan kertaamaan sanomansa.
“Että Geyzer menee pilalle moisesta paljasjalkahippeilystä, ei kovaksikeitettyä kilpuria tehdä turpaa pussaamalla.”
“Hmm, niin… Anteeksi, mutta läsnäoloani kaivataan toisaalla.”
Niine hyvineen Iivari nyökkäsi kohteliaasti ja lähti harppomaan tunnelmavalaistun puutarhan poikki kohti tuttua violettia nutturaa. Katseiden kohdattua mies viittoi toisen hienoeleisesti luokseen korkeiden tuijien suojaan.

Kaksikon tiet olivat eronneet Ilonan viettäessä aikaa muun tallinväen kanssa, mikä oli varmasti ollut viihdyttävämpi vaihtoehto kuin seurata sivusta Iivarin lipevää seurapiirisukkulointia. Mainittu ei ollut tietoinen rakkaansa loppuillan kulusta, mutta aavistuksia, niitä löytyi.
“Max” Ilona vastasi kysyvään katseeseen lyhyesti olkapäitään kohottaen. Iivari ei vastannut mitään, mutta hänen ilmeensä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa tuon kietoessa kätensä omistavasti naisen ympärille. Tähän asti mielipide saksalaisesta oli ollut tasaisen neutraali, mutta viimeaikoina mittari oli alkanut painumaan pakkasen puolelle. Kühling ei ollut käyttäytynyt Iivarin arvostamalla tavalla, ja nuoren tempaukset olivat kantautuneet turhan hyvin myös hänen korviinsa.
“Älä välitä,” Iivari totesi silittäessään hivenen kömpelösti mustan päällystakin peittämää selkää. Lohduttaminen ei ollut hänen vahvuuksiaan, eikä sanoista varmasti ollut hyötyäkään. Ilonan tuntien tuo ei osaisi olla välittämättä Maxin tunteenpurkauksista, mitä tuo nyt ikinä olikaan taas tehnyt tai möläyttänyt. Hän ei ansaitsisi Ilonan ystävyyttä, mikäli Iivarilta kysyttäisiin. Ei tuolla käytöksellä. Olkoot kuinka masentunut hyvänsä.
Kolkkahattuisen olisi tehnyt mieli kertoa mielipiteensä ääneen, mutta hän ei saanut itseään avaamaan suutaan. Mitä hän toisaalta turhaan toisten likapyykkiin lähtisi edes sekaantumaan.
“Ilta on vielä nuori. Ehdit murehtimaan myöhemminkin.”

Nathaniel oli löytänyt jo uutta seuraa, joten Iivarin oli hylättävä ainakin täksi kerraksi yrityksensä ujuttaa lonkeronsa mukaan Rossien rahavirtoihin. Ehkä se olikin vain hyvä: eikö von Hoffrén ollutkin luvannut itselleen jo viikkoja aiemmin pitävänsä tänä yönä puhtaasti hauskaa? Hän vastusti haluaan jatkaa aiemmin aloittamaansa keskustelua Matthew Kajanteen kanssa hevostensa vakuuttamisesta, torjui kohteliaasti Donna Tannfieldin keskusteluyrityksen ja jatkoi matkaansa Ilona käsipuolessaan.
“En jaksa enää tanssia!” tuo parahti leikillisen dramaattisesti Iivarille, joka hymyn jälkeen tyytyi ojentamaan vain uuden lasin kauniiseen, siroon käteen. Monesko se oli, puhumattakaan miehen itsensä juomatahdista, siitä ei ollut hajuakaan. Tarpeeksi jotta lippu pysyi korkealla.
“Ei hätää, en minäkään,” Iivari totesi nostaessaan lasin huulilleen. Juhliminen kävi urheilusta, varsinkin mikäli oli yhtä rapakuntoinen kuin tämä herra. Helpolla elämällä oli varjopuolensa.

Pari istuutui oktetin takana piilottelevalle penkille. Seesteisesti he joivat, katselivat vielä niitä hurjia jotka jaksoivat yhä tanssia, tunnustelivat toistensa energioita. Ilona oli kaksikosta puheliaampi, mutta ei samalla, tungettelevalla tavalla kuin Vitaliya päästessään juoruilun makuun. Nuoremman naisen sanat eivät rasittaneet, eikä hän tuntunut vaativan seikkaperäistä osallistumista keskusteluun. Tuo puhui, Iivari nyökkäili, joskus jopa hiljan vastaili. Paineetonta ja helppoa. Olisipa kaikkien ihmisten kanssa samanlaista.

Katse vaelteli vieraiden joukossa. Paljon tuttuja kasvoja oli paljastunut maskien riisumisen yhteydessä, joista yllättävän suuri osuus oli tallin ja linnan henkilökuntaa. Aluksi Iivari oli vastustanut ajatusta kutsua tavan työväkeä, mutta lopulta hänen oli myönnettävä että Vitaliyan valinta vieraslistan laajentamiseta oli ollut oikea. Väki edusti Dzelzainia paremmin kuin hyvin, eikä kukaan ollut luistellut vaatimuksista pukeutua parhaimman kykynsä mukaan. Heillä oli hyvä yhteisö, parempi kuin skeptisesti voisi niin kirjavasta joukosta uskoa. Aikanaan Iivari oli ollut vahvasti palkollissääntöjen purkamista vastaan ja harmistunut aina vain tiukentuvasta työvoimalaista, mutta nyt hän oli huomannut mitä hyvää sai aikaiseksi myöntämällä silloin tällöin lomaa, maksamalla lisätöistä ja pitämällä huolen vaadituista vapaapäivistä. Ihmiset pysyivät tyytyväisempinä, ja työnantajana hän sai Vitaliyan ohella siitä osuutensa kunnioituksena. Ei pelonsekaisena, vaan aitona sellaisena. Ei huono.

Yksi juhlijoista pisti kuitenkin silmään. Bauta-asuun verhoutunut vieras ei ollut riisunut maskiaan muiden joukossa, vaan seisoi jännittävänä, tummana hahmona katsomassa alan toisella reunalla hurmion vallassa kiitäviä valssaajia. Tuolla ei ollut avecia matkassaan, ja keskustelut muiden kanssa tuntui jäävän lyhyiksi. Valkoisen hansikkaan verhoama käsi kaatoi välillä juotavaa maskin viiston reunan alta, ja katosi sitten taas pitkän viitan uumeniin. Kangas viisti maata, ja peitti allaan piilottelevan vierailijan täysin. Iivarilla, kuten kenelläkään muullakaan, ei ollut hajuakaan kuka tuo anonyymi oli. Aluksi vahvana vaihtoehtona oli ollut Clave, mutta pehtoori olikin paljastunut puolilta öin täyden jokerimaskin alta. Ilona oli veikannut Moiraita, mutta Amelie tyrmäsi ehdotuksen huomauttamalla että poika (alaikäinen, mutta omatpa olisivat traumansa) oli lyhyempi, ja toisekseen tuo sekava nuori löytyikin kasvojenpaljastuksessa yllättävän tyylikkään asuvalinnan alta.

Pohdinnan aikana katse unohtui tuijottamaan kankaiden piilottelemaa kysymysmerkkiä. Nimenomainen huomasi orkesterin takaa polttelevat silmät, ja käänsi oman katseensa vastaan.
Tullessaan paljastetuksi Iivari hätkähti kuin sähköiskun saaneena niin että kahvilikööriä loiskui silkkitakin reunalle. Hän sadatteli suruitta sekä ruotsiksi, suomeksi että latviaksi pyyhkiessä arvokangasta kuivaksi. Kun tuo nosti katseensa takaisin ylös, oli bauta kadonnut.

Iivarilla oli ikävä aavistus, mutta tuo työnsi sen taka-alalle, keskittyi jälleen vierellään istuvaan Ilonaan. Silti jokaisessa varjossa tuntui olevan silmäpari häntä varten.

Far away, long ago
Glowing dim as an ember
Things my heart used to know
Things it yearns to remember

Zen

Pitkänokkapokkaa

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Iivari tuijotti koiraa. Koira tuijotti takaisin. Kummankin kasvoilla oli sama, alentava, pistävä katse: käynnissä oli selkeästi sanaton taisto siitä kumpi murtuu ensin. Kumman silmät väistivät ensimmäisenä, kuka olisi tahdoltaan heikoin? 

Iivarin matka kirjastoon oli katkennut herrainkabinetin kohdalla, kun hänen silmiinsä särähti anteeksiantamaton näky: kalliilla kullatulla parisohvalla makoili koira. Tuo saastainen otus levitteli syöpäläisiä ja pitkiä karvojaan huonekalun käsinkirjotulle pinnalle, ja sen pitkät kynnet ja kuolaava suu olivat valmiina tuhoamaan loputkin kallisarvoisesta esineestä. Mies ei saanut järkytykseltään sanaa suustaan röyhkeän elikon katsoessa häntä pitkää kuonoaan pitkin kuin olisi itse isäntä taloudessa. Ilme ei värähtänytkään, vaikka vastaanottavat silmät koittivat antaa samalla mitalla takaisin.

Lopulta Iivarin oli myönnyttävä häviöön silmäpainissa. Turhautuneena tuo murahti, marssi koiraa kohti ja läiskytti käsiä yhteen, täysin tuloksetta: tuntui että hän oli vain kirppu turkissa, ärsyttävä mutta harmiton. Ei reagoimisen arvoinen.

“Hus, painuhan siitä!” Ei reaktiota. Myöskään äänenkorotus ei auttanut, sillä eläin oli selkeästi löytänyt oman paikkansa. Kuin kuittaillakseen hätistelijälleen se vain haukotteli niin että kapea kita paistoi, asettelipa vielä itsensä vähän paremmin takamuksensa arvoiselle sohvalle. Se jos mikä sai Iivarin hermostumaan. Mies kiristi ilmettään lisää, jos vain mahdollista, ja tarttui vinttikoiran luisevaan takamukseen nykiäkseen otuksen lattialle. Vaikka kolhot, tuntemattomat sormet suorastaan kaivautuivat turkkiin ja sen alla piilottelevaan ohueen nahkaan, ei pitkäkuono tarjonnut hampaita: olisikin. Sen sijaan se jatkoi loikoiluaan välinpitämättömänä, kuin ignooraten korvassaan surisevan kärpäsen. Iivarin oli kerättävä kaikki vähäiset voimansa saadakseen riuhtaistua passiivista vastarintaa tekevä 40 kg edes puoliksi lattian puolelle. Vasta silloin ylimielinen koira suostui luomaan toisen katseen häirikköön, huokaisten ja loputkin ruumistaan lattialle tiputtaen. Iivarin korvia särki kuulla, kuinka kynnet rapisivat puuta vasten. Kuka korvaisi kaikki naarmuuntuneet pinnat?

Vitaliyalla oli aina vastaus kaikkeen, ja hänet Iivari tapasi alasalista annettuaan ensin jäätävän “tämä ei jää tähän”-katseen kirppukasalle. Miehen tietämättä koira oli kiivennyt takaisin sohvalle heti kaksijalkaisen kadotessa käytävään. Typerät ihmiset.

“Miksi toisen kerroksen kabinetissa makaa rakki sohvalla?” Iivari jylisi alustamatta kysymystä sen enempää. Vitaliya ei vaivautunut edes laskemaan katsetta kirjasta vastatessaan yksioikoisesti “koska se on minun koirani.” Hän oli jo ikävän tottunut ovellaan vihaisena myrskyävään von Hoffréniin: tästä oli tulossa jo selkeä tapa kirjoittamattomine sääntöineen.

“Ja ennen kuin kysyt mistä lähtien,” Vitaliya jatkoi ennen ennakoimaansa ryöpytystä, “niin eilisestä. Clave haki sen pyynnöstäni Raunasta.”

Hiljaisuudesta päätellen Iivari joko mietti vastaustaan, tai vaihtoehtoisesti vain osoitti mieltään pitämällä suunsa kiinni. Jälkimmäinen oli luultavasti todellinen vastaus, mikä ei Vitaliyaa tietenkään haitannut. Laiskasti hän käänsi sivua ja antoi toisen marinoitua vielä muutaman luetun rivin verran ennen jatkoa.

“Vasili on rauhallinen, siisti ja hiljainen, eikä siitä tule olemaan vaivaa sinulle, ellet itse ole sitä sille.”

Ai ei ollut vaivaa vai? Olikohan neiti Dzelzain itse koskaan kokeillut saada vasikankokoista koiraansa alas sohvalta? Iivari murahti enemmän itselleen kuin ystävälleen, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Välillä tuntui nimittäin vahvasti siltä, että Vitaliya teki tarkoituksellisesti toisen elämästä hankalampaa kuin se on. Naisen pitäisi keksiä itselleen harrastuksia. Mieluiten sellaisia, jotka eivät ärsyttäneet Iivaria. Koira ei ollut sellainen.

“Kunhan se pysyy poissa huonekaluilta” oli keskustelun tyly lopetus, kun mies kääntyi puoliksi lannistettuna ovella. Toteamukseen sisältyi selkeä ehto sekä vihjaus, ettei keskustelu suinkaan ollut vielä tässä. Iivari ei pitänyt koirista, noista haisevista, äänekkäistä ja likaisista vouhottajista jotka läähättivät kaikki lasipinnat huuruun ja toivat ärsyttävän korkean energian mukanaan. Niiden ainoa hyvä puoli oli tottelevaisuus: sopiva annos nöyryyttä ja palvelualttiutta, samaan tapaan kuin hyvällä palkollisella. Ja tuo ominaisuus Vitaliyan piskista — Vasiliko sen nimi oli — tuntui puuttuvan tyystin. Jos Iivari jostain ei pitänyt, se oli niskoittelu. Hänelle ei väitetty vastaan. Piste.

Kävellessään käytävää pitkin takaisin Iivari erehtyi katsahtamaan kabinettiin. Koira makasi taas samalla paikalla lehtikullatulla sohvalla, katsoen uhmakkaasti miestä jumalattoman pitkää kuonoaan pitkin.

Zen

Hän yli rajan kulkee





Kun kulki loppuun marraskuu, kävi käsky mennä
Nyt päällä järven jäätyneen hän katsoo ikuisuuteen
Ja näkee taivas, näkee kuu
Hän yli rajan kulkee


Antony Parviainen – 1939

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Vitaliya istui kuuliaisesti massiivisen työpöydän toiselle puolen. Ilme naisella oli yhä kuitenkin epäileväinen, eikä ihmekään. Hän oli juuri seurannut tovin Iivarin raivoisasti päättynyttä yksinpuhelua ja saanut melkein kirjasta otsalohkoon, joten kulmat saivat syystäkin olla vähän kurtussa. Selityksen olisi parasta olla hyvä.

Iivari kumartui hetkeksi näkymättömiin. Vitaliya kuuli vain avaimen kääntyvän lukossa, kun mies avasi yhden suurista alalaatikoista. Hetken aikaa ilman täytti vain paperien kahina, etsimisen äänet, kunnes lakanaakin kalpeampi Iivari nousi takaisin ylös. Sormen nuolaisu, sivujen selaamista. Kirjanen oli pieni ja vanha: sen kellastuneista sivuista nousi kirjaston tuoksu.

Kirja käännettiin Vitaliyan eteen oikealle aukeamalle. Pitkä, luinen sormi osoitti päivämääräotsikkoa. Nainen nojautui lähemmäksi ja siristi silmiään: hänellä ei ollut tapana kuljetella yöpuvussaan lukulaseja, ja käsiala oli kapeaa sekä koukeroista.

“15.2.1714
Perääntyminen jatkuu. Napuen puolelta on talonpoikia liittynyt joukkoihin, sivistymättömiä mutta innokkaita. Kovin toiveikkaana en ole, kuuleman mukaan Golintsynin miesvahvuus on kaksi kertaa suurempi kuin meillä, ja tykkejä on puhuttu olevan ainakin kymmenen. Meillä on yksi haupitsi eikä miehiä ole paikallisvahvistuksellakaan yli viittä tuhatta, jos sitäkään.

Puhuvat että huomenna venäläiset iskevät. Emme ehdi perääntymään tarpeeksi nopeasti, jäimme Laurolaan asemiin. Armfelt luottaa strategiaan, joten niin luotan minäkin.”

Vitaliya nosti katseensa rintamamerkinnästä.
“Jos seuraavaksi väität tämän olevan sinun päivyrisi, kuten varmasti teetkin, en tiedä mitä voin vastata väittämättä sinua harhaiseksi.”
Iivarin olemus oli jäyhä, aavistuksen tuskastunut. Hänen aikeensa oli selvästi arvattu.
“Katso ensimmäistä sivua.”
Vitaliya käänsi pikkuisen kirjan alkuun. Sen ensimmäisellä keltaisella lehdellä luki tutulla käsialalla “Ivar August von Hoffrén”.
“Luulin aina että nimesi on vain Iivari.”
“Iivari Aukusti osoittautui myöhemmin kätevämmäksi.”

Jälleen tuttu, vaivaantunut hiljaisuus painosti kaksikkoa. Vitaliya ei tiennyt miten jatkaa loukkaamatta toista, eikä Iivari osannut järkeillä puheitaan uskottavasti.
“Sano edes mielikseni uskovasi.”

Ala-aulasta kantautui kaappikellon kolme kumeaa lyöntiä. Vitaliya selasi takaisin lukemansa merkinnän kohdalle.
“Miksi seuraava päivämäärä on vasta 15.8.1715?”
“Koska 16.2.1714 kuolin.”

Jos hiljaisuuden voisi muuttaa materiaksi, se olisi nyt niin raskas että muodostuisi musta aukko. Vitaliyan katse muuttui entistä epäilevämmäksi, ja Iivari kiirehti paikkaamaan sanojaan. Hetkeksi hänen voipunut olemuksensa tuntui saavan hieman kipinää.

“Tai ainakin tavallaan. Melkein. Joka tapauksessa, intoa kirjoittaa päiväkirjaan minulla ei sen jälkeen enää hetkeen ollut.”

Vitaliya kohotti toista kulmaansa. Se oli kehotus jatkaa puhumista, sanaton keino kertoa “vakuuta minut”.

“Golitsynin miehet todellakin hyökkäsivät seuraavana päivänä. Olin karoliinijoukkojen ratsuväessä, hyvässä asemassa vähän kauempana eturintamasta, eskadroonan toisella rivillä. En osaa kuvailla sitä päivää, en sellaiselle joka ei ole koskaan joutunut taistelemaan henkensä edestä. Siinä ei ole mitään uljasta eikä rohkeaa. Sitä vain selviytyy selviytymisen jälkeen onnenkantamoisilla, rämpii tunnista toiseen, toivoo jaksavansa pitää itsensä hengissä kunnes kaikki olisi ohi. Väsyt, raajojasi särkee, suusi on kuiva, sydän hakkaa, varusteet painavat, tapat ettet tule tapetuksi. Sama limbo taistelusta toiseen.
Jaksoin pitkään, pidempään kuin olisin arvannut. Lopulta seinä nousi kuitenkin eittämättä vastaan. Venäläisiä oli liikaa, meitä liian vähän, ja jossakin vaiheessa vain tajusin että sieltä ei enää kotiin lähdettäisi. Ehkä tunne on samanlainen kuin ei jaksa pysytellä enää veden pinnalla, vaan antaa vain itsensä upota, en tiedä… Joka tapauksessa muistan vain kuinka valuin alas satulasta tuskan saadessa silmäni säkenöimään. En edes tiedä, oliko minua ammuttu vai pistetty.
Makasin siinä selälläni, katsoin harmaata talvitaivasta. Minua tallottiin ja tönittiin, mutta en välittänyt. Ajattelin vain, että jos jaksaisin pysyä tajuissani tarpeeksi pitkään, joku hakisi minut pois. Muistelin… Muistelin vaimoani. Helenaa. Hän oli raskaana…”

Iivari piti ryhdistäytymistauon, jonka Vitaliya tunnisti tuon edelliseltä avautumiskerralta. Se enteili aina suuria paljastuksia — aivan kuin siinä ei olisi ollut paljastusta tarpeeksi, että Iivari oli ollut joskus noin lähellä aivan oikeaa, normaalia perhe-elämää. Lämpimät tunteet eivät olleet ensimmäinen asia mikä tuota miestä ajatellessa tuli todellakaan mieleen: ennemmin Vitaliya näkisi jopa itsensä naimisissa kuin toisen, ja sekin oli äärimmäisen epätodennäköistä, ellei mahdotonta. Tarina alkoi kuulostamaan aina vain kauempaa haetulta.

“Kauanko makasin siinä, en tiedä. Muistan kuinka pilvet väistyivät tähtitaivaan tieltä. Kylmäsi. Kenttä oli hiljennyt, pakkanen kiristyi. Siinä vaiheessa ymmärsin, ettei kukaan tulisi hakemaan minua. En koskaan pääsisi kotiin. En koskaan enää näkisi Helenaa. En saisi ikinä tavata ainoaa lastani. En istuisi koskaan omassa kirjastossani, en maistaisi yhtään uutta viiniä. Ei enää konserttoja, ei metsästysretkiä. Se kaikki oli nyt ohi.
Kipu ja kylmä vaihtuivat lämpimään uneliaisuuteen, ja tiesin ettei se enteillyt hyvää. Olisin tahtonut vain ummistaa silmäni ja nukahtaa, mutta en saanut mielestäni kaikkea minkä menettäisin. Kaikki se kaunis mitä elämässäni oli ollut ja mistä en saisi koskaan uudestaan nauttia.”

Hetken aikaa Iivarin katse lasittui, aivan kuin tuo katsoisi jonnekin kauemmaksi kuin pöydän kiiltävää pintaa. Vitaliya ei hoputtanut, vaikka paloikin halusta kuulla lisää. Hän koitti ojentaa ymmärtävästi kätensä, ottaa vaaleista sormista osaaottavasti kiinni, mutta mies nykäisi otteensa kauemmaksi. Ei nyt.

“En ole koskaan ollut hengellinen, mutta sinä iltana minä rukoilin. Katsoin taivaan tähtiä ja rukoilin koko elämäni edestä. En tahtonut kuolla, en vielä. Olin valmis tekemään mitä tahansa jotta voisin matkustaa takaisin Turkuun. Mitä tahansa.

Pyyntöni kuultiin. En tosin edelleenkään jaksa uskoa että on olemassa ketään harmaahapsista taivaanukkoa jota liikuttaisi yksittäisen maan matosen murheet, mutta jotakuta ainakin onneksi kiinnosti. Kuulin askeleita lumella, vaatteiden kahinan kun joku kyykistyi viereeni. En jaksanut kääntää päätäni, mutta ääreisnäkö paljasti pässinsarvisen miehen.

Muistaakseni kysyin, oliko hän enkeli vai demoni. Ei ollut kumpikaan. “Uskotko sinä tuollaiseen mustavalkoiseen potaskaan”, niin minulta kysyttiin, vastasin kieltävästi. En uskonut. Olin vain epätoivoinen.
Hän tarjosi minulle vaihtokauppaa: pääsisin kotiin, jos lupaisin tehdä palveluksen takaisin. “Se ei ole suuri työ,” sarvipää vakuutti, “toteutat sen sitten myöhemmin paremmalla ajalla.”
Mitä olisin voinut tehdä? Ehdotus oli hämärä, mutta sillä hetkellä olin valmis antamaan mitä tahansa elämästä. Usva peitti näkökenttäni ja puhe kuului kaukaa: tiesin olevani lähdössä. Kipukin oli kadonnut.
Ainoa mitä enää tunsin oli hyväksyvä nyökkäykseni, ennen kuin kaikki pimeni. En ymmärtänyt mikä oli azura, joka minusta tehtäisiin: ikuinen elämä, rikkomattomat valat, ne kaikki olivat vain sanahelinää sillä hetkellä.”

Vitaliya ei mahtanut sille mitään, epäilevälle tuhahdukselle. Hänen ei ollut tarkoitus, ei varsinkaan nyt kun tahtoi kuulla tarinan loppuun. Ehkäpä Iivari ei huomannut mitään?

Se oli toiveajattelua. Miehen katse synkkeni ja kiristyi paljonpuhuvasti.

“Luuletko että keksin kaiken päästäni? Että olen hullu?”
“Ei, et, mutta ehkä sinun oikeasti pitäisi päästä nukkum—” “Nukkumaan? Niin, hyvähän sinun on! Tiedätkö miltä tuntuu olla kirjaimellisesti kuolemanväsynyt? Tiedätkö miltä tuntuu katsoa sivusta miten aika vyöryy, ja toivoa että ehkä tällä vuosisadalla saisit olla rauhassa? Minä olin väsynyt jo ennen kuin isovanhempasi syntyivät, ja olen sitä myös monta sukupolvea jälkeesi!”

Nopealla nyökkäyksellä Vitaliya osoitti ymmärtävänsä, vaikkei kyllä oikeasti ymmärtänytkään. Hän katsoi toisen kylmänkiihkeisiin silmiin, etsi niistä merkkejä selväjärkisyydestä. Iivari ei pystyisi sanomaan mitään mikä saisi tuon ystävän uskomaan kaiken sen todeksi: se ei vain yksinkertaisesti voinut olla. Ehkä miehen omassa päässä, muttei tässä konkreettisessa, tiettyjä fysiikan peruslakeja noudattavassa maailmassa. Kukaan ei pysty pakenemaan kuolemaa, ei varsinkaan näin pitkään. Se oli fakta.
Vitaliya koitti saada toisen tyyntymään kysymällä tarinalle jatkoa.

“Tietenkin suostuin sopimukseen. Verivalan jälkeen — se oli helppo toteuttaa ottaen huomioon kuinka pitkään makasin ilman muuta tekemistä kuin vuotaa hitaasti kuiviin — kaikessa yksinkertaisuudessaan nousin ylös. Yksin. Kävellessäni hiljaisuuden keskellä en voinut olla katsomatta kaikkia niitä kuolleita miehiä ja hevosia: olisin voinut olla yksi heistä, mutta en ollut.”
“Etsitkö vaimosi? Löysitkö hänet?”

Iivari hymähti ilman aitoa ilon häivähdystäkään.

“Etsin, ja löysin pelkän haudan. Helena oli kuollut lapsensaannissa muutamaa viikkoa ennen paluutani. Tytär meni mukana.”
“Voi ei…”
“Ironista, eikö? Ainoa syyni jatkaa elämää oli poissa, ja minä olen täällä jumissa edelleen.”
“Mitä sitten tapahtui?”
“No, miltä näyttää?” Iivari ärähti. “Olen olemassa. Seuraan sivusta kuinka ihmiskunta hiljalleen ajaa itsensä tuhoon. Tiedätkö miten pitkäveteinen ikuisuus on?”

Ei Vitaliya tiennyt, eikä hän ollut varma tiesikö Iivarikaan. Ei lady ehkä sisimmässään täysin tyrmännyt kertomusta: mistäpä sitä oli päättämään, mikä oli mahdollista ja mikä ei. Tämä vain kuulosti niin kovin yliampuvalta — Iivaria tyynnyttääkseen hän vakuutti uskovansa, ymmärtävänsä, mutta pani mieleensä etsivänsä todisteita ennen kuin suostuisi antamaan seuraavan kerran mielipiteensä.

“Onko Helenasta kuvaa?”
Iivari katsoi ystäväänsä tuimasti, nousten ylös sen merkkinä että keskustelu oli lähestymässä loppuaan.
“Hänestä maalattiin huono muotokuva, mutta sitä tuskin on enää olemassa.”
“Aivan. Ja olitte kirjoilla Turussa? Synnyitkö siellä?”
“Mikä kyselytunti tämä on olevinaan?”
“Saan kai kysyä?”
“Hyvää yötä.”

Vitaliya koitti tavoittaa katsekontaktia saadakseen miehen jatkamaan vielä hetken, mutta ei ehtinyt ennen kuin Iivari oli jo kadonnut käytävän pimeyteen yhdessä pellavapaidan hulmahduksessa.

Yöasuinen nainen jäi istumaan toisen työhuoneeseen. Hän katsoi mietteliäänä tyhjää käytävää ennen kuin kumartui päiväkirjan ylle ja käänsi ensimmäiselle sivulle. Keskustelun jälkeen hänellä olisi suorastaan velvollisuus lukea kirjasta lisää, eikö vain?

Zen

Dzelzainin unettomat

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Dzelzainin linnan käytävät olivat korkeat ja kolhot. Askeleet kaikuivat niillä lukuisista seinävaatteista huolimatta aavemaisesti jo päivisin, saati sitten yösydännä. Mielikuvitus lähti helposti laukalle.

Paitsi jos oli sippi, siis tosi sippi. Silloin aivokapasiteetti riitti juuri ja juuri liikuttamaan yötohvelia toisensa eteen kaatamatta koko huojuvaa tornia. Tämän puolittain yövaatteissa hiihtävä tornin oli nimeltään Iivari, silmät ristissä työhuonettaan kohti mateleva luhistuva ihmisraunio joka olisi myynyt sielunsa kunnon yöunista. Pyörittyään ensin tuntitolkulla untuvatäkeissään hän olisi ehkä ollut valmis myös vaikka ensimmäisen asteen murhaan pelkästä koiranunesta. Ihan mistä tahansa mikä laskettaisiin levoksi. Torkuista, nokosista, vaikka sitten vain haaveunista. Pienestä hetkestä ilman jatkuvasti mylläävää tajunnanvirtaa.

Iivari istuutui tummapuisen työpöydän ääreen ja nojasi käsiinsä väsyneenä. Todella, todella väsyneenä. Normaalisti niin siististi aaltoilevat hiukset riippuivat suorina ja raskaina kuin pölyiset verhot, huivi roikkui puoliksi puettuna ja paidan kaulukset olivat miten sattuu. Yö oli edennyt jo pitkälle, jolloin Iivari von Hoffrén sai olla rauhassa niin resuinen ja säälittävä kuin itsensä vain ikinä tunsi: kun kaikki nukkuivat, pysyi ikuisena salaisuutena ettei hänkään aina jaksanut olla upea. Kaiken sen kankaan, kölninveden, hiustenhoidon ja karvanajon alla oli kuitenkin loppujen lopuksi aivan inhimillinen mies. Tavalliseksi häntä ei toki kehdannut kutsua.

Iivari oli nukkunut hyvin viimeksi ollessaan Siperiassa Efim Artunovin vieraana, ja siitä oli jo yli puoli vuotta aikaa. Kummallisia shamanistisia istuntoja tuolla ei ollut ikävä, mutta sitä rauhaa ja hiljaisuutta kylläkin.
Ei tuota tosin nykyisinkään muu maailma valvottanut: Dzelzainin tilukset olivat niin laajat, ettei ollut pelkoa liikenteen melun valvottavasta vaikutuksesta. Ei, häntä valvotti aivan muut seikat. Synnynnäinen insomnia ei toki auttanut asiaa, mutta välillä Iivari pelkäsi menettävänsä järkensä valvoessaan yön toisensa perään. Kaikkensa tuo oli yrittänyt: maata sitkeästi haahkanuntuvaisessa pedissään; lukea paksuja paatoksellisia kirjoja; väsyttää ruumiinsa liikunnalla; tainnuttaa itsensä alkoholilla; mistään ei ollut kuitenkaan hiukkaakaan apua. Hän viettäisi loppuelämänsä ilman kunnon yöunia. Siitä olisi tulossa pitkä tie.

“Oletko harkinnut nuijanukutusta? Olen aika napakka iskemään, vaikka itse sanonkin.”

Iivari kääntyi katsomaan työhuoneensa ovelle, jonka karmia vasten nojaili tuttu, vastenmielinen hahmo. Kiharien, suorastaan villamaisten hiusten seasta puski kierresarvet, ja nahkakenkien sijaan puulattiaa vasten kopisivat tummat sorkat. Oli helppo ymmärtää mistä mielikuvat demoneista ja paholaisista olivat peräisin: todellisuus vain tuppasi olemaan kirjoitettuja taruja monimutkaisempi.

“Jätit minut pitkiksi ajoiksi rauhaan, mitä vailla olet siis nyt?”
Iivari loi synkän mulkaisun oviaukolla seisovalle olennolle, miehelle, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Sarvipää hymyili ikävään tapaansa, pudisti päätään.
“Luuletko että annan sinun olla sen jälkeen kun yritit shamaaniystäväsi avustuksella manata minut pois? Ei, vahdin ettet riko sopimustamme.”

Hetken aikaa Iivari oli heittämäisillään mustepullon vierailijaa kohden, kunnes rationaalisuus voitti tunnekuohun. Niin, sopimus. Hän ei ollut niitä lapamatoja jotka nielivät lupauksensa, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sen sijaan Iivari kiristi vain tuttuun tapaansa suupieliä, katsoi jopa osin syyttävästi kummajaista.
“Minä en tiennyt mihin sitouduin. Jos voisin perua kaiken, tekisin niin.”
“Mutta et voi. Niele se. Luuletko sitä paitsi ettenkö minäkin tahtoisi joskus päästä lepoon?”
Iivari hymähti. Hän ymmärsi kyllä. “Lepo” tarkoittaisi tässä yhteydessä paljon muutakin kuin kunnon yöunia, vaikka juuri niitä kolhokasvoinen mies oli sillä hetkellä eniten vailla.

Toiveikkaana Iivari ummisti silmänsä. Hän lupaili itselleen pässinpäisen hahmon olevan poissa kun avasi luomensa seuraavan kerran, mutta joutui pettymään karvaasti. Katoamisen sijaan käyräkinttu oli tullut vain lähemmäksi pöydän äärelle.
“Mennyttä ei voi muuttaa,” tunkeilija totesi ärsyttävän totuudenmukaisena. “Ja minua kyllästyttää seurata itsesäälistä rypemistäsi. Ole kerrankin kunnon mies!”
Pieni nauru päätti lauseen. Jos Iivarilla ei olisi ollut itsehillintää, hän olisi sivaltanut takaisin. Sitä hänellä kuitenkin ylpeydekseen oli, ja kaikkia mielihaluja vastustaen kasvoille vääristyi uupunut hymy.
“Joko olet solvannut tämän päivän osalta tarpeeksi? Minulla olisi tässä vielä paljon sääliä itselleni annettavana…”
 Iivari nousi ylös, antoi uhmakkaan katseen ja käänsi selkänsä keskittyäkseen kirjahyllyyn pöytänsä vieressä. Ei hän tietenkään oikeasti itselleen lukemista etsinyt, mutta tekosyy katsoa jotain muuta kuin toisen azuran kasvoja, se oli se kupletin todellinen juoni.

Silmäillessään muka kovin kiinnostuneena Systema Naturaen alkusivuja Iivari koitti parhaansa mukaan olla huomioimatta selkänsä takana kuuluvaa kopistelua, jonka tunnisti helposti sorkiksi maton ulkopuolella.

“Nyt kun tässä ollaan, niin pakko kysyä… Rakastitko vaimoasi oikeasti, vai olitko silloinkin pelkkä pateettinen, patologinen valehtelija?”
“ULOS! ULOS TÄÄLTÄ! PAINU HELVETTIIN!”
Carl von Linnén ensiteos lensi kaaressa kun Iivari linkoi sen huoneen poikki silmät salamoiden — se siitä itsehillinnästä. Kielen päällä oli jo monta hyvää ja painokelvotonta sanaa viestin tehosteeksi, kun raivopää huomasikin katsovansa keltaisten silmien sijaan oliivinvihreitä näköreseptoreita. Nuo kurtistuneet kulmat kuuluivat Vitaliyalle, joka katsoi ystäväänsä niin pöyristyneenä etteivät edes pupunnaamaiset tohvelit pystyneet pehmentämään ilmettä.

“Joko sinulla on todella, todella hyvä selitys, tai muuten vahdin henkilökohtaisesti että sinut kannetaan hihat solmussa sanatorioon.”
Iivari mittaili katseellaan yölampun valaisemia kasvoja. Niissä ei näkynyt tippaakaan huumoria: Vitaliya oli tosissaan. Raja oli nyt ylitetty. Ajatukset kimpoilivat valonnopeudella suuntaan ja toiseen, punnitsi vahingoltaan pienintä vaihtoehtoa. Oliko se totuuden kertominen, vai olisiko sittenkin parempi julistautua tasapainottomaksi hermoraunioksi? Iivari ei tahtonut lähteä minnekään, mutta avautuminenkaan ei tuntunut yhtään sen houkuttelevammalta. Toisaalta vaikka hän kertoisikin totuuden, oli suuri todennäköisyys ettei tuota uskottaisi kuitenkaan.

Alistunut huokaisu karkasi Iivarin kapeilta huulilta. Hän oli onnistunut välttelemään tätä hetkeä niin pitkään, että olihan se jo todennäköisyyksien puolestakin aika jäädä kiinni. Mies istuutui takaisin työpöytänsä ääreen, repäisi roikkuvan huivin kaulastaan ja viittoi Vitaliyan istumaan eteensä.
“Istu alas. Tästä tulee pitkä keskustelu.”

Zen

Illan viimeinen tanssi

Päivä oli jo väistynyt alkuyön pimeyden tieltä, kun Iivari vielä talutti Fred-oria pihan läpi kohti hallia. Muut olivat siirtyneet vapaa-ajalle ja knabstrupinkin olisi pitänyt olla karsinassaan syömässä iltaheiniään toisten hevosten tavoin, mikä selitti ehkä pilkkuhevosen hieman harmistuneen ilmeen. Se kuitenkin käveli uskollisesti omistajansa vierellä, leikitellen välillä höpsöön tapaansa kapsonin hihnalla. Iivari ei käynyt estelemään, kun Fred ikuisen lapsen innolla löysi itselleen virikkeitä vaikka keskellä autiomaata.

Oikeasti Iivarin suunnitelmiin ei ollut kuulunut myöhäinen harjoittelu, mutta eipä tuo ei ollut rehellisyyden nimissä keksinyt mitään muutakaan ajanvietettä. Hän ei tahtonut mennä sisätiloihin istumaan ja pyörittämään peukaloitaan: mikään ei inspiroinut. Kyllähän aina löytyisi paperitöitä ajantasalle pistettäviksi, piano odottaa yläsalissa soittajaansa, lukusalin sadat, ellei jopa tuhannet, kirjat lukijaansa. Kaikki oli kuitenkin tunnetasoltaan tasaisen harmaata, eikä Iivari löytänyt sillä hetkellä mielenrauhaa muusta kuin hevosista. Silloin hän pystyi orientoitumaan hetkeen: oli vain hän, ratsuoppilas ja suoritettava tehtävä. Ei ollut aikaa murehtia tai olla vihainen, ottaa ylipäätänsä paineita mistään mihin mies ei itse pystynyt vaikuttamaan.

Siinä ongelman ydin tuntui olevankin, vaikutuksen puutteessa. Iivari oli tottunut pitämään aina kaikki ohjat (kirjaimellisestikin) käsissään, eikä hän pitänyt siitä ettei pystynyt puuttumaan asioiden kulkuun. Tällä hetkellä villiori nimeltä Elämä tuntui riistäytyneen miehen otteesta ja rynnistävän villiä, hallitsematonta laukkaa kohti kallionreunaa… Oli siis kovin ymmärrettävää, miksi hän tahtoi saada eloonsa hetken järjestystä ratsujen kouluttamisen kautta. Pihamaa oli pimeä. Iivari ei voinut sille mitään, että hän huomasi kiihdyttävänsä askeleitaan ja vilkuilevan sivusilmällä varjoihin. Hän ei pelännyt pimeyttä, mutta ei voinut silti olla miettimättä, mitä kaikkea nuo mustat kulmaukset tähdettömän taivaan alla piilottelivat. Totuuden nimissä Iivari oli tuntenut olonsa viime aikoina uhatuksi, vainotuksikin jopa. Nytkin niskassa tuntui ikävä kutina siitä, ettei pari ollut yksin liikkeellä — typerä, häiritsevä ajatus ei jättänyt miestä rauhaan.

Iivari huokaisi helpotuksesta vasta päästyään lämpimässä valossa kylpevään halliin. Raskaat puuovet sulkivat kolahtaen mustan yön maneesin seinien ulkopuolelle. Fred kuopsutteli kellertävää hiekkaa ja nosteli ylähuultaan aromeja maistellen, lähtien hieman vastahakoisesti seuraamaan sinitakkista ohjaajaansa. He kulkivat suurella ympyrällä, hakivat yhteistä säveltä. Kristallit loivat kimmeltäviä valopilkkuja vaaleille seinille, ja oria tuntui kiinnostavan enemmän katsella tuota kaunista ilmiötä kuin harjoitella. Mielentila sopi Iivarille paremmin kuin hyvin: hän joutuisi itsekin keskittymään saadakseen pilkkupyllyn mukaan treeniin.

Vartin kuluttua kaksikko jo keinutteli yhdessä laukan tahteja, mies hevosen rinnalla hypähdellen. Iivarin katse oli keskittynyt, kuten myös orin: Fred huiski sidotulla hännällään koittaessaan kasata laukkaa niin ylös kuin kykeni, pärskähteli suurten lihasten pumpatessa painopistettä yhä alemmas ja taaemmas, enemmän ja enemmän. Hiljaisena päämääränä Iivarilla oli opettaa knabstrup vielä tämän vuoden puolella terre á terreen, ja tällä hetkellä tavoite näytti erittäin toteuttamiskelpoiselta. Mies hymyili naputtaessaan puuraipalla ilmaan rytmiä kuin kapellimestari: Fred vastasi jokaiseen pyyntöön, seuraten tahtipuikon pienimpiäkin suunnanmuutoksia. Mikä mahtava, upea ori. Askel, askel, askel, ylös, ylös, hienoa!

“Näen kaiken, prima ballerina.”Iivarin suupielet tipahtivat kuin joku olisi päästänyt ilmat hänen kasvoistaan pihalle. Mies pysähtyi, ori kuuliaisesti ohjaajaansa peilaten teki samoin. Kumpikin katseli ympärilleen, käänteli päätään, kaksijalkainen suorastaan vauhkona. Hän ei nähnyt ketään. Missään. Ei areenalla, ei parvella, ei ovilla. Niskakarvat olivat kuitenkin pystyssä kuin kissalla pistoksissa, suu oli kuiva. Ei taas! 

“Mene jo pois! Ei minua tarvitse vahtia kuin lasta,” Iivari ärähti kovaan ääneen tyhjälle hallille. Fred katseli hieman epäileväisenä tuota: huutiko mies hänelle? Kukaan ei vastannut. Iivari tunsi vihan piikkien pistelevän ihoaan: hetken aikaa hänellä oli ollut mukavaa, ennen kuin kaikki oli taas luhistunut kasaan. Kolkkahatun strutsinsulat suorastaan tärisivät kiihtymyksestä. Valtakunta mielenrauhasta.

Zen

Lopussa on alku

“Icarus vaikersi ja käski minun painua helvettiin.”

Vitaliya Dzelzain
Tiluksien omistajatar

“Tarvitseeko minun tietää jotain?”
Vitaliya seisoi kädet puuskassa tammisen työpöydän edessä. Hänen silmissään oli se tuttu kiilto: kysymys oli ennemmin naamioitu pyyntö. Käsky. Veistoksellisen jylhillä, jopa maskuliinisilla, kasvoilla oli mielenkiintoinen yhdistelmä uteliaisuutta, nenäkkyyttä ja huolta. Burgundinpunaiseen pukuun pukeutunut nainen ei aikonut päästää työpöydän ääressä surkeana nuokkuvaa Iivaria livahtamaan tilanteesta, se oli selkeää.

“Surkea” oli adjektiivi jota harvoin mieltäisi Iivarin kaltaiseen mieheen, mutta sitä tuo toden totta sillä hetkellä oli. Perisuomalaisen kaikki-hyvin-ei-tarvitse-auttaa-maskin alla oli kuin olikin aivan normaaleilla, inhimillisillä tunteilla varusteltu reppana, joka nuokkui pöydän ääressä kasvot hämähäkkimäisen kelmeisiin käsiin hautautuneena. Hänen rakastama Hennesyn konjakki oli lohduttanut jo useamman lasin verran, ehkä enemmänkin: hämärässä huoneessa leijui vahva alkoholin katku.

Iivari ei noteerannut edessään seisovaa naista. Kynttelikön lämpimässä lepatuksessa Vitaliya näki ystävänsä edessä tutun paperin: kirje, jonka Icarus oli lähtiessään jättänyt ja jonka muuan utelias perijätär oli aivan vahingossa sattunut lukemaan… 
“Liittyykö tämä Icarukseen?”
Arvattavasti Vitaliya ei saanut vastausta, mutta Iivarin salamannopea mulkaisu sormiensa lomasta kertoi tarpeeksi. Herranjumala, kylläpä hänen silmänsä verestivät. Oliko mies umpihumalassa vai itkenyt? Jos sielun tilalla on jääkalikka, pystyikö silloin niinkin inhimilliseen suoritukseen kuin nyyhkimiseen? 
“Mitä on tapahtunut?”
Vitaliya koitti parhaansa mukaan varoa paljastamasta lukeneensa kirjeen omin luvin. Hän haki kasvoilleen ymmärtäväistä ilmettä, nojautui hieman lähemmäksi viinankäryn nollapistettä. 
“Olen typerä, niin typerä…”
Mumina piiloutuneilta kasvoilta vaivoin, kun Iivari pudisteli päätään ja lysähti huonompaan ryhtiin kuin mihin Fric laiskimmilla päivilläänkään pystyisi. Mustat hiukset roikkuivat likaisina ja valkoisella paidalla oli tahroja. Vitaliya nyrpisti nenäänsä heilauttaessaan aamulla manikyroitua kättään kirjeen päällä.
“Kerrotko jo vihdoin mistä tässä kaikessa on kyse? Tiedän että viesti on Icarukselta.”

Iivari kohotti väsyneen katseen käsistään: hän näytti silmäpusseineen aivan basset houndilta. Hetken aikaa kaksikko katsoi toisiaan, arveli tilanteen laatua, mittaili mihin se johtaisi: Vitaliya oli täysin valmistautunut käyttämään kaikki suostuttelijanlahjansa tyydyttääkseen tiedonjanoaan.
“Niin on. Icarukselta.”
“Miten hän sai sinut noin tolaltasi? Haukkui hevosesi?”
Iivari hymähti kalsealla sävyllä hevoskommentille.
“Ei…”

Toviksi hiljaisuus peitti huoneen alleen. Vitaliya suorastaan näki kuinka ajatukset poukkoilivat Iivarin huuruisessa päässä, puntaroivat seuraavia sanojaan. Vaikka itsekehu olikin pahasta, tiesi Vitaliya ettei hänen ihmistenlukutaitoa parempaa ollut koko tontilla, ja näinpä hänen olisi parasta luottaa siihen ja sen kehotukseen antaa miehen hakea lauseitaan rauhassa.

Oli syy sitten alkoholin, kurjan mielentilan, liian pitkään yksin kannetun salaisuuden tai kaikki kolme yhdessä, katuisi Iivari seuraavaa möläytystään varmasti aamulla.
“Rakastin häntä niin paljon.”

Boom. Pommi oli pudotettu. Tätä vaihtoehtoa Vitaliya olisi viimeisenä odottanut. Olemattoman sekunnin ajan aina sanavalmis Dzelzainin suvun viimeinen hedelmä jäi sanattomaksi, kunnes hän sai tilanteen ohjat takaisin käsiinsä.
“Mutta entä Nina…?”
“Luuletko että Nina oli ensimmäinen kenestä välitin?! Ehkä viimeinen kyllä, joo…”
Iivari kaatoi viimeisetkin laskeutuneet konjakinrippeet lasiin ja kumosi juoman kurkkuunsa ennen kuin oli henkeäkään ehtinyt vetämään. Vahva juoma sai miehen puistelemaan, mutta myös jatkamaan.
“Olimme silloin nuoria ja tyhmiä, lähinnä tyhmiä…”
Hetken ajan Iivari keräsi ajatuksiaan ja rohkeuttaan, kunnes selkeästi päätti avata tulvapadot. Ehkä hän kaipasi ripittäytymistä, ehkä oli vain känniääliö. Joka tapauksessa Vitaliya saisi informaatiota enemmän kuin osasi pyytääkään.

“Tapasimme kadettikoulussa, ja myöhemmin jopa kuuluimme kumpikin marsalkka Magnus Stenbockin johtamaan ensimmäiseen jalkaväkirykmenttiin. Karoliiniaika oli kaikesta huolimatta parasta aikaa elämässäni, ja Icarus oli ensimmäinen oikea ystäväni: hänen kanssaan kaikki tuntui hyvältä. Niinkin hyvältä, että päätimme jatkaa aina yhdessä, ajasta ikuisuuteen. Siitä en nyt puhu tarkemmin, mutta sanotaanko että en ollut koskaan tuntenut haluavani jakaa elämääni kenenkään kanssa ennen Icarusta ja sen päätöksen tekeminen ei ollut helppo. Ja… no, tiedät kyllä, olimmehan me aika läheisiä…”
Iivari epäröi, jolloin Vitaliya salamannopeasti hymyili ja nyökkäsi kannustavasti saadakseen toisen jatkamaan puhettaan.

“Ongelma oli vain siinä, että minä en pitänyt muista ja pidin myös huolen etteivät muut pitäneet minusta. Sen sijaan Icarus oli sellainen helvetin väkkärä, hän hurmasi kaikki charmillaan ja hauskoilla jutuillaan. Tunsin oloni hirviöksi kaunottaren seurassa: välillä kävi turhankin selväksi, että olimme kuin yö ja päivä. Huomasin pian olevani mustasukkainen, mutta en voinut tehdä sille mitään, sillä pelkäsin liikaa paljastavani suhteemme. Siihen aikaan se olisi tiennyt loppua urallemme: jos olisimme olleet merkittävämpiä henkilöitä, suhde toiseen mieheen oltaisiin voitu painaa ehkä villaisella. Meidänkaltaiset tuntemattomat kadetit sen sijaan… En halua edes ajatella.

Me siis salailimme. Minua se ei haitannut, mutta sen sijaan Icaruksen kevytkenkäisyys kaihersi. Hän ei ymmärrettävästi kertonut kenellekään minusta, ja aina kun olimme viihteellä, kaikki tuntuivat piirittävän ja ihailevan häntä — niin naiset kuin miehetkin. Olen satavarma etten pelkästään kuvitellut Icaruksen flirttailevan aina muille takaisin: hän väitti sen olevan viatonta ajanvietettä, mutta voitko kuvitella miltä se tuntui seurata sivusta? 

Eräänä iltana istuimme tuopilla, kun seuraamme lyöttäytyi ratsuväen Johan. Olin ollut aina hieman kateellinen hänelle. Tahdoin itsekin ratsuväkeen, ja Johan oli kaikkea mitä halusin olla: kasvot kuin Adoniksella ja muutenkin komea, taitava ja nopea ratsastaja, loistava sekä kurinalainen, aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun Johan poistui seurastamme ja Icarus pian perässä mukamas asioilleen, epäilykseni heräsivät. Toivoin että olisin ollut väärässä ja vain vainoharhainen, mutta kuin näin heidät yhdessä tavernan takakujalla… Mieleni olisi tehnyt juosta väliin ja potkaista kumpaakin, mutta harmikseni malttini piti ja poistuin sanomatta sanaakaan, rypien itsesäälissä ja hekumoiden miten kostaisin petoksen unelmissani.

Seuraavana aamuna olimme kaksin hakemassa täytettä ruutisarviin, kun rohkaistuin ja puhuin aiheesta varovasti. Kerroin mielestäni täysin syystä ja asiallisesti, miltä tuntui seurata vierestä hänen flirttailuaan muille. Saatoin ehkä hieman kiivastua kun muistelin edellistä iltaa, mutta en silti ymmärrä miten nopeasti olimme ilmiriidassa. Emme välittäneet lopulta lainkaan kuullaanko meitä kun herjasimme toisiamme, ja pahasti herjasimmekin. 
Icarukselta meni siinä vaiheessa kuppi totaalisen nurin. En ole koskaan nähnyt sen miehen kasvojaan niin vihan vääristäminä kun hän kohotti oikean nyrkkinsä ja iski sen suoraan keskelle kasvojani, eikä vain kerran. Yritin töniä Icaruksen pois, lyödä takaisin, mutta olin vietävänä kuin märkä rätti. Olin niin vihainen: jos jollakulla oli oikeus pörröttää kenenkään tukkaa niin minulla, petetyllä, mutta sen sijaan sainkin vain lisää turpaani.”

Iivari piti tauon. Hänen katseensa lasittui, aivan kuin hän katsoisi edessään olevan kirjeen sijaan kauas menneisyyteen, keräsi selkeästi rohkeutta jatkaa. Vitaliya tiesi olla hiljaa ja antaa miehelle tilaa järjestellä sanojaan: hän aisti kertomuksen seuraavan osan olevan kaikista raskain.

“Minä suutuin, suutuin niin maan perkeleesti etten muista ikinä käyneen. Edes se kun sain Fricin kiinni heinävarastossa polttamisesta ei vedä vertoja sille raivolle mitä epäreiluudessani tunsin. Joten vedin miekan huotrasta, Icarus teki salamannopeasti samoin, ja hetkessä nyrkkirysymme oli muuttunut aseelliseksi. Etiketistä ei kuitenkaan ollut siinä hetkessä tietoakaan… Ennen kuin ehdin ajattelemaan yhtään tarkemmin, veistin häntä suoraan kyljestä. 

Näen edelleen kaiken eläväisenä silmieni edessä. Muistan ihmetelleeni, miksi tunsin vain tyydytystä katsellessani aiemmin kaikista rakkaimman ihmisen käpertyvän kaksin kerroin hänen vaatteiden värjäytyessä hiljan verestä. Minä vain tuijotin. Icarus vaikersi ja käski minun painua helvettiin, mutta seisoin kuin kivettyneenä paikallani, ruhjottu nenä poskella ja mieleni kummallista, epäuskoista euforiaa täynnä. Pysyin sijoillani vielä muiden juostessa apuun, välittämättä lainkaan siitä että jäin kiinni tahrainen miekka yhä kädessäni. Muistan lumen ironisen, sydämenmuotoisen veriläikän. Katselin ennemmin sitä kuin henkeä haukkovaa rakastani.”

Vitaliyan tuima katse oli päässyt valahtamaan aavistuksen verran. Hän ei tiennyt mitä sanoa: mitä tässä tilanteessa ylipäänsä pystyi kommentoimaan? Iivari koitti kopistella konjakin viimeisiä olemattomia pohjapisaroita suuhunsa, eikä tuon ilmeestä pystynyt sillä hetkellä päättelemään mitään. Vitaliya koitti johdatella keskustelua vielä eteenpäin.
“Mitä sitten tapahtui?”
“No, minähän menetin korpraalin arvoni ja sain tilalle kengänkuvan persiille. Icaruksesta en tiedä, mutta nähtävästi on minun syytäni että hän nilkuttaa kävelykeppinsä kanssa. En kuullut hänestä sen jälkeen ennen kuin vuosi sitten päästit mokoman käärmeen luikertelemaan tänne. Ymmärtänet siis silloisen raivon.” 

Tämän lauseen jälkeen hiljaisuus oli niin pitkä ja painostava, että tyhmempikin olisi ymmärtänyt sanaisen arkun sulkeutuneen tältä osin. Vitaliya oli tyrmistynyt, epäuskoinen. Ei häntä kummastuttanut lainkaan kuulla miesten ottaneen yhteen (oli ylipäätänsä ihme ettei kumpikaan ollut Icaruksen vierailun aikana käynyt toisen kurkkuun kiinni), ei myöskään heidän suhteensa — Iivari oli toki vaikea kuvitella niinkin lämpimien tunteiden valtaan, mutta olihan hän toisaalta melkein mennyt kihloihinkin Ninan kanssa joten kaipa miehellä jokin sydän oli oltava. Sen sijaan Vitaliya oli hämmentynyt kahdesta seikasta: ensinnäkin Iivari oli puhunut ensimmäistä kertaa omista asioistaan hänelle, ja paljon puhuikin. Konjakki, suru ja sopiva määrä morkkista olivat olleet pääsylippu kurkistamaan tuon kivikylmän miehen sisimpään. 
Toisekseen muuan yksityiskohta oli jäänyt kaihertamaan Vitaliyaa. Se herätti hänessä lisää kysymyksiä.

“Sanoit että Magnus Stenbock oli silloin sotamarsalkka, Ruotsin jos oikein muistan. Minä vuonna te oikein palvelitte?”
Iivari kohotti katseensa ensimmäisen kerran Vitaliyan kasvoihin. Harmaat silmät tuijottivat väsyneinä syvistä kuopissaan, suupieli nytkähti. Hän oli selvästi jo väsynyt.
“1713.”

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin