Tarinahevoskollektiivi

Hei, täältä sä löydät kaikki uusimmat virtuaali­hevos­maailmassa kirjotetut tarinat. Liity mukaan, jos haluut tehdä tilin omalle tallillesi tai hahmollesi, tai laita sivusto muuten vaan seuraukseen. Tervetuloa!

Liity mukaan tästä

Kisajännitystä

Sora
ylläpitoponina Vaakku

”Muista syödä aamupalaa!” kuului mun isän huuto alakerrasta. Kello oli 8:30 ja kaikki oli vielä ihan levällään. Mä olin just saanut piirrettyä rajaukset mun yläluomiin ja vedettyä kikkarat tiukalle päänmyötäiselle ponnarille niskaan. Urheilukassi oli avonaisena mun sängyn päällä ja tarkastin varmaan viidennen kerran, että kaikki oli mukana: valkoiset kisahousut, kisatakki, letityskuminauhat, ratsastussaappaat, lompakko… Ratsastushanskat ja kypärä oli jo tallilla, niitä ei tarvitsisi erikseen pakata.
Mä seisoin keskellä mun huonetta ja katsoin kuumeisena ympärilleni, mitä puuttui? Kannukset! Ja kisanumero! Voi mä oisin ollut niin vihainen itselleni, jos ne ois nyt jäänyt kotiin. Mä kaivoin esineet lipastostani ja heitin kassini sivutaskuun. Nyt pitäisi olla kaikki. Kisapaita mulla oli päällä ja jalassa tallifarkut, mitkä vaihtaisin kisahousuihin tallituvan vessassa just ennen omaa luokkaani.
”Mä tein sulle pari voileipää, tuu nyt syömään!” käsky kuului uudemman kerran.
”Joo ihan just!” mä huusin vastaukseksi. Nappasin yöpöydältä mun aktiivisuusrannekkeen, jota en kyllä ihan hirmu usein muistanut käyttää, mutta tänään se tulisi tarpeeseen. Kännykkä ei varmasti pysyisi koko päivää matkassa mukana, ja kellon aika oli kisoissa tärkeää informaatiota. Mä vedin kaapista puhtaan hupparin päälle ja katsoin itseäni peilistä. En ainakaan ollut ihan niin rönttösen näkönen kun tallilla yleensä. Työnsin vielä yhden pinnin mun ohimolle, taivuttaen viimeisenkin karanneen hiuskiehkuran takaisin päätä vasten.
”Sun täytyy syödä jotain, ennen kun lähdet!”
”Joo, joo iskä! Mä syön!”
”Etkös sä sanonut, että varttia vaille piti lähteä?”
”JOOOO!” nyt mä karjuin jo ihan pää punasena. Kai mä nyt itse muistin mitä olin sanonut.
Vetäisin kassin vetoketjun kiinni yhdellä nopealla liikkeellä, heitin sen mun olalle ja tömistelin rappuset alakertaan täyttä vauhtia. Mä nappasin edellisenä iltana täyttämäni juomapullon jääkaapista, isän tekemät voileivät keittiönpöydältä, ja työnsin sitten jalkani lenkkareihin työntäen samalla ulko-oven auki.
”Tuu jo, me myöhästytään!” huusin isälleni, joka varmaan istui vielä olohuoneen sohvalla.
Lopulta se olin mä, joka istui auton penkillä ainakin kaksi minuuttia odottaen, että isä sai ulkovaatteet päälle. No ainakin sain syötyä mun aamiaista siinä.
”Sä unohdit sun takin”, isä työnsi punaisen tuulitakin mun syliin asettuessaan ratin taakse.
”Tääl on ihan lämmin, en mä tarvii.”
”No ota nyt kuitenkin mukaan, joudut olemaan koko päivän ulkona.”

Tallissa kävi kova kuhina. Mä moikkasin ainakin Alisaa, Nessaa, Inkaa, Emilyä, Nioa, Alvaa ja Rheaa matkalla parkkipaikalta tallituvan kautta talliin. Lisäksi paikka kuhisi muilta talleilta tulleita kisaajia. Varsinkin Lehtovaaran rekka kiinnitti mun huomion. Moni niistä olisi kisaamassa ensimmäisissä luokissa ja hevosia oltiin jo kävelyttämässä pitkän matkan jäljiltä, osaa jo varustettiinkin. Vaakku seisoi karsinassaan tomeran näköisenä. Vaikka se olikin vähän rauhallisemmassa orinurkkauksessa, kulki karsinan ohi jatkuvasti ihmisiä, jotka saapuivat tallituvan puolelta. Mä pysähdyin hetkeksi silittämään Vaakun turpaa kaltereiden läpi ja kiiruhdin sitten hakemaan harjakorin satulahuoneesta. Tällä kertaa mä sidoin Vaakun karsinaan kiinni, vaikka ratsutallilla yleensä hoidin sen vapaana. Vaikka Vaakku olikin ori, oli se nimensä mukaan vaaraton. Kuitenkin tuntemattomammassa ympäristössä, ja varsinkin tällaisenä päivänä kun ilmassa selvästi leijaili jännittyneisyyden ilmapiiri, kannatti pelata varman päälle.
Vaakku ei ihan hirveästi välittänyt mun paapomisesta, vaan se keskittyi kuuntelemaan tallin ääniä korvat tötteröllä. Välillä se liikahti vähän levottomasti suuntaan jos toiseenkin, mutta pääasiassa mä sain ihan rauhassa harjata sen karvan kiiltävän puhtaaksi. Mä olin eilen siistinyt sen vuohiskarvat ja leikannut hännän tasaiseksi, mutten ollut ihan päättänyt mitä tekisin sen harjalle – jos mitään. Vaakun punertava harja oli ihan hirmu paksu, muttei kovin pitkä. Verkkoletti olisi vaikea saada pysymään muodossaan ja sykeröistä taas tulisi ihan naurettavan kokoisia palloja sen niskaan. Mä selvitin ensin sekä harjan että hännän kokonaan takuista ja lähdin sitten kokeilemaan, jospa saisin ranskanletin aikaan. Onneksi mulla oli aika paljon kokemusta kurittomista hiuksista, joten Vaakun harja taipui aika kivasti mun tahtooni. Vähän letti lähti kiemurtelemaan hassusti sään etupuolella, mutta oli se ainakin vähän siistimpi, kuin jos pörrö olisi ollut ihan vaan auki. Jospa se ainakin koululuokan ajan kestäisi paikoillaan, sitten mä voisin miettiä, mitä tekisin esteluokkaa ajatellen.
Mä olin juuri sopivasti saanut Vaakulle kevyen loimen niskaan, kun tallin käytävltä alkoi kuulua kavioiden kopinaa. Siis enemmän kavioita kuin mitä siinä oli aamun aikana aikaisemmin liikkunut. Mä kurkkasin käytävälle ja huomasin, että koko ensimmäisen luokan Hallavakööri oli matkalla ulos. Unna näytti siltä, että se pyörtyisi ihan just, ja Nessa hymyili itsevarmasti. Mä nappasin takkini Vaakun karsinan viereisestä koukusta ja kiirehdin sitten muiden mukaan. Mä toimisin verkkavalvojana ekat pari luokkaa. Mun vatsassa muljahti, kun ajattelin että tästä ne kisat nyt sitten alkaisi.

Esteponit

Sora
ylläpitoponina Vaakku

”Miksi musta tuntuu, että mut laitetaan aina kaikkiin hanttihommiin?” Nio valitti mönkkärin ratista. ”Älä hei yhtään valita, sä et oo vielä kantanu puomin puomia”, Maisa piikitteli takaisin. Me oltiin Maisan ja Kassun kanssa kannettu kohta suurin osa Hallavan estetolpista ja -puomeista mönkijän perässä roikkuvaan perävaunuun. Aleksi oli aamulla alkeistunnin jälkeen ilmoittanut meille paikallaolijoille, että esteiden roudaaminen kentälle huomisia kisoja varten olisi meidän vastuulla. Osa oli toki jo paikalla Alanan estevalmennuksen jäljiltä, mutta kaikkein painavimmat – kuten muuri ja lankkuesteet – oli vielä piilotellut maneesin laitojen takana. Mä pyyhkäisin hikeä mun pipon alta. Missä vaiheessa oli tullut näin kevät ja lämmin sää?
”Onks kaikki kyydissä?” Nio kysyi malttamattomana. ”Joo nyt on”, Maisa vastasi ja lisäsi sitten mulle hiljaisemalla äänessä samalla pyöräyttäen silmiään: ”Ois menny nopeemmin jos oisit auttanut.” Mä jouduin pidättelemään naurua ja Nio mulkaisi meitä epäluuloisena. Kassu hyppäsi Nion taakse mönkkärin kyytiin ja kietoi kädet tuon ympärille. Mun sydämessä ailahti ehkä ihan pikkasen kun mietin, että ois ollu niin mukavaa, jos mä oisin ollut siinä Kassun edessä. Mutta no, ne oli menneen talven lumia ne. Ja mähän en itseäni millään yksipuolisilla rakkaushuolilla sekoittaisi päivää ennen kisoja.

Me lompsittiin Maisan kanssa mönkkärillä kaahottavien poikien perässä kohti kenttää, jonne esteet pitäisi vielä purkaa. ”Haluutko sä tulla Savun kanssa hyppää vähän esteitä, kun ollaan saatu tää homma tehtyä?”
Maisa vilkaisi tarhan suuntaan, jossa Savu nautti kevätauringosta. ”Mä en oo ihan varma, oisko se hyvä kisoja ajatellen. Aleksi kyllä sano, että voisin vielä liikuttaa Savun tänään, kun se meni vaan sillä alkeistunnilla. Mut onko esteet vähän liian rankat? Savu menee huomenna kuitenkin kaks esterataa ja yhden kouluradan”, Maisa pohti.
”No jos tuut vaan käppäilemään? Laitat nappulat kuntoon huomista varten. Jos se on vaikka ihan turtunut niiden alkeistuntilaisten käsittelyssä?” kannustin virnistäen.
”No voisin mä tulla.”

Lopulta me rakennettiin Nion ja Kassun avustuksella kentälle kaksi ristikkoa pitkälle sivulla ja yhden isomman okserin diagonaalille. Me käytiin hakemassa ponit sisälle ja varustettiin ne aika reippaassa vauhdissa. Aurinko oli jo tunnin päästä laskemassa ja me haluttiin selvitä valosan aikaan vielä takaisin talliin. Vaakku tuntui reippaalta mun taluttaessa sitä kohti kenttää. Jätin sopivan hajuraon edellä menevään Savuun ja säädin sillä aikaa jalustimia kun odottelin vuoroani päästä selkäännousukorokkeelle. Maisa kiipesi ketterästi Savun selkään ja lähti sitten kiertämään uraa. Vaakku oli vähän vaikeampi saada seisomaan paikoillaan korokkeen vieressä, mutta onnistuin kuitenkin heilauttamaan itseni satulaan ennen kuin ori lähti ravaamaan norjanvuonohevosen perään. ”Hei pruuu, oota nyt vähän hätähousu”, sain Vaakun ohjista vetämällä pysähtymään ja noukin jalustimet jalkoihini. Heti kun vähänkään hellitin ohjista, läti Vaakku taas kiitämään kenttää ympäri.

Me juteltiin Maisan kanssa mistäs muustakaan kuin huomisista Tie Tähtiin kisoista samalla kun mä yritin pitää Vaakun käynnissä. Mä kerroin odottavani eniten esteluokkaa ja että helposta A:sta mä en odottanut mitään kovin hyvää tulosta. Maisa kertoi olevansa iloinen, ettei ollut ilmoittautunut koululuokkaan, ja voisi täysillä keskittyä esteisiin.
Kun me oltiin kävelty Vaakun mielestä aivan liian pitkään, mä keräsin ohjia paremmin käteen ja ori lähti kaahottamaan ravissa ennen kuin ehdin edes pyytää. Se tuntui tietävän että tänään oli esteitä tiedossa, eikä oikein jaksanut malttaa kun pyysin sitä taipumaan volteille ja väistämään pohjetta uralta sisällepäin. Lopulta mä luovutin ja vaan nostin laukan. Vaakku oli heti aktiivinen ja tuntui käteenkin ihan vastaanottavaiselta, vaikka menohaluja kyllä löytyi. Mä laukkasin ensin yhden pääty-ympyrän ja ohjasin sitten ristikoille. Ensimmäiselle Vaakku lähti aika kaukaa ja hyppäs jäätävällä ilmavaralla. Mä osasin onneksi odottaa sitä ja sain lyhennettyä laukkaa sopivasti ennen toista estettä. Se me ylitettiin ihan mallikkaasti.
Me tultiin sama tehtävä vielä uudestaan ja vaihdettiin sitten ravin kautta suuntaa. Kun mä nostin uudestaan laukan ja lähdin ohjaamaan esteille, Vaakku lähti harppomaan pää taivaissa mun hidastusyrityksistä huolimatta. Me päästiin ensimmäisestä esteestä jotenkuten, mutta sitten mä näin parhaaksi ratsastaa voltin esteiden väliin, niin kuumalta ori tuntui. Toiselle esteelle me tultiin vähän rauhallisemmassa laukassa, mutta vinoon. Niimpä me päädyttiin toistamaan tätäkin tehtävää voltin kanssa vielä pari kertaa. Sitten mä annoin Vaakun kävellä hetken, ja yllytin Maisaa tulemaan kanssa ristikkosarjan. Ratsukko oli ravaillut sillä aikaa kun me oltiin Vaakun kanssa hypätty ja nyt ne nosti kauniin hallitun laukan. ”Kato Vaakku, tolleen meijänkin pitäis noi esteet tulla”, saarnasin ratsulleni. Maisa hyppäsi esteitä kerran kumpaankin suuntaan ja ratsasti sitten mun vierelle. ”Savu tuntuu tänään tosi hyvältä! Oispa se huomenna samanlainen.” ”Toivotaan, se näyttikin tosi kivalle”, kannustin.

Loppuun me hypättiin vielä Vaakun kanssa isompaa okseria, kerran irtona ja kerran kahden ristikon perään. Loppua kohden Vaakkukin tuntui kuuntelevan mua vähän paremmin ja siihen oli sitten hyvä lopettaa. Tänään pitäisi ehtiä vielä putsaamaan varusteet huomisia kisoja varten ja ehkä miettiä Vaakulle jonkinlaisia sykeröitä. Niin ja se koulurata mun pitäis ehdottomasti vielä tänään opetella! Tästä tulisi vielä pitkä ilta…

Riskiryhmä

Sora
ylläpitoponina Vaakku

Mun fiilis ei ollut ihan hiveän korkealla laskeutuessani Vaakun satulasta. Me oltiin käyty tekemässä nopea koulutreeni Hallavan maneesissa ja ori oli ollut sitä mieltä, että se oli maailman kamalin paikka. Joka nurkassa oli pieniä vihreitä miehiä ja katsomon laidalle jätetty fleeceloimi olisi voinut hyökätä päälle hetkellä minä hyvänsä. Keskittyminen oli siis ollut aivan hukassa, ja vauhtia aivan liikaa.
Nyt tosin Vaakku näytti mun vieressä siltä, että se voisi nukahtaa. Ori roikotti päätään alhaalla ja silmät olivat puoliksi kiinni. ”Saat sitten luvan käyttäytyä verkassa nätimmin kun tänään”, mutisin orille samalla kun mietin miten tulisimme selviämään maneesissa tapahtuvasta verryttelystä. Ehkä muut hevoset toisivat juuri sen verran turvaa. Tai sitten Vaakku keskittyisi vaan ja ainoastaan tammoihin, joita kisoihin mitä luultavimmin olisi tulossa. Joka tapauksessa, mä olin aika varma, että ainakaan muhun se ei tulisi keskittymään.

Löysäsin satulavyötä ja nostin jalustimet ylös, sitten oli aika lähteä takaisin talliin. Me oltiin sovittu tiimipalaveri tälle päivälle. Mä vein Vaakun suoraan sen omaan karsinaan Orionin viereen. Toinen ori oli vielä tähän aikaan ulkoilemassa, ja vaikka Vaakku olikin näyttänyt tulevan sen kanssa ihan ok toimeen, tuntui turvallisemmalta puuhata karsinassa, kun vieressä ei ollut mahdollista häiriötekijää.
Vaakku meni suoraan juomakupille ja mun oli helppo avata ensin suitsista kaikki soljet. Sitten mä kävin avaamassa satulavyön ja vedin satulan pois Vaakun selästä. Nappasin vielä ohjista ja niskahihnasta toisella kädellä kiinni ja vedin suitset orin päästä. Vaakku keskeytti ilomielin juomisen hetkeksi, jotta pääsi eroon moisista kamppeista. Laitoin karsinan oven tottuneesti perässäni kiinni ja suuntasin satulahuoneeseen.
Mä olin jo eilen varannut Vaakun varusteille omat paikat. Satula löysi tiensä vasempaan nurkkaan alimpaan satulatelineeseen ja kuolaimet pääsivät sitten pesuun. Niputin suitset, laitoin ne paikoilleen ja nappasin harjakorista pölärin mukaani. Vaakun karvat pitäisi vielä suoristaa ennen kun voisin kipittää kokoukseen. Ori saisi jäädä suoraan karsinaansa odottamaan iltaheiniä, joihin olisi vajaa tunti aikaa.

Mua vähän jännitti vetäessäni tallituvan oven auki, mutta yritin sysätä tunteen taka-alalle. Mä tiesin, että Maisa kisaisi Savulla kaheksankympin esteissä ja Aava Muumilla easy-tasolla, joten mistään huippuratsastajista ei voinut olla kyse. Ohton mä tunsikin jo entuudestaan, ja vaikken ollut sen kanssa hirveästi ollut missään tekemisissä, tiesin sen ihan mukavaksi tyypiksi. Kaikki kolme olivat jo valmiina tuvan pöyvän ääreen kokoontuneena kun mä saavuin paikalle. ”Moikka, mä oon Sora”, moikkasin kaikkia nostaen käden epämääräiseen vilkutukseen ja löysin sitten tieni pitkälle penkille Ohton viereen. Ohto mutisi tervehdyksen takaisin, vaikka piti katseensa tiiviisti kahvikupissaan. ”Heii, mun nimi on Maisa, hoidan sitä vuonohevosta”, vaaleanpunaisilla hiuksilla varustettu nainen esittäytyi hymyillen. Hymyilin takaisin. Musta tuntui heti, että meillä tulisi Maisan kanssa synkkaamaan hyvin. ”Joo mä tiiäs Savun, oon joskus menny sillä tunnilla”, nuökkäsin. ”Ja mä oon Aava, mut se varmaan kävi jo selväksi”, mun kanssa saman ikäinen tyttö sanoi varautuneen oloisesti.”
”Krhm”, Ohto karaisi kurkkuaan. ”Aleksi tosiaan ehdotti, että me piettäisiin pieni tiimipalaveri, ja mietittäisiin meille se joukkuenimi. Kisat on jo ylihuomenna ja Aleksi ei tiedä mitä se listaan kirjottais.”
”Mitkä muiden tiimien nimet on?” kysyin. Olin kyllä lukenut ne listasta, mutten ollut silloin kiinnittänyt asiaan sen enemää huomiota.
”Ryhmärämä, Karhukopla ja… Rakettiryhmä”, Maisa muisteli.
”Ai niinkuin Pokemoneissa?” mä virnistin.
”Joo niinhän se tais mennä”, Maisa tirskahti myös.
”Onks kellään hyviä ehdotuksia?” Ohto kysyi ja hörppäsi kahviaan.
Mun pää löi tyhjää ja niin taisi kaikkien muidenkin. Maisa näytti mietteliäältä ja Aava katseli ulos ikkunasta.
”Mulle tulee mieleen vaan jotku yksisarvisjutut ja hattara, kun Maisan hiukset on niin kivan väriset”, mä hymyilin ehkä vähän nolona kun olin viitsinyt rikkoa hiljaisuuden.
”Ai! Kiitti”, Maisa kosketti nopeasti poninhäntäänsä. ”Se ei kyllä ehkä sovi ihan joukkoon muiden Hallavan tiiminimien kanssa”, tuo pohti.
Me oltiin taas muutama tovi hiljaa.
”Entäs… Riskiryhmä? Se ainakin sopis”, keksin yhtäkkiä.
Aava käänsi katseensa epäilevänä muhun ja Ohto vaikutti välinpitämättömältä. ”Joo! Musta ainakin tuntuu että ihan riskillä mennää”, Maisa naurahti.
”Joo sitä mä aattelin. Kun Vaakku ei oo vielä kisannut metrin radoilla ja eiks Muumikin oo aika kova kieltämään?” Ja näin me lopulta päädyttiin siihen, että meidän tiimin nimeksi tuli Riskiryhmä.

//joka tietysti tänä aikana tarkoittaa jotain ihan muuta xd

Zen

Illan viimeinen tanssi

Päivä oli jo väistynyt alkuyön pimeyden tieltä, kun Iivari vielä talutti Fred-oria pihan läpi kohti hallia. Muut olivat siirtyneet vapaa-ajalle ja knabstrupinkin olisi pitänyt olla karsinassaan syömässä iltaheiniään toisten hevosten tavoin, mikä selitti ehkä pilkkuhevosen hieman harmistuneen ilmeen. Se kuitenkin käveli uskollisesti omistajansa vierellä, leikitellen välillä höpsöön tapaansa kapsonin hihnalla. Iivari ei käynyt estelemään, kun Fred ikuisen lapsen innolla löysi itselleen virikkeitä vaikka keskellä autiomaata.

Oikeasti Iivarin suunnitelmiin ei ollut kuulunut myöhäinen harjoittelu, mutta eipä tuo ei ollut rehellisyyden nimissä keksinyt mitään muutakaan ajanvietettä. Hän ei tahtonut mennä sisätiloihin istumaan ja pyörittämään peukaloitaan: mikään ei inspiroinut. Kyllähän aina löytyisi paperitöitä ajantasalle pistettäviksi, piano odottaa yläsalissa soittajaansa, lukusalin sadat, ellei jopa tuhannet, kirjat lukijaansa. Kaikki oli kuitenkin tunnetasoltaan tasaisen harmaata, eikä Iivari löytänyt sillä hetkellä mielenrauhaa muusta kuin hevosista. Silloin hän pystyi orientoitumaan hetkeen: oli vain hän, ratsuoppilas ja suoritettava tehtävä. Ei ollut aikaa murehtia tai olla vihainen, ottaa ylipäätänsä paineita mistään mihin mies ei itse pystynyt vaikuttamaan.

Siinä ongelman ydin tuntui olevankin, vaikutuksen puutteessa. Iivari oli tottunut pitämään aina kaikki ohjat (kirjaimellisestikin) käsissään, eikä hän pitänyt siitä ettei pystynyt puuttumaan asioiden kulkuun. Tällä hetkellä villiori nimeltä Elämä tuntui riistäytyneen miehen otteesta ja rynnistävän villiä, hallitsematonta laukkaa kohti kallionreunaa… Oli siis kovin ymmärrettävää, miksi hän tahtoi saada eloonsa hetken järjestystä ratsujen kouluttamisen kautta. Pihamaa oli pimeä. Iivari ei voinut sille mitään, että hän huomasi kiihdyttävänsä askeleitaan ja vilkuilevan sivusilmällä varjoihin. Hän ei pelännyt pimeyttä, mutta ei voinut silti olla miettimättä, mitä kaikkea nuo mustat kulmaukset tähdettömän taivaan alla piilottelivat. Totuuden nimissä Iivari oli tuntenut olonsa viime aikoina uhatuksi, vainotuksikin jopa. Nytkin niskassa tuntui ikävä kutina siitä, ettei pari ollut yksin liikkeellä — typerä, häiritsevä ajatus ei jättänyt miestä rauhaan.

Iivari huokaisi helpotuksesta vasta päästyään lämpimässä valossa kylpevään halliin. Raskaat puuovet sulkivat kolahtaen mustan yön maneesin seinien ulkopuolelle. Fred kuopsutteli kellertävää hiekkaa ja nosteli ylähuultaan aromeja maistellen, lähtien hieman vastahakoisesti seuraamaan sinitakkista ohjaajaansa. He kulkivat suurella ympyrällä, hakivat yhteistä säveltä. Kristallit loivat kimmeltäviä valopilkkuja vaaleille seinille, ja oria tuntui kiinnostavan enemmän katsella tuota kaunista ilmiötä kuin harjoitella. Mielentila sopi Iivarille paremmin kuin hyvin: hän joutuisi itsekin keskittymään saadakseen pilkkupyllyn mukaan treeniin.

Vartin kuluttua kaksikko jo keinutteli yhdessä laukan tahteja, mies hevosen rinnalla hypähdellen. Iivarin katse oli keskittynyt, kuten myös orin: Fred huiski sidotulla hännällään koittaessaan kasata laukkaa niin ylös kuin kykeni, pärskähteli suurten lihasten pumpatessa painopistettä yhä alemmas ja taaemmas, enemmän ja enemmän. Hiljaisena päämääränä Iivarilla oli opettaa knabstrup vielä tämän vuoden puolella terre á terreen, ja tällä hetkellä tavoite näytti erittäin toteuttamiskelpoiselta. Mies hymyili naputtaessaan puuraipalla ilmaan rytmiä kuin kapellimestari: Fred vastasi jokaiseen pyyntöön, seuraten tahtipuikon pienimpiäkin suunnanmuutoksia. Mikä mahtava, upea ori. Askel, askel, askel, ylös, ylös, hienoa!

“Näen kaiken, prima ballerina.”Iivarin suupielet tipahtivat kuin joku olisi päästänyt ilmat hänen kasvoistaan pihalle. Mies pysähtyi, ori kuuliaisesti ohjaajaansa peilaten teki samoin. Kumpikin katseli ympärilleen, käänteli päätään, kaksijalkainen suorastaan vauhkona. Hän ei nähnyt ketään. Missään. Ei areenalla, ei parvella, ei ovilla. Niskakarvat olivat kuitenkin pystyssä kuin kissalla pistoksissa, suu oli kuiva. Ei taas! 

“Mene jo pois! Ei minua tarvitse vahtia kuin lasta,” Iivari ärähti kovaan ääneen tyhjälle hallille. Fred katseli hieman epäileväisenä tuota: huutiko mies hänelle? Kukaan ei vastannut. Iivari tunsi vihan piikkien pistelevän ihoaan: hetken aikaa hänellä oli ollut mukavaa, ennen kuin kaikki oli taas luhistunut kasaan. Kolkkahatun strutsinsulat suorastaan tärisivät kiihtymyksestä. Valtakunta mielenrauhasta.

Tästä se lähtee

Sora
ylläpitoponina Vaakku

Mä en voinut uskoa tätä todeksi. En. Vaan. Voinut. Mä en ymmärtänyt mitä ihmettä Naava oli voinut mun isälle oikein sanoa, että se oli suostunut tähän hommaan. Toisaalta Naava oli myös alun alkaenkin saanut Elyssan suostumaan ratsutallin ostamiseen ja sittemmin majatalon perustamiseen, että kai sillä täytyi olla jonkinlaisia suostuttelun lahjoja. Ja jos totta puhutaan, niin kai mun isän oli täytynyt näiden muutaman vuoden aikana, kun me oltiin Suomessa asuttu, nähdä kuinka paljon mä rakastin ratsastamista ja kuinka tosissaan mä olin sen suhteen.
Pakko mun oli itsellenikin myöntää, että mä olin kehittynyt tänä aikana ihan hurjasti. Viime syksynä me oltiin jopa uskaltauduttu Hallava Cupiin kisaamaan Vaakun kanssa esteillä kahdeksaakymppiä. Ei se ollut ihan hirveän hyvin mennyt, sillä silloin Vaakku oli ollut mulle vielä ihan uus tuttavuus. Oltiin me kuitenkin Kassu ja Olmi voitettu, hah. Nyt me oltiin talvella otettu vähän rennommin, mutta kaikki tulisi muuttumaan nyt. Isä oli nimittäin suostunut ottamaan Vaakun mulle Hallavan ratsastuskoululle ylläpitoon. Me alettaisiin treenaamaan. Ja ihan hulluna.

Kun mä olin viime viikolla saanut tietää tästä – isä oli pitänyt juhlallisen puheen siitä, kuinka mä aloin pikkuhiljaa kasvamaan aikuiseksi, ja osasin ottaa enemmän vastuuta ja plaa plaa – mä olin mennyt heti ilmoittamaan meidät Vaakun kanssa Tie Tähtiin kisoihin, joista olin muutenkin haaveillut jo pari viime vuotta. Eka mä olin ilmoittautunut medium-tasolle, mutta sitten muhun oli iskenyt joku ihmeen tarmopuuska ja mä olinkin päätynyt vaihtamaan hardiin. Vaikka eihän me oltu ikinä vielä edes hypätty metrin rataa! Mun täytyi olla ihan hullu. Mutta mä halusin näyttää, siis ihan tosissani näyttää, mihin musta olisi. Eikä ykskään ratsastaja ollut tullut huippu-urheilijaksi pysymällä mukaavuusaluella. Ja mä todellakin halusin ammattiratsastajaksi.

Nyt mua alkoi pikkuhiljaa jännittää. Olin kyllä edelleen ihan yhtä innoissani kuin ratsutallilta lähtiessäni, mutta nyt jännitys alkoi viemään tilaa innostukselta. Vaakku käveli mun vieressä kaula pitkänä ja korvat lötköinä puolelta toiselle lerppuen. Sen mielestä tää oli ihan ku mikä tahansa päiväkävely. Se ei tiennyt, että me oltiin matkalla tallille, joka tulisi olemaan sen koti seuraavat pari kuukautta. Hallavan tallirakennus alkoi pikkuhiljaa vilkkua puiden välistä ja perhoset vaan jatko päätöntä lentelyään mun vatsassa. Toisaalta oli ihanaa että ratsastuskoulu oli kävelymatkan päässä ja mä tunsin porukkaa sieltä, mutta toisaalta oli ihan kamalaa. Esimerkiksi Lilyä mä en ollut nähnyt varmaan yli vuoteen ja se varmaan piti mua vieläkin 14-vuotiaana kakarana, joka ei osannut ratsastaa. Mitä se ajattelisi, kun mä tupsahtaisin paikalle orin kanssa? Enkä ees millään hienolla trailerilla, vaan ihan vaan riimun kanssa metsän läpi taluttaen. Silitin Vaakun harjaa siitä turvaa hakien ja astelin sitten päättäväisesti tallin pihaan.

Zen

Antaa tuulen puhaltaa

Vitaliya Dzelzain
Linnan perijätär

Topazin vaalea turpa hamusi Vitaliyan päällystakin taskuja, mutta herkkujen sijaan tamma sai vain silityksen otsalleen. Se räpsytti oliivinvihreiden silmiensä pitkiä kauriinripsiä kuin kysyäkseen, miksei korppuja ollut enempää.

“Ei liikaa, saat myöhemmin lisää,” Vitaliya totesi tammalle odottaessaan apupojan ilmestyvän pihalle jakkaran kanssa. Ei uskoisi että Topaz oli iältään vasta viisi: nuori hevosneiti seisoi rauhallisena paikallaan odottamassa ratsastajaa selkäänsä. Vasta kun Vitaliya oli noussut satulaan ja kiristänyt vielä hieman vyötä, alkoi remonttiratsu näyttää merkkejä menohaluista — ja sittenpä jo mentiinkin.

Kengättömät kaviot kopisivat kivetyllä tiellä Topazin astellessa rytmikkäin askelin kohti päivän seikkailua. Tamma oli kuin ilmetty emänsä, aivan yhtä rohkea ja aulis. Vitaliyasta tuntui, että viimein tuo oli löytänyt uuden suosikkinsa, jatkajan emä-Esmeraldalle. Hän näytti onnelliselta keikkuessaan suurien käyntiaskelten mukana, helmat ratsun vasemmalla puolella hulmahdellen, hatun strutsinsulka iloisesti nyökytellen. Oikeastaan sillä hetkellä nainen oli onnellinen: sitä ei tapahtunut näinä aikoina tarpeeksi usein.

Vitaliyalla itsellään oli kyllä kaikki hyvin. Ainoa mikä tuotti naisen elämässä ongelmia olivat toiset ihmiset. Tarkemmin ottaen miehet. Vielä tarkemmin, Fric ja Iivari.  Ensimmäisenä mainittu tuskin tarkoitti edes mitään pahaa, mutta herranjumala, miten tyhmä pystyi ihminen olemaan? Fric oli aiheuttanut pitkin kevättä enemmän tai vähemmän tilanteita aivan vain sillä ettei ymmärtänyt aina yksinkertaisiakaan ohjeita, eikä hänellä tuntunut olevan tajua omista kyvyistään — tai siis niiden puutteesta. Hevostaidot kertyivät kyllä, mutta ei aivan samaan tahtiin kuin Fric oletti… Viimeisimpänä tempauksenaan älypää oli suostutellut Amelien vaihtamaan ratsuja sillä seurauksella, että Faust oli saanut linkaistua nuoren alas selästä ja sotkeentunut ohjiin, minkä  seurauksena punainen ori oli nyt mukavasti sairaslomalla. Eipä kyllä Amelienkaan päätä paljon järki ollut pakottanut hänen päästäessä vuoden ratsastuskokemuksella kukkoilevan pojan niin vaativan hevosen satulaan. Tietenkin molemmat olivat saaneet ripityksen sekä Iivariltä että Vitaliyalta, ja vaikka nuorten pelästyneiden, nolojen kasvojen muistelu toikin hieman oikeutusta, ei Vitaliyan kiukku ja tuskastuminen tallilaisten tyhmmyyttä kohtaan ollut vielä ehtinyt laantumaan.

Ja entäpä Iivari sitten? Mies oli käyttäytynyt kaikin puolin kummallisesti palattuaan Siperiasta: ollut vuorotellen synkeä jörö ja välillä epä-Iivarimaisen pirteä, jopa puhelias, sitten taas kohta tuijotellut tyhjyyteen lasittunein silmin. Vitaliya oli huomannut myös pullokaapin vajenneen merkittävästi… Viime viikolla mies oltiin tavattu myös kiihkeästä yksinpuhelusta tyhjässä kamarissa. Vaikka Vitaliya tunnettiinkin tappuraisena sieluna, ei hän silti voinut olla huolestumasta ystävänsä käytöksestä. Myös käytännön asiat kärsivät Iivarin kummallisuuksista: välillä hän vain yksinkertaisesti katosi ja jätti kaiken levälleen, palatakseen vain myöhemmin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kehitellen uusia projekteja taas muiden hoidettaviksi. Iivarin suunnitelmat eivät tuntuneet pitävän, sillä hän ei tuntunut pitävän mistään kiinni. Ehkä tuo oli mennyt jollakin tasolla rikki avautuessaan humalassa menneisyydestään Icaruksen kanssa? Muuta selitystä Vitaliya ei keksinyt.

Mutta nyt ei ollut aika murehtia muita: oli vain nainen ja hevonen, tuulenvire kasvoilla ja rytmikkäästi tanssahtelevat vaaleat jouhet. Sekä pitkä, suora hiekkatie… Vitaliya pyöräytti vasemmalla lonkalla laukan, jota Topaz oli tuntunut odottaneen. Tamma pärskyi tyytyväisyyttään kauhoessaan iberialaisveren tuomilla suurilla liikkeillä eteenpäin ja kiihdytti laukkaa niin että Vitaliyan oli otettava hattunsa reunasta kiinni pitääkseen sen päässään. Villaisen ratsastushameen helmat hulmusivat yhtä villeinä ja vapaina kuin ratsun jouhet, naistensatulan patinoitunut nahka natisi. Tämä oli sitä elämää! Näiden hetkien vuoksi sitä jaksoi ottaa vaikka miten paljon sontaa niskaansa.

Pihalle palasi hikinen mutta tyytyväinen Topaz hymyilevän Dzelzainin kera. Hypätessään alas satulasta Vitaliya tunsi palautuvansa maanpinnan lisäksi takaisin arjen kurjaan pyöritykseen: mielessä siinsi silti jo huomisen ratsastusretki uuden suosikkiratsun kanssa. Onneksi oli hevoset.

Ei mikään salaisuus

Nadja
Ratsastuksen opettaja

Olin juuri eteisen peilin ääressä nostamassa hiuksiania ylös poninhännälle kun keittiöstä kuului leivänpaahtimen omaleimainen naksadus. Kipitin täyttä vauhtia keittiöön ja jarrutin villasukissani sivuluisua keittiötason eteen, jossa kaksi täydellisen kullanruskeaa paahtoleipää nököttivät vieri vieressä. Mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin jäähtynyt paahtoleipä, ja siksi nämä hetket olivat kaikkein kriittisimmät.
Olin asetellut margariinipurkin ja meetvursipaketin valmiiksi avattuina leivänpaahtimen eteen, ja puiseen veitseenkin olin jo sipaissut sopivan kökön levitettä. Aikaa ei ollut hukattavaksi, joten tartuin päättäväisesti veitseen ja voitelin leipäni ennätysvauhtia. Katsoin kuinka voi alkoi sulaa kauniisti leivän päälle ja asetin sitten meetvursiviipaleen. Yhden kummallekin leivälle. Heitin paketit puolihuolimattomasti takaisin jääkaapin hyllylle ja nappasin sitten leivät mukaani.
Söin samalla kun keräsin hiukseni uudestaan lenkin sisään ja nappasin sitten hattuhyllyltä neulotun pannan, jonka vedin päähäni korvia suojaamaan. Enää ei ollut aivan pipokeli, mutta ilman hattua korvat varmasti jäätyisivät. Rouskuttelin ensimmäisen kahdesta paahtoleivästäni loppuun, puistelin muruset paidan rinnuksilta ja puin sitten goterex-kenkäni ja kevättakkini. Heitin repun selkään ja pysähdyin sitten hetkeksi miettimään. Mihin olin laskenut kännykkäni?
Taputtelin taskuni läpi ja vilkaisin niin oven vierressä nököttävää ”puhelin”-pöytää – eli siis sitä pöytää jossa ennenvanhaan pidettiin lankapuhelinta – kuin hattuhyllyäkin. Lopulta kännykkä löytyi olohuoneesta sohvatyynyjen välistä. Tässä vaiheessa lattiani oli jo ehtinyt peittyä pieniin kivenmurusiin tömistellessäni kengät jalassa ympäri taloa, mutta päätin hoitaa asian myöhemmin. Nyt oli jo kiire tallille, sillä Unna oli varannut yksityistunnin.

”Laula vaan kovaan ääneen, ei täällä oo muita ja katse eteenpäin esteen yli, ei esteeseen”, kannustin keskeltä kenttää Unnan lähestyessä ravissa elämänsä ensimmäistä oikeaa estettä. Nainen hapuili Hämä Hämä Häkin sanoja samalla kun kevensi jännittyneenä, katse liimattuna tulevaan esteeseen. Lilli ravasi korvat hörössä tasaista tahtia eteenpäin. Kulma jäi ratsastamatta, mutta poni kaarsi silti nätisti keskelle ristikkoa. Unna pysyi hyvin kyydissä vaikka Lilli hyppäsikin melko suuren loikan pienelle ristikolle.
”Jes hyvä Unna! Sehän meni oikein hienosti. Ota vaan rauhassa takaisin raviin ja tule uudestaan. Ratsasta tällä kertaa paremmin kulmaan ja suorista siitä sitten esteelle, nyt Lilli tuli vähän vinossa.”
Nainen nyökkäsi päättäväisesti ja ohjasi uudestaan esteelle. Olin näkevinäni voitonriemuisen hymyn ratsukon ylittäessä esteen uudemman kerran. ”Se oli jo tosi hyvä! Kun vaan muistat kisoissa ratsastaa hyvät tiet, niin Lilli kyllä selvittää kaikki esteet hienosti. Ja hengitystä ei sovi tietenkään unohtaa”, naurahdin. Unnakin näytti jo paljon rennommalta laukatessaan Lillin kanssa maneesin toiseen päätyyn.

Tunnin jälkeen kävelin vielä Unnan ja Lillin vierellä talliin, ja juttelimme samalla kuluneesta tunnista ja tulevista Tie Tähtiin kisoista, jotka olivat varmasti kaikilla tallilaisilla mielessä. Viime päivinä Hallavassa oli käynyt suurempi kuhina kuin mihin olin näiden viime kuukausien aikana tottunut, sillä kaikki halusivat treenata mahdollisimman paljon kisoja varten. Uusia hoitajiakin oli aloittanut Hallavassa useita, eikä tallissa ollut montaakaan hiljaista hetkeä. Ei ollut nytkään, sillä Alva ja Rhea päivittelivät kovaan ääneen Hauskan karvanlähtöä suomenhevostamman karsinasta, Ciara oli varustamassa Valeraa ja joutui komentamaan punaista tammaa napakasti sen yrittäessä näykkiä, Alisa ja Nessa istuivat pesarin lattialla putsaamassa hoitohevostensa harjoja ja satulahuoneesta kuului kolinaa.
En voinut olla hymyilemättä, sillä juuri tällaista omassa ratsastuskoulussanikin oli ollut niinä parhaimpina aikoina. Tietysti Hallavassa oli sitä omaa erityislaatuaan, mutta yleisessä tunnelmassa oli samoja piirteitä. Huomasin alkaneeni viihtyä Hallavassa paremmin kuin olisin osannut kuvitella.

Aleksikin oli ymmärtäväisempi kuin mitä osasin odottaa, hän kuunteli ja pohti asioita ennen kuin alkoi vetämään johtopäätöksiä. Mies oli esimerkiksi suostunut hyvinkin helposti kokeilemaan Miskalla kuolaimettomia suitsia, vaikka ratsastuskouluissa kuolainten käyttö jäi usein kyseenalaistamatta. Oli toki niitä vaikeampiakin hetkiä.
Esimerkiksi silloin, kun mies oli nähnyt minut palkkaamassa Savua porkkananpalasilla opettaessani ponia nostamaan jalkojaan ja pitämään niitä itse ylhäällä kavioiden puhdistuksen ajan. Aleksi oli vakuuttunut, että kädestä syöttäminen johtaisi näykkimiseen, eikä selitykseni siitä, että se on parempi opetustapa kuin paineen lisääminen tai vastaava ”rankaiseminen” meinannut muutaa miehen mielipidettä.
Päädyimme keskustelemaan asiasta pitkään ja lopulta tulimme ratkaisuun, että ruualla palkkaaminen oli oikein tehtynä hyväksyttävää, mutta muita kuin henkilökunnan jäseniä siihen ei pitäisi kannustaa. Olin miehen kanssa samaa mieltä siitä, ettei siitä seuraisi mitään hyvää, jos pikkutytöt alkaisivat syöttämään poneille herkkuja ihan vain syöttämisen ilosta.

”Nadja, tuutko käymään tässä”, Ruskan ääni herätti mut mietteistäni. Harpoin Oskun karsinalle josta ääni oli kuulunut. ”Niin?”
”No siis, mietin vähän että osallistuisin Oskulla Tie Tähtiin kisoihin…” poika näpersi hoitohevosensa harjaa samalla kun haki sanoja. ”Aleksi oli sitä mieltä, että tottakai mun pitää osallistua, mutta sanoi että mun pitäis kysyä sulta mikä taso olis meille hyvä.”
”No mitä sä olit ite ajatellut?”
Tässä kohtaa Ruska tuntui hieman punastuvan. En ollut ennen nähnyt poikaa noin vaisuna. Olin saanut Ruskasta sellaisen vaikutelman, että hän uskalsi tilanteessa kuin tilanteessa avata suunsa, mutta nyt joku näytti selvästi vaivaavan.
”Mä vähän mietin, että jos me mentäisiin metrin luokkaan. Mulla on kyllä ollut nyt paljon taukoa, mutta haluisin kehittyä. Ja Fonzien kanssa me hypättiin kisoissa ihan isojakin esteitä. Vaikka se oli kyllä poni.”
Hymyilin Ruskalle samalla kun vastasin: ”Metri kuulostaa ihan hyvältä. Ja mitä mä oon teidän menoa katsonut, niin luulisin että selviäisitte siitä metrikahenkympinkin luokasta ihan kunnialla. Osku on taitava hyppääjä ja kisannut ennenkin sillä tasolla. Meinasitko mennä kans koulua?”
”Joo kyllä mä ajattelin, vaikka esteet onkin mulle tärkeempi laji”, Ruska näytti jo rohkaistuneemmalta, vaikka piti edelleenkin äänensä aika matalana.
”No sitten se hard on varmasti teille hyvä taso. Osku ei varmasti vaativalla kouluradalla saisi kovin upeita pisteitä, vaikka kyllä me sen kanssa kertaalleen sitäkin kokeiltiin sillon kun Osku oli vielä nuorempi.”
”Ootko sä kisannut Oskulla?” tässä vaiheessa Ruskan kiinnostus selvästi heräsi ja jatkoimme keskustelua kuuluvammalla äänellä.
”Joo joo, se oli mulla kisahevosena ennen kun perustin ratsastuskoulun.”
Olin purskahtaa nauruun Ruskan tuijottaessa mua silmät pyöreinä. ”Sulla on oma ratsastuskoulu?”
Huomasin kuinka Oskun karsinan ohi kulkeneet Alisa ja Nessa pysähtyivät kesken matkan harjaämpärit käsissään. Ciarakin tuntui vilkuilevan meitä kohti käytävän toiselta puolelta Valeran karsinasta.
”Ei mulla enää ole”, huokaisin hetkessä vakavoituneena. ”Meillä syttyi tulipalo ennen joulua. Aikalailla koko talli paloi. Johtui jonkinlaisesta sähköviasta. Kaikki hevoset saatiin kyllä ulos ajoissa. Osku, Cooper, Toko, Sasha, Muumi ja Milo, sekä yksityisten hevoset.”
Tuntui kun mulla olisi ollut pala kurkussa. Olin kuitenkin ehtinyt jo käsitellä asiaa useita kuukausia, joten joulun tapahtumat eivät aiheuttaneet enää pahempia tunnekuohuja. Sitä paitsi eihän asia mikään salaisuus ollut.
Päädyin kertomaan Ruskalle ja muille paikallaolijoille, kuinka Aleksi oli nähnyt päivitykseni Facebookissa ja tarjoutunut ottamaan hevoset Hallavaan ylläpitoon siksi aikaa että saisin järjestettyä niille uuden paikan. Moni Hallavan omista hevosista oli jäänyt hiljattain eläkkelle, joten tallissa oli tilaa. Lopulta järjestely ei ollut kuitenkaan jäänyt tilapäiseksi, sillä en olisi millään halunnut myydä hevosiani, mutta säästöni tai vakuutusrahat eivät olisi millään riittäneet uuden tallin rakentamiseen. Ja niin mun hevosista tuli virallisesti Hallavan tuntihevosia ja Aleksi palkkasi mut ratsastuksenopettajaksi. Tässä vaiheessa tarinaa pystyin jo hymyilemään, vaikka jätinkin tarinasta pois useita kuukausia kestäneen masennuksen ja sen kuinka paljon harmitti siirtyä tallin johdosta palkkatyöläisen pestiin.

Zen

“Ihan ekana sun pitää selittää, miten tehdään vahingossa vihamiehiä”

Amelie Chaput
Tallityöntekijä

“Saatoin eilen hankkia ehkä vahingossa vihamiehen.”
Amelie päästi toteamuksensa puoliääneen pää Fricin sylissä, kumpikin laiskasti tytön olohuoneen kangassohvalla maaten. Päivä oli ollut pitkä, ja molemmat olivat täysin poikki. Fric silitti laiskasti tyttöystävänsä ruskeita hiuksia.
“Umm, ihan ekana sun pitää selittää, miten tehdään vahingossa vihamiehiä,” poika vastasi pienenä kysymysmerkkinä.
“Tiedäthän sen Ziran uuden omistajan? Noran?”
“Se nainen joka näyttää koko ajan vähän nyrpeeltä? Joo. Ja eiks Ziraa kutsuta nykyään Leoks?”
“No ihan sama mut juu, just se nainen. Vein Knutin satulaa takas paikalleen kun Nora tuli käytävällä Zir— Leon kanssa mua vastaan. Ei mun ollut tarkoitus olla mitään, mut jäin jotenkin kattomaan vaan Ziran—”
“Leon.”
“Ihan sama! No Leon sitten, perään. Sit huomasin et Nora katseli mua, ja mä katsoin takaisin. Tajusin vasta myöhemmin et mulle oli jäänyt vähän paha ilme naamalle, kun mietin miks se muikkeli katseli mua kuin halpaa makkaraa.”
“Okei, eli tästä päättelet että te ette oo väleissä, vaikka ette oo ikinä vaihtanut sanaakaan?”
“Usko pois, kyllä mä tiedän nää. Naisten välisiä juttuja, you know.”
“Hmm, ok…”
Fric vaihtoi ovelasti kaistaa kysymällä tahtoiko Amelie katsoa Netflixiä vai tilata kiinalaista. Hän oli jo kokemuksesta oppinut, ettei bruneten päätä käännetty kun tuo oli jotain päättänyt, ja nyt päätös oli nähtävästi se että Nora ei pitänyt Ameliesta. Oliko se totta, sitä Fric ei osannut sanoa.

Amelien silmät seurasivat telkkariruudulla pyörivää sarjaa, mutta ajatukset eivät. Pääkopassaan hän pallotteli miljoonia asioita samaan aikaan, joiden punaisena lankana tuntui olevan kuukausi sitten talliin palannut kirahvinkirjava sgsh-tamma. Tavallaan Amelie ymmärsi etsivänsä vain tekosyitä olla pitämättä Norasta, ja helpointa se oli keksimällä ettei tuokaan pitäisi Ameliesta.
Ei Nora ollut tehnyt henkilökohtaisesti mitään pahaa ketään vastaan. Oikeastaan oli kiva saada talliin toinenkin esteratsastaja: jos hänen ratsunaan vain olisi ollut kuka tahansa muu kuin Zira, Leo nykyisin siis. Amelielle oli ollut kova paikka joutua eroamaan rakkaasta ja parhaimmasta kisakaveristaan, kun Iivari ja Vitaliya olivat yhteistuumin päättäneet hankkiutua eroon kaikista muista kuin kouluratsuista. Niin monia kyyneleitä nuori nainen oli vierittänyt kun hänen ensimmäinen Power Jump-kaverinsa, ihana formula-Zira, myytiin Kanadaan. Ja nyt kun hän juuri oli päässyt elämässään eteenpäin, ostanut Knutin ja saanut Iivarilta luvan treenata sponsorin kautta Uulaa esteillä, pamahtikin Zirafe takaisin Dzelzainin talliin. Amelie olisi voinut olla onnellinen jälleennäkemisestä, mutta joutuessaan joka päivä näkemään Ziran — Leon — jonkun toisen kanssa, tuntui kohtalo hierovan suolaa hänen melkein parantuneisiin haavoihin.

Fricille Amelie ei ollut kertonut paljon mitään. Poika tiesi tamman olleen tuolle tärkeä ja aisti varmasti jotain viboja kun puokki palasi talliin, mutta ei muuta.

“Se Nora on kyllä oikee snobi. Tervehdin sitä ekana päivänä ja se vaan katto mua niin alas kuin ikinä voi,” Fric myötäili aavistellessaan mihin suuntaan Amelien ajatukset kallistelivat.
“Johtuu varmaan siitä että sähän ootkin vaan tommonen tallipoika, kyllä mäkin katon…”
Fric ärähti muka loukkaantuneena ja kutitti kostona syliteltävänsä kylkiä.

Pirunkesyttäjä

Ulyana
Mysteerivieras

Tähdet pilkistelivät ohuen pilviharson takaa pimenevässä kevätillassa, kun yksinäinen ratsukko nousi kapeaa polkua pitkin Vecnon ylängölle. Lumi oli panssaroitunutta ja raskasta, siroluinen ratsu puuskutti tarpoessaan mäkeä ylös. Päivän plussa-asteet olivat kääntyneet jo miinuksen puolelle.

Päästyään lopulta rinteen loppuun parivaljakko pysähtyi vetämään henkeä. Ulyana silitteli kimoa karvaa kiitoksena, hevosesta hohkaava lämpö tuntui nahkarukkasenkin läpi. Pazuzu pärski ja ravisteli niskaansa niin voimalla että hihnassa roikkuvat jänikset hakkasivat kantajansa selkää.

Länsitaivas hohkasi vielä viimeisten auringonsäteiden jälkikaikua. Ulyana katsoi ristiriitaisin tuntein valonäytöstä varjostavia pieniä savuhahtuvia, joita kohosi pihan päärakennuksen räppänöistä. Hän oli kotiutunut ehkä hieman liiankin hyvin Vecnoon: päämääriensä tavoittamiseksi ei paranisi lähentyä liikaa pihan väen kanssa, mutta niin oli päässyt silti tapahtumaan. Tai no, Efim karsasti naista edelleen, mikä olikin hyvä, mutta varsinkin Karlan kanssa Ulyana huomasi viihtyvänsä niin hyvin että joutui välillä muistuttamaan itseään miksi oli saapunut. Tehtävä olisi vaikea jos ihmisiin loi kiintymyssuhteita.

Sen sijaan eläimiin hän tutustui mieluusti. Muutkin olivat huomanneet Ulyanan taidon tulla toimeen hankalimpienkin karvakuontaloiden kanssa, oli noilla jaloissa sitten kaviot, koparat tai tassut. Varsinkin pahanmoisena pidetty ori Pazuzu oli ottanut naisen nopeasti ystäväkseen, josta Karla oli keksinyt tuolle talon tavan mukaan lisänimen “Pirunkesyttäjä”. Se tietenkin kismitti Efimiä suunnattomasti, mikä taasen sai Ulyanan lisäämään vain vettä myllyyn. Niinpä hän aivan tietoisesti otti ratsukseen aina Pazuzun kun oli tuon vuoro käydä katsomassa lähiansat — kuten nyt. Kaksi jäniksenkalmoa roikkui kintereistään hihnassa: eväät olivat laihat, mutta päivä kerrallaan Vecno sinnitteli kohti tulevaa kesää.
Ulyana mietti, olisiko silloin vielä joukkiossa mukana. Kenties, mutta Efim luultavasti ei.

Lepotauko oli ohi. Kevyellä pohkeella ratsu lähti tarpomaan kohti hirsiportteja.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin