Tarinahevoskollektiivi

Hei, täältä sä löydät kaikki uusimmat virtuaali­hevos­maailmassa kirjotetut tarinat. Liity mukaan, jos haluut tehdä tilin omalle tallillesi tai hahmollesi, tai laita sivusto muuten vaan seuraukseen. Tervetuloa!

Liity mukaan tästä
Zen

Illan viimeinen tanssi

Päivä oli jo väistynyt alkuyön pimeyden tieltä, kun Iivari vielä talutti Fred-oria pihan läpi kohti hallia. Muut olivat siirtyneet vapaa-ajalle ja knabstrupinkin olisi pitänyt olla karsinassaan syömässä iltaheiniään toisten hevosten tavoin, mikä selitti ehkä pilkkuhevosen hieman harmistuneen ilmeen. Se kuitenkin käveli uskollisesti omistajansa vierellä, leikitellen välillä höpsöön tapaansa kapsonin hihnalla. Iivari ei käynyt estelemään, kun Fred ikuisen lapsen innolla löysi itselleen virikkeitä vaikka keskellä autiomaata.

Oikeasti Iivarin suunnitelmiin ei ollut kuulunut myöhäinen harjoittelu, mutta eipä tuo ei ollut rehellisyyden nimissä keksinyt mitään muutakaan ajanvietettä. Hän ei tahtonut mennä sisätiloihin istumaan ja pyörittämään peukaloitaan: mikään ei inspiroinut. Kyllähän aina löytyisi paperitöitä ajantasalle pistettäviksi, piano odottaa yläsalissa soittajaansa, lukusalin sadat, ellei jopa tuhannet, kirjat lukijaansa. Kaikki oli kuitenkin tunnetasoltaan tasaisen harmaata, eikä Iivari löytänyt sillä hetkellä mielenrauhaa muusta kuin hevosista. Silloin hän pystyi orientoitumaan hetkeen: oli vain hän, ratsuoppilas ja suoritettava tehtävä. Ei ollut aikaa murehtia tai olla vihainen, ottaa ylipäätänsä paineita mistään mihin mies ei itse pystynyt vaikuttamaan.

Siinä ongelman ydin tuntui olevankin, vaikutuksen puutteessa. Iivari oli tottunut pitämään aina kaikki ohjat (kirjaimellisestikin) käsissään, eikä hän pitänyt siitä ettei pystynyt puuttumaan asioiden kulkuun. Tällä hetkellä villiori nimeltä Elämä tuntui riistäytyneen miehen otteesta ja rynnistävän villiä, hallitsematonta laukkaa kohti kallionreunaa… Oli siis kovin ymmärrettävää, miksi hän tahtoi saada eloonsa hetken järjestystä ratsujen kouluttamisen kautta. Pihamaa oli pimeä. Iivari ei voinut sille mitään, että hän huomasi kiihdyttävänsä askeleitaan ja vilkuilevan sivusilmällä varjoihin. Hän ei pelännyt pimeyttä, mutta ei voinut silti olla miettimättä, mitä kaikkea nuo mustat kulmaukset tähdettömän taivaan alla piilottelivat. Totuuden nimissä Iivari oli tuntenut olonsa viime aikoina uhatuksi, vainotuksikin jopa. Nytkin niskassa tuntui ikävä kutina siitä, ettei pari ollut yksin liikkeellä — typerä, häiritsevä ajatus ei jättänyt miestä rauhaan.

Iivari huokaisi helpotuksesta vasta päästyään lämpimässä valossa kylpevään halliin. Raskaat puuovet sulkivat kolahtaen mustan yön maneesin seinien ulkopuolelle. Fred kuopsutteli kellertävää hiekkaa ja nosteli ylähuultaan aromeja maistellen, lähtien hieman vastahakoisesti seuraamaan sinitakkista ohjaajaansa. He kulkivat suurella ympyrällä, hakivat yhteistä säveltä. Kristallit loivat kimmeltäviä valopilkkuja vaaleille seinille, ja oria tuntui kiinnostavan enemmän katsella tuota kaunista ilmiötä kuin harjoitella. Mielentila sopi Iivarille paremmin kuin hyvin: hän joutuisi itsekin keskittymään saadakseen pilkkupyllyn mukaan treeniin.

Vartin kuluttua kaksikko jo keinutteli yhdessä laukan tahteja, mies hevosen rinnalla hypähdellen. Iivarin katse oli keskittynyt, kuten myös orin: Fred huiski sidotulla hännällään koittaessaan kasata laukkaa niin ylös kuin kykeni, pärskähteli suurten lihasten pumpatessa painopistettä yhä alemmas ja taaemmas, enemmän ja enemmän. Hiljaisena päämääränä Iivarilla oli opettaa knabstrup vielä tämän vuoden puolella terre á terreen, ja tällä hetkellä tavoite näytti erittäin toteuttamiskelpoiselta. Mies hymyili naputtaessaan puuraipalla ilmaan rytmiä kuin kapellimestari: Fred vastasi jokaiseen pyyntöön, seuraten tahtipuikon pienimpiäkin suunnanmuutoksia. Mikä mahtava, upea ori. Askel, askel, askel, ylös, ylös, hienoa!

“Näen kaiken, prima ballerina.”Iivarin suupielet tipahtivat kuin joku olisi päästänyt ilmat hänen kasvoistaan pihalle. Mies pysähtyi, ori kuuliaisesti ohjaajaansa peilaten teki samoin. Kumpikin katseli ympärilleen, käänteli päätään, kaksijalkainen suorastaan vauhkona. Hän ei nähnyt ketään. Missään. Ei areenalla, ei parvella, ei ovilla. Niskakarvat olivat kuitenkin pystyssä kuin kissalla pistoksissa, suu oli kuiva. Ei taas! 

“Mene jo pois! Ei minua tarvitse vahtia kuin lasta,” Iivari ärähti kovaan ääneen tyhjälle hallille. Fred katseli hieman epäileväisenä tuota: huutiko mies hänelle? Kukaan ei vastannut. Iivari tunsi vihan piikkien pistelevän ihoaan: hetken aikaa hänellä oli ollut mukavaa, ennen kuin kaikki oli taas luhistunut kasaan. Kolkkahatun strutsinsulat suorastaan tärisivät kiihtymyksestä. Valtakunta mielenrauhasta.

Tästä se lähtee

Sora
ylläpitoponina Vaakku

Mä en voinut uskoa tätä todeksi. En. Vaan. Voinut. Mä en ymmärtänyt mitä ihmettä Naava oli voinut mun isälle oikein sanoa, että se oli suostunut tähän hommaan. Toisaalta Naava oli myös alun alkaenkin saanut Elyssan suostumaan ratsutallin ostamiseen ja sittemmin majatalon perustamiseen, että kai sillä täytyi olla jonkinlaisia suostuttelun lahjoja. Ja jos totta puhutaan, niin kai mun isän oli täytynyt näiden muutaman vuoden aikana, kun me oltiin Suomessa asuttu, nähdä kuinka paljon mä rakastin ratsastamista ja kuinka tosissaan mä olin sen suhteen.
Pakko mun oli itsellenikin myöntää, että mä olin kehittynyt tänä aikana ihan hurjasti. Viime syksynä me oltiin jopa uskaltauduttu Hallava Cupiin kisaamaan Vaakun kanssa esteillä kahdeksaakymppiä. Ei se ollut ihan hirveän hyvin mennyt, sillä silloin Vaakku oli ollut mulle vielä ihan uus tuttavuus. Oltiin me kuitenkin Kassu ja Olmi voitettu, hah. Nyt me oltiin talvella otettu vähän rennommin, mutta kaikki tulisi muuttumaan nyt. Isä oli nimittäin suostunut ottamaan Vaakun mulle Hallavan ratsastuskoululle ylläpitoon. Me alettaisiin treenaamaan. Ja ihan hulluna.

Kun mä olin viime viikolla saanut tietää tästä – isä oli pitänyt juhlallisen puheen siitä, kuinka mä aloin pikkuhiljaa kasvamaan aikuiseksi, ja osasin ottaa enemmän vastuuta ja plaa plaa – mä olin mennyt heti ilmoittamaan meidät Vaakun kanssa Tie Tähtiin kisoihin, joista olin muutenkin haaveillut jo pari viime vuotta. Eka mä olin ilmoittautunut medium-tasolle, mutta sitten muhun oli iskenyt joku ihmeen tarmopuuska ja mä olinkin päätynyt vaihtamaan hardiin. Vaikka eihän me oltu ikinä vielä edes hypätty metrin rataa! Mun täytyi olla ihan hullu. Mutta mä halusin näyttää, siis ihan tosissani näyttää, mihin musta olisi. Eikä ykskään ratsastaja ollut tullut huippu-urheilijaksi pysymällä mukaavuusaluella. Ja mä todellakin halusin ammattiratsastajaksi.

Nyt mua alkoi pikkuhiljaa jännittää. Olin kyllä edelleen ihan yhtä innoissani kuin ratsutallilta lähtiessäni, mutta nyt jännitys alkoi viemään tilaa innostukselta. Vaakku käveli mun vieressä kaula pitkänä ja korvat lötköinä puolelta toiselle lerppuen. Sen mielestä tää oli ihan ku mikä tahansa päiväkävely. Se ei tiennyt, että me oltiin matkalla tallille, joka tulisi olemaan sen koti seuraavat pari kuukautta. Hallavan tallirakennus alkoi pikkuhiljaa vilkkua puiden välistä ja perhoset vaan jatko päätöntä lentelyään mun vatsassa. Toisaalta oli ihanaa että ratsastuskoulu oli kävelymatkan päässä ja mä tunsin porukkaa sieltä, mutta toisaalta oli ihan kamalaa. Esimerkiksi Lilyä mä en ollut nähnyt varmaan yli vuoteen ja se varmaan piti mua vieläkin 14-vuotiaana kakarana, joka ei osannut ratsastaa. Mitä se ajattelisi, kun mä tupsahtaisin paikalle orin kanssa? Enkä ees millään hienolla trailerilla, vaan ihan vaan riimun kanssa metsän läpi taluttaen. Silitin Vaakun harjaa siitä turvaa hakien ja astelin sitten päättäväisesti tallin pihaan.

Zen

Antaa tuulen puhaltaa

Vitaliya Dzelzain
Linnan perijätär

Topazin vaalea turpa hamusi Vitaliyan päällystakin taskuja, mutta herkkujen sijaan tamma sai vain silityksen otsalleen. Se räpsytti oliivinvihreiden silmiensä pitkiä kauriinripsiä kuin kysyäkseen, miksei korppuja ollut enempää.

“Ei liikaa, saat myöhemmin lisää,” Vitaliya totesi tammalle odottaessaan apupojan ilmestyvän pihalle jakkaran kanssa. Ei uskoisi että Topaz oli iältään vasta viisi: nuori hevosneiti seisoi rauhallisena paikallaan odottamassa ratsastajaa selkäänsä. Vasta kun Vitaliya oli noussut satulaan ja kiristänyt vielä hieman vyötä, alkoi remonttiratsu näyttää merkkejä menohaluista — ja sittenpä jo mentiinkin.

Kengättömät kaviot kopisivat kivetyllä tiellä Topazin astellessa rytmikkäin askelin kohti päivän seikkailua. Tamma oli kuin ilmetty emänsä, aivan yhtä rohkea ja aulis. Vitaliyasta tuntui, että viimein tuo oli löytänyt uuden suosikkinsa, jatkajan emä-Esmeraldalle. Hän näytti onnelliselta keikkuessaan suurien käyntiaskelten mukana, helmat ratsun vasemmalla puolella hulmahdellen, hatun strutsinsulka iloisesti nyökytellen. Oikeastaan sillä hetkellä nainen oli onnellinen: sitä ei tapahtunut näinä aikoina tarpeeksi usein.

Vitaliyalla itsellään oli kyllä kaikki hyvin. Ainoa mikä tuotti naisen elämässä ongelmia olivat toiset ihmiset. Tarkemmin ottaen miehet. Vielä tarkemmin, Fric ja Iivari.  Ensimmäisenä mainittu tuskin tarkoitti edes mitään pahaa, mutta herranjumala, miten tyhmä pystyi ihminen olemaan? Fric oli aiheuttanut pitkin kevättä enemmän tai vähemmän tilanteita aivan vain sillä ettei ymmärtänyt aina yksinkertaisiakaan ohjeita, eikä hänellä tuntunut olevan tajua omista kyvyistään — tai siis niiden puutteesta. Hevostaidot kertyivät kyllä, mutta ei aivan samaan tahtiin kuin Fric oletti… Viimeisimpänä tempauksenaan älypää oli suostutellut Amelien vaihtamaan ratsuja sillä seurauksella, että Faust oli saanut linkaistua nuoren alas selästä ja sotkeentunut ohjiin, minkä  seurauksena punainen ori oli nyt mukavasti sairaslomalla. Eipä kyllä Amelienkaan päätä paljon järki ollut pakottanut hänen päästäessä vuoden ratsastuskokemuksella kukkoilevan pojan niin vaativan hevosen satulaan. Tietenkin molemmat olivat saaneet ripityksen sekä Iivariltä että Vitaliyalta, ja vaikka nuorten pelästyneiden, nolojen kasvojen muistelu toikin hieman oikeutusta, ei Vitaliyan kiukku ja tuskastuminen tallilaisten tyhmmyyttä kohtaan ollut vielä ehtinyt laantumaan.

Ja entäpä Iivari sitten? Mies oli käyttäytynyt kaikin puolin kummallisesti palattuaan Siperiasta: ollut vuorotellen synkeä jörö ja välillä epä-Iivarimaisen pirteä, jopa puhelias, sitten taas kohta tuijotellut tyhjyyteen lasittunein silmin. Vitaliya oli huomannut myös pullokaapin vajenneen merkittävästi… Viime viikolla mies oltiin tavattu myös kiihkeästä yksinpuhelusta tyhjässä kamarissa. Vaikka Vitaliya tunnettiinkin tappuraisena sieluna, ei hän silti voinut olla huolestumasta ystävänsä käytöksestä. Myös käytännön asiat kärsivät Iivarin kummallisuuksista: välillä hän vain yksinkertaisesti katosi ja jätti kaiken levälleen, palatakseen vain myöhemmin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kehitellen uusia projekteja taas muiden hoidettaviksi. Iivarin suunnitelmat eivät tuntuneet pitävän, sillä hän ei tuntunut pitävän mistään kiinni. Ehkä tuo oli mennyt jollakin tasolla rikki avautuessaan humalassa menneisyydestään Icaruksen kanssa? Muuta selitystä Vitaliya ei keksinyt.

Mutta nyt ei ollut aika murehtia muita: oli vain nainen ja hevonen, tuulenvire kasvoilla ja rytmikkäästi tanssahtelevat vaaleat jouhet. Sekä pitkä, suora hiekkatie… Vitaliya pyöräytti vasemmalla lonkalla laukan, jota Topaz oli tuntunut odottaneen. Tamma pärskyi tyytyväisyyttään kauhoessaan iberialaisveren tuomilla suurilla liikkeillä eteenpäin ja kiihdytti laukkaa niin että Vitaliyan oli otettava hattunsa reunasta kiinni pitääkseen sen päässään. Villaisen ratsastushameen helmat hulmusivat yhtä villeinä ja vapaina kuin ratsun jouhet, naistensatulan patinoitunut nahka natisi. Tämä oli sitä elämää! Näiden hetkien vuoksi sitä jaksoi ottaa vaikka miten paljon sontaa niskaansa.

Pihalle palasi hikinen mutta tyytyväinen Topaz hymyilevän Dzelzainin kera. Hypätessään alas satulasta Vitaliya tunsi palautuvansa maanpinnan lisäksi takaisin arjen kurjaan pyöritykseen: mielessä siinsi silti jo huomisen ratsastusretki uuden suosikkiratsun kanssa. Onneksi oli hevoset.

Ei mikään salaisuus

Nadja
Ratsastuksen opettaja

Olin juuri eteisen peilin ääressä nostamassa hiuksiania ylös poninhännälle kun keittiöstä kuului leivänpaahtimen omaleimainen naksadus. Kipitin täyttä vauhtia keittiöön ja jarrutin villasukissani sivuluisua keittiötason eteen, jossa kaksi täydellisen kullanruskeaa paahtoleipää nököttivät vieri vieressä. Mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin jäähtynyt paahtoleipä, ja siksi nämä hetket olivat kaikkein kriittisimmät.
Olin asetellut margariinipurkin ja meetvursipaketin valmiiksi avattuina leivänpaahtimen eteen, ja puiseen veitseenkin olin jo sipaissut sopivan kökön levitettä. Aikaa ei ollut hukattavaksi, joten tartuin päättäväisesti veitseen ja voitelin leipäni ennätysvauhtia. Katsoin kuinka voi alkoi sulaa kauniisti leivän päälle ja asetin sitten meetvursiviipaleen. Yhden kummallekin leivälle. Heitin paketit puolihuolimattomasti takaisin jääkaapin hyllylle ja nappasin sitten leivät mukaani.
Söin samalla kun keräsin hiukseni uudestaan lenkin sisään ja nappasin sitten hattuhyllyltä neulotun pannan, jonka vedin päähäni korvia suojaamaan. Enää ei ollut aivan pipokeli, mutta ilman hattua korvat varmasti jäätyisivät. Rouskuttelin ensimmäisen kahdesta paahtoleivästäni loppuun, puistelin muruset paidan rinnuksilta ja puin sitten goterex-kenkäni ja kevättakkini. Heitin repun selkään ja pysähdyin sitten hetkeksi miettimään. Mihin olin laskenut kännykkäni?
Taputtelin taskuni läpi ja vilkaisin niin oven vierressä nököttävää ”puhelin”-pöytää – eli siis sitä pöytää jossa ennenvanhaan pidettiin lankapuhelinta – kuin hattuhyllyäkin. Lopulta kännykkä löytyi olohuoneesta sohvatyynyjen välistä. Tässä vaiheessa lattiani oli jo ehtinyt peittyä pieniin kivenmurusiin tömistellessäni kengät jalassa ympäri taloa, mutta päätin hoitaa asian myöhemmin. Nyt oli jo kiire tallille, sillä Unna oli varannut yksityistunnin.

”Laula vaan kovaan ääneen, ei täällä oo muita ja katse eteenpäin esteen yli, ei esteeseen”, kannustin keskeltä kenttää Unnan lähestyessä ravissa elämänsä ensimmäistä oikeaa estettä. Nainen hapuili Hämä Hämä Häkin sanoja samalla kun kevensi jännittyneenä, katse liimattuna tulevaan esteeseen. Lilli ravasi korvat hörössä tasaista tahtia eteenpäin. Kulma jäi ratsastamatta, mutta poni kaarsi silti nätisti keskelle ristikkoa. Unna pysyi hyvin kyydissä vaikka Lilli hyppäsikin melko suuren loikan pienelle ristikolle.
”Jes hyvä Unna! Sehän meni oikein hienosti. Ota vaan rauhassa takaisin raviin ja tule uudestaan. Ratsasta tällä kertaa paremmin kulmaan ja suorista siitä sitten esteelle, nyt Lilli tuli vähän vinossa.”
Nainen nyökkäsi päättäväisesti ja ohjasi uudestaan esteelle. Olin näkevinäni voitonriemuisen hymyn ratsukon ylittäessä esteen uudemman kerran. ”Se oli jo tosi hyvä! Kun vaan muistat kisoissa ratsastaa hyvät tiet, niin Lilli kyllä selvittää kaikki esteet hienosti. Ja hengitystä ei sovi tietenkään unohtaa”, naurahdin. Unnakin näytti jo paljon rennommalta laukatessaan Lillin kanssa maneesin toiseen päätyyn.

Tunnin jälkeen kävelin vielä Unnan ja Lillin vierellä talliin, ja juttelimme samalla kuluneesta tunnista ja tulevista Tie Tähtiin kisoista, jotka olivat varmasti kaikilla tallilaisilla mielessä. Viime päivinä Hallavassa oli käynyt suurempi kuhina kuin mihin olin näiden viime kuukausien aikana tottunut, sillä kaikki halusivat treenata mahdollisimman paljon kisoja varten. Uusia hoitajiakin oli aloittanut Hallavassa useita, eikä tallissa ollut montaakaan hiljaista hetkeä. Ei ollut nytkään, sillä Alva ja Rhea päivittelivät kovaan ääneen Hauskan karvanlähtöä suomenhevostamman karsinasta, Ciara oli varustamassa Valeraa ja joutui komentamaan punaista tammaa napakasti sen yrittäessä näykkiä, Alisa ja Nessa istuivat pesarin lattialla putsaamassa hoitohevostensa harjoja ja satulahuoneesta kuului kolinaa.
En voinut olla hymyilemättä, sillä juuri tällaista omassa ratsastuskoulussanikin oli ollut niinä parhaimpina aikoina. Tietysti Hallavassa oli sitä omaa erityislaatuaan, mutta yleisessä tunnelmassa oli samoja piirteitä. Huomasin alkaneeni viihtyä Hallavassa paremmin kuin olisin osannut kuvitella.

Aleksikin oli ymmärtäväisempi kuin mitä osasin odottaa, hän kuunteli ja pohti asioita ennen kuin alkoi vetämään johtopäätöksiä. Mies oli esimerkiksi suostunut hyvinkin helposti kokeilemaan Miskalla kuolaimettomia suitsia, vaikka ratsastuskouluissa kuolainten käyttö jäi usein kyseenalaistamatta. Oli toki niitä vaikeampiakin hetkiä.
Esimerkiksi silloin, kun mies oli nähnyt minut palkkaamassa Savua porkkananpalasilla opettaessani ponia nostamaan jalkojaan ja pitämään niitä itse ylhäällä kavioiden puhdistuksen ajan. Aleksi oli vakuuttunut, että kädestä syöttäminen johtaisi näykkimiseen, eikä selitykseni siitä, että se on parempi opetustapa kuin paineen lisääminen tai vastaava ”rankaiseminen” meinannut muutaa miehen mielipidettä.
Päädyimme keskustelemaan asiasta pitkään ja lopulta tulimme ratkaisuun, että ruualla palkkaaminen oli oikein tehtynä hyväksyttävää, mutta muita kuin henkilökunnan jäseniä siihen ei pitäisi kannustaa. Olin miehen kanssa samaa mieltä siitä, ettei siitä seuraisi mitään hyvää, jos pikkutytöt alkaisivat syöttämään poneille herkkuja ihan vain syöttämisen ilosta.

”Nadja, tuutko käymään tässä”, Ruskan ääni herätti mut mietteistäni. Harpoin Oskun karsinalle josta ääni oli kuulunut. ”Niin?”
”No siis, mietin vähän että osallistuisin Oskulla Tie Tähtiin kisoihin…” poika näpersi hoitohevosensa harjaa samalla kun haki sanoja. ”Aleksi oli sitä mieltä, että tottakai mun pitää osallistua, mutta sanoi että mun pitäis kysyä sulta mikä taso olis meille hyvä.”
”No mitä sä olit ite ajatellut?”
Tässä kohtaa Ruska tuntui hieman punastuvan. En ollut ennen nähnyt poikaa noin vaisuna. Olin saanut Ruskasta sellaisen vaikutelman, että hän uskalsi tilanteessa kuin tilanteessa avata suunsa, mutta nyt joku näytti selvästi vaivaavan.
”Mä vähän mietin, että jos me mentäisiin metrin luokkaan. Mulla on kyllä ollut nyt paljon taukoa, mutta haluisin kehittyä. Ja Fonzien kanssa me hypättiin kisoissa ihan isojakin esteitä. Vaikka se oli kyllä poni.”
Hymyilin Ruskalle samalla kun vastasin: ”Metri kuulostaa ihan hyvältä. Ja mitä mä oon teidän menoa katsonut, niin luulisin että selviäisitte siitä metrikahenkympinkin luokasta ihan kunnialla. Osku on taitava hyppääjä ja kisannut ennenkin sillä tasolla. Meinasitko mennä kans koulua?”
”Joo kyllä mä ajattelin, vaikka esteet onkin mulle tärkeempi laji”, Ruska näytti jo rohkaistuneemmalta, vaikka piti edelleenkin äänensä aika matalana.
”No sitten se hard on varmasti teille hyvä taso. Osku ei varmasti vaativalla kouluradalla saisi kovin upeita pisteitä, vaikka kyllä me sen kanssa kertaalleen sitäkin kokeiltiin sillon kun Osku oli vielä nuorempi.”
”Ootko sä kisannut Oskulla?” tässä vaiheessa Ruskan kiinnostus selvästi heräsi ja jatkoimme keskustelua kuuluvammalla äänellä.
”Joo joo, se oli mulla kisahevosena ennen kun perustin ratsastuskoulun.”
Olin purskahtaa nauruun Ruskan tuijottaessa mua silmät pyöreinä. ”Sulla on oma ratsastuskoulu?”
Huomasin kuinka Oskun karsinan ohi kulkeneet Alisa ja Nessa pysähtyivät kesken matkan harjaämpärit käsissään. Ciarakin tuntui vilkuilevan meitä kohti käytävän toiselta puolelta Valeran karsinasta.
”Ei mulla enää ole”, huokaisin hetkessä vakavoituneena. ”Meillä syttyi tulipalo ennen joulua. Aikalailla koko talli paloi. Johtui jonkinlaisesta sähköviasta. Kaikki hevoset saatiin kyllä ulos ajoissa. Osku, Cooper, Toko, Sasha, Muumi ja Milo, sekä yksityisten hevoset.”
Tuntui kun mulla olisi ollut pala kurkussa. Olin kuitenkin ehtinyt jo käsitellä asiaa useita kuukausia, joten joulun tapahtumat eivät aiheuttaneet enää pahempia tunnekuohuja. Sitä paitsi eihän asia mikään salaisuus ollut.
Päädyin kertomaan Ruskalle ja muille paikallaolijoille, kuinka Aleksi oli nähnyt päivitykseni Facebookissa ja tarjoutunut ottamaan hevoset Hallavaan ylläpitoon siksi aikaa että saisin järjestettyä niille uuden paikan. Moni Hallavan omista hevosista oli jäänyt hiljattain eläkkelle, joten tallissa oli tilaa. Lopulta järjestely ei ollut kuitenkaan jäänyt tilapäiseksi, sillä en olisi millään halunnut myydä hevosiani, mutta säästöni tai vakuutusrahat eivät olisi millään riittäneet uuden tallin rakentamiseen. Ja niin mun hevosista tuli virallisesti Hallavan tuntihevosia ja Aleksi palkkasi mut ratsastuksenopettajaksi. Tässä vaiheessa tarinaa pystyin jo hymyilemään, vaikka jätinkin tarinasta pois useita kuukausia kestäneen masennuksen ja sen kuinka paljon harmitti siirtyä tallin johdosta palkkatyöläisen pestiin.

Zen

“Ihan ekana sun pitää selittää, miten tehdään vahingossa vihamiehiä”

Amelie Chaput
Tallityöntekijä

“Saatoin eilen hankkia ehkä vahingossa vihamiehen.”
Amelie päästi toteamuksensa puoliääneen pää Fricin sylissä, kumpikin laiskasti tytön olohuoneen kangassohvalla maaten. Päivä oli ollut pitkä, ja molemmat olivat täysin poikki. Fric silitti laiskasti tyttöystävänsä ruskeita hiuksia.
“Umm, ihan ekana sun pitää selittää, miten tehdään vahingossa vihamiehiä,” poika vastasi pienenä kysymysmerkkinä.
“Tiedäthän sen Ziran uuden omistajan? Noran?”
“Se nainen joka näyttää koko ajan vähän nyrpeeltä? Joo. Ja eiks Ziraa kutsuta nykyään Leoks?”
“No ihan sama mut juu, just se nainen. Vein Knutin satulaa takas paikalleen kun Nora tuli käytävällä Zir— Leon kanssa mua vastaan. Ei mun ollut tarkoitus olla mitään, mut jäin jotenkin kattomaan vaan Ziran—”
“Leon.”
“Ihan sama! No Leon sitten, perään. Sit huomasin et Nora katseli mua, ja mä katsoin takaisin. Tajusin vasta myöhemmin et mulle oli jäänyt vähän paha ilme naamalle, kun mietin miks se muikkeli katseli mua kuin halpaa makkaraa.”
“Okei, eli tästä päättelet että te ette oo väleissä, vaikka ette oo ikinä vaihtanut sanaakaan?”
“Usko pois, kyllä mä tiedän nää. Naisten välisiä juttuja, you know.”
“Hmm, ok…”
Fric vaihtoi ovelasti kaistaa kysymällä tahtoiko Amelie katsoa Netflixiä vai tilata kiinalaista. Hän oli jo kokemuksesta oppinut, ettei bruneten päätä käännetty kun tuo oli jotain päättänyt, ja nyt päätös oli nähtävästi se että Nora ei pitänyt Ameliesta. Oliko se totta, sitä Fric ei osannut sanoa.

Amelien silmät seurasivat telkkariruudulla pyörivää sarjaa, mutta ajatukset eivät. Pääkopassaan hän pallotteli miljoonia asioita samaan aikaan, joiden punaisena lankana tuntui olevan kuukausi sitten talliin palannut kirahvinkirjava sgsh-tamma. Tavallaan Amelie ymmärsi etsivänsä vain tekosyitä olla pitämättä Norasta, ja helpointa se oli keksimällä ettei tuokaan pitäisi Ameliesta.
Ei Nora ollut tehnyt henkilökohtaisesti mitään pahaa ketään vastaan. Oikeastaan oli kiva saada talliin toinenkin esteratsastaja: jos hänen ratsunaan vain olisi ollut kuka tahansa muu kuin Zira, Leo nykyisin siis. Amelielle oli ollut kova paikka joutua eroamaan rakkaasta ja parhaimmasta kisakaveristaan, kun Iivari ja Vitaliya olivat yhteistuumin päättäneet hankkiutua eroon kaikista muista kuin kouluratsuista. Niin monia kyyneleitä nuori nainen oli vierittänyt kun hänen ensimmäinen Power Jump-kaverinsa, ihana formula-Zira, myytiin Kanadaan. Ja nyt kun hän juuri oli päässyt elämässään eteenpäin, ostanut Knutin ja saanut Iivarilta luvan treenata sponsorin kautta Uulaa esteillä, pamahtikin Zirafe takaisin Dzelzainin talliin. Amelie olisi voinut olla onnellinen jälleennäkemisestä, mutta joutuessaan joka päivä näkemään Ziran — Leon — jonkun toisen kanssa, tuntui kohtalo hierovan suolaa hänen melkein parantuneisiin haavoihin.

Fricille Amelie ei ollut kertonut paljon mitään. Poika tiesi tamman olleen tuolle tärkeä ja aisti varmasti jotain viboja kun puokki palasi talliin, mutta ei muuta.

“Se Nora on kyllä oikee snobi. Tervehdin sitä ekana päivänä ja se vaan katto mua niin alas kuin ikinä voi,” Fric myötäili aavistellessaan mihin suuntaan Amelien ajatukset kallistelivat.
“Johtuu varmaan siitä että sähän ootkin vaan tommonen tallipoika, kyllä mäkin katon…”
Fric ärähti muka loukkaantuneena ja kutitti kostona syliteltävänsä kylkiä.

Pirunkesyttäjä

Ulyana
Mysteerivieras

Tähdet pilkistelivät ohuen pilviharson takaa pimenevässä kevätillassa, kun yksinäinen ratsukko nousi kapeaa polkua pitkin Vecnon ylängölle. Lumi oli panssaroitunutta ja raskasta, siroluinen ratsu puuskutti tarpoessaan mäkeä ylös. Päivän plussa-asteet olivat kääntyneet jo miinuksen puolelle.

Päästyään lopulta rinteen loppuun parivaljakko pysähtyi vetämään henkeä. Ulyana silitteli kimoa karvaa kiitoksena, hevosesta hohkaava lämpö tuntui nahkarukkasenkin läpi. Pazuzu pärski ja ravisteli niskaansa niin voimalla että hihnassa roikkuvat jänikset hakkasivat kantajansa selkää.

Länsitaivas hohkasi vielä viimeisten auringonsäteiden jälkikaikua. Ulyana katsoi ristiriitaisin tuntein valonäytöstä varjostavia pieniä savuhahtuvia, joita kohosi pihan päärakennuksen räppänöistä. Hän oli kotiutunut ehkä hieman liiankin hyvin Vecnoon: päämääriensä tavoittamiseksi ei paranisi lähentyä liikaa pihan väen kanssa, mutta niin oli päässyt silti tapahtumaan. Tai no, Efim karsasti naista edelleen, mikä olikin hyvä, mutta varsinkin Karlan kanssa Ulyana huomasi viihtyvänsä niin hyvin että joutui välillä muistuttamaan itseään miksi oli saapunut. Tehtävä olisi vaikea jos ihmisiin loi kiintymyssuhteita.

Sen sijaan eläimiin hän tutustui mieluusti. Muutkin olivat huomanneet Ulyanan taidon tulla toimeen hankalimpienkin karvakuontaloiden kanssa, oli noilla jaloissa sitten kaviot, koparat tai tassut. Varsinkin pahanmoisena pidetty ori Pazuzu oli ottanut naisen nopeasti ystäväkseen, josta Karla oli keksinyt tuolle talon tavan mukaan lisänimen “Pirunkesyttäjä”. Se tietenkin kismitti Efimiä suunnattomasti, mikä taasen sai Ulyanan lisäämään vain vettä myllyyn. Niinpä hän aivan tietoisesti otti ratsukseen aina Pazuzun kun oli tuon vuoro käydä katsomassa lähiansat — kuten nyt. Kaksi jäniksenkalmoa roikkui kintereistään hihnassa: eväät olivat laihat, mutta päivä kerrallaan Vecno sinnitteli kohti tulevaa kesää.
Ulyana mietti, olisiko silloin vielä joukkiossa mukana. Kenties, mutta Efim luultavasti ei.

Lepotauko oli ohi. Kevyellä pohkeella ratsu lähti tarpomaan kohti hirsiportteja.

Ansamaa

Pienikin kaupunki voi pitää sisällään monia salaisuuksia. Majiná Ansamaa asuu Kuukarin satamakaupungissa, yhdessä miehensä Dochas Ansamaan kanssa. He pitävät Ansamaiden tallia, joka on herätetty uuteen loistoon, vuosikymmenten jälkeen. Tallia ja sen pihapiiriä silmällä pitävät kuitenkin kiusanhenget sekä kummitukset, mutta myös kuvankaunis valkea aavehevonen, jonka tarinaa kukaan ei vielä ole saanut selville. Kaupungissa tapahtuu myös muuta kummaa harva se päivä, on ryöväreitä, salakuljetusta ja taikaesineitä. Kaiken tämän outouden keskellä elää tiivis talliyhteisö, jonka jokaisella hahmolla on omat tavoitteensa. Toinen halajaa vain maaseudun rauhaa ja maastoretkiä, kun taas toiset harjoittelevat ahkerasti pärjätäkseen kilpailuissa ja haaliakseen nimellensä mainetta. Jokainen luo kuitenkin parhaillaan omaa polkuaan ja pitää hauskaa, ehkä vähän hulluksi tulleen talliporukan kanssa.
Kaikki ovat tervetulleita Ansamaahan ja sinua on todennäköisesti vastassa lauma koiria, itsensä vapaaksi taituroinut mustangi, nuhjuinen – mutta söpö – tallipoika sekä lauma kiinnostuneita hevosihmisiä. Seudun rajamailla liikkuu myös susihukkia, mesikämmeniä ja repolaisia. Talli on avattu vuoden 2019 toukokuussa, josta saakka näillä kulmilla on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista hulluutta aarrejahdista laskettelukeskuksen murhaan.

Vecno

Etusivu // Instagram

Tervetuloa tunturien ja vuorten kupeeseen, paikkaan, jossa nykyahdistukselle ja kaupungistumiselle ei ole sijaa ja missä tämä maailma kohtaa selittämättömän.

Kun Pietarilainen loppuunpalanut laukkamoguli lähteekin narunjatkeen sijasta lapsuutensa maisemiin Siperian kesyttämättömään erämaahan, ei mikään varmasti ole kuten odotettu. Kuinka kosmopoliitista tuli metsän noita, miten silokarvaiset ahalteket selviävät hyytävistä talvista ja mitä kätkeytyy ymmärryksemme verhon taa?

Poro on nopea, mutta ei voita täysveristä!

Kuinka sujuu, Vecno?
Vecnon vähäisten asukkaiden tämänhetkinen tilanne.

Efim
Koittaa savustaa Ulyanaa ulos tontilta, huonoin tuloksin. On ajautumassa eripuraan kyläläisten kanssa, sillä perätön juoru kertoo Efimin kääntäneen henget heitä vastaan.

Karla
Haikailee pääsevänsä vielä joskus näkevänsä muutakin kuin poroja ja lunta… Kaveeraa Ulyanan kanssa.

Alik
Auttaa tapojensa mukaan tilan töissä ahkerasti ja mukisematta. Pysyy sivussa muiden draamailuista.

Ulyana
Ilmestyi Vecnoon varoittamatta, eikä muukalaisesta tiedetä oikein vieläkään muuta kuin nimi. Nainen ei lähde pois kulumallakaan, mikä aiheuttaa Efimissä enemmän tai vähemmän epäilyksiä.

Zen

⚜ Zen – Dzelzainin linnan tallit

Etusivu // Talliposti Z // Foorumi // Instagram

Virtuaalisen Latvian Saulkrastissa sijaitsevan Dzelzaizin linnakartanon tallikompleksia kutsutaan lyhyesti ja ytimekkäästi nimellä Zen. Hulppeisiin, yli 300 vuotta vanhoihin maisemiin mahtuu upeiden hevosten lisäksi myös mysteeri jos toinenkin. Uskallatko ottaa niistä selvää?

Linnan korkeissa halleissa ja tallin leveillä käytävillä vaeltaa monenlaista kulkijaa, kuten tilusten tulisieluinen omistajatar Vitaliya Dzelzain, kylmäsieluinen pääosakas Iivari von Hoffrén, tai aina yhtä menevä ja rämäpäinen tallityöntekijä Amelie Chaput — ja monet muut enemmän tai vähemmän erikoiset persoonat, joista monia yhdistää ainoastaan kiinnostus hevosiin.

Kysymyksiä vailla vastauksia
Osaatko punoa tekstien perusteella vihjeet yhteen? Saatko mysteerit selville?

  • Mikä Iivaria vaivaa?
  • Miksi Clave ei paljasta kasvojaan?

Hetki kerrallaan
Missä menee päähenkilöidemme elämäntilanne juuri nyt?

Vitaliya
Koittaa pitää pakkaa (=kokonaista linnaa, pikkuhomma) kasassa Iivarin outoillessa.

Iivari
Painii menneisyytensä salaisuuksien kanssa, ja on siksi normaaliakin oudompi.

Amelie
Koittaa epätoivoisesti edistyä ratsastajanurallaan, miettii onko klassinen Zen hänen esteratsastusuraansa ajatellen edullisin työpaikka. Seurustelee Fricin kanssa.

Fricis
Seurustelee Amelien kanssa ja yrittää vain selvitä törttöilemättä.

Clave
Pitää matalaa profiilia ja kylmiä välejä Iivariin.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin