Kullanhohtoinen kiistakapula

Julkaistu alunperin tuotoksena Ruunaan Maljan 2. osakilpailuun

Tyyne katseli kaukaa poikansa pitkänhuiskeaa selkää ja loivasti kihartuvia tummia hiuksia. Haikeus valtasi naisen mielen ja hänen teki mieli halata tätä ja painaa harmaantuvat hiuksensa vasten pojan olkapäätä. Tyyne ei kuitenkaan tehnyt niin. Niilo, tai Nathanieliksi kai häntä täytyisi kutsua nykyään, oli harmillisen etäinen, vaikka hän oli äitinä yrittänyt kaikkensa. Etääntymisestä huolimatta osa Nathanielin postista saapui edelleen Paloniemeen, esimerkiksi kirje Zenistä saakka Masquerade juhliin.

Kun Nathaniel kääntyi ympäri maneesin laidalla, Tyyne huomasi, että pojan nenä oli samalla tavalla nyrpällään kun pienenäkin. Silloin viattomana ja ihastuttavana pellavapäänä ennen kun hänen hiuksensa tummuivat ja se italialainen typerys iskosti liian kovia arvoja poika-rukan päähän. Pitikin valita mokoma keikari lapselle isäksi, vaikka eihän Tyyne oikeastaan ollut valinnut. Viini, juhliminen ja kohtalo pojan oli laittanut aluilleen. Tyynen ei pitänyt hankkia lapsia lainkaan, hän oli aivan liian kiireinen hevostilansa kanssa.

Tyyne talutti Geyzeriä kohti pyöröaitausta ja pohti poikansa käytöstä. Nathaniel oli ollut tavanomaistakin riehakkaampi palattuaan monen mutkan kautta Markarydistä. Hevoset mies kyllä oli tuonut Paloniemeen suoraan Ruotsista, mutta poika itse oli huidellut teillä tietymättömillä. Kyllähän Tyyne poikansa hevoset hoitaisi, erityisesti sen kullanhohtoisen, mutta tilanne silti kismitti. Miksei Nathanielista voinut tulla samanlainen kuin muutkin pojat? Sellainen, joka kantoi vastuunsa ja auttoi äitiään.

Nathaniel ei osannut arvostaa lainkaan Geyzieriä, vaikka tamma oli saanut tunnustustakin Hanami Weekillä. Tyynen hevosista ketään ei oltu koskaan palkittu parhaana 5-vuotiaana estehevosena. Ei sillä, että naisen hevoset ylipäätäänkään suuremmin menestyisivät. Nathaniel moitti äitiään liian lempeäksi, vaikka Tyyne tiesi, että porkkanalla saisi paljon enemmän kuin kepillä. Nytkin tamma kulki aitauksessa Tyyneä ympäri suurella ympyrällä, häntä kauniisti liehuen kuin musta lippu.

Tyyneä lähestulkoon vihastutti tamman totellessa säyseästi häntä. Ärsytti, ettei Nathaniel ollut kuunnellut häntä lainkaan Geyzerin kanssa toimimisen suhteen. Nathaniel riiteli tamman kanssa jatkuvasti milloin mistäkin. Heistä kumpikaan ei kunnioittanut toista pätkääkään, eikä Nathanielin voima, raivostuminen ja kiukuttelu toiminut itseään arvostavan Akhalteken kanssa. Silti kaksikko napsi erinomaisia sijoituksia niin Ruotsista kuin Suomesta.

Geyzer saapui Tyynen luo naisen hienovaraisesta pyynnöstä. Tyyne silitti sitä otsasta ja toivoi hivenen epäreilusti, että Nathaniel epäonnistuisi tamman kanssa Ruunaan Maljan toisessa osakilpailussa. Ehkä poika lopulta kuuntelisi häntä nolattuaan itsensä tarpeeksi pahasti. Jos ei, kyllä Siperia opettaisi jopa Nathanieliakin. Elämä kun ei valitettavasti voinut olla yhtä Masquerade-juhlaa.

Hannaby Hanam Week, loppuviikko

06.-10.05.2020 Hannaby Hanami Weekin loppupuoli Nathanielin näkökulmasta. Julkaistu myös Hanami Weekin “kuulumisia“-osiossa ja blogissani itsenäisinä tarinoina.

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Typeriä kaakkeja

Heräsin yöllä tuulen ulvontaan kaksi kertaa. Minkälaisia hökkelinrakentajia nämä typerät ruotsalaiset oikein olivat. Eivät osanneet rakentaa edes kunnollisia hotelleja. Tilasin aamulla erittäin tyytymättömänä aamupalan huonepalvelulta ja jouduin odottamaan sitä aivan liian kauan. Läksytin homssuisen hotellityöntekijän ja aloin tyytymättömänä syömään. Miksi kaikki palkolliset olivat aina idiootteja? Haukkasin tyytymättömänä croissanttia ja olin tyytymätön kirsikkahillon makuun.

Marssin tallialueelle karsinoidemme luo ja hymyilin sisäisesti tallityöntekijöideni sämähtäessä takaisin hommiin nähdessään minut. Mokomat laiskurit kuvittelivat minun maksavan heille istuskelusta. Katsoin lähintä tuttua naamaa pistävästi ja huokailin syvään kun hän ei ymmärtänyt heti kertoa miten kaikki oli aamusta mennyt.
“Kaikki loistavasti, herra Rossi”, Dan, yksi pitkäaikaisimmista työntekijöistäni kiirehti kertomaan. “Ei mitään mistä teidän olisi syytä tietää tai olla huolissaan. Hevoset ovat valmiita ensimmäiseen luokkaan ja voidaan lämmitellä teille valmiiksi.”

Tyydyin nyökkäämään. En minä kaikkia olisi ehtinyt ratsastaakaan itse ennen luokan alkua, sillä erityisesti päivän ensimmäinen luokka olisi äärettömän kiireinen. Starttasin luokan puolivälissä kolmella hevosella niin, että välissä oli aina ainoastaan yksi ratsukko. Luokka järjestettiin tasolla 140cm, jonka ei pitänyt olla teknisesti haastava, joten päätin kävellä radan vain pikaisesti läpi.

“Seuraavaksi Nathaniel Rossi – Pentimento, Flynn Daley – Castlelyons Spiteful Sparrow valmistautuu”, kuuluttaja kuulutti.
Starttasimme Nemon kanssa radan, josta ei jäänyt paljoa kerrottavaa jälkipolville. Ori säikkyi kovaa tuulta hivenen turhan paljon ja nappasi takasillaan luokan kolmannen esteen alas säikähtäessään katsomossa lepattavaa takkia. Ei moisesta jänishoususta olisi hevoseksi, tuumin pettyneenä ja pamautin luokan jälkeen orin ohjat Nicolelle.

Välittömästi kun sain Nemon pois käsistäni, loikkasin Iitun selkään. Flynn Daley ratsasti aikalailla kuten minäkin Nemon kanssa, pohdiskelin valmistautuessani trakehnertammalla omaan suoritukseemme. Daleyn hevonen nappasi myös neljä virhepistettä ja nyökkäsin heille ennen kuin aloitin oman suoritukseni. Iitu selvisi Nemon tiputtaman esteen, mutta tiputti viidennen esteen. Ärsytti ratsastaa epäkelvoilla hevosilla. Onnetonta tunarointia helpolla radalla, huokailin ratsastaessani Iitun pois radalta.

Luokan viimeisenä minulla olisi Nemesis, jolla ratsastin usein mielelläni, mutta tänään tamma tuntui tahmealta. Se ei liikkunut kunnolla eteen, eikä se oikein ymmärtänyt hidastaa ohjista vetämälläkään. Jos olin ollut raivoissani Nemolle sen petettyä luottamukseni, turhautunut Iitun jälkeen, niin Nemesiksestä olin tekemässä koiranruokaa. Tamma nolasi minut täysin kahdellatoista virhepisteellä.

Siinä missä 140cm luokka oli ollut täydellinen pohjanoteeraus, oli 150cm luokka Nemon kanssa yhtä juhlaa. Ori nappasi puhtaan nollaradan ja jäi uusinnassakin vain hippusen ensimmäisen ratsukon ajasta. Olisi pitänyt kääntää se tiukemmin esteiden välillä, mutta ensimmäisen luokan tappio kirveli mieltäni ja päätin ottaa varman päälle. Poseidonin kanssa jäimme sijalle 12. neljän virhepisteen takia. Turhapa näitä oli murehtia, pohdiskelin ratsastaessani Poseidonilla päivän viimeisessä luokassa yhdeksänneksi. Tarvitsisin kipeästi hevosia, jotka oikeasti menestyisivät nysväämisen sijaan.

Kouluratsastustuloksetkaan eivät mieltä ylentäneet, Eva oli Costellolla vasta yhdeksäs. Nainen kehui papparaishevosta vuolaasti, vaikka typerä sipsuttaminen aitojen sisällä oli yksinkertaisesti vain tappavan tylsää. Jos Eva ei olisi ollut niin äärettömän hyvännäköinen, ei Kostia olisi otettu mukaan laisinkaan. Kouluratsastus oli perseestä.

Rahanpesijä kellaribaarissa

Siinä missä keskiviikko oli viileä ja tuulinen, oli torstai aurinkoinen ja lähestulkoon lämmin. Edellispäivän tunarointi kirveli edelleen, vaikka syytönhän minä hevosten typeryyteen olin. Torstai ei helpottanut lainkaan typerien hevosten osalta, Iitu oli 13. kahdellatoista virhepisteellä ja Nemesis 14. samoilla pistemäärillä. Ei koko kilpailuissa ollut minkäänlaista järkeä jos jouduin ratsastamaan moisilla luuskilla. Nemesiksestä ei muutoinkaan ollut hirveästi muuta kuin harmia, olihan se Gwylneillä ollessaankin onnistunut tulemaan tiineeksi Welsh-ponille.

Syntynyt varsa oli ollut kummallisen näköinen, kuin jättikokoinen Welshponi, mutta joku kummallinen ranskalainen oli ostanut ponin käteisellä pojalleen. Käteisellä ostaminen kummastutti vallan kummasti, mutta kaikkien meidänhän oli johonkin tungettava pimeästi ansaitut rahat. Ukko oli nimittäin ollut kaikessa lipevyydessään varmasti jonkinlainen valkokaulusrikollinen. Ei minulla mitään sellaisia vastaan ollut, jotenkinhan meidän oli kaikkien itsemme elätettävä. Mies oli maksanut ponivarsasta aivan liikaa, mutta kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä.

Pentimenton kanssa kävimme hakemassa viidennen sijan 145cm luokasta, vaikkemme sijoittuneetkaan. Hyvästä lämmittelystähän se kuitenkin kävi 150cm luokkaan, jonka palkintojenjakoon ratsastin Poseidonilla ja hain neljännen ja kuudennen sijan ruusukkeet. Poseidon oli uusi hankinta ja oli menestynyt yllättävän hyvin kilpailuissa Ruotsissa. Pentimento puolestaan säikkyi turhan paljon kilparatsuksi, mutta äärettömän nuorihan se vielä olikin.

Kouluratsastusluokat skippasin suosiolla, vaikka Eva ratsastikin siellä. Oli huomattavasti hauskempaa löytää vanhoja tuttuja ja painella heidän kanssaan salakapakkaan. Typerät ruotsalaiset eivät olleet edelleenkään löytäneet venäläisten ystävieni kellaribaaria. Kellaribaarista saattoi ostaa mitä tahansa, mikäli rahaa vain löytyi. Olin purskauttaa viskit nenästäni kun näin ponivarsan ostaneen miehen samaisessa kellaribaarissa. Mitä ihmettä ranskalainen täällä teki?

wpb-o. Daedalus UGH

Poniluokkia ja ärsyttävä äiti

“Mä ratsastin tänään ekan luokan siinä poniluokassa”, kerroin äidilleni videopuhelusa.
“Kulta eihän se mikään poniluokka ole. 125cm on jo ihan kunnollinen luokka! Miten se meni?” Äiti kyseli.
“Startattiin viimeisinä, mutta Geyzer oli kuitenkin tarkka ja nopea. Viides sija, tuplanolla”, kerroin ja ärsytti edelleen kuinka hitaasti uusintarata oli mennyt.
“Hienostihan se meni! Minähän sanoin, että siinä tammassa on sitä jotain!” Äiti huudahti. “Oliko tuttuja siinä luokassa?”
“Luonnollisesti”, naurahdin kuivasti. “Rosengårdin nuorempi oli neljäs ja Alexander 19. Salma Stjärndahl oli 13. sillä ponilla.”
“Voi se Salma on kyllä herttainen tapaus. Ja minä sen instagramin kanssa laitoin kun minua vähän neuvottiin. Hyvin se Rosengårdin tyttökin ratsasti varmasti! Ei niillä geeneillä luokkia mennä häviämään”, äiti sanoi naurahtaen.
Kauhistutti ajatella äitiä käyttämässä instagramia.

“Miten ne muut luokat?” Äiti kysyi ja yritti kääntää puhelimen näyttöä nähdäkseen videopuhelussa ympärilleen takanani.
“Et sä näe sinne. Oon hotellihuoneessa, ei mitään jännää. Niin, 130cm luokassa Geyzer loisti jälleen ja tuli edelleen tuplanollilla toiseksi. Nemesis oli edelleen surkea ja vasta kuudestoista. Mä arvelin myydä sen, mutta sitten 135cm luokassa se olikin toinen. Ei muuten paljoa lohduttanut. Iitu ei vieläkään sijoittunut, se oli kuudes.”, totesin irvistäen.
“Kuule jos sitä itse myisi hevosen aina kun se ei ole paras, ei minulla olisi hevosia lainkaan”, äiti totesi huokaisten. “Olet saanut liikaa vaikutteita isältäsi! Ei se koskaan ole hevosen vika jos et menesty, vaan kyllä ihan molempien!”
“En mä jaksa kuunnella tuota paskaa, hei hei”, totesin vihaisena ja sammutin puhelun.
Äiti oli typerä.

Lauantaiväsymys

Lauantaina väsymys painoi niin minua kuin hevosiakin. Eilisen hellepäivä oli vaatinut veronsa ja minulla oli ratsastettavana tahmeita ja väsyneitä hevosia, joiden kulku oli jokseenkin halutota. Ukkosta saattoi tietysti syyttää osittain, mutta kokonaisuudessaan päivä oli perseestä myrskypuuskineen. Omaa päätä särki myös ja olin varma, että eilisiltaiset jellyshotit olivat muuttaneet aivonikin pelkäksi jellohyytelöksi, siltä ainakin tuntui. Ensimmäisessä luokassa meinasin oksentaa Geyzerin päälle, eikä koko päivänä mistään meinannut tulla mitään. Päivän yllättäjä oli Iitu, joka oli ainoa sijoittunut koko päivänä.

120cm: 21. Geyzer, 130cm: 11. Geyzer ja 19. Nemesis, 140cm: 7. Ibiza, 23. Poseidon, 31. Pentimento.

Sano mua voittajaks

Sunnuntaina oli inhimillisempi sää, vain kaksikymmentä lämmintä, sopivasti puolipilvistä ja aamuisen sateen jäljiltä ihanan raikasta. Taivaanrannassa näkyi sateenkaari ja elämä hymyili muutoinkin kun eilisilta oli jäänyt vain muutamaan drinkkiin.

Mother’s Day Special oli erikoinen kenttäluokka, jossa Salman Bonnie menestyi hienosti viidenneksi. Ratsukko oli pitänyt yhtä niin kauan, ettei heidän sijoittumisensa ollut mikään yllätys. Omat sijani olivat 9. Poseidonin kanssa, 10. Iitun kanssa ja 13. Pentimenton kanssa. Lievästi sanottuna ärsytti kenttäratsastuksen ollessa päälajini, mutta jos hevoset eivät toimineet, ei mikään toiminut. Tyhjä siitä oli ratsastajaa syyttää, vaikka äiti muuta väittikin.

150cm luokan jälkeen oli aika soittaa äidilleni.
“Hei äiti”, aloitin poikkeuksellisen ystävällisesti. “Hyvää äitienpäivää ja Kille oli viides sataviiskymppisessä.”
“Voi hienoa Niilo, minä sainkin sinun kukkalähetyksesi, voi kuinka herttainen poika minulla onkaan!” Äiti kiitteli ja kuulin, että se meinasi alkaa vetistellä.
“Tietysti sitä nyt äitienpäivänä”, sanoin rakastavasti, vaikka todellisuudessa kukat oli tietysti lähettänyt Ofelia. “Nemo oli väsynyt ja vasta 18. Mitäs sinne kuuluu?”
“Ihanaa nyt kun näin muistit, voi muru sinua!” Äiti sanoi ihastuksissaan. “Olen aina tiennyt, että olet hyvä poika!”
“Ainahan minä sinulle lähetän kukkia merkkipäivänä”, valehtelin sujuvasti.
Ihan kuin minä muka oikeasti jotain äitienpäiviä muistaisin.

Kävelin pääluokan rataa lievästi hermostuneena. 160cm estekorkeus oli suuri jopa minullekin, sillä minulla ei ollut Poseidonin lisäksi muita hevosia, jotka sitä korkeutta hyppäsivät kilpailuissa. Ei sillä korkeudella mitään väliä pitäisi olla, mutta oli sillä kuitenkin. Peitin hermostukseni äksyilemällä muille, mutta vain kameroiden ulottumattomissa.

Poseidon oli jälleen kuin sähköjänis ennen luokan alkua. Sain pidätellä sitä kaikin tavoin italialaisen Matteo Locatellin ratsastaessa radan kymmenellä virhepisteellä. Oman vuoroni tullessa nyökkäsin tuomareille kohottaen raippaani ja jatkoin epätoivoisesti Pentimenton pidättelyä. Ori olisi tahtonut kaahottaa radan läpi täysillä. Olin matkustajana koko radan, mutta kuin ihmeen kaupalla puomit pysyivät paikallaan. Uusintaradalla ori jatkoi kuskaamistani ja loppu oli enää ajasta kiinni.

Kunniakierroksella esittelin hohtavan valkoista hammasrivistöäni hymyillen parasta jenkkihymyäni ja pidellen ohjia vain yhdessä kädessä. Poseidonin mustissa suitsissa lepatti sinikeltainen voittoruusuke. Lehtikuvista tulisi erinomaisia.

Jos juhlahumu oli alkanut jo Poseidonin voittaessa pääluokan, repesi riemu täysin myös Evan ja Kostin voittaessa kouluratsastuksen pääluokan ja saaden yli 80% Grand Prix luokassa. Tiesin olevani paras, mutta tieto siitä, että minun hevoseni oli paras esteillä, kouluratsastuksessa ja vielä viisivuotiaiden estehevosten arvostelussakin sai minut suihkuttamaan shampanjaa kuin formulakisoissa. Luuserit saivat hyvin kastua ja muutaman satasen pesulalaskut eivät tuntuisi missään. Likistin Evan kainalooni ja suutelin häntä.

tausta c. Lynn

Matkalla jonnekin

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

Mä en oikein tiennyt miksi täti oli päättänyt matkustaa joidenkin randomien kanssa Ruotsiin. Olisi ollut huomattavasti hauskempaa matkustaa itsekseen Helsinkiin, mahdollisesti bilettää muutama päivä ja jatkaa vasta tämän jälkeen Ruotsiin, mutta ei. Huokailin ja pyörittelin silmiäni pakkaamisen lomassa, mutta eihän se tietystikään mitään auttanut. Minttu oli saatava lähtövalmiiksi ja pakattava miljoonat suojat, loimet, suitset ja oikeastaan kaikki. Täti ei ollut tallivarusteiden kanssa kovinkaan järjestelmällinen.

Huputin mustan koulusatulan ja nostin sen arkkuun kahden valkoisen ja kahden mustan huovan lisäksi. Ei kai sekään pahaa tekisi jos nakkasin Sokka Luxin huovan mukaan, sen ihanan suklaanruskean glitterihuovan. Kohautin olkiani ja nakkasin sen mukaan. Jos minut oli valtuutettu pakkaamaan, kaitpa sain pakata juuri mitä halusin. Tätikään ei ollut natkuttamassa turhuuksia, hän oli lähtenyt nakkihommia karkuun eli maastoilemaan Mintun kanssa. Tie Tähtiin aiheutti ylimääräistä työtä kaikille, mutta olihan se jännää saada kotitallille kilpailut! Kurtistin kulmiani. Olinko juuri ajatellut Hopiavuorta kotitallinani?

”Moi”, Eira tervehti kohteliaasti, kuten aina. ”Oletteko lähdössä jonnekin?”
”Ruotsiin Hanami Weekille”, vastasin. ”Mun pitäis pakata, mutta en mä käsitä mitä mä pakkaan. Satulan, suitset, suojat, loimia, harjat ja nää, mutta mähän tarvin osaa niistä vielä täälläkin. Me lähdetään vasta sunnuntaina illalla.”
”Pakkaa kaikki mitkä voit ja loput mitä tarvit, kirjoita ylös ja pakkaa kun voit”, Eira opasti. ”Ja muista ainakin kahdet suitset!”
”Mmh”, nurisin, vaikka Eiran ohjeet olivat hyviä.
Tyttö oli oikeastaan aika mukava, joskin vain niin kuolettavan kunnollinen.

Sunnuntaina

Lautalle päästyämme Trevor pyysi minua auttamaan välillä hevosten hoitamisessa. Esitin coolia ja nyrpistelin nenääni, mutta myönnyin lopulta kuitenkin. Todellisuudessa olisin voinut varjonyrkkeillä innosta kuullessani mitä luokkia mies ratsasti, vaativimpia mahdollisia, tietysti. Mintun kanssa olisi toivon mukaan helppo toimia Ruotsissakin ja minulle jäisi paljon aikaa auttaa Trevoria. Trevor oli nimittäin äärettömän taitava ja lupasi vastineeksi pitää minulle ratsastustunteja joko jollain omalla hevosellaan tai tädin Mintulla. Trevor oli sitä paitsi komea, vaikka auttamatta liian vanha. Varmaan jotain kolmekymmentä, pappaikäinen siis.

Hiippailin iltasella ulos lautan kannelle ja yritin epätoivoisesti raapia tupakkaani tulta. Kiroilin ja yritin, mutten millään saanut liekkiä pysymään sytkärissä.
”Voiko mä auttaa?” Tuikkivasilmäinen poika kysyi yllättäen.
”Ihan sama”, sanoin kohauttaen olkiani.
Tuuli tuiversi pojan hiukset sekaisin. Mittailin häntä katseellani, voi luoja miten hyvän näköinen hän oli! Perhoset lepattivat vatsassani.
”Mihinpäin sä oot menossa?” Poika kysyi.
”Hanami Weekille”, sanoin ja puhalsin savut poispäin pojasta.
”Saatetaan siis nähdä siellä”, komistus sanoi ja vinkkasi silmää painellessaan takaisin sisälle.
Lauttamatka oli sittenkin ehdottoman hyvä asia.

”Missäs sitä ollahan oltu?” Tädin ääni halkoi ilmaa saapuessani tarkastamaan Mintun vointia.
”Mä olin verkostoitumassa seniili hyvä”, vastasin tädille hymyillen ivallisesti.
Tottahan se tavallaan oli ja verkostoituminen hevosalalla oli äärettömän tärkeää. Keväällä Rossi Eventersissä Nathanielilla sen oli huomannut hyvin. Ne jotka tunsivat kaikki tai olivat rikkaita, yleensä myös menestyivät. Aina ne samat naamat pyörivät hevosmaailman huipulla. Nyt kun minä tunsin Nathanielin JA Trevorin, sekä melkein säihkysilmän, saattaisin vaikka löytää kesätyöpaikan jostain hyvältä tallilta. Tai vielä parempaa, sen tuikkivasilmäisen hevospojan, joka tietysti olisi komea, taitava ja rikas. Tädin tuijotus keskeytti pohdintani. Mitä sekin taas mulkoili tuolla tavoin?

Hieman ennen Hanami Weekiä

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

Vaaleahiuksinen tyttö seisoskeli kauniin ponin vieressä ja antoi sen nytää ensimmäisiä vihreitä heinänkorsia laitumen ulkopuolella. Poni taisi olla Mintun naapurikarsinan Nana, jos muistin oikein. Huomasin, että tyttö oli ensimmäinen hyvinpukeutunut Otsonmäellä mustine farkkuineen ja vansseineen. Vilkaisin alaspäin omiin jalkoihini, joita verhosivat samanlaiset farkut, joskin revittynä versiona ja samanlaiset vanssit. Siristin silmiäni aurinkolasien takana ja mietin oliko tämä uhka vai mahdollisuus. Minttu näkyi tarhaamassa taustalla, joten päätin kävellä kohti tyttöä ja ponia. Jos blondi olisi perseestä, voisin aina jatkaa kopeasti matkaa Mintun luo.

Tyttö nosti laiskasti katsettaan kun kävelin lähemmäs. Tuijotin haastavasti takaisin ja soin hymyntapaisen.
”Moi”, sanoin. ”Sulla on ihana poni.”
Blondi nyökkäsi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Poni lakkasi hetkeksi syömästä ja nosti päätään, kunnes laski sen takaisin ja heilautti häntäänsä.
”Nana on”, blondi sanoi. ”Kukas sä oot?”
Olisin voinut tanssia sadetanssin riemusta kuullessani napakoita ja nopeasti lausuttuja lauseita ja sanan . Blondi siirtyi mielessäni selkästi kiinnostavien ihmisten joukkoon.
”Alice”, vastasin salamannopeasti. ”Mä muutin tänne vasta ja toi Minttu tuolla on tädin, mutta käytännössä oikeestaan mun, ku täti käy senverran harvemmin.”
”Sanni”, tyttö vastasi.
”Onko täällä tallilla muita meidän ikäisiä vai onko kaikki vaan patuja?” Kysyin irvistäen.
”On! Ainaki Herman ja sit Santtu, sillä on Issikka, jonka nimi Fifi”, Sanni kertoi ja vastaanotin tiedonmuruset innokkaasti. ”Ja sitte se yks Eira.”
Nyökkäsin ja jäin ihmettelemään mitä kummaa ”se yks Eira” oli tehnyt saadakseen Sannilta moisen nauruntyrskähdyksen.

Olin luvannut harjata Minttua tänään ainakin puoli tuntia, kuten jokainen muukin päivä, jotta tamman karvapeite olisi mahdollisimman kiiltävä siellä Ruotsissa Hanami Weekillä. Tuntui kuolettavan tylsältä, mutta pakko mikä pakko, mikäli mielin mukaan nuorisokodin sijaan. Kävelin Mintun tarhalle ja sain tamman yllättävän nopeasti kiinni. Nyt täytyisi suoriutua tarhasta ulos ilman, että ruunikko tai voikko tamma pääsisivät karkuun. Toinen niistä oli Enni ja toinen Pond, mutta en vieläkään ollut varma kumpi oli kumpi. Voikko ainakin oli yhtä tuulellakäyvä kuin Minttukin. Ruunikko puolestaan oli ihan okei, se ei tunkenut iholle, eikä yrittänyt rynniä päälle, joten kai se oli ihan okei. Tunsin Sannin katseen selässäni kun taiteilin Mintun ulos ja lähdin taluttamaan sitä tallia kohti. Jos oikein hyvä tuuri kävisi, saattaisin nähdä vilauksen niistä kaksoisvarsoista, jotka olin bongannut jo instagramista.

Tylsää ja mälsää

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

Otsonmäellä oli tylsää. Niin tylsää, että meinasin kuolla. Potkin pikkukiviä ojaan matkalla parkkipaikalta tallille ja imin tupakkaa posket lommolla. En välittänyt lainkaan, vaikka joku olisikin nähnyt. Ärsytti ajatella tädin luona vallitsevia olosuhteita tai elämää ylipäätään. Linnutkin sirkuttivat kuin kiusatakseen minua. Täti oli menettänyt hermot kanssani useampaan otteeseen ja mäkättänyt käytöksestäni, vaikka minä en juuri koskaan aloittanut riitoja. Ei se ollut minun syytäni jos jotkut mulkoilivat kummallisesti tai kyselivät typeriä. Tyhmään kysymykseen oli ansaittua saada tyhmä vastaus. Typeriä kysymyksia olivat mm. ”Kenenkäs tyttöjä sinä olet?” tai ”Mistäs sinä oot poissa?”. Isän ja äidin lapsi minä tiedettävästi olin, enkä ollut mistään poissa, koulusta korkeintaan.

Katseeni osui tallin nurkalla nököttävään metalliseen suolakurkkupurkkiin, jonka kylkeen joku oli askarrellut ironisen lapun ”Jos korona iskee Otsonmäelle, suojaudu tänne! Tänne ei osu mikään muukaan…:)”. Hymyilin typeränä passiivis-aggressiiviselle tekstille, jossa oli keski-ikäisille uskollisesti käytetty kolmea pistettä. Nakkasin natsan purkkiin, johon oli kuitenkin osunut muutama muukin tumppi. Yhdessä tumpissa, joka oli selvästi poltettu aivan liian loppuun, kiilteli selkeästi huulikiilto tai glitteri. Jospa tallilla sittenkin olisi joitakin mielenkiintoisia tyyppejä sen yksijalkaisen hipin lisäksi, jolla oli poksahtamaisillan oleva pilkullinen tamma.

Kävelin suoraan Mintun tarhalle, jossa tamma nököttikin tympiintyneen näköisenä. En ollut laisinkaan varma nauttiko se koskaan elämästään, sillä sen korvat nuolivat niskaa useammin kuin sojottivat uteliaasti pystyssä. Ärsytti käydä lähes päivittäin harjaamassa ja hoitamassa epäkiitollista puoliveristä. Minttu ei ollut mitään niiden hienojen hevosten jälkeen, joita sain hoitaa ollessani työharjoittelussa Belgiassa sen komean Rossin luona… Hätkähdin ajatuksistani kun Minttu pärskähti ja käveli kohti. Se olisi varmaan tulossa kerjäämään herkkuja, joita taskuistani löytyi aina. Tamma nosti korvansa pystyyn ja katsoi minua suloisesti. Se tuuppi hellästi turvallaan ja hamusi taskujani. Kikatin ja hellyin antamaan sille namin.

Talutin Mintun talliin, jossa harjaisin ja varustaisin sen valmiiksi tädille, joka tulisi paikalle toivottavasti vasta sitten kun olisin ehtinyt ratsastaa tammalla hieman. Kiinnitin tamman käytävälle, riisuin loimen kasaksi käytävälle ja aloitin harjaamisen pyörittelemällä kumisualla irtokarvoja vähemmäksi. Inhosin karvanlähtöaikaa ja kaikkialle tunkevia lyhyitä ruskeita karvoja, jotka tunkeutuivat läpi farkuista ja kutittivat nahkatakin alla. Oikeastaan odotin, että joku olisi tullut valittamaan käytävälle heitetystä loimesta, mutta missään ei näkynyt ristin sielua. Ärsytti, sillä juuri tänään olisin mielelläni harrastanut hieman teräväkielistä verbaaliakrobatiaa.

Sain Mintun harjattua ja varustettua nopeahkosti, vaikka tamma hieman pullikoikin vastaan. Jouduin jopa nöyrtymään ja viemään loimen kuivumaan ihan itse samalla kun vein harjapakin paikoilleen. Kuinka ärsyttävää, ettei tästä tuppukylästä löytynyt edes tappelukaveria. Ihmettelin edelleen sitä, miten helposti täti oli antanut minun laajentaa elinpiiriäni tallille saakka. Oikeastaanhan minä sain kulkea missä halusin, eipä Otsonmäellä ollut mihin karata. Kavereita oli ikävä, ahdisti jäädä hiljalleen ulos muiden jutuista. Minun ystävilleni alkoi hiljalleen tulla omia inside-juttujaan, joita kukaan ei muistanut kertoa minulle. Kuumat kyyneleet polttivat pelkästä ajatuksestakin. Nostin leukaa ylöspäin, vedin ilmeettömän maskin kasvoilleni ja irroitin Mintun käytävältä.

Raahasin hidastelevaa Minttua perässäni maneesiin suu tiukkana viivana. Maneesista kuului ääniä, joten pyörähdin kannoillani ja päätinkin suunnata kentälle. Kenttä sentään oli tyhjä, joten kiristin mustasta koulusatulasta vyön, laskin jalustimet ja heilautin itseni tamman selkään. Annoin sen karata omin lupinensa käyntiin ja suin sinisiä hiuksiani taaksepäin. Täti kyllä raivostuisi kun näkisi minut ratsastamassa ilman kypärää. Vedin mustaksi maalatut huuleni itsevarmaan hymyyn ja keräilin hiukan ohjia.

”Alice, mitä sinä teet?” Tädin ääni kuului kentän laidalta.
”Ratsastan, elän, hengitän, katselen kaunista säätä”, kerroin hymyillen ja käänsin hidastetusti katseeni tätiin. ”Entäs itse?”
”Ilmeisesti seison tässä ja katson sinua. Missä kypärä?” Täti huokaisi jälleen.
”Hupsiiiis”, sanoin ja nostin käteni suun eteen.
”Se ei ole mikään pystyynkuollut otus, eikä edes mitenkään luotettava tapaus, tuo on tosi vaarallista!” Täti kivahti. ”Ratsasta tänne, minulla on asiaa.”
Pyöräytin silmiäni ja käänsin laiskasti löntystelevän Mintun kohti tätiä.

Täti oli lähdössä Mintun kanssa ensin Storywoodsiin 25.4 koulurataharjoituksiin ja sen jälkeen vielä toukokuun alussa Ruotsiin saakka kilpailemaan. Eihän siinä varsinaisesti mitään järkeä ollut, mutta kelpasi minulle. Saisin varmaan jäädä yksin tädille ja voisin pitää bileet, jos löytäisin muutaman ryyppykaverin siihen mennessä.
”Ja sinä saat lähteä mukaan, mikäli pysyt kurissa ja nuhteessa”, täti kertoi maireasti. ”Jos et, saat mennä Seinäjoelle nuorisokotiin silloin. Se on oikeastaan sovittu jo, vaikka mielelläänhän minä sinut mukaan ottaisin.”
”Et sä voi tunkea mua mihinkään ku oot luvannu huolehtia, mitä helvettii? Mä pärjään kyllä itsekseni täällä”, kivahdin.
”Varmasti, mutta mun talo ei välttämättä pärjää”, täti sanoi ja näytti edelleen kissalta, joka oli vetänyt vadillisen kermaa. ”Onhan minullakin oikeus vapaa-aikaan. Ja edelleen, olet aivan tervetullut mukaan, ihan on itsestäsi kiinni.”
Vedin silmäni viiruiksi ja valuin alas Mintun selästä. Täti oli perseestä.

Zen

Tallipojan otsalohko kehittyy hitaammin kuin muiden

Fricis Vanags
Tallityöntekijä

Kello oli tasalleen 20:59 kun kuljetusauto pysähtyi Zenin päätallin eteen. Väsyneet matkaajat kiipesivät ulos onnellisina matkan päättymisestä: itse Hannaby Hanami Week oli ollut hieno, tulihan yksi sijoituskin mukaan, mutta matka sinne ja takaisin oli eittämättä käynyt raskaaksi. Paluumatkalla laivan lähtö Tukholman satamasta oli viivästynyt, ja pahaksi onneksi autopaikka osui juuri aluksen koneiden päälle. Normaalisti maailman helpoin ja rohkein matkustaja Uula oli stressaantunut koko pitkän laivamatkan ajan, ja normaali ajanvietto, nukkuminen mukaan laskettuna, oli jaettava vuoroihin niin että joku oli aina koliikin partaalla hikoilevan tamman seurassa.

Kaikeksi onneksi Uulan stressi katosi samalla hetkellä kun koneiden jyskytys lakkasi ja auto ajettiin ulos laiturille Riikan satamassa kaksi tuntia arvioitua saapumisaikaa myöhemmin. Tamman vahtiminen oli kuitenkin vaatinut sen verran veroa, että normaalisti maailman lyhykäisin ajomatka pääkaupungista uneliaaseen Saulkrastiin oli yksi pyhiinvaellus. Ei siis ollut ihme, että koko matkustajajoukko oli vihdoin perille päästyään yhtä väsyneen näköisiä kuin Iivari arkena.

Uula hirnui tunnistaessaan tutun pihan astuessaan rampilta alas. Tallista kuului vastauksia, ja kevein askelin tamma lähti Amelien johdattelemana kohti omaa karsinaa. Fric raahusti perästä huomattavasti vähemmän kevyesti, kantaen raskasta matkalaatikkoa puuskuttaen. Nokkakärryt, valtakunta nokkakärryistä!
“Voitko vielä pliis hakea mun vaatekassin ja ratsastusvarusteet? Jätä ne kaapille. Kiitti!” Amelien ääni kantautui Uulan karsinasta. Fric huokaisi ja lähti raahustamaan takaisin autolle kuten kuuliaisen orjan kuuluikin, ehkä salaa hiukan jupisten. Hän mikään palvelusmies ollut, perhana… Koko paluumatkan poika oli ollut kuin neiti Chaputin henkilökohtainen avustaja: kantanut tavaroita, ostanut kahvia, pidellyt laukkua, toiminut tyynynä.

Fric rumpsautti Amelien urheilukassin tylysti kaapin eteen. Hieman (mutta vain hieman) kauniimmin hän asetteli nahkaiset ratsastussaappaat ja suojatun kypärän paikalleen. Hetkeksi poika jäi katselemaan oven sisäpintaa: sitä tapetoi lukemattomien hevosten valokuvat, joista tuo tunnisti vain Knutin, Uulan, Leon ja Amelien ensihevosen, Bambin. Yhdessä valokuvassa oli mukana myös Fric: se oli siltä päivältä, kun hän oli käynyt Amelien kanssa ensimmäistä kertaa kaksin maastossa… Poika hymyili sekä muistolle että sydämelle, jolla tuo oltiin Esmeraldan satulasta ympyröity punaisella tussilla.

Näky sai pompottelusta johtuneen kiukkuisuuden hiukan laantumaan, kun Fric sulki kaapin oven ja avasi vierestä omansa. Hän kurottautui ottamaan Vitaliyan antamat nahkakengät pohjalta vaihtaakseen hikiset ja muhjuiset matkalättänänsä niihin, kun tajusi palata askeleen taaksepäin. Hänen kaappinsa oveen oltiin teipattu kirjekuori. Sen päällä koreili nimi F. Vanags.
Fric nykäisi kirjeen käteensä ja käänteli sitä. Se oli ohut, sisällä olisi kenties pelkkä paperi. Sehän selviäisi vain avaamalla.
Sisällä oli lehtileike. Fric kohotti kulmiaan kiinnostuneena: mitäs mitäs?
Mitä pidemmälle hän artikkelissa eteni, sitä ristiriitaisemmiksi tuon tunteet kävivät. Päästyään loppuun oli istuttava hetkeksi pitkälle penkille.

Ensimmäisenä tunteena Fric tunsi yllättäen tyytyväisyyttä. Ei hän siis mikään psykopaatti ollut, Maximillianin tausta oli kertakaikkisen surullinen. Mutta salaisuus oli selvitetty, ja vieläpä pistämättä itse tikkua ristiin — sekös jos mikä sopi Vanagsin pojalle! Moni solmu aukeni tämän tiedon voimin: Fric ymmärsi nyt paljon paremmin, miksi palovamma ehkä oli edelleenkin arka aihe Maximillianille. Miehen kummallinen käytös selittyi myös samaan syssyyn, eikä enää tarvinnut arvailla, mikä tuota vaivasi.

Toisaalta Fric tunsi myös ärtymystä, jopa jollakin oudolla tavalla kateutta. Ei hän tahtonut itse joutua kokemaan samaa, ei tietenkään, mutta poika ei voinut olla kuvittelematta miten Amelie heittelisi säälipisteitä saadessaan tietää. Vai tiesikö hän jo? Ei kai, mistä hän sen olisi kuullut…
Kateellisuus, se vaivasi Friciä myös. Olihan hän mustasukkainen tyttöystävästäänkin, mutta ylimalkainen epäreiluus kaihersi teinin mieltä sen ohella. Maximillian saisi luultavasti vain päähäntaputuksia ja silkkihanskakohteluita kaikilta jotka saisivat kuulla hänen tragediastaan. Fric taasen oli saanut perhehelvettimenneisyydestään niskaansa vain kuraa: hänestä ei ikinä tunnuttu odotettavan mitään hyvää, ja sen kerran kun teini jossakin onnistui, ihmeteltiin sitä joukolla huuli pyöreänä. Kaikki tuntuivat pitävän häntä kakkosluokan kansalaisena vain siksi, että oli sattunut syntymään alkoholistien lapseksi ja joutunut viettämään suurimman osan elämästään lastenkodissa jossa sai ympäri korvia jo pieraistuaan väärällä nuotilla. Eihän se ollut tietenkään sama asia kuin menettää kaikki, melkein henkensäkin, tallipalossa, mutta epäreilua Fricin mielestä silti.

Kirjeestä nousi ilmoille myös muutama lisäkysymys. Kuka sen oli nimittäin pojalle antanut? Fric käänteli papereita käsissään, muttei löytänyt mitään lähettäjään viittaavaa. Oliko tämä Maximillianin tapa kertoa aiheesta, josta ei ehkä osannut puhua kasvokkain? Vai oliko joku toinen suorittanut paljastuksen miehen tietämättä? Clave? Amelie? Tuskin ainakaan Amelie, jos hän olisi tiennyt olisihan Fric saanut toki kuulla sen heti kasvokkain… Eikös?

Fric taitteli artikkelin takaisin kirjekuoreen ja pisti kuoren takkinsa taskuun. Hän lähti lompsimaan kohti Uulan karsinaa toivoen Amelien löytyvän sieltä. Tänään heillä olisi keskustelu käytävänä: Fric tahtoi kaivaa kaiken Maximillianista ja sen, oliko tuosta uhkaa. Ja voisihan samalla vähän kiillottaa omaa kilpeä, ihan vain varmuuden vuoksi…

Ameliella, eikä kyllä Maximillianillakaan, ollut luultavasti tietoakaan kolmiodraamasta jonka Fric oli luonut. Teini-ikäisten otsalohko ei ollut vielä täysin kehittynyt, ja sen kyllä huomasi.

Yön pimeinä tunteina

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

Otsonmäellä oli piinaavan kummallista. Täti jätti talonsa, jota kutsui Valhallaksi (cmoon kuka nimeää kotinsa niin) ovet lukitsematta öisin ja päivisinkin hujautti vain luudan oven päälle, mikäli poistui kauppaan, kylälle (oikeesti hei??) tai muille asioilleen. Olin yrittänyt selittää varkaista ja muista hulluista, jotka liikkuivat ties missä, mutta täti vain naureskeli ja sanoi minua ”hupsuksi”. Ei Otsonmäki mikään lintukoto ollut, vaikkei täällä kukaan koskaan rötöstellytkään. Eihän? Koronavirus ainakin yletti tunkemaan lonkeronsa tänne metsäänkin. Uusimaa oli suljettu, eikä minulla ollut toivoakaan päästä käymään kotona ja olin joutunut kieltäytymään kaikista koronabileistä, vaikka olin suunnitellut itselleni hienon asun naamasuojuksineen. En tainnut päästä enää koskaan mihinkään bileisiin, sillä täällä landella kukaan ei tehnyt mitään. Ei täällä varmaan olisi ketään nuoriakaan, mikäli mopolla päristeleviä dimexpellejä ei laskettaisi.

Kuvassa Alicen tädin Minnan rintamamiestalon yläkerta. Alicen huoneessa on vaalea matto, Minnan huoneessa punainen ja kulku työhuoneeseen. Lastenhuoneen kerrossängyssä majoittuvat Minnan tukiperhelapsoset kun Minnan luona ovat.

Tädin vanha rintamiestalo piti ihmeellisiä ääniä öisin, enkä voinut sietää alakerran jääkylmiä lattioita. Olin varma, että eräänä yönä ulvoi susi ja soitin välittömästi raivoavan puhelun äidilleni. Ne hullut olivat tunkeneet minut johonkin jeeraan, jossa oli susia ja pahimmillaan vielä kummituksiakin. Yläkerrassa oli tulisija, joka oli nykyään minun vastuullani. Tädin mielestä oli hyvä antaa rajoja, rakkautta ja sopivasti vastuuta, jotta minustakin saataisiin kunnon kansalainen. Istuskelin usein iltaisin takan ääressä ja lämmittelin varpaitani samalla snäppäillen ystävilleni tai selaillen tiktokkeja. Kaikki tekivät jotain siistiä jopa karanteenin aikana, mutta tädin talo oli niin ruma, ettei siellä iljennyt kuvata yhtään mitään. Kaikkialla oli vanhoja huonekaluja, joita täti kutsui sielukkaiksi. Missään ei ollut mitään uutta, modernia ja kiiltävää, vaan täti vihreine ajatuksineen kirppishaukkaili pölyisiä huonekaluja ja vastaavia löytöjä.

Rintalastassa tuntui tuttua puristusta ja hiippailin kuunvalossa loistavalle parvekkeelle. Sytytin tärisevin käsin toiseksi viimeisen tupakan ja imaisin ahnaasti savua keuhkoihini. Hetken kuluttua helpotti ja lysähdin raidalliselle sohvalle istumaan. Oli niin epäreilua, että Marika ja Nelly saattoivat jatkaa elämäänsä normaalisti, kun minä homehduin ikivanhassa ja rumassa kummitustalossa, joka oli kuulemma sisustettu maalaisromanttisesti. En tuntenut Otsonmäeltä ketään, eikä tätikään vahtinut menemisiäni, sillä eihän täällä voisi mennä yhtään mihinkään. Paitsi tallille, mutta ei sielläkään varmasti olisi muutamaa takkuista Suomenhevosta kummempaa. Täti aikoi kuitenkin viedä minut huomenna katsomaan kaakkiaan, jota voisin kuulema hoitaa. Niin varmaan joo, täti ei muuta tahtonutkaan kun kotiorjan itselleen kun otti minut luokseen asumaan. Sylkäisin kaiteelle ja tumppasin tupakan huolella sylkeeni, jonka jälkeen litistin natsan ja tungin sen lautojen väliin piiloon. Pyyhin kyyneleitä hihaani ja olin onnellinen, ettei kukaan nähnyt minua nyt.

Zen

Nuuskijaässä Fricis Vanags

Fricis Vanags
Tallityöntekijä

Hannaby Slott oli kuin toisesta todellisuudesta. Ei Fricistä linnamiljöö ja historia hetkauttaneet, niihin hän oli oikeastaan korviaan myöten hukkunut jo Dzelzainissa. Ehei, se mikä nuoren miehen sisintä hetkautti olivat kirsikankukat. Tuhannet, ellei varmasti jopa miljoonat vaaleanpunaiset kukkaset puissaan jotka koristivat kisakentän päätyä, ne olivat loistollaan mykistäneet luultavasti useammankin vierailijan kuin Fricin. Jos hän oli joskus pitänyt Dzelzainin puutarhaa kauniina, se ei ollut mitään tähän loistoon verrattuna — sori vaan puutarhurille kotipuolessa, jonka nimeä Fric ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan.

Kirsikankukkameressä oli jotain kummallisen tyynnyttävää. Fric ei ollut koskaan pitänyt itseään omien sanojensa mukaan herkkistelijänä, eikä kauneus häntä liikauttanut suuntaan eikä toiseen  (naiskauneutta ei tietenkään laskettu). Silti hänet pystyi tapaamaan joka päivä Hannabyn puutarhoilla, ihan vain olemassa. Joskus käsissä oli kännykkä, joskus kainalossa jopa Amelie, mutta välillä Fric vain haahuili yksin ja katseli luonnon ihmeellistä väriloistoa.

Amelie kiusoitteli poikaystäväänsä tästä tavasta, väitti että tuosta oli tullut pehmo. Mutta ei se niin mennyt: joskus sitä vain tarvitsi vähän omaa aikaa ja tilaa. Varsinkin nyt, kun Fricin oli pysähdyttävä miettimään itseään ja mikä hänelle oli sittenkään kenties tärkeintä…

Syy itsetutkiskeluun löytyy kisamatkaa edeltävältä viikolta, ja aivan näennäisen normaalista elämästä. Talliin oli saapunut muutama uusi naama hevosenhoitajien pesteihin, joista Umbrasta vastaava Maximillian oli herättänyt Fricin uteliaisuuden paljastamalla vahingossa, sanattomasti, salaisuuksenalkuja menneisyydestään. Antisankarimme oli viettänyt tarpeeksi aikaa uteliaana pitkänokkana tunnetun Amelien seurassa herättääkseen sisäisen Ulla Taalasmaansa. Tämän Taalasmaan sukat pyörivät innostuksesta jalassa Fricin osuessa pukukaapeille samaan aikaan Maximillianin kanssa. Selvennykseksi nyt tähän väliin ettei herra Vanagsia timmi mieskroppa lämmittänyt, mutta selässä paistatteleva komea arpi herätti uteliaisuuden sitäkin paremmin. Mitä mysteereitä siihen liittyisikään? Varsinkin sen perusteella, ettei Maximillian vaikuttanut olevan erityisen hanakka puhumaan aiheesta — ei yllättävää, mutta jännittävää.

Fric sai heti kohtaamisesta tunteen, että oli tullut nähneeksi jotain mitä ei oltu muiden silmille tarkoitettu. Normaalisti hän olisi ehkä jäänyt vain arvailemaan syitä, mutta nytpä tuo päätyikin miettimään, mitä Amelie Chaput tekisi? Seurustelu tuon kanssa oli tehnyt Fricistä toiminnan miehiä: jos häntä jokin askarrutti, niin asiaan tartuttiin suoraan. Kiertely ja kaartelu ei yleensä tuottanut tulosta, saattoi johtaa jopa väärinkäsityksiin, joten Fric teki päätöksen kysyä palovammalta näyttävästä arvesta heti kun vain sopiva tilanne tulisi.

Näinpä hän oli tomerana möläyttänyt suoran kysymyksen heti seuraavan kerran Maximillianin tavattuaan. Hetken Fric oli kerännyt rohkeutta lakaistessaan hiekkaa kivetykseltä, kunnes sai potkittua itsensä tarmoon ja heitti ilmoille viattoman pohdiskelunsa.
 “Miten se sun arpesi on syntynyt?”
Siitä vasta myrsky repesi. Ei, ei Maximillianin toimesta, vaikka mies olikin näyttänyt siltä että antaisi tallipojalle ympäri korvia sillä sekunnilla. Hän ei ehtinyt aiettaan kuitenkaan toteuttamaan, kun Clave oli jo ilmestynyt taiottuna paikalle. Vaikka kulahtanut huivi verhosikin aussimiehen kasvoja, näki Fric tuon silmistä että nyt oli niin sanotusti osunut kakka tuulettimeen.
“Fricis Vanags! Toisten asiat eivät kuulu sinulle” alkoi lause, jonka aikana Fric otti luutaansa puristaen askeleen taakse stetsonpään äkkiarvaamatta jyrähtäneestä huomautuksesta. Ei ollut Claven tapaista korottaa ääntään sillä tavalla: Fricin tuntosarvet kertoivat, että hänen kysymyksensä oli liipannut jollakin kummallisella tavalla myös tallimestaria, vaikkei siinä tuntunutkaan olevan järkeä.

Clave jatkoi matkaa kohti tallia, mutta Fric tunsi toisen vahtivan sivusilmän yhä niskassaan. Tallipoika jatkoi kuuliaisesti lakaisua, mutta mulkoili sekä tallimestarin että hevosenhoitajan loittonevia selkiä.
“No sori kun kysyin!” Fric heitti näsäilevällä sävyllä Maximillianin perään heti kun oli varma ettei tuo enää kuullut.

Vaan mitä sitten tapahtui, se sai Fricin niskavillat pystyyn. Amelie ilmestyi jututtamaan hoitajaa, ja ilmeestä päätellen vyörytti empatiatulvan lahjaksi. Mitä mitä mitä?! Miksi FRICIN tyttöystävä veljeili mokoman kanssa, varsinkin aivan satavarmasti nähtyään miten tuo oli reagoinut yhteen ainoaan uteliaaseen kysymykseen? Vielä enemmän ärsytti nähdä, kuinka Maximillian nojautui lähemmäksi naista, kuiskien selkeästi jotain vain bruneten korville tarkoitettua. Fric odotti jo näkevänsä kuinka Amelien ilme muuttuisi ja hän osoittaisi jonkinmoista paheksuntaa, mutta mitä vielä: katse suli entistä myötätuntoisemmaksi, jopa ehkä — pystyikö se olemaan mahdollista — kauhistuneeksi?

Kun kuiskailijoiden tiet erkanivat, juoksi Fric Amelien nopeasti kiinni.
“Mitä tuo nyt oikein oli? Mistä te puhuitte?”
“Kaikki ei kuulu sulle.”
“Hei c’moooooon, kyllä sä mulle voit jakaa!”
Amelie loi tulistuneen katseen katseen poikaystävälleen. Juuri sellaisen, joka sai ottamaan hieman turvaväliä. Hetken aikaa nainen näytti siltä että aikoi tiuskaista jotain takaisin, mutta sen sijaan hän vain totesi olevansa jo myöhässä ratsutusaikataulusta ja kiirehti askeleitaan.
“Te kuiskitte kuin mitkäkin salaliittolaiset. Tai lempiväiset.”
Fric ei tiennyt millaisen virheen oli heittäessään kommenttinsa ennen kuin Amelie pysähtyi, kääntyi ja loi niin tiiviin, tuiman katseen kuin ikinä kykeni.
“Mitä sinä sanoit?”
“En mitään…”
“Väitätkö sinä että minulla olisi muka sutinaa muiden kanssa? Luuletko sinä OIKEASTI että olisin niin alhainen?”
“En…”
Amelien silmät kipunoivat. Hän kääntyi ratsastussaappaidensa kannoilla ja pyyhälsi talliin, jättäen kovin lytätyn Fricin pohtimaan yksin elämäänsä pelkkä luuta murheellisesti kädessään.

Onneksi Amelie oli noista kahdesta rationaalisempi (mikä ei mitenkään mairitellut Fricin kykyä ajatella järkevästi, Chaput kun tunnettiin tunteilevasta luonteestaan). Hän keskusteli illalla päivän kohtauksen läpi ja taputteli asian loppuunkäsitellyksi, mutkat suoristetuiksi. Fric vakuutti myös kasvaneensa tilanteesta yli, mutta vain päästäkseen keskustelusta eroon. Todellisuudessa hän ei voinut olla miettimättä lukuisia kysymyksiä, jotka lyhyessä ajassa olivat kohonneet ilmoille. Niitä hän pohti nytkin kirsikkapuiden katveessa: mistä Maximillian oli saanut arpensa; miksi hän reagoi niin vahvasti siitä udellessa; miksi Clave puolusti tuota niin hanakasti; mitä tekemistä Ameliella oli hoitajan kanssa; oliko Friciksellä kenties syytä olla mustasukkainen?

Mustasukkainen. Jep, sitä hän oli, järkevää tai ei. Fric ei ollut koskaan luokitellut itseään sellaiseksi, ehkä hän oli aina ajatellut moisten tunteiden olevan enemmän naisten hommia. Nyt hän kuitenkin löysi itsensä miettimästä, oliko tietämättään jossakin vaiheessa loukannut Amelieta, tai ehkäpä päin vastoin oli muuttunut tylsäksi…

Fric katseli kuinka kevättuuli havisutteli kukkien terälehtiä. Hänen olisi syytä olla varpaillaan, tutka päällä, tunnustella Amelien tunteita. Aivan yhtä tärkeää olisi pitää Maximilliania silmällä. Nyt jos koskaan Fric tahtoi myös penkoa tuon menneisyydestä kaiken esille, likaisia yksityiskohtia myöten. Jos Amelie piti hoitajaa millään muotoa hyvänä, ei pitäisi enää kauan!

Fricis Vanags oli sotajalalla.

Luku 25

Olin käpertynyt viltteihin, tyynyihin ja kaikkeen taivaallisen pehmeään. En omaan sänkyyni kuitenkaan, vaan Juliuksen. Tuo mies oli ensimmäinen, jolla oli näin ihanan siisti huone ja kaikki ojennuksessa. Minä tulin myllertämään tietysti heti kaiken. Makasin sängyllä kuin koteloitunut perhosen toukka ja kuuntelin Juliuksen tietokoneen näpyttelyä ja rauhallista puhetta.
Mies istui pöytänsä ääressä, järjestellen jotain työasioita. Minulla ei oikeastaan ollut aikaa tauolle, mutta otin sellaisen silti. Monilla tallilaisilla tuntui olevan juuri nyt omia draamojaan, enkä viitsinyt mennä heidän seuraansa. Julius oli kaikkein vanhin täällä ja koin tietynlaista rauhaa tämän seurassa, mies oli jotenkin niin aikuismainen ja kypsä, ettei minun tarvinnut laskeutua teinidraamojen ja juorujen piiriin ollakseni hänelle mukavaa seuraa.
“Tuu tänne” mumisin. Julius katsahti muhun hassusti ja jatkoi vielä hetken näpyttelyä. Alkoi väsyttää ja taisin haukotellakin. “Näitkö mun radan sunnuntailta?” jatkoin ja mies hyppäsi selälleen viereeni sammutettuaan tietokoneensa. “Joo hyvin veditte” tämä vastasi. Jes, ajattelin ja sitten oli hiljaista. Olimme pitkään hiljaa, molemmat vain katselimme huonetta ja sen seiniä. Ei tuntunut yhtään kiusalliselta, pidin siitä.

Käännyin kyljelleen. “Tiiäthän et sun ei oo pakko olla siinä ryhmässä, jos et meinaa jaksaa niitä juttuja.” sanoin ensin vakavana mutta päädyimme repeämään yhtä aikaa nauruun. “Joo, tiedän. Katotaan.” mies päätyi lopulta sanomaan ja olimme taas hiljaa hymyillen. Suljin silmäni ja mietin viime aikojen tapahtumia. Olin jotenkin uupunut, olin kokoajan menossa ja jotain piti jatkuvasti tehdä ja suunnitella. Ei näin isoa talliporukkaa saatu retkille ja muille, ilman kunnon valmisteluja ja työtä.
“Tiiäkkö Majina, että mä autan kyllä mielellään, jos susta joskus tuntuu että on liikaa hommia.” Julius sanoi juuri silloin ja sain kylmiä väreitä, outo ajoitus. Toisaalta mies oli varmasti pistänyt merkille oloni, ehkä nähnyt läpi siitä kokoajan hymyilevästä ulkokuorestani. Tykkäsin ihmisistä, jotka pistivät pienetkin asiat ja eleet merkille, se oli kiehtovaa. “Kiitos” sanoin hymyillen ja asettelin tyynyvuortani paremmin. Julius katseli hääräämistäni hiljaa naureskellen.
Asunnolla oli ihanan hiljaista juuri nyt, toivoin ettei Juliuksen tarvitsisi kärsiä mekkalasta muutenkaan, mutta en tiennyt miten asia oli. 1A:ssa asui myös Saaga, Anni ja Silvia. Olin ensin yrittänyt tutustua niistä viimeiseen, mutta en ollut varma pitikö hän minua kivana tyyppinä. Tarkoitan, että oliko hän kiinnostunut olemaan ystäviä tai kokiko että minulle voi puhua, vaikka omistankin tallin. Ja Saaga nyt oli kaikkien kaveri.
Ei minulle tarvinnut esittää mitään, jos oli huono päivä, senkin sai näyttää. Niitä oli meillä kaikilla joskus, Saagalla tosin joskus vähän enemmän. Harmitti sen naisen puolesta, mutta en kokenut olevani hänellekään niin läheinen että voisin mennä lohduttamaan, se paikka oli Annin.

“No?” Julius kysyi yhtäkkiä. Huomasin itsekin, miten ilmeeni oli kääntynyt alavireiseksi. “Mulla ei oo täällä oikein ketään tosi läheistä ystävää..” aloitin ja olin hiljaa hetken. Raotin suutani aloittaakseni, mutta suljin sen taas. “Oon huomannut.” mies sanoi hiljaa ja jännityin hieman. Huomasiko sen muutkin, ei kiva. “Oonhan mä vähän yrittänyt, mutta ei oikein tuu mitään. Ehkä mua ei mielletä kaveriksi, oon vaan pakollinen auktoriteetti.” sain sanottua ja Julius näytti mietteliäältä.
“Voi johtua siitäkin, mutta..” tämä aloitti vastauksen ja jäi sitten miettimään hetkeksi, ennen kuin jatkoi “Sä oot todella.. sitä on vaikea kuvailla, mutta näen että suhun voi olla hankala tutustua. Sä oot kyllä ihana.. tai SIIS, oot kyllä mukava, en sitä sano. Mutta sä oot niin räiskyvä ja tilaa vievä, että se saattaa työntää monia kauemmas, sun pitää oottaa että tulee joku sun tyylinen ihminen. Ei kannata väkisin yrittää, sillon aiheutat vaan itselles pahan mielen.”. Kuuntelin Juliuksen järkipuhetta ja huokasin syvään. “Eli susta tuntuu että oot tässä sängylläkin ihan ahtaalla.” vastasin ja aloimme nauraa.

Jäin tämän huoneeseen vielä hetkeksi juttelemaan, kunnes minun piti – taas – lähteä tekemään jotain paperihommia ja valmisteluja, sillä talleille muuttaisi jossain lähiaikoina uusi hevonen, itse asiassa poni. Minulla oli vaikka mitä töitä, enkä ainakaan nyt kehdannut pyytää Juliukselta apua, sillä oli omiakin.

Zen

“Ihan ekana sun pitää selittää, miten tehdään vahingossa vihamiehiä”

Amelie Chaput
Tallityöntekijä

“Saatoin eilen hankkia ehkä vahingossa vihamiehen.”
Amelie päästi toteamuksensa puoliääneen pää Fricin sylissä, kumpikin laiskasti tytön olohuoneen kangassohvalla maaten. Päivä oli ollut pitkä, ja molemmat olivat täysin poikki. Fric silitti laiskasti tyttöystävänsä ruskeita hiuksia.
“Umm, ihan ekana sun pitää selittää, miten tehdään vahingossa vihamiehiä,” poika vastasi pienenä kysymysmerkkinä.
“Tiedäthän sen Ziran uuden omistajan? Noran?”
“Se nainen joka näyttää koko ajan vähän nyrpeeltä? Joo. Ja eiks Ziraa kutsuta nykyään Leoks?”
“No ihan sama mut juu, just se nainen. Vein Knutin satulaa takas paikalleen kun Nora tuli käytävällä Zir— Leon kanssa mua vastaan. Ei mun ollut tarkoitus olla mitään, mut jäin jotenkin kattomaan vaan Ziran—”
“Leon.”
“Ihan sama! No Leon sitten, perään. Sit huomasin et Nora katseli mua, ja mä katsoin takaisin. Tajusin vasta myöhemmin et mulle oli jäänyt vähän paha ilme naamalle, kun mietin miks se muikkeli katseli mua kuin halpaa makkaraa.”
“Okei, eli tästä päättelet että te ette oo väleissä, vaikka ette oo ikinä vaihtanut sanaakaan?”
“Usko pois, kyllä mä tiedän nää. Naisten välisiä juttuja, you know.”
“Hmm, ok…”
Fric vaihtoi ovelasti kaistaa kysymällä tahtoiko Amelie katsoa Netflixiä vai tilata kiinalaista. Hän oli jo kokemuksesta oppinut, ettei bruneten päätä käännetty kun tuo oli jotain päättänyt, ja nyt päätös oli nähtävästi se että Nora ei pitänyt Ameliesta. Oliko se totta, sitä Fric ei osannut sanoa.

Amelien silmät seurasivat telkkariruudulla pyörivää sarjaa, mutta ajatukset eivät. Pääkopassaan hän pallotteli miljoonia asioita samaan aikaan, joiden punaisena lankana tuntui olevan kuukausi sitten talliin palannut kirahvinkirjava sgsh-tamma. Tavallaan Amelie ymmärsi etsivänsä vain tekosyitä olla pitämättä Norasta, ja helpointa se oli keksimällä ettei tuokaan pitäisi Ameliesta.
Ei Nora ollut tehnyt henkilökohtaisesti mitään pahaa ketään vastaan. Oikeastaan oli kiva saada talliin toinenkin esteratsastaja: jos hänen ratsunaan vain olisi ollut kuka tahansa muu kuin Zira, Leo nykyisin siis. Amelielle oli ollut kova paikka joutua eroamaan rakkaasta ja parhaimmasta kisakaveristaan, kun Iivari ja Vitaliya olivat yhteistuumin päättäneet hankkiutua eroon kaikista muista kuin kouluratsuista. Niin monia kyyneleitä nuori nainen oli vierittänyt kun hänen ensimmäinen Power Jump-kaverinsa, ihana formula-Zira, myytiin Kanadaan. Ja nyt kun hän juuri oli päässyt elämässään eteenpäin, ostanut Knutin ja saanut Iivarilta luvan treenata sponsorin kautta Uulaa esteillä, pamahtikin Zirafe takaisin Dzelzainin talliin. Amelie olisi voinut olla onnellinen jälleennäkemisestä, mutta joutuessaan joka päivä näkemään Ziran — Leon — jonkun toisen kanssa, tuntui kohtalo hierovan suolaa hänen melkein parantuneisiin haavoihin.

Fricille Amelie ei ollut kertonut paljon mitään. Poika tiesi tamman olleen tuolle tärkeä ja aisti varmasti jotain viboja kun puokki palasi talliin, mutta ei muuta.

“Se Nora on kyllä oikee snobi. Tervehdin sitä ekana päivänä ja se vaan katto mua niin alas kuin ikinä voi,” Fric myötäili aavistellessaan mihin suuntaan Amelien ajatukset kallistelivat.
“Johtuu varmaan siitä että sähän ootkin vaan tommonen tallipoika, kyllä mäkin katon…”
Fric ärähti muka loukkaantuneena ja kutitti kostona syliteltävänsä kylkiä.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin