Aina matkalla jonnekin…

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Olin päättänyt lentää kotiin Latviasta. Yksityiskoneeni saapui hakemaan minua ja toi mukanaan Danin, joka saisi ajaa Geyzerin ja Avan kotiin Belgiaan. Teini oli näyttänyt hivenen nyrpeältä ja ehkä jopa krapulaiselta ilmoitettuani lähdöstäni. Tyttö oli livahtanut juhliin, vaikka olikin alaikäinen ja mitä ilmeisimmin härnännyt jotain pariskuntaa juhlissa. Arvostukseni tätä kohtaan nousi monta astetta, sillä hän ei ainakaan ollut mikään nyhverö. Nyhveröt kun olivat pahimpia kaikista. Minulla oli ollut varsin rankka viikko, vaikka kukaan ei tuntunut ymmärtävän sitä. Dan vaikutti silminnähden kireältä tervehtiessään minua, eikä Avakaan hihkunut innosta. Sinäänsä heidän mielipiteillään ei ollut väliä, lentäisin kotiin joka tapauksessa. Vajosin koneen pehmeään nahkapenkkiin ja annoin silmieni painua kiinni.

Koneen rauhallisessa tuudituksessa näin ihmeellistä unta Masquerade-juhlista, joissa naiset tanssivat naamioidensa kanssa. Hameet liehuivat ympäriinsä, enkä saanut silmiäni irti pukuloistosta. Olin kuin lapsi karkkikaupassa ja etsin itselleni parasta makupalaa. Uni lipui seuraavaan vaiheeseen ja siirryin utuiseen keskusteluun Avan kanssa. Kummallisessa juttutuokiossa lupasin lähteä hänen mukanaan Kallaan saakka kilpailemaan tytön kotitallille. Hätkähdin levottomana hereille ja yritin pinnistää muistiani ja estää unta karkaamasta. Mikä ihme minut olisi saanut lupautumaan Suomeen saakka?


Muutaman kotipäivän jälkeen olin selvittänyt kauttarantain, että olin lupautunut lähtemään Kallaan Auburnin perijättärien vuoksi. Se teini todellakin tiesi mistä naruista vetää, naisia tai viinaa, niin ainahan minä olin mukana. Mahtoikohan sitä teini-parkaakin jo koti-ikävä vaivata, ainakin se aikoi startata jollain koinsyömällä kirpulla samaisissa kilpailuissa. Vastustin ajatusta äärimmäisen typeränä. Jos ei voinut voittaa, mikä järki oli lähteä leikkimään sankaria?

Olin ajelemassa golfkärrylläni kohti talleja, kun näin Emmyn kullanhohtoiset hiukset ja tupakasta nousevan savupilven.
“Em?” Kivahdin silmät pyöreänä ja tuijotin brittiläissyntyistä kaunotarta vihaisena. “Tuolle on aikansa ja paikkansa ja se ei ole nyt! Ensimmäinen varoitus.”
“Se poro tekee minut hulluksi!” Emmy ärähti ja heitti tumpin maahan ja polki sitä vihaisena kengänkärjellään.
“Poro?” Kysyin uteliaana.
“Ava”, tyttö sylkäisi ja jatkoi narisevalla äänellä. “Se sanoi, että… Tai sama se, mutta mä tarvisin oikeasti päivärahat jos olette menossa taas jonnekin, niin ole kiltti ja ota minutkin mukaan.”
“Kerro ongelmistasi jollekin jolla kiinnostaa”, tokaisin inhoten ja jatkoin matkaani kohti tallia.

Tallille päästyäni kävelin toimistoon, jossa tallimestarimme Kevin selasi papereitaan otsa kurtussa, kuten aina. Istahdin tummalle puupöydälle ja heiluttelin jalkojani. Kevin kohotti toista kulmaansa ja ynähti jotain, minkä saattoi tulkita tervehtimiseksi.
“Ilmoita meidät sinne Auburniin kenellä parhaaksi näet, mutta niin, että voitan. Tai edes sijoitun. Mutta hyvin. Siellä on kuulema kaunottaria tarjolla”, totesin miehelle liittolaismaisesti virnistäen.
“Ilmoitanko äidillesi, että olet tulossa Suomeen?” Kevin kysyi katsettaan papereista kohottamatta.
“Älä helvetissä, se on tyhmä. Tai vanha ainakin. Älä ilmoita mitään ja Emmy saa jäädä kotiin.” Murahdin.

Mokomakin typerys kun ei ymmärtänyt mistään mitään.

One thought on “Aina matkalla jonnekin…

  1. Nathaniel on niin oma persoonansa että ihan itkettää. Ja siis hyvällä. Pahalla itkettäisi, jos tuntisin hänet irl. 😀 Niin kuvia kumartamaton oman itsensä herra! Ärsyttävän valloittava. En yhtään ihmettele miksi naiset häneen lankeaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin