Zen

Tallipojan otsalohko kehittyy hitaammin kuin muiden

Fricis Vanags
Tallityöntekijä

Kello oli tasalleen 20:59 kun kuljetusauto pysähtyi Zenin päätallin eteen. Väsyneet matkaajat kiipesivät ulos onnellisina matkan päättymisestä: itse Hannaby Hanami Week oli ollut hieno, tulihan yksi sijoituskin mukaan, mutta matka sinne ja takaisin oli eittämättä käynyt raskaaksi. Paluumatkalla laivan lähtö Tukholman satamasta oli viivästynyt, ja pahaksi onneksi autopaikka osui juuri aluksen koneiden päälle. Normaalisti maailman helpoin ja rohkein matkustaja Uula oli stressaantunut koko pitkän laivamatkan ajan, ja normaali ajanvietto, nukkuminen mukaan laskettuna, oli jaettava vuoroihin niin että joku oli aina koliikin partaalla hikoilevan tamman seurassa.

Kaikeksi onneksi Uulan stressi katosi samalla hetkellä kun koneiden jyskytys lakkasi ja auto ajettiin ulos laiturille Riikan satamassa kaksi tuntia arvioitua saapumisaikaa myöhemmin. Tamman vahtiminen oli kuitenkin vaatinut sen verran veroa, että normaalisti maailman lyhykäisin ajomatka pääkaupungista uneliaaseen Saulkrastiin oli yksi pyhiinvaellus. Ei siis ollut ihme, että koko matkustajajoukko oli vihdoin perille päästyään yhtä väsyneen näköisiä kuin Iivari arkena.

Uula hirnui tunnistaessaan tutun pihan astuessaan rampilta alas. Tallista kuului vastauksia, ja kevein askelin tamma lähti Amelien johdattelemana kohti omaa karsinaa. Fric raahusti perästä huomattavasti vähemmän kevyesti, kantaen raskasta matkalaatikkoa puuskuttaen. Nokkakärryt, valtakunta nokkakärryistä!
“Voitko vielä pliis hakea mun vaatekassin ja ratsastusvarusteet? Jätä ne kaapille. Kiitti!” Amelien ääni kantautui Uulan karsinasta. Fric huokaisi ja lähti raahustamaan takaisin autolle kuten kuuliaisen orjan kuuluikin, ehkä salaa hiukan jupisten. Hän mikään palvelusmies ollut, perhana… Koko paluumatkan poika oli ollut kuin neiti Chaputin henkilökohtainen avustaja: kantanut tavaroita, ostanut kahvia, pidellyt laukkua, toiminut tyynynä.

Fric rumpsautti Amelien urheilukassin tylysti kaapin eteen. Hieman (mutta vain hieman) kauniimmin hän asetteli nahkaiset ratsastussaappaat ja suojatun kypärän paikalleen. Hetkeksi poika jäi katselemaan oven sisäpintaa: sitä tapetoi lukemattomien hevosten valokuvat, joista tuo tunnisti vain Knutin, Uulan, Leon ja Amelien ensihevosen, Bambin. Yhdessä valokuvassa oli mukana myös Fric: se oli siltä päivältä, kun hän oli käynyt Amelien kanssa ensimmäistä kertaa kaksin maastossa… Poika hymyili sekä muistolle että sydämelle, jolla tuo oltiin Esmeraldan satulasta ympyröity punaisella tussilla.

Näky sai pompottelusta johtuneen kiukkuisuuden hiukan laantumaan, kun Fric sulki kaapin oven ja avasi vierestä omansa. Hän kurottautui ottamaan Vitaliyan antamat nahkakengät pohjalta vaihtaakseen hikiset ja muhjuiset matkalättänänsä niihin, kun tajusi palata askeleen taaksepäin. Hänen kaappinsa oveen oltiin teipattu kirjekuori. Sen päällä koreili nimi F. Vanags.
Fric nykäisi kirjeen käteensä ja käänteli sitä. Se oli ohut, sisällä olisi kenties pelkkä paperi. Sehän selviäisi vain avaamalla.
Sisällä oli lehtileike. Fric kohotti kulmiaan kiinnostuneena: mitäs mitäs?
Mitä pidemmälle hän artikkelissa eteni, sitä ristiriitaisemmiksi tuon tunteet kävivät. Päästyään loppuun oli istuttava hetkeksi pitkälle penkille.

Ensimmäisenä tunteena Fric tunsi yllättäen tyytyväisyyttä. Ei hän siis mikään psykopaatti ollut, Maximillianin tausta oli kertakaikkisen surullinen. Mutta salaisuus oli selvitetty, ja vieläpä pistämättä itse tikkua ristiin — sekös jos mikä sopi Vanagsin pojalle! Moni solmu aukeni tämän tiedon voimin: Fric ymmärsi nyt paljon paremmin, miksi palovamma ehkä oli edelleenkin arka aihe Maximillianille. Miehen kummallinen käytös selittyi myös samaan syssyyn, eikä enää tarvinnut arvailla, mikä tuota vaivasi.

Toisaalta Fric tunsi myös ärtymystä, jopa jollakin oudolla tavalla kateutta. Ei hän tahtonut itse joutua kokemaan samaa, ei tietenkään, mutta poika ei voinut olla kuvittelematta miten Amelie heittelisi säälipisteitä saadessaan tietää. Vai tiesikö hän jo? Ei kai, mistä hän sen olisi kuullut…
Kateellisuus, se vaivasi Friciä myös. Olihan hän mustasukkainen tyttöystävästäänkin, mutta ylimalkainen epäreiluus kaihersi teinin mieltä sen ohella. Maximillian saisi luultavasti vain päähäntaputuksia ja silkkihanskakohteluita kaikilta jotka saisivat kuulla hänen tragediastaan. Fric taasen oli saanut perhehelvettimenneisyydestään niskaansa vain kuraa: hänestä ei ikinä tunnuttu odotettavan mitään hyvää, ja sen kerran kun teini jossakin onnistui, ihmeteltiin sitä joukolla huuli pyöreänä. Kaikki tuntuivat pitävän häntä kakkosluokan kansalaisena vain siksi, että oli sattunut syntymään alkoholistien lapseksi ja joutunut viettämään suurimman osan elämästään lastenkodissa jossa sai ympäri korvia jo pieraistuaan väärällä nuotilla. Eihän se ollut tietenkään sama asia kuin menettää kaikki, melkein henkensäkin, tallipalossa, mutta epäreilua Fricin mielestä silti.

Kirjeestä nousi ilmoille myös muutama lisäkysymys. Kuka sen oli nimittäin pojalle antanut? Fric käänteli papereita käsissään, muttei löytänyt mitään lähettäjään viittaavaa. Oliko tämä Maximillianin tapa kertoa aiheesta, josta ei ehkä osannut puhua kasvokkain? Vai oliko joku toinen suorittanut paljastuksen miehen tietämättä? Clave? Amelie? Tuskin ainakaan Amelie, jos hän olisi tiennyt olisihan Fric saanut toki kuulla sen heti kasvokkain… Eikös?

Fric taitteli artikkelin takaisin kirjekuoreen ja pisti kuoren takkinsa taskuun. Hän lähti lompsimaan kohti Uulan karsinaa toivoen Amelien löytyvän sieltä. Tänään heillä olisi keskustelu käytävänä: Fric tahtoi kaivaa kaiken Maximillianista ja sen, oliko tuosta uhkaa. Ja voisihan samalla vähän kiillottaa omaa kilpeä, ihan vain varmuuden vuoksi…

Ameliella, eikä kyllä Maximillianillakaan, ollut luultavasti tietoakaan kolmiodraamasta jonka Fric oli luonut. Teini-ikäisten otsalohko ei ollut vielä täysin kehittynyt, ja sen kyllä huomasi.

Zen

Nuuskijaässä Fricis Vanags

Fricis Vanags
Tallityöntekijä

Hannaby Slott oli kuin toisesta todellisuudesta. Ei Fricistä linnamiljöö ja historia hetkauttaneet, niihin hän oli oikeastaan korviaan myöten hukkunut jo Dzelzainissa. Ehei, se mikä nuoren miehen sisintä hetkautti olivat kirsikankukat. Tuhannet, ellei varmasti jopa miljoonat vaaleanpunaiset kukkaset puissaan jotka koristivat kisakentän päätyä, ne olivat loistollaan mykistäneet luultavasti useammankin vierailijan kuin Fricin. Jos hän oli joskus pitänyt Dzelzainin puutarhaa kauniina, se ei ollut mitään tähän loistoon verrattuna — sori vaan puutarhurille kotipuolessa, jonka nimeä Fric ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan.

Kirsikankukkameressä oli jotain kummallisen tyynnyttävää. Fric ei ollut koskaan pitänyt itseään omien sanojensa mukaan herkkistelijänä, eikä kauneus häntä liikauttanut suuntaan eikä toiseen  (naiskauneutta ei tietenkään laskettu). Silti hänet pystyi tapaamaan joka päivä Hannabyn puutarhoilla, ihan vain olemassa. Joskus käsissä oli kännykkä, joskus kainalossa jopa Amelie, mutta välillä Fric vain haahuili yksin ja katseli luonnon ihmeellistä väriloistoa.

Amelie kiusoitteli poikaystäväänsä tästä tavasta, väitti että tuosta oli tullut pehmo. Mutta ei se niin mennyt: joskus sitä vain tarvitsi vähän omaa aikaa ja tilaa. Varsinkin nyt, kun Fricin oli pysähdyttävä miettimään itseään ja mikä hänelle oli sittenkään kenties tärkeintä…

Syy itsetutkiskeluun löytyy kisamatkaa edeltävältä viikolta, ja aivan näennäisen normaalista elämästä. Talliin oli saapunut muutama uusi naama hevosenhoitajien pesteihin, joista Umbrasta vastaava Maximillian oli herättänyt Fricin uteliaisuuden paljastamalla vahingossa, sanattomasti, salaisuuksenalkuja menneisyydestään. Antisankarimme oli viettänyt tarpeeksi aikaa uteliaana pitkänokkana tunnetun Amelien seurassa herättääkseen sisäisen Ulla Taalasmaansa. Tämän Taalasmaan sukat pyörivät innostuksesta jalassa Fricin osuessa pukukaapeille samaan aikaan Maximillianin kanssa. Selvennykseksi nyt tähän väliin ettei herra Vanagsia timmi mieskroppa lämmittänyt, mutta selässä paistatteleva komea arpi herätti uteliaisuuden sitäkin paremmin. Mitä mysteereitä siihen liittyisikään? Varsinkin sen perusteella, ettei Maximillian vaikuttanut olevan erityisen hanakka puhumaan aiheesta — ei yllättävää, mutta jännittävää.

Fric sai heti kohtaamisesta tunteen, että oli tullut nähneeksi jotain mitä ei oltu muiden silmille tarkoitettu. Normaalisti hän olisi ehkä jäänyt vain arvailemaan syitä, mutta nytpä tuo päätyikin miettimään, mitä Amelie Chaput tekisi? Seurustelu tuon kanssa oli tehnyt Fricistä toiminnan miehiä: jos häntä jokin askarrutti, niin asiaan tartuttiin suoraan. Kiertely ja kaartelu ei yleensä tuottanut tulosta, saattoi johtaa jopa väärinkäsityksiin, joten Fric teki päätöksen kysyä palovammalta näyttävästä arvesta heti kun vain sopiva tilanne tulisi.

Näinpä hän oli tomerana möläyttänyt suoran kysymyksen heti seuraavan kerran Maximillianin tavattuaan. Hetken Fric oli kerännyt rohkeutta lakaistessaan hiekkaa kivetykseltä, kunnes sai potkittua itsensä tarmoon ja heitti ilmoille viattoman pohdiskelunsa.
 “Miten se sun arpesi on syntynyt?”
Siitä vasta myrsky repesi. Ei, ei Maximillianin toimesta, vaikka mies olikin näyttänyt siltä että antaisi tallipojalle ympäri korvia sillä sekunnilla. Hän ei ehtinyt aiettaan kuitenkaan toteuttamaan, kun Clave oli jo ilmestynyt taiottuna paikalle. Vaikka kulahtanut huivi verhosikin aussimiehen kasvoja, näki Fric tuon silmistä että nyt oli niin sanotusti osunut kakka tuulettimeen.
“Fricis Vanags! Toisten asiat eivät kuulu sinulle” alkoi lause, jonka aikana Fric otti luutaansa puristaen askeleen taakse stetsonpään äkkiarvaamatta jyrähtäneestä huomautuksesta. Ei ollut Claven tapaista korottaa ääntään sillä tavalla: Fricin tuntosarvet kertoivat, että hänen kysymyksensä oli liipannut jollakin kummallisella tavalla myös tallimestaria, vaikkei siinä tuntunutkaan olevan järkeä.

Clave jatkoi matkaa kohti tallia, mutta Fric tunsi toisen vahtivan sivusilmän yhä niskassaan. Tallipoika jatkoi kuuliaisesti lakaisua, mutta mulkoili sekä tallimestarin että hevosenhoitajan loittonevia selkiä.
“No sori kun kysyin!” Fric heitti näsäilevällä sävyllä Maximillianin perään heti kun oli varma ettei tuo enää kuullut.

Vaan mitä sitten tapahtui, se sai Fricin niskavillat pystyyn. Amelie ilmestyi jututtamaan hoitajaa, ja ilmeestä päätellen vyörytti empatiatulvan lahjaksi. Mitä mitä mitä?! Miksi FRICIN tyttöystävä veljeili mokoman kanssa, varsinkin aivan satavarmasti nähtyään miten tuo oli reagoinut yhteen ainoaan uteliaaseen kysymykseen? Vielä enemmän ärsytti nähdä, kuinka Maximillian nojautui lähemmäksi naista, kuiskien selkeästi jotain vain bruneten korville tarkoitettua. Fric odotti jo näkevänsä kuinka Amelien ilme muuttuisi ja hän osoittaisi jonkinmoista paheksuntaa, mutta mitä vielä: katse suli entistä myötätuntoisemmaksi, jopa ehkä — pystyikö se olemaan mahdollista — kauhistuneeksi?

Kun kuiskailijoiden tiet erkanivat, juoksi Fric Amelien nopeasti kiinni.
“Mitä tuo nyt oikein oli? Mistä te puhuitte?”
“Kaikki ei kuulu sulle.”
“Hei c’moooooon, kyllä sä mulle voit jakaa!”
Amelie loi tulistuneen katseen katseen poikaystävälleen. Juuri sellaisen, joka sai ottamaan hieman turvaväliä. Hetken aikaa nainen näytti siltä että aikoi tiuskaista jotain takaisin, mutta sen sijaan hän vain totesi olevansa jo myöhässä ratsutusaikataulusta ja kiirehti askeleitaan.
“Te kuiskitte kuin mitkäkin salaliittolaiset. Tai lempiväiset.”
Fric ei tiennyt millaisen virheen oli heittäessään kommenttinsa ennen kuin Amelie pysähtyi, kääntyi ja loi niin tiiviin, tuiman katseen kuin ikinä kykeni.
“Mitä sinä sanoit?”
“En mitään…”
“Väitätkö sinä että minulla olisi muka sutinaa muiden kanssa? Luuletko sinä OIKEASTI että olisin niin alhainen?”
“En…”
Amelien silmät kipunoivat. Hän kääntyi ratsastussaappaidensa kannoilla ja pyyhälsi talliin, jättäen kovin lytätyn Fricin pohtimaan yksin elämäänsä pelkkä luuta murheellisesti kädessään.

Onneksi Amelie oli noista kahdesta rationaalisempi (mikä ei mitenkään mairitellut Fricin kykyä ajatella järkevästi, Chaput kun tunnettiin tunteilevasta luonteestaan). Hän keskusteli illalla päivän kohtauksen läpi ja taputteli asian loppuunkäsitellyksi, mutkat suoristetuiksi. Fric vakuutti myös kasvaneensa tilanteesta yli, mutta vain päästäkseen keskustelusta eroon. Todellisuudessa hän ei voinut olla miettimättä lukuisia kysymyksiä, jotka lyhyessä ajassa olivat kohonneet ilmoille. Niitä hän pohti nytkin kirsikkapuiden katveessa: mistä Maximillian oli saanut arpensa; miksi hän reagoi niin vahvasti siitä udellessa; miksi Clave puolusti tuota niin hanakasti; mitä tekemistä Ameliella oli hoitajan kanssa; oliko Friciksellä kenties syytä olla mustasukkainen?

Mustasukkainen. Jep, sitä hän oli, järkevää tai ei. Fric ei ollut koskaan luokitellut itseään sellaiseksi, ehkä hän oli aina ajatellut moisten tunteiden olevan enemmän naisten hommia. Nyt hän kuitenkin löysi itsensä miettimästä, oliko tietämättään jossakin vaiheessa loukannut Amelieta, tai ehkäpä päin vastoin oli muuttunut tylsäksi…

Fric katseli kuinka kevättuuli havisutteli kukkien terälehtiä. Hänen olisi syytä olla varpaillaan, tutka päällä, tunnustella Amelien tunteita. Aivan yhtä tärkeää olisi pitää Maximilliania silmällä. Nyt jos koskaan Fric tahtoi myös penkoa tuon menneisyydestä kaiken esille, likaisia yksityiskohtia myöten. Jos Amelie piti hoitajaa millään muotoa hyvänä, ei pitäisi enää kauan!

Fricis Vanags oli sotajalalla.

Zen

Lopussa on alku

“Icarus vaikersi ja käski minun painua helvettiin.”

Vitaliya Dzelzain
Tiluksien omistajatar

“Tarvitseeko minun tietää jotain?”
Vitaliya seisoi kädet puuskassa tammisen työpöydän edessä. Hänen silmissään oli se tuttu kiilto: kysymys oli ennemmin naamioitu pyyntö. Käsky. Veistoksellisen jylhillä, jopa maskuliinisilla, kasvoilla oli mielenkiintoinen yhdistelmä uteliaisuutta, nenäkkyyttä ja huolta. Burgundinpunaiseen pukuun pukeutunut nainen ei aikonut päästää työpöydän ääressä surkeana nuokkuvaa Iivaria livahtamaan tilanteesta, se oli selkeää.

“Surkea” oli adjektiivi jota harvoin mieltäisi Iivarin kaltaiseen mieheen, mutta sitä tuo toden totta sillä hetkellä oli. Perisuomalaisen kaikki-hyvin-ei-tarvitse-auttaa-maskin alla oli kuin olikin aivan normaaleilla, inhimillisillä tunteilla varusteltu reppana, joka nuokkui pöydän ääressä kasvot hämähäkkimäisen kelmeisiin käsiin hautautuneena. Hänen rakastama Hennesyn konjakki oli lohduttanut jo useamman lasin verran, ehkä enemmänkin: hämärässä huoneessa leijui vahva alkoholin katku.

Iivari ei noteerannut edessään seisovaa naista. Kynttelikön lämpimässä lepatuksessa Vitaliya näki ystävänsä edessä tutun paperin: kirje, jonka Icarus oli lähtiessään jättänyt ja jonka muuan utelias perijätär oli aivan vahingossa sattunut lukemaan… 
“Liittyykö tämä Icarukseen?”
Arvattavasti Vitaliya ei saanut vastausta, mutta Iivarin salamannopea mulkaisu sormiensa lomasta kertoi tarpeeksi. Herranjumala, kylläpä hänen silmänsä verestivät. Oliko mies umpihumalassa vai itkenyt? Jos sielun tilalla on jääkalikka, pystyikö silloin niinkin inhimilliseen suoritukseen kuin nyyhkimiseen? 
“Mitä on tapahtunut?”
Vitaliya koitti parhaansa mukaan varoa paljastamasta lukeneensa kirjeen omin luvin. Hän haki kasvoilleen ymmärtäväistä ilmettä, nojautui hieman lähemmäksi viinankäryn nollapistettä. 
“Olen typerä, niin typerä…”
Mumina piiloutuneilta kasvoilta vaivoin, kun Iivari pudisteli päätään ja lysähti huonompaan ryhtiin kuin mihin Fric laiskimmilla päivilläänkään pystyisi. Mustat hiukset roikkuivat likaisina ja valkoisella paidalla oli tahroja. Vitaliya nyrpisti nenäänsä heilauttaessaan aamulla manikyroitua kättään kirjeen päällä.
“Kerrotko jo vihdoin mistä tässä kaikessa on kyse? Tiedän että viesti on Icarukselta.”

Iivari kohotti väsyneen katseen käsistään: hän näytti silmäpusseineen aivan basset houndilta. Hetken aikaa kaksikko katsoi toisiaan, arveli tilanteen laatua, mittaili mihin se johtaisi: Vitaliya oli täysin valmistautunut käyttämään kaikki suostuttelijanlahjansa tyydyttääkseen tiedonjanoaan.
“Niin on. Icarukselta.”
“Miten hän sai sinut noin tolaltasi? Haukkui hevosesi?”
Iivari hymähti kalsealla sävyllä hevoskommentille.
“Ei…”

Toviksi hiljaisuus peitti huoneen alleen. Vitaliya suorastaan näki kuinka ajatukset poukkoilivat Iivarin huuruisessa päässä, puntaroivat seuraavia sanojaan. Vaikka itsekehu olikin pahasta, tiesi Vitaliya ettei hänen ihmistenlukutaitoa parempaa ollut koko tontilla, ja näinpä hänen olisi parasta luottaa siihen ja sen kehotukseen antaa miehen hakea lauseitaan rauhassa.

Oli syy sitten alkoholin, kurjan mielentilan, liian pitkään yksin kannetun salaisuuden tai kaikki kolme yhdessä, katuisi Iivari seuraavaa möläytystään varmasti aamulla.
“Rakastin häntä niin paljon.”

Boom. Pommi oli pudotettu. Tätä vaihtoehtoa Vitaliya olisi viimeisenä odottanut. Olemattoman sekunnin ajan aina sanavalmis Dzelzainin suvun viimeinen hedelmä jäi sanattomaksi, kunnes hän sai tilanteen ohjat takaisin käsiinsä.
“Mutta entä Nina…?”
“Luuletko että Nina oli ensimmäinen kenestä välitin?! Ehkä viimeinen kyllä, joo…”
Iivari kaatoi viimeisetkin laskeutuneet konjakinrippeet lasiin ja kumosi juoman kurkkuunsa ennen kuin oli henkeäkään ehtinyt vetämään. Vahva juoma sai miehen puistelemaan, mutta myös jatkamaan.
“Olimme silloin nuoria ja tyhmiä, lähinnä tyhmiä…”
Hetken ajan Iivari keräsi ajatuksiaan ja rohkeuttaan, kunnes selkeästi päätti avata tulvapadot. Ehkä hän kaipasi ripittäytymistä, ehkä oli vain känniääliö. Joka tapauksessa Vitaliya saisi informaatiota enemmän kuin osasi pyytääkään.

“Tapasimme kadettikoulussa, ja myöhemmin jopa kuuluimme kumpikin marsalkka Magnus Stenbockin johtamaan ensimmäiseen jalkaväkirykmenttiin. Karoliiniaika oli kaikesta huolimatta parasta aikaa elämässäni, ja Icarus oli ensimmäinen oikea ystäväni: hänen kanssaan kaikki tuntui hyvältä. Niinkin hyvältä, että päätimme jatkaa aina yhdessä, ajasta ikuisuuteen. Siitä en nyt puhu tarkemmin, mutta sanotaanko että en ollut koskaan tuntenut haluavani jakaa elämääni kenenkään kanssa ennen Icarusta ja sen päätöksen tekeminen ei ollut helppo. Ja… no, tiedät kyllä, olimmehan me aika läheisiä…”
Iivari epäröi, jolloin Vitaliya salamannopeasti hymyili ja nyökkäsi kannustavasti saadakseen toisen jatkamaan puhettaan.

“Ongelma oli vain siinä, että minä en pitänyt muista ja pidin myös huolen etteivät muut pitäneet minusta. Sen sijaan Icarus oli sellainen helvetin väkkärä, hän hurmasi kaikki charmillaan ja hauskoilla jutuillaan. Tunsin oloni hirviöksi kaunottaren seurassa: välillä kävi turhankin selväksi, että olimme kuin yö ja päivä. Huomasin pian olevani mustasukkainen, mutta en voinut tehdä sille mitään, sillä pelkäsin liikaa paljastavani suhteemme. Siihen aikaan se olisi tiennyt loppua urallemme: jos olisimme olleet merkittävämpiä henkilöitä, suhde toiseen mieheen oltaisiin voitu painaa ehkä villaisella. Meidänkaltaiset tuntemattomat kadetit sen sijaan… En halua edes ajatella.

Me siis salailimme. Minua se ei haitannut, mutta sen sijaan Icaruksen kevytkenkäisyys kaihersi. Hän ei ymmärrettävästi kertonut kenellekään minusta, ja aina kun olimme viihteellä, kaikki tuntuivat piirittävän ja ihailevan häntä — niin naiset kuin miehetkin. Olen satavarma etten pelkästään kuvitellut Icaruksen flirttailevan aina muille takaisin: hän väitti sen olevan viatonta ajanvietettä, mutta voitko kuvitella miltä se tuntui seurata sivusta? 

Eräänä iltana istuimme tuopilla, kun seuraamme lyöttäytyi ratsuväen Johan. Olin ollut aina hieman kateellinen hänelle. Tahdoin itsekin ratsuväkeen, ja Johan oli kaikkea mitä halusin olla: kasvot kuin Adoniksella ja muutenkin komea, taitava ja nopea ratsastaja, loistava sekä kurinalainen, aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun Johan poistui seurastamme ja Icarus pian perässä mukamas asioilleen, epäilykseni heräsivät. Toivoin että olisin ollut väärässä ja vain vainoharhainen, mutta kuin näin heidät yhdessä tavernan takakujalla… Mieleni olisi tehnyt juosta väliin ja potkaista kumpaakin, mutta harmikseni malttini piti ja poistuin sanomatta sanaakaan, rypien itsesäälissä ja hekumoiden miten kostaisin petoksen unelmissani.

Seuraavana aamuna olimme kaksin hakemassa täytettä ruutisarviin, kun rohkaistuin ja puhuin aiheesta varovasti. Kerroin mielestäni täysin syystä ja asiallisesti, miltä tuntui seurata vierestä hänen flirttailuaan muille. Saatoin ehkä hieman kiivastua kun muistelin edellistä iltaa, mutta en silti ymmärrä miten nopeasti olimme ilmiriidassa. Emme välittäneet lopulta lainkaan kuullaanko meitä kun herjasimme toisiamme, ja pahasti herjasimmekin. 
Icarukselta meni siinä vaiheessa kuppi totaalisen nurin. En ole koskaan nähnyt sen miehen kasvojaan niin vihan vääristäminä kun hän kohotti oikean nyrkkinsä ja iski sen suoraan keskelle kasvojani, eikä vain kerran. Yritin töniä Icaruksen pois, lyödä takaisin, mutta olin vietävänä kuin märkä rätti. Olin niin vihainen: jos jollakulla oli oikeus pörröttää kenenkään tukkaa niin minulla, petetyllä, mutta sen sijaan sainkin vain lisää turpaani.”

Iivari piti tauon. Hänen katseensa lasittui, aivan kuin hän katsoisi edessään olevan kirjeen sijaan kauas menneisyyteen, keräsi selkeästi rohkeutta jatkaa. Vitaliya tiesi olla hiljaa ja antaa miehelle tilaa järjestellä sanojaan: hän aisti kertomuksen seuraavan osan olevan kaikista raskain.

“Minä suutuin, suutuin niin maan perkeleesti etten muista ikinä käyneen. Edes se kun sain Fricin kiinni heinävarastossa polttamisesta ei vedä vertoja sille raivolle mitä epäreiluudessani tunsin. Joten vedin miekan huotrasta, Icarus teki salamannopeasti samoin, ja hetkessä nyrkkirysymme oli muuttunut aseelliseksi. Etiketistä ei kuitenkaan ollut siinä hetkessä tietoakaan… Ennen kuin ehdin ajattelemaan yhtään tarkemmin, veistin häntä suoraan kyljestä. 

Näen edelleen kaiken eläväisenä silmieni edessä. Muistan ihmetelleeni, miksi tunsin vain tyydytystä katsellessani aiemmin kaikista rakkaimman ihmisen käpertyvän kaksin kerroin hänen vaatteiden värjäytyessä hiljan verestä. Minä vain tuijotin. Icarus vaikersi ja käski minun painua helvettiin, mutta seisoin kuin kivettyneenä paikallani, ruhjottu nenä poskella ja mieleni kummallista, epäuskoista euforiaa täynnä. Pysyin sijoillani vielä muiden juostessa apuun, välittämättä lainkaan siitä että jäin kiinni tahrainen miekka yhä kädessäni. Muistan lumen ironisen, sydämenmuotoisen veriläikän. Katselin ennemmin sitä kuin henkeä haukkovaa rakastani.”

Vitaliyan tuima katse oli päässyt valahtamaan aavistuksen verran. Hän ei tiennyt mitä sanoa: mitä tässä tilanteessa ylipäänsä pystyi kommentoimaan? Iivari koitti kopistella konjakin viimeisiä olemattomia pohjapisaroita suuhunsa, eikä tuon ilmeestä pystynyt sillä hetkellä päättelemään mitään. Vitaliya koitti johdatella keskustelua vielä eteenpäin.
“Mitä sitten tapahtui?”
“No, minähän menetin korpraalin arvoni ja sain tilalle kengänkuvan persiille. Icaruksesta en tiedä, mutta nähtävästi on minun syytäni että hän nilkuttaa kävelykeppinsä kanssa. En kuullut hänestä sen jälkeen ennen kuin vuosi sitten päästit mokoman käärmeen luikertelemaan tänne. Ymmärtänet siis silloisen raivon.” 

Tämän lauseen jälkeen hiljaisuus oli niin pitkä ja painostava, että tyhmempikin olisi ymmärtänyt sanaisen arkun sulkeutuneen tältä osin. Vitaliya oli tyrmistynyt, epäuskoinen. Ei häntä kummastuttanut lainkaan kuulla miesten ottaneen yhteen (oli ylipäätänsä ihme ettei kumpikaan ollut Icaruksen vierailun aikana käynyt toisen kurkkuun kiinni), ei myöskään heidän suhteensa — Iivari oli toki vaikea kuvitella niinkin lämpimien tunteiden valtaan, mutta olihan hän toisaalta melkein mennyt kihloihinkin Ninan kanssa joten kaipa miehellä jokin sydän oli oltava. Sen sijaan Vitaliya oli hämmentynyt kahdesta seikasta: ensinnäkin Iivari oli puhunut ensimmäistä kertaa omista asioistaan hänelle, ja paljon puhuikin. Konjakki, suru ja sopiva määrä morkkista olivat olleet pääsylippu kurkistamaan tuon kivikylmän miehen sisimpään. 
Toisekseen muuan yksityiskohta oli jäänyt kaihertamaan Vitaliyaa. Se herätti hänessä lisää kysymyksiä.

“Sanoit että Magnus Stenbock oli silloin sotamarsalkka, Ruotsin jos oikein muistan. Minä vuonna te oikein palvelitte?”
Iivari kohotti katseensa ensimmäisen kerran Vitaliyan kasvoihin. Harmaat silmät tuijottivat väsyneinä syvistä kuopissaan, suupieli nytkähti. Hän oli selvästi jo väsynyt.
“1713.”

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin