Tarinahevoskollektiivi

Hei, täältä sä löydät kaikki uusimmat virtuaali­hevos­maailmassa kirjotetut tarinat. Liity mukaan, jos haluut tehdä tilin omalle tallillesi tai hahmollesi, tai laita sivusto muuten vaan seuraukseen. Tervetuloa!

Liity mukaan tästä

Uusi talli, uusi isäntä

Nadja
Ratsastuksen opettaja

Paikka näytti tismalleen samalta kuin pari kuukautta sitten Hallavassa ensimmäistä kertaa käydessäni. Lunta oli vain satanut taas lisää ja maisena näytti varsinaiselta winter wonderlandilta – juuri sopivasti hiihtolomia varten. Muutenhan talvi oli ollut hyvinkin vähäluminen ja yhtä synkeä kuin mielentilani. Ehkä kirpeän suloinen pakkaskeli oli merkki siitä, että elämässä oli alkamassa uusi iloisempi jakso. Tai näin ainakin halusin uskoa.

Tuntui oudolta seistä keskellä tallin pihaa. Kaikki oli samaan aikaan tuttua ja niin vierasta. Suurin osa hevosista eli tärkeimmistä työkavereista oli tuttuja – mikä ainakin helpottaisi tuntien pitämistä – mutta asiakkaat olisivat kaikki vieraita. Ehkä jopa tottuneet aivan erilaiseen opetustyyliin. Olisin ikuisesti Aleksille kiitollisuuden velassa, mutta samaan aikaan pelkäsin vietävästi, että emme olisi samalla aaltopituudella. Tiesin, että kompromisseja jouduttaisiin tekemään, mutta olin myös valmis taistelemaan itselleni tärkeiden arvojen puolesta. Saatoin vain toivoa, että Aleksi oli todella tarkoittanut sitä vakuuttaessaan, että minullakin olisi sananvaltaa tallia koskevissa päätöksissä. Omistinhan sentään puolet hevosista.

Tallituvan ovi tuntui jäykältä ja sitä joutui vetäisemään kunnolla, vaikka oven edusta olikin lapioitu lumesta. Kopautin kenkäni pari kertaa kynnykseen ja astuin sitten pitkälle räsymatolle, joka näytti tietä syvemmälle tupaan. Paikka oli kodikas. Seiniä reunusti korkeat pukukaapit, nurkassa kyhjötti paljon käytetyn näköinen nahkasohva ja keskellä huonetta seisoi jämerä tupapöytä pitkine penkkeineen. Kaikkialla oli siistin näköistä, eikä edes keittiönurkkauksessa lojunut käytettyjä kahvikuppeja tai pullan murusia. Mietin, käviköhän täällä maailman siisteimpiä tallityttöjä. Loogisempi syy tietysti oli, että paikkaa oli siistitty minua varten.

”Tuu vaa peremmälle”, kehotus kuului nurkan takaa, jossa avonainen ovi salli näkymän suoraan Aleksin toimistoon. Mies istui toimistotuolissa leveästi hymyillen, mutta hartiat hieman jännittyneessä asennossa. Huokaisin syvään ja loihdin kasvoilleni vastaavan ilmeen, vaikka olisin ehkä ennemmin halunnut näyttää reviiriään puolustavalta koiralta, jolla on hampaat irvessä.

Hallava

Hallava on pieni perinteinen ratsastuskoulu virtuaalisen Suomen maalaismaisemissa. Meillä keskitytään monipuoliseen tarinatoimintaan, joka rakentuu ratsastuskoulun arjen ympärille. Kaikille Hallavan neljälletoista tuntihevoselle otetaan omat hoitajat, jotka värittävät tallin elämää omilla tarinoillaan. Lisäksi Hallavassa on paikkoja myös yksityisille hevosille, jos hevosenhoitajan näkökulmasta kirjoittaminen ei inspiroi vaan haluat tarinoida hevosen omistajan elämästä. Kaikki Hallavan kävijöiden kirjoittamat tarinat löytyvät meidän omalta foorumilta, jossa myös kaikki tapahtumat, kuten ratsastustunnit, leirit ja kilpailut järjestetään. Täältä tarinahevoskollektiivin sivuilta löydät tallin ylläpitäjän (Alex) kirjoittamat tarinat, ja jatkossa ehkä myös muiden käyttäjien rustailemia juttuja.

TÄSTÄ TALLIN SIVUILLE

Ystävyydellä on sudenkuoppansa


Viikko takaperin Vecnon pihan hirsiporteille ilmestyi vieras. Kukaan ei tuntenut tuota mystistä naista, joka pyysi suojaa nousevalta puhurilta. Erämaan käytännön mukaan turvaa annettiin kuitenkin kaikille sitä pyytäville, joten hänet päästettiin sisään poroineen.


Nyt myräkkä oli kuitenkin laantunut, eikä pelkäksi Ulyanaksi itsensä esitellyt nainen ollut tehnyt elettäkään lähteäkseen. Tietoa ei ollut herunut lisää kuin muutamia nokareita, ja nekin varsin tyhjänpäiväisiä: hänen sukunsa oli evenkejä, “porokansaa”, takkahärän nimi oli Uglerod ja määränpäätä matkalleen ei ollut muuten kuin “kohti pohjoista”. Karla sosiaaliperhosena tuli heti hyvin toimeen Ulyanan kanssa, mutta Efim ei lämmennyt yhtä nopeasti. Tummapiirteinen nainen osasi olla mukava ja hurmaava, mikä oli enimmäkseen epäilyttävää: Efimin kokemuksen mukaan kukaan, joka oli heti liian hyvä, ei voinut olla kantamatta pimeämpää salaisuutta sisällään.

Lisäksi Ulyanassa oli jotain todella, todella tuttua, mutta mitä? Ajatus piinasi Efimiä päivätolkulla, kunnes sumuiset muistikuvat kesäkuisesta juhlinnasta välähtivät hänen silmiensä takaa kesken illallisen.

Kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaa: se ei ollut ikinä hyvä etiäinen. Efimillä oli entistä vahvempi tunne siitä, ettei Ulyanasta seuraisi mitään hyvää. Se pieni hiljainen ääni päässä, joka uteliaana olisi tahtonut tietää naisesta lisää, sen Efim vaimensi suruitta. Hän viittoi vaivihkaa Alikin lähemmäksi ja nyökkäsi huomaamattomasti kohti pitkän pöydän reunassa istuvaa vierasta.


Efim nousi pöydästä ja katosi sanaakaan sanomatta tuvasta nopeasti kuin lumihiutale uuninkupeelta.
Alik jäi kylpemään vaivaantuneisuudessa.

Zen

Lopussa on alku

“Icarus vaikersi ja käski minun painua helvettiin.”

Vitaliya Dzelzain
Tiluksien omistajatar

“Tarvitseeko minun tietää jotain?”
Vitaliya seisoi kädet puuskassa tammisen työpöydän edessä. Hänen silmissään oli se tuttu kiilto: kysymys oli ennemmin naamioitu pyyntö. Käsky. Veistoksellisen jylhillä, jopa maskuliinisilla, kasvoilla oli mielenkiintoinen yhdistelmä uteliaisuutta, nenäkkyyttä ja huolta. Burgundinpunaiseen pukuun pukeutunut nainen ei aikonut päästää työpöydän ääressä surkeana nuokkuvaa Iivaria livahtamaan tilanteesta, se oli selkeää.

“Surkea” oli adjektiivi jota harvoin mieltäisi Iivarin kaltaiseen mieheen, mutta sitä tuo toden totta sillä hetkellä oli. Perisuomalaisen kaikki-hyvin-ei-tarvitse-auttaa-maskin alla oli kuin olikin aivan normaaleilla, inhimillisillä tunteilla varusteltu reppana, joka nuokkui pöydän ääressä kasvot hämähäkkimäisen kelmeisiin käsiin hautautuneena. Hänen rakastama Hennesyn konjakki oli lohduttanut jo useamman lasin verran, ehkä enemmänkin: hämärässä huoneessa leijui vahva alkoholin katku.

Iivari ei noteerannut edessään seisovaa naista. Kynttelikön lämpimässä lepatuksessa Vitaliya näki ystävänsä edessä tutun paperin: kirje, jonka Icarus oli lähtiessään jättänyt ja jonka muuan utelias perijätär oli aivan vahingossa sattunut lukemaan… 
“Liittyykö tämä Icarukseen?”
Arvattavasti Vitaliya ei saanut vastausta, mutta Iivarin salamannopea mulkaisu sormiensa lomasta kertoi tarpeeksi. Herranjumala, kylläpä hänen silmänsä verestivät. Oliko mies umpihumalassa vai itkenyt? Jos sielun tilalla on jääkalikka, pystyikö silloin niinkin inhimilliseen suoritukseen kuin nyyhkimiseen? 
“Mitä on tapahtunut?”
Vitaliya koitti parhaansa mukaan varoa paljastamasta lukeneensa kirjeen omin luvin. Hän haki kasvoilleen ymmärtäväistä ilmettä, nojautui hieman lähemmäksi viinankäryn nollapistettä. 
“Olen typerä, niin typerä…”
Mumina piiloutuneilta kasvoilta vaivoin, kun Iivari pudisteli päätään ja lysähti huonompaan ryhtiin kuin mihin Fric laiskimmilla päivilläänkään pystyisi. Mustat hiukset roikkuivat likaisina ja valkoisella paidalla oli tahroja. Vitaliya nyrpisti nenäänsä heilauttaessaan aamulla manikyroitua kättään kirjeen päällä.
“Kerrotko jo vihdoin mistä tässä kaikessa on kyse? Tiedän että viesti on Icarukselta.”

Iivari kohotti väsyneen katseen käsistään: hän näytti silmäpusseineen aivan basset houndilta. Hetken aikaa kaksikko katsoi toisiaan, arveli tilanteen laatua, mittaili mihin se johtaisi: Vitaliya oli täysin valmistautunut käyttämään kaikki suostuttelijanlahjansa tyydyttääkseen tiedonjanoaan.
“Niin on. Icarukselta.”
“Miten hän sai sinut noin tolaltasi? Haukkui hevosesi?”
Iivari hymähti kalsealla sävyllä hevoskommentille.
“Ei…”

Toviksi hiljaisuus peitti huoneen alleen. Vitaliya suorastaan näki kuinka ajatukset poukkoilivat Iivarin huuruisessa päässä, puntaroivat seuraavia sanojaan. Vaikka itsekehu olikin pahasta, tiesi Vitaliya ettei hänen ihmistenlukutaitoa parempaa ollut koko tontilla, ja näinpä hänen olisi parasta luottaa siihen ja sen kehotukseen antaa miehen hakea lauseitaan rauhassa.

Oli syy sitten alkoholin, kurjan mielentilan, liian pitkään yksin kannetun salaisuuden tai kaikki kolme yhdessä, katuisi Iivari seuraavaa möläytystään varmasti aamulla.
“Rakastin häntä niin paljon.”

Boom. Pommi oli pudotettu. Tätä vaihtoehtoa Vitaliya olisi viimeisenä odottanut. Olemattoman sekunnin ajan aina sanavalmis Dzelzainin suvun viimeinen hedelmä jäi sanattomaksi, kunnes hän sai tilanteen ohjat takaisin käsiinsä.
“Mutta entä Nina…?”
“Luuletko että Nina oli ensimmäinen kenestä välitin?! Ehkä viimeinen kyllä, joo…”
Iivari kaatoi viimeisetkin laskeutuneet konjakinrippeet lasiin ja kumosi juoman kurkkuunsa ennen kuin oli henkeäkään ehtinyt vetämään. Vahva juoma sai miehen puistelemaan, mutta myös jatkamaan.
“Olimme silloin nuoria ja tyhmiä, lähinnä tyhmiä…”
Hetken ajan Iivari keräsi ajatuksiaan ja rohkeuttaan, kunnes selkeästi päätti avata tulvapadot. Ehkä hän kaipasi ripittäytymistä, ehkä oli vain känniääliö. Joka tapauksessa Vitaliya saisi informaatiota enemmän kuin osasi pyytääkään.

“Tapasimme kadettikoulussa, ja myöhemmin jopa kuuluimme kumpikin marsalkka Magnus Stenbockin johtamaan ensimmäiseen jalkaväkirykmenttiin. Karoliiniaika oli kaikesta huolimatta parasta aikaa elämässäni, ja Icarus oli ensimmäinen oikea ystäväni: hänen kanssaan kaikki tuntui hyvältä. Niinkin hyvältä, että päätimme jatkaa aina yhdessä, ajasta ikuisuuteen. Siitä en nyt puhu tarkemmin, mutta sanotaanko että en ollut koskaan tuntenut haluavani jakaa elämääni kenenkään kanssa ennen Icarusta ja sen päätöksen tekeminen ei ollut helppo. Ja… no, tiedät kyllä, olimmehan me aika läheisiä…”
Iivari epäröi, jolloin Vitaliya salamannopeasti hymyili ja nyökkäsi kannustavasti saadakseen toisen jatkamaan puhettaan.

“Ongelma oli vain siinä, että minä en pitänyt muista ja pidin myös huolen etteivät muut pitäneet minusta. Sen sijaan Icarus oli sellainen helvetin väkkärä, hän hurmasi kaikki charmillaan ja hauskoilla jutuillaan. Tunsin oloni hirviöksi kaunottaren seurassa: välillä kävi turhankin selväksi, että olimme kuin yö ja päivä. Huomasin pian olevani mustasukkainen, mutta en voinut tehdä sille mitään, sillä pelkäsin liikaa paljastavani suhteemme. Siihen aikaan se olisi tiennyt loppua urallemme: jos olisimme olleet merkittävämpiä henkilöitä, suhde toiseen mieheen oltaisiin voitu painaa ehkä villaisella. Meidänkaltaiset tuntemattomat kadetit sen sijaan… En halua edes ajatella.

Me siis salailimme. Minua se ei haitannut, mutta sen sijaan Icaruksen kevytkenkäisyys kaihersi. Hän ei ymmärrettävästi kertonut kenellekään minusta, ja aina kun olimme viihteellä, kaikki tuntuivat piirittävän ja ihailevan häntä — niin naiset kuin miehetkin. Olen satavarma etten pelkästään kuvitellut Icaruksen flirttailevan aina muille takaisin: hän väitti sen olevan viatonta ajanvietettä, mutta voitko kuvitella miltä se tuntui seurata sivusta? 

Eräänä iltana istuimme tuopilla, kun seuraamme lyöttäytyi ratsuväen Johan. Olin ollut aina hieman kateellinen hänelle. Tahdoin itsekin ratsuväkeen, ja Johan oli kaikkea mitä halusin olla: kasvot kuin Adoniksella ja muutenkin komea, taitava ja nopea ratsastaja, loistava sekä kurinalainen, aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun Johan poistui seurastamme ja Icarus pian perässä mukamas asioilleen, epäilykseni heräsivät. Toivoin että olisin ollut väärässä ja vain vainoharhainen, mutta kuin näin heidät yhdessä tavernan takakujalla… Mieleni olisi tehnyt juosta väliin ja potkaista kumpaakin, mutta harmikseni malttini piti ja poistuin sanomatta sanaakaan, rypien itsesäälissä ja hekumoiden miten kostaisin petoksen unelmissani.

Seuraavana aamuna olimme kaksin hakemassa täytettä ruutisarviin, kun rohkaistuin ja puhuin aiheesta varovasti. Kerroin mielestäni täysin syystä ja asiallisesti, miltä tuntui seurata vierestä hänen flirttailuaan muille. Saatoin ehkä hieman kiivastua kun muistelin edellistä iltaa, mutta en silti ymmärrä miten nopeasti olimme ilmiriidassa. Emme välittäneet lopulta lainkaan kuullaanko meitä kun herjasimme toisiamme, ja pahasti herjasimmekin. 
Icarukselta meni siinä vaiheessa kuppi totaalisen nurin. En ole koskaan nähnyt sen miehen kasvojaan niin vihan vääristäminä kun hän kohotti oikean nyrkkinsä ja iski sen suoraan keskelle kasvojani, eikä vain kerran. Yritin töniä Icaruksen pois, lyödä takaisin, mutta olin vietävänä kuin märkä rätti. Olin niin vihainen: jos jollakulla oli oikeus pörröttää kenenkään tukkaa niin minulla, petetyllä, mutta sen sijaan sainkin vain lisää turpaani.”

Iivari piti tauon. Hänen katseensa lasittui, aivan kuin hän katsoisi edessään olevan kirjeen sijaan kauas menneisyyteen, keräsi selkeästi rohkeutta jatkaa. Vitaliya tiesi olla hiljaa ja antaa miehelle tilaa järjestellä sanojaan: hän aisti kertomuksen seuraavan osan olevan kaikista raskain.

“Minä suutuin, suutuin niin maan perkeleesti etten muista ikinä käyneen. Edes se kun sain Fricin kiinni heinävarastossa polttamisesta ei vedä vertoja sille raivolle mitä epäreiluudessani tunsin. Joten vedin miekan huotrasta, Icarus teki salamannopeasti samoin, ja hetkessä nyrkkirysymme oli muuttunut aseelliseksi. Etiketistä ei kuitenkaan ollut siinä hetkessä tietoakaan… Ennen kuin ehdin ajattelemaan yhtään tarkemmin, veistin häntä suoraan kyljestä. 

Näen edelleen kaiken eläväisenä silmieni edessä. Muistan ihmetelleeni, miksi tunsin vain tyydytystä katsellessani aiemmin kaikista rakkaimman ihmisen käpertyvän kaksin kerroin hänen vaatteiden värjäytyessä hiljan verestä. Minä vain tuijotin. Icarus vaikersi ja käski minun painua helvettiin, mutta seisoin kuin kivettyneenä paikallani, ruhjottu nenä poskella ja mieleni kummallista, epäuskoista euforiaa täynnä. Pysyin sijoillani vielä muiden juostessa apuun, välittämättä lainkaan siitä että jäin kiinni tahrainen miekka yhä kädessäni. Muistan lumen ironisen, sydämenmuotoisen veriläikän. Katselin ennemmin sitä kuin henkeä haukkovaa rakastani.”

Vitaliyan tuima katse oli päässyt valahtamaan aavistuksen verran. Hän ei tiennyt mitä sanoa: mitä tässä tilanteessa ylipäänsä pystyi kommentoimaan? Iivari koitti kopistella konjakin viimeisiä olemattomia pohjapisaroita suuhunsa, eikä tuon ilmeestä pystynyt sillä hetkellä päättelemään mitään. Vitaliya koitti johdatella keskustelua vielä eteenpäin.
“Mitä sitten tapahtui?”
“No, minähän menetin korpraalin arvoni ja sain tilalle kengänkuvan persiille. Icaruksesta en tiedä, mutta nähtävästi on minun syytäni että hän nilkuttaa kävelykeppinsä kanssa. En kuullut hänestä sen jälkeen ennen kuin vuosi sitten päästit mokoman käärmeen luikertelemaan tänne. Ymmärtänet siis silloisen raivon.” 

Tämän lauseen jälkeen hiljaisuus oli niin pitkä ja painostava, että tyhmempikin olisi ymmärtänyt sanaisen arkun sulkeutuneen tältä osin. Vitaliya oli tyrmistynyt, epäuskoinen. Ei häntä kummastuttanut lainkaan kuulla miesten ottaneen yhteen (oli ylipäätänsä ihme ettei kumpikaan ollut Icaruksen vierailun aikana käynyt toisen kurkkuun kiinni), ei myöskään heidän suhteensa — Iivari oli toki vaikea kuvitella niinkin lämpimien tunteiden valtaan, mutta olihan hän toisaalta melkein mennyt kihloihinkin Ninan kanssa joten kaipa miehellä jokin sydän oli oltava. Sen sijaan Vitaliya oli hämmentynyt kahdesta seikasta: ensinnäkin Iivari oli puhunut ensimmäistä kertaa omista asioistaan hänelle, ja paljon puhuikin. Konjakki, suru ja sopiva määrä morkkista olivat olleet pääsylippu kurkistamaan tuon kivikylmän miehen sisimpään. 
Toisekseen muuan yksityiskohta oli jäänyt kaihertamaan Vitaliyaa. Se herätti hänessä lisää kysymyksiä.

“Sanoit että Magnus Stenbock oli silloin sotamarsalkka, Ruotsin jos oikein muistan. Minä vuonna te oikein palvelitte?”
Iivari kohotti katseensa ensimmäisen kerran Vitaliyan kasvoihin. Harmaat silmät tuijottivat väsyneinä syvistä kuopissaan, suupieli nytkähti. Hän oli selvästi jo väsynyt.
“1713.”

Pakkososialisointia

Siirrän tapettirullat sivuun. Oon saanut nyt olkkarin ja eteisen seinät valmiiksi, huomenna alotan keittiön kanssa. Haluun pois ne rumat laminaatit seinästä ja uudet, kivemmat tilalle. Katsahdan ylös kattoparruihin. En oo vieläkään varma maalaanko ne vai jätänkö tollasiksi tummanruskeiksi. No, mietin sitä myöhemmin. Nyt mun pitää kysyä olisko siellä maneesissa tilaa. Lasken hanskat vanhalle tuolille ja kaivan kännykän työhousujen taskuista. Muistaakseni tallensin tallinomistajan numeron valmiiksi.. joo, tuossahan se. Hakeudun keittiön ikkunan viereen koska siitä on paras yhteys tällä tontilla ja katselen ulos odotellessani että joku vastaa.
“Aleksi tässä, hei”, yllätyn hieman kun mulle vastaa mies. En tiedä miks mulla oli kuva että paikkaa pyörittäisi nainen.
“Hei, tää tulee lyhyellä varotusajalla mutta onko maneesilla tänään tilaa?” meen suoraan asiaan. En mä tiedä miten muutenkaan mun pitäis tää hoitaa. Kannattaisko tervehtiä ja höpöttää turhia eka vai hä?
“Ootas, kyllä mie nii luulisin… “ pistän merkille Aleksin rauhallisen äänen. Tuntuu ystävälliseltä tyypiltä. “Joo, tossa yhden jälkeen olisi hyvin tilaa. Ookko sie kuka, kirjotan nimen varauslistaan?” ajattelen heti möhlänneeni. Totta kai mun olisi pitänyt sanoa kuka oon heti aluksi.
“Rudi Venäläinen”, vastaan ja henkäisen ahdistuneena, itteeni soimaten.
“Okei, kiitos. Tota…” Aleksi ei ehdi jatkaa kun mun on pakko päästä jatkamaan puheenvuoroani. Haluan puhelun olevan äkkiä ohi.
“Voin maksaa paikan päällä, jos se käy”, ehdotan toinen kulma ylempänä.
“Käy, joo. Siel on yks toinen siun lisäks, mutta kyllä te mahutte”, olen kuulevinani hymyä Aleksin äänessä.
“Ahaa, jep.” hiljenen hetkeksi. “Juu.. näkemiin”, odotan että Aleksi vastaa vielä ja sitten katkaisen puhelun nopeasti. Suljen silmät ärtyneenä. Miksen mä osaa vieläkään puhua kännykässä.

Ärähdän Murua lopettamaan jalallaan kuopiminen ja haen sen suitset. Miettimättä asiaa enempää nappaan aachensuitset mukaan ja laitan niihin nivelkuolaimen. Ollaan menossa uuteen paikkaan ja Muru voi olla silloin hankalampi kuolaimettomilla. Toivon että se tottuisi uuteen maneesiin sen verran että jatkossa voisi treenata crossundereilla enemmän. Varustus sujuu hyvään tahtiin. Ojennan vielä Vilille heinää niiden “makuuhalliin” ja talutan orin sitten ulos pihaan. Tuolin kautta pääsen selkään helposti, ja matka voi alkaa. Soratiellä on hipihiljaista. Juuri tätä mä olen kaivannut kaupungissa asuessa – ketään ei näy mailla halmeilla. Saa olla täysin omassa rauhassa.
Muru kävelee pitkin askelin kuten aina. Se on kerännyt hyvin lihasta talvenkin aikana ja sen jalat ei enää näytä pitkiltä tikuilta. Pidän enemmän massiivisemmista kouluhevosista ja Muru on juuri sellanen. Valtava ja lihaksikas, tai siis pian se on oikeasti lihaksikas. Takaosa kaipaa vielä paljon harjoitusta.
Täällä on onneksi ihan hyvä kevätsää eikä luntakaan ole kauheesti. Käännyn lopulta metsäpolulle autotieltä ja jonkin ajan rämpimisen jälkeen me ollaan Hallavan hevosreiteillä. Otan ohjaa jo valmiiksi tiukemmalle, viimeksikin meitä tuli joku nuori poika vastaan tammalla.
Vähitellen rakennuksia alkaa paljastua puiden takaa. Päättelen saapuneeni ratsastuskoululle. Pitäisköhän mun maksaa eka? Mietin hetken ja päädyn tulemaan alas selästä. Kävelen Murun kanssa tallin oville. Oho, täällä on oikeesti porukkaa. Huokaisen taas keräten rohkeutta ja huikkaan sitten.
“Hei, voisko joku pidellä mun hevosta hetken?” pyydän kuulostaen varmaan hiton säälittävältä. Muru hörisee tervehdykseksi sisällä oleville hevosille. Onhan täällä paljon pikkutyttöjä ja muita nuoria, mutta en mä voi Murua jättää kelle tahansa. Mun pelastukseksi jonkun oven takaa kävelee esiin ehkä mun ikäinen mies, mustatukkanen. Se huomaa heti mut ja näyttää vähän hämmentyneeltä. Meen aluksi lukkoon, mutta saan lopulta suuni auki.
“Voisikko sä pidellä tätä hetken?” kysyn ja puren alahuulta. Tyyppi nyökkää ja astelee lähemmäs tervehtien Murua. Huomaan sillä olevan hyvä ote hevosiin. Kyllä se varmaan pärjää tän kanssa.
“Kiitos, mulla ei pitäisi mennä kauaa. Se on ori niin…” nyökkäilen hitaasti ja poistun lopulta etsimään tallin toimistoa ja sitä Aleksia. En vilkaise taakse kertaakaan.
Lopulta löydän oven jossa lukee ‘toimisto’. Toivon Aleksin unohtaneen aikaisemman puhelun outouden ja koputan ensin astuen sitten sisään. Mua vastassa on niin ystävällisen näköinen mies että se vaikuttaa muhun melkeinpä heti rauhoittavasti. Ei tää ehkä oo niin kamalaa. Ehkä sitä ei kiinnosta vaikka mä oonkin vähän tyhmä. Toivottavasti.
“Sie olet Rudi?” Aleksi kysyy heti tullen kättelemään. Koitan vastata kättelyyn yhtä itsevarmalla otteella kuin Aleksi mutta musta tuntuu senkin menneen päin prikkalaa.
“Joo oon mä Rudi. Tässä on tää maneesin vuokra”, kaivan ratsastushousujen taskusta pienen setelinipun.
“No niin, kiitos vain. Kiinnostaisiko siuta käydä useamminkin maneesilla?” Aleksi tiedustelee. Vaikka tiedän jo mitä vastaan, menee mulla silti hetki saada mitään suusta ulos.
“Joo…onko täällä jotain kuukausivuokramahdollisuutta?” esitän vastakysymyksen vaihtaen asentoani rennommaksi.
“On, on”, Aleksi vastaa heti. Me keskustellaan vielä muutama minuutti ja lupaan lopulta soitella asiasta lisää kunhan ehin. Samalla kiroan itteni kuuteentoista helvettiin siitä että lupasin soittaa… Oonko idiootti. Käyn mieluummin paikan päällä. Poistun toimistosta ja tallista kokonaan. Pihalla se mustatukkainen mies ja Muru möllöttävät hyväntuulisina. Ilmeisesti Muru käyttäytyi hyvin.
“Kiitos oikeesti. Mä oon tosiaan Rudi”, nyt esittelen itteni sen sijaan että olisin epäkohtelias. Huomaan nyt vasta toisen olevan mua vähän lyhyempi ja silläkin on ruskeat silmät.
“Eipä mitään, oon Jesse”, Jesse vastaa ja taputtaa Murua tuttavallisesti ojentaen ohjat takaisin. Jessellä on vaisu olemus ja se laukaisee mussa jonkinlaista solidaarisuuden tunnetta. Ehkä toi on niin kuin mä… jollain tasolla.
Jesse poistuu ja mäkin jatkan sinne maneesiin. Toivottavasti siellä oleva ei oo mikään häirikkö.

Mun jäädessä toiseen päätyyn ymmärrän että ton rautiaan hevosen selässä istuu ihan oikeesti joku pikkupoika. Hämmentyneenä katson kaksikkoa hetken ja keskityn uudelleen ratsastamiseen. Pyydän Murulta ravia ja jään suurehkolle pääty-ympyrälle. Alkukäynnithän me jo tehtiin matkan aikana.
Ori tuntuu vähän jännittyneeltä ja selkeästi seuraa koko ajan toista hevosta. Alan taivuttamaan pian enemmän koittaen avittaa Murua keskittymään enemmän omiin jalkoihinsa. Se hörisee ja heilauttaa päätään heti kun me ohitetaan se toinen hevonen.
“Ootko sä uusi?” poika kysyy. Meinaan huokaista ääneen. Antaisi mun nyt tehdä rauhassa.
“Tavallaan, oon tästä läheltä”, vastaan kuitenkin ystävällisesti. Ei se oo sen vika että mä oon tällänen ahdistunut paska.
“Okei, kiva! Mä oon Miro ja tää on Salty, ja sit mulla on poni Mymmeli mut se on parantumassa nyt ja mun toinen poni on ratsutuksessa”, Miroksi esittäytynyt pellavapää alkaa pölisemään. Mä vähän luulen että mun täytyy nyt vain suck it up ja keskustella.
“Aivan, sullahan on monta. Mullakin on kolme hevosta”, hymyilen pienesti ja luon pikaisen katsekontaktin Miroon meidän ohittaessa jälleen. Muru kulkee nyt letkeämmin, alan vaihtaa suuntaa ja taivutella siihenkin kierrokseen. Hetkellisesti keskityn täysin siihen että ratsastan tien oikein.
“Oho, millasia? Onko toi ori, mikä sen nimi on?” Miro innostuu kyselemään. Huomaamattani mä alan laskemaan muurejani.
“Joo kyllä tää on ori. Mulla on toinenkin ori mutta se on toisella tallilla, kotona mulla on tän kaverina semmonen pieni vanha poni”, kerron ja istun alas harjoitusraviin. Joudun käyttämään enemmän aikaa asettamiseen tähän suuntaan. Murua risoo nyt se kun on niin hurjan mahtavaa olla uudessa paikassa ja uuden hevosen seurassa.
“Sä tykkäät oreista vissiin!” Miro toteaa. Päädyn naurahtamaan mikä on omituista multa.
“Joo kyllä mä tuun niiden kanssa toimeen”, hymyilen jälleen. En tiiä itekään mikä mua vaivaa. Toi Miro vaikuttaa ihan järkevältä lapselta.
Lopulta poika keskittyy uudelleen omiin juttuihinsa ja mä aloittelen suunnittelemaani laukkatehtävää. Murulla on hyvät askellajit mutta varsinkin laukasta pitäisi saada irtonaisempaa. Kokoamista harjotan sitten toiste ja mun pitäisi hypätä jumppasarjojakin taas pian. Sitä ennemmin pitää ostaa se hitsin yleissatula jota voisin muutenkin käyttää kun höntsäilen maastossa. Melkein säpsähdän kun tajuan jonkun maneesin laidalla seuraamassa vierestä. Toihan on se Jesse joka piteli Murua. Koitan sulkeutua äkkiä uudelleen ihan kuin en näkisi mitään enkä ketään. Varon Miroa sen verran että poika pääsee ratsastamaan maneesin oville päin.
“Jesse!” kuuluu huudahdus. Ne on näköjään tuttuja. Suljen korvani niiden puheelta ja siirryn piiloon maneesin kauimpaan päätyyn. Haluan nyt vain tehdä rauhassa ilman häiriötä.

Asettelen sadeloimen Murulle ja päästän orin heinillensä. Tänään pitäisi illemmalla sataa joten se on nyt valmiiksi päällä. Katson rautiasta Viliä hetken ja päätän harjata ponin. Kyllä mä ehdin vaikka onkin nälkä.
Viliä saa taas käskeä, se olisi hyppäämässä avaruuteen asti jos saisi ite päättää. En tajua miten yhtä ponia ollaan voitu pitää niin huonossa kontrollissa edellisessä kodissa. Nyt se on kaiken kukkuraksi rauhoittunut eikä oo enää niin ilkeä kuin aiemmin. En mä silti antaisi tätä lapselle paijattavaksi vaikka maksettaisi. Huomaan sen aristavan selkäänsä jälleen. Hetken harkittuani päätän hangata linimenttiä kummillekin puolille selkälihaksien alueelle ja asettelen selkäbotin paikalleen loimivyön avulla. Joudun hetken kaivelemaan Vilin tummansinistä sadeloimea, mutta lopulta se löytyy. Poni yrittää purra mua taas, varmaan viides kerta tänään.
“Kyllä sä sitten oot tyhmä”, pudistelen päätäni irrottaessani ruunaa naruista ja päästän senkin pihattoon. Nyt mä meen vaihtamaan vaatteet ja keitän makaronit.

Rastaantie 25

Rastaantie 25 – tummanvihreä postilaatikko kenaa ojaa kohti jään peittämänä. Kostea lumi on takertunut siihen lujaan, lukuunottamatta pieniä kohtia joista sitä on hakattu irti. Nyt kun tarkemmin katsoo, postilaatikolta lähtee jalanjäljet kohti punaista tupaa. Suurin osa ympäristöstä on aidattu, eikä mene kauaa hoksata että täällä pidetään hevosia. Siltikään ristin sielua ei näy.
Sitten huomaat oven aukeavan. Ulos astuu nuori, tummanpuhuvaan pukeutunut mies ratsastussaappaissa. Katseenne kohtaa hetkellisesti, miehen miettiessä mitä oikein tuijotat. Huomiosi siirtyy kuitenkin jälleen, tällä kertaa ulkorakennuksesta ulos astelevaan läikikkääseen hevoseen. Ihan valtavaan semmoiseen. Eläin pysähtyy ja kohottaa päänsä taivasta kohden. Sen hengitys höyryää. Vaihdat vaihteen ja ajat pois, saamatta mielestäsi hevosen pistävää katsetta. Ihan kuin se olisi nähnyt lävitsesi.

TÄSTÄ TALLIN SIVUILLE

Ensimmäinen päiväkirjamerkintä

Ut nunc sem, venenatis a libero et, elementum ultrices ante. Nunc blandit molestie interdum. Donec rutrum vestibulum lectus, ac convallis ipsum volutpat at. Donec vel est diam. In vel urna quis massa bibendum ullamcorper. Duis ac elementum est. Integer blandit elit non dolor sodales, sed pretium augue varius. Morbi vitae porttitor dui. Duis consequat ante in tortor dignissim, vel lobortis metus condimentum. Praesent orci ante, faucibus id massa quis, aliquam sagittis nibh. Interdum et malesuada fames ac ante ipsum primis in faucibus.

Integer id facilisis metus. Vivamus dignissim, ligula in ullamcorper vestibulum, diam urna pretium leo, ut dictum odio leo sed purus. Vivamus facilisis lacinia quam, quis imperdiet orci rhoncus nec. Pellentesque eu dui eu tortor congue sodales. Morbi elementum lacus sed augue vulputate, eu auctor turpis vestibulum. Curabitur fermentum elit eu lectus tincidunt, non tincidunt ipsum ullamcorper. Sed dapibus sollicitudin mauris, et auctor sapien accumsan eu. Nunc suscipit tincidunt eros, sed pellentesque elit aliquam in. Duis rutrum quis ante sed faucibus. Nulla ornare nibh sed nulla mattis dictum. Fusce commodo purus quis imperdiet convallis. Nullam convallis ipsum sed lacus porttitor efficitur.

Vivamus eros enim, ullamcorper posuere fringilla ac, gravida a nisl. Fusce in lacinia sapien. Vestibulum dolor urna, facilisis eu turpis vitae, feugiat molestie nulla. Donec suscipit neque in velit viverra convallis. Ut facilisis ante lobortis scelerisque volutpat. Duis est velit, varius ut tristique nec, porttitor et odio. Aliquam ultrices, lectus sed feugiat gravida, ex enim tempor sem, in posuere risus nunc sed orci. Quisque turpis magna, interdum sed nulla blandit, laoreet convallis arcu. Phasellus vehicula tincidunt magna sollicitudin fermentum. Nullam finibus elit lorem, id euismod erat dapibus a. Sed quis elementum ex. Morbi in accumsan libero, id sodales risus. Vestibulum eget sem luctus, egestas dolor quis, luctus eros. Integer eleifend turpis erat, nec porta eros interdum a. Mauris sed congue mauris. Aenean vulputate tellus mauris, ac fringilla nulla pharetra a.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin