Zen

Ylityksiä

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

“No tosta me ei kyllä takuuvarmasti mennä yli!”
“Nössöt.”
“Ei mut ei Knut osaa.”
“Nöööössöt.”
Ai että Amelien teki mieli kouraista maasta tuore läjä poninkakkaa ja heittää lantapallerot suoraan Fricin ärsyttävään, lällättävään naamaan. Poika virnuili ja nojaili rakentamansa esteen tolppaan, hän tiesi kyllä mistä naruista vedellä saadakseen tyttöystävänsä äärirajoille. Amelie oli pyytänyt apua puomiennostelussa, ja paahteisesta säästä huolimatta Fric oli urhoollisesti juossut asettelemaan takaisin painavia puupuomeja joita Knut tavan takaa pudotteli pikkuisella 60 cm radallaan, milloin etu- ja milloin takajaloillaan. Kyllä pojan olisi ihan kohtuullista saada vähän hupia siitä hyvästä.
“Eksää uskalla vai,” Fric leukaili.
Mielessään Amelie totesi että ei, ja ilme luultavasti paljasti tuon ajatukset. Hän katsoi pojan pystyttämää taideteosta. Se oli oikea hirviö. Kaikki kuusi puomia olivat erivärisiä, ja ne olivat niin lähellä toisiaan että este näytti muurilta hyvä trippi päällä. Onttojen tolppien nokkiin oli asetettu pitkät, puiset kouluraipat kunniakujaksi. Korkeutta ilmestyksellä oli ainakin 80 cm — aivan liikaa lihavalle ja laiskalle Knutille, joka tuntui paisuvan jokaisena laitumella vietettynä päivänä ainakin kahdeksan kiloa lisää.
Fric jatkoi lällättelyään, hän oli aivan liian taitava mikä tyttöystävänsä yllyttämiseen tuli. Amelien päässä kiehui, eikä se johtunut vain auringonpaisteen ja mustan kypärän yhdistelmästä.
“Okei, okei! Mä kokeilen! Perkele sun kanssa Fric, sua ei sit kutsuta mun hautajaisiin” Amelie tiuskaisi ja pyysi Knutia lähtemään liikkeelle. Poni oli ehtinyt jo torkahtamaan, ja se tarvitsi uuden pohkeen liikahtaakseen lyllertävään käyntiin. Vaivoin esiinkaivettu laukka oli sentäs ruunan esittämäksi yllättävän reipasta, mutta ikuisesti yhtä surkuhupaisaa, lyhytaskelista hyllymistä.

Fric kiherteli katsoessaan kuinka ratsukko käänsi pitkän suoran linjan rakentamalleen monsterille. Amelien oli pakko istua alas lähestyessä, sillä Knut aina hyödynsi kadonneen lähikontaktin kevyessä istunnassa ja hidasti töksähtäen raviin. Nyt kun poni olisi tekemättä niin, olisi kiva…
Este lähestyi hitaasti, mutta silti aivan liian nopeasti. Pikkuiset korvat olivat tötteröllään: johtuiko se innostuksesta vai kauhistuksesta, sitä ei Amelie osannut sanoa. Voi ei, laukka ei voisi olla enempää maahansidottu… Uulan kanssa este ei olisi homma eikä mikään, mutta nytpä ei ollutkaan pitkäjalkaista kilpuria alla. Kunpa olisi. Kymmenen metriä esteelle… Kuusi… Neljä… Kolme…
Moni asia tapahtui samanaikaisesti. Amelie koki töksähdyksen askeleen verran ennen ponnistuspaikkaa, kun Knut tuntui huomaavan vasta tässä vaiheessa mihin olikaan lupautunut. Sekunnin sisään ponin päässä kävi kiivas laskutoimitus, mihin suuntaan lipeäisi, vai pääsisiköhän tästä sittenkin yli? Samalla sekunnilla Amelie junttasi istuinluunsa syvälle satulaan ollakseen lentämättä lyhyen kaulan kautta puomien sekaan, valmiina sanomaan kovaan ääneen “mitä mä sanoin”.
Siksi ratsastaja leijuikin pian satulan yläpuolella jalustimet vapaina roikkuen, sillä kaikkia todennäköisyyksiä vasten Knut päätteli pääsevänsä sittenkin pelottavan näköisen, massiivisen ja itselleen aivan liian korkean rakennelman ylitse. Ja niin se tekikin! Fric hihkui innosta ponin tehdessä jarrutteluvauhdista oikean sammakkohyppyjen kuninkaan, joka nykäisi yhtä paljon eteen- kuin ylöspäin. Poika näki suorastaan hidastettuna kuinka poni lensi kaikki jalat rungon alla, läskit liidossa tutisten koko kammottavuuden komeuden yli. Amelie roikkui ilmassa kauhu kasvoillaan, puristaen ohjista kiinni rystyset valkosina. Hän laskeutui kuin ihmeen kaupalla takaisin satulaan, ja olisi pysynytkin siinä mikäli Knut ei olisi lyönyt jarruja pohjaan heti etukavioiden koskettaessa turvallista maankamaraa. Hiekan pöllähdyksessä Amelie löysi sieltä myös itsensä.

“VAU” kävi Fricin rehellinen kommentti. Muuta hän ei pystynyt sanomaan pidätellessään nauruaan. Oli ensin selvitettävä millä mielin Amelie oli, jottei hekottelu koituisi pojan kohtaloksi. Nainen nousikin vaikeasti ähkäisten ylös samalla hiekkoja pyyhkien ja suustaan sylkien. Hän oli sanaton. Katse kävi esteenkammotuksessa jonka yli he olivat liidelleet, sitten se siirtyi läsipäiseen poniin joka oli palautunut sekunnissa takaisin virransäästötilaan ja roikotti alahuultaan melkein maassa asti. Knut, hänen lihava, itsepäinen ja hölmö Knut, oli ylittänyt jotain kavalettia korkeampaa. Häh?!
Amelie virnisti ja antoi ponilleen ison halauksen. Fric otti eleen lupana nauraa, ja niin hän toden totta tekikin. Amelie liittyi ilonpitoon. He nauroivat pitkään, taluttivat Knutia ja ylistivät yhteen ääneen sen suoritusta.
“Mutta yksi asia mun on sanottava,” Amelie totesi hieman vakavammalla äänellä.
“Mä en ikinä palkkaisi sua ratamestariksi kisoihin.”
“Tiiäks, ehkä se on vaan hyvä.”

Puolta tuntia myöhemmin Knut seisoi pesukarsinassa Amelien suihkutellessa huolellisesti sen jalkoja. Fric nojaili seinään, he jutustelivat niitä näitä. Hevosista, kilpailuista, käytäisiinkö illalla kaupungissa, ihmisistä, siitä miten Abraxas oli tuuppaissut sadattelujen saattelemana Claven eilen kumoon rynnistäessään syömään silmät kiiluen ruusunnuppuja heti kun puutarhuri käänsi hetkeksi selkänsä.
“Max tuli muuten juttelemaan mulle aiemmin” Fric totesi.
“Ai, mitäs se?” Amelie vastasi hieman varauksella. Hän tiesi poikaystävänsä kuvittelemat kolmiodraamat, he olivat puhuneetkin siitä. Mikäli toinen lähtisi taas möyhöttämään, olisi Amelie valmiina painamaan hätä seis-nappia.
“Pyyteli anteeks ja semmosta. Eeämtee, oli vähän random.”
Jalkoja kylmäävä tuhahti. “Miks se anteeks pyytää, sunhan se varmaan enemmän pitäis.”
“Nii… No en mä oikein osannut siihen mitään fiksuu vastata, jotain vähän mutisin. Mut ei mua tartteisi tästä tiiätkö enää läksyttää, mä oon jo ainakin tuhat kertaa myöntänyt että ehkä olin vähän mustis.”
“Vähän?”
“Semisti. Mut hei kyllä mulla järkeäkin on, kyl tää juttu on musta ihan taputeltu. No hard feelings ja silleen, oo ihan sujut Maxin kaa.”
“Todista se, pyydä ite siltä vuorostas anteeksi seuraavalla kerralla.”
“Vaikka pyydänkin! Eka meidän pitäis vaan vissiin törmätä, en oo sälliä pahemmin nähnyt nyt.”
“Niin, no murtuhan siltä se nilkka, ei kai täällä paljon tee kyynärsauvojen kanssa?”
Fric näytti hetken aikaa miettivältä.
“Mut tehän ootte kavereita?”
“Ei nyt ehkä ihan, mut ollaan me joskus juteltu. Kuis? Älä nyt vaan taas ala kuvittelee mitään.”
“En en! Onks sulla Maxin numeroa?”
“On, Clave antaa mulle aina kaikkien numerot siltä varalta että tarttee apuja puolin tai toisin. Edelleen, kuis?”
“Sähän voisit vähän jutskailla sen kanssa niin et voitaisiin törmätä joskus, ni mä sitten voin pyytää anteeks vaikka kuule ihan sun nähden niin uskot! Kaikki pitää mua tyhmänä ja ihan muksuna, sit te voisitte Maxin kanssa ainakin myöntää että osaan olla ihan kypsä.”
“Köpsä sä ainakin oot” Amelie vastasi ja käänsi virnistyksen saattelemana vesisuihkun poikaa päin. Knut hätkähti hetkeksi hereille kastuvan parkaisusta, mutta vajosi takaisin koomaansa välittämättä enää leikkimielisestä, yksipuolisesta vesisodasta. Vesiteurastus se enemmän oli.

“No ei mut vakavasti, tee se, pliis,” Fric pyysi rutistaessaan Vitaliyan lahjoittamaa pellavapaitaa kuivaksi. Amelie kohautti hartioitaan.
“Kai mä voisin. Varmaan piristäis Maxiakin vähän, ainakin Ilona sano että se on ollut pikkasen masiksen olonen.”
“Jes kiitti. Eikä hei tartte pelätä enää mitään draamaa, kyl mä nyt tajusin et eihän tämmöselle hunksille kenestäkään uhkaa oo,” Fric sanoi ja ehti pullistelemaan hernehauiksiaan ennen kuin sai uuden vesisuihkun päälleen.

Zen

Nuuskijaässä Fricis Vanags

Fricis Vanags
Tallityöntekijä

Hannaby Slott oli kuin toisesta todellisuudesta. Ei Fricistä linnamiljöö ja historia hetkauttaneet, niihin hän oli oikeastaan korviaan myöten hukkunut jo Dzelzainissa. Ehei, se mikä nuoren miehen sisintä hetkautti olivat kirsikankukat. Tuhannet, ellei varmasti jopa miljoonat vaaleanpunaiset kukkaset puissaan jotka koristivat kisakentän päätyä, ne olivat loistollaan mykistäneet luultavasti useammankin vierailijan kuin Fricin. Jos hän oli joskus pitänyt Dzelzainin puutarhaa kauniina, se ei ollut mitään tähän loistoon verrattuna — sori vaan puutarhurille kotipuolessa, jonka nimeä Fric ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan.

Kirsikankukkameressä oli jotain kummallisen tyynnyttävää. Fric ei ollut koskaan pitänyt itseään omien sanojensa mukaan herkkistelijänä, eikä kauneus häntä liikauttanut suuntaan eikä toiseen  (naiskauneutta ei tietenkään laskettu). Silti hänet pystyi tapaamaan joka päivä Hannabyn puutarhoilla, ihan vain olemassa. Joskus käsissä oli kännykkä, joskus kainalossa jopa Amelie, mutta välillä Fric vain haahuili yksin ja katseli luonnon ihmeellistä väriloistoa.

Amelie kiusoitteli poikaystäväänsä tästä tavasta, väitti että tuosta oli tullut pehmo. Mutta ei se niin mennyt: joskus sitä vain tarvitsi vähän omaa aikaa ja tilaa. Varsinkin nyt, kun Fricin oli pysähdyttävä miettimään itseään ja mikä hänelle oli sittenkään kenties tärkeintä…

Syy itsetutkiskeluun löytyy kisamatkaa edeltävältä viikolta, ja aivan näennäisen normaalista elämästä. Talliin oli saapunut muutama uusi naama hevosenhoitajien pesteihin, joista Umbrasta vastaava Maximillian oli herättänyt Fricin uteliaisuuden paljastamalla vahingossa, sanattomasti, salaisuuksenalkuja menneisyydestään. Antisankarimme oli viettänyt tarpeeksi aikaa uteliaana pitkänokkana tunnetun Amelien seurassa herättääkseen sisäisen Ulla Taalasmaansa. Tämän Taalasmaan sukat pyörivät innostuksesta jalassa Fricin osuessa pukukaapeille samaan aikaan Maximillianin kanssa. Selvennykseksi nyt tähän väliin ettei herra Vanagsia timmi mieskroppa lämmittänyt, mutta selässä paistatteleva komea arpi herätti uteliaisuuden sitäkin paremmin. Mitä mysteereitä siihen liittyisikään? Varsinkin sen perusteella, ettei Maximillian vaikuttanut olevan erityisen hanakka puhumaan aiheesta — ei yllättävää, mutta jännittävää.

Fric sai heti kohtaamisesta tunteen, että oli tullut nähneeksi jotain mitä ei oltu muiden silmille tarkoitettu. Normaalisti hän olisi ehkä jäänyt vain arvailemaan syitä, mutta nytpä tuo päätyikin miettimään, mitä Amelie Chaput tekisi? Seurustelu tuon kanssa oli tehnyt Fricistä toiminnan miehiä: jos häntä jokin askarrutti, niin asiaan tartuttiin suoraan. Kiertely ja kaartelu ei yleensä tuottanut tulosta, saattoi johtaa jopa väärinkäsityksiin, joten Fric teki päätöksen kysyä palovammalta näyttävästä arvesta heti kun vain sopiva tilanne tulisi.

Näinpä hän oli tomerana möläyttänyt suoran kysymyksen heti seuraavan kerran Maximillianin tavattuaan. Hetken Fric oli kerännyt rohkeutta lakaistessaan hiekkaa kivetykseltä, kunnes sai potkittua itsensä tarmoon ja heitti ilmoille viattoman pohdiskelunsa.
 “Miten se sun arpesi on syntynyt?”
Siitä vasta myrsky repesi. Ei, ei Maximillianin toimesta, vaikka mies olikin näyttänyt siltä että antaisi tallipojalle ympäri korvia sillä sekunnilla. Hän ei ehtinyt aiettaan kuitenkaan toteuttamaan, kun Clave oli jo ilmestynyt taiottuna paikalle. Vaikka kulahtanut huivi verhosikin aussimiehen kasvoja, näki Fric tuon silmistä että nyt oli niin sanotusti osunut kakka tuulettimeen.
“Fricis Vanags! Toisten asiat eivät kuulu sinulle” alkoi lause, jonka aikana Fric otti luutaansa puristaen askeleen taakse stetsonpään äkkiarvaamatta jyrähtäneestä huomautuksesta. Ei ollut Claven tapaista korottaa ääntään sillä tavalla: Fricin tuntosarvet kertoivat, että hänen kysymyksensä oli liipannut jollakin kummallisella tavalla myös tallimestaria, vaikkei siinä tuntunutkaan olevan järkeä.

Clave jatkoi matkaa kohti tallia, mutta Fric tunsi toisen vahtivan sivusilmän yhä niskassaan. Tallipoika jatkoi kuuliaisesti lakaisua, mutta mulkoili sekä tallimestarin että hevosenhoitajan loittonevia selkiä.
“No sori kun kysyin!” Fric heitti näsäilevällä sävyllä Maximillianin perään heti kun oli varma ettei tuo enää kuullut.

Vaan mitä sitten tapahtui, se sai Fricin niskavillat pystyyn. Amelie ilmestyi jututtamaan hoitajaa, ja ilmeestä päätellen vyörytti empatiatulvan lahjaksi. Mitä mitä mitä?! Miksi FRICIN tyttöystävä veljeili mokoman kanssa, varsinkin aivan satavarmasti nähtyään miten tuo oli reagoinut yhteen ainoaan uteliaaseen kysymykseen? Vielä enemmän ärsytti nähdä, kuinka Maximillian nojautui lähemmäksi naista, kuiskien selkeästi jotain vain bruneten korville tarkoitettua. Fric odotti jo näkevänsä kuinka Amelien ilme muuttuisi ja hän osoittaisi jonkinmoista paheksuntaa, mutta mitä vielä: katse suli entistä myötätuntoisemmaksi, jopa ehkä — pystyikö se olemaan mahdollista — kauhistuneeksi?

Kun kuiskailijoiden tiet erkanivat, juoksi Fric Amelien nopeasti kiinni.
“Mitä tuo nyt oikein oli? Mistä te puhuitte?”
“Kaikki ei kuulu sulle.”
“Hei c’moooooon, kyllä sä mulle voit jakaa!”
Amelie loi tulistuneen katseen katseen poikaystävälleen. Juuri sellaisen, joka sai ottamaan hieman turvaväliä. Hetken aikaa nainen näytti siltä että aikoi tiuskaista jotain takaisin, mutta sen sijaan hän vain totesi olevansa jo myöhässä ratsutusaikataulusta ja kiirehti askeleitaan.
“Te kuiskitte kuin mitkäkin salaliittolaiset. Tai lempiväiset.”
Fric ei tiennyt millaisen virheen oli heittäessään kommenttinsa ennen kuin Amelie pysähtyi, kääntyi ja loi niin tiiviin, tuiman katseen kuin ikinä kykeni.
“Mitä sinä sanoit?”
“En mitään…”
“Väitätkö sinä että minulla olisi muka sutinaa muiden kanssa? Luuletko sinä OIKEASTI että olisin niin alhainen?”
“En…”
Amelien silmät kipunoivat. Hän kääntyi ratsastussaappaidensa kannoilla ja pyyhälsi talliin, jättäen kovin lytätyn Fricin pohtimaan yksin elämäänsä pelkkä luuta murheellisesti kädessään.

Onneksi Amelie oli noista kahdesta rationaalisempi (mikä ei mitenkään mairitellut Fricin kykyä ajatella järkevästi, Chaput kun tunnettiin tunteilevasta luonteestaan). Hän keskusteli illalla päivän kohtauksen läpi ja taputteli asian loppuunkäsitellyksi, mutkat suoristetuiksi. Fric vakuutti myös kasvaneensa tilanteesta yli, mutta vain päästäkseen keskustelusta eroon. Todellisuudessa hän ei voinut olla miettimättä lukuisia kysymyksiä, jotka lyhyessä ajassa olivat kohonneet ilmoille. Niitä hän pohti nytkin kirsikkapuiden katveessa: mistä Maximillian oli saanut arpensa; miksi hän reagoi niin vahvasti siitä udellessa; miksi Clave puolusti tuota niin hanakasti; mitä tekemistä Ameliella oli hoitajan kanssa; oliko Friciksellä kenties syytä olla mustasukkainen?

Mustasukkainen. Jep, sitä hän oli, järkevää tai ei. Fric ei ollut koskaan luokitellut itseään sellaiseksi, ehkä hän oli aina ajatellut moisten tunteiden olevan enemmän naisten hommia. Nyt hän kuitenkin löysi itsensä miettimästä, oliko tietämättään jossakin vaiheessa loukannut Amelieta, tai ehkäpä päin vastoin oli muuttunut tylsäksi…

Fric katseli kuinka kevättuuli havisutteli kukkien terälehtiä. Hänen olisi syytä olla varpaillaan, tutka päällä, tunnustella Amelien tunteita. Aivan yhtä tärkeää olisi pitää Maximilliania silmällä. Nyt jos koskaan Fric tahtoi myös penkoa tuon menneisyydestä kaiken esille, likaisia yksityiskohtia myöten. Jos Amelie piti hoitajaa millään muotoa hyvänä, ei pitäisi enää kauan!

Fricis Vanags oli sotajalalla.

Zen

“Ihan ekana sun pitää selittää, miten tehdään vahingossa vihamiehiä”

Amelie Chaput
Tallityöntekijä

“Saatoin eilen hankkia ehkä vahingossa vihamiehen.”
Amelie päästi toteamuksensa puoliääneen pää Fricin sylissä, kumpikin laiskasti tytön olohuoneen kangassohvalla maaten. Päivä oli ollut pitkä, ja molemmat olivat täysin poikki. Fric silitti laiskasti tyttöystävänsä ruskeita hiuksia.
“Umm, ihan ekana sun pitää selittää, miten tehdään vahingossa vihamiehiä,” poika vastasi pienenä kysymysmerkkinä.
“Tiedäthän sen Ziran uuden omistajan? Noran?”
“Se nainen joka näyttää koko ajan vähän nyrpeeltä? Joo. Ja eiks Ziraa kutsuta nykyään Leoks?”
“No ihan sama mut juu, just se nainen. Vein Knutin satulaa takas paikalleen kun Nora tuli käytävällä Zir— Leon kanssa mua vastaan. Ei mun ollut tarkoitus olla mitään, mut jäin jotenkin kattomaan vaan Ziran—”
“Leon.”
“Ihan sama! No Leon sitten, perään. Sit huomasin et Nora katseli mua, ja mä katsoin takaisin. Tajusin vasta myöhemmin et mulle oli jäänyt vähän paha ilme naamalle, kun mietin miks se muikkeli katseli mua kuin halpaa makkaraa.”
“Okei, eli tästä päättelet että te ette oo väleissä, vaikka ette oo ikinä vaihtanut sanaakaan?”
“Usko pois, kyllä mä tiedän nää. Naisten välisiä juttuja, you know.”
“Hmm, ok…”
Fric vaihtoi ovelasti kaistaa kysymällä tahtoiko Amelie katsoa Netflixiä vai tilata kiinalaista. Hän oli jo kokemuksesta oppinut, ettei bruneten päätä käännetty kun tuo oli jotain päättänyt, ja nyt päätös oli nähtävästi se että Nora ei pitänyt Ameliesta. Oliko se totta, sitä Fric ei osannut sanoa.

Amelien silmät seurasivat telkkariruudulla pyörivää sarjaa, mutta ajatukset eivät. Pääkopassaan hän pallotteli miljoonia asioita samaan aikaan, joiden punaisena lankana tuntui olevan kuukausi sitten talliin palannut kirahvinkirjava sgsh-tamma. Tavallaan Amelie ymmärsi etsivänsä vain tekosyitä olla pitämättä Norasta, ja helpointa se oli keksimällä ettei tuokaan pitäisi Ameliesta.
Ei Nora ollut tehnyt henkilökohtaisesti mitään pahaa ketään vastaan. Oikeastaan oli kiva saada talliin toinenkin esteratsastaja: jos hänen ratsunaan vain olisi ollut kuka tahansa muu kuin Zira, Leo nykyisin siis. Amelielle oli ollut kova paikka joutua eroamaan rakkaasta ja parhaimmasta kisakaveristaan, kun Iivari ja Vitaliya olivat yhteistuumin päättäneet hankkiutua eroon kaikista muista kuin kouluratsuista. Niin monia kyyneleitä nuori nainen oli vierittänyt kun hänen ensimmäinen Power Jump-kaverinsa, ihana formula-Zira, myytiin Kanadaan. Ja nyt kun hän juuri oli päässyt elämässään eteenpäin, ostanut Knutin ja saanut Iivarilta luvan treenata sponsorin kautta Uulaa esteillä, pamahtikin Zirafe takaisin Dzelzainin talliin. Amelie olisi voinut olla onnellinen jälleennäkemisestä, mutta joutuessaan joka päivä näkemään Ziran — Leon — jonkun toisen kanssa, tuntui kohtalo hierovan suolaa hänen melkein parantuneisiin haavoihin.

Fricille Amelie ei ollut kertonut paljon mitään. Poika tiesi tamman olleen tuolle tärkeä ja aisti varmasti jotain viboja kun puokki palasi talliin, mutta ei muuta.

“Se Nora on kyllä oikee snobi. Tervehdin sitä ekana päivänä ja se vaan katto mua niin alas kuin ikinä voi,” Fric myötäili aavistellessaan mihin suuntaan Amelien ajatukset kallistelivat.
“Johtuu varmaan siitä että sähän ootkin vaan tommonen tallipoika, kyllä mäkin katon…”
Fric ärähti muka loukkaantuneena ja kutitti kostona syliteltävänsä kylkiä.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin