Tarinahevoskollektiivi

Hei, täältä sä löydät kaikki uusimmat virtuaali­hevos­maailmassa kirjotetut tarinat. Liity mukaan, jos haluut tehdä tilin omalle tallillesi tai hahmollesi, tai laita sivusto muuten vaan seuraukseen. Tervetuloa!

Liity mukaan tästä

Kuinka Ullanlinnan bileprinsessa päätyi Otsonmäelle

Muutama viikko sitten

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

1200 Mics pauhasi taustalla ja strobovalot välkkyivät. Mä tunsin uskomattoman kuplivan huuman kasvavan sisälläni. Lämmin tunne läikähteli ja tunsin elämän pirskahtelevan. Se kasvoi kohisten ja tunsin itseni tanssimassa siniset hiukset heilahdellen villisti liikkeideni mukana. Ympäröivät ihmiset hyppivät vierelläni uskomattomassa hurmassa. Täpötäysi tennishalli oli vetänyt hervottoman määrän väkeä salabileisiin, eikä kukaan välittänyt huomisesta. Jatkoin hyppimistä tummasilmäisen komistuksen vieressä ja tunsin olevani jälleen elossa.

Oksetti. Viiltävän kirkkaat valot porautuivat silmiini suljettujen luomien läpi. Huoneessa kuului puhetta, joka puuroutui korvissani tunnistamattomaksi mössöksi. Joku koski käteeni ja hänen sormensa polttivat ihoani. Puhuja läpsi poskeani yrittäen saada minua avaamaan silmiäni. Joku vaikersi äänelläni. Raotin silmiäni ja pahoinvointi iski päälle. Käänsin päätäni ja oksensin puhujan päälle mustanvihreää vanhalta viinalta haisevaa limaa.

-Yliannostus! Isä parahti. -Eikö se viinalla läträäminen enää riitäkään?
Pyöräyttelin silmiäni. En ymmärtänyt mikä isää vaivasi. Kukapa sitä ei nuorena kokeilisi kaikenlaista. Eipähän tarvisi valehdella vanhainkodissa. Tutkailin hiljalleen harmaantuvaa isää suutani suikistaen ja katsoin pistävästi.
-En mä tienny, että siinä oli muuta ku pelkkää viinaa. Relaa nyt, mikä natsi susta on tulossa. Fazi, naureskelin. -Plus kaikkihan nykyään jotain käyttää, että chillax bebe.
-Älä kutsu minua tuolla nimellä. Sinulla on päihdeongelma, emmekä me enää äitisi kanssa pärjää kanssasi, isä sanoi hiljaisella äänellä.
-Mikä päihdeongelma, purskahdin räkäiseen nauruun. -Hyvin se alas menee, ei mitään ongelmaa!
Isä pudisteli päätään ja tarjosi minulle pähkinöitä. Pudistelin päätäni, jätkähän oli ihan sekaisin.

Faijasta todella oli tullut natsi. Paiskoin kiukkuisesti vaatteitani laukkuuni sossutantan seuratessa toimitusta vieressäni.
-Voi vittu en mä täältä nelosesta karkaa ikkunasta hyppäämällä, murahdin, vaikka ajatus oli käynyt mielessäni. -Melo vaikka Seurasaareen siitä.
-Minä ymmärrän, että sinua harmittaa. Me olemme vanhempiesi kanssa päätyneet siihen ratkaisuun, että pääset muuttamaan tädillesi Minnalle. Lupasin keskustella harmituksestasi vielä sinun kanssasi, beigeen pukeutunut täti-ihminen sanoi lässyttäen.
-Mä en todellakaan mene mihinkään Otsonmäelle. Se on niin perseessä, rääkäisin. -Ja Minna on sellainen harmaa hiirulainen, että syljettää.
-Minä ymmärrän tunteesi, kaikki tunteet ovat sallittuja, täti sanoi hymyillen. -Mutta..
Mulkaisin tätiä ja vedin keuhot täyteen ilmaa ja aloin kiljua niin lujaa kun lähti.

Treeniä Ruunaan Maljan 1. osakilpailuun

Teksti on julkaistu alunperin tuotoksena Ruunaan Maljan 1. osakilpailussa. Nathaniel ja Geýzer sijoittuivat sijalle 2/11.

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Nathaniel oli ollut hyvin lähellä tehdä Britneyt. Ei, mies ei ollut edelleenkään laulanut yhtään superhittiä, vaikka teinityttöjen fanituksesta olisi voinut niin päätelläkin. Mies oli ollut hermoromahduksen – ja hiustenleikkuun, partaalla uuden hevosostoksensa, Geýzerin vuoksi. Nathaniel oli kutsunut tammaa ylpeillen hiomattomaksi timantiksi tamman kotiuduttua Belgiaan ja sellaiseksi se tosiaan oli meinannut jäädä. Mustanvoikko oli ailahtelevaisin hevonen, jonka mies oli koskaan tavannut. Se ei tosin ollut kovinkaan paljoa, sillä Nathaniel ei juurikaan hoitanut itse hevosiaan. Eikä hoitanut enää Geýzeriäkään, ei enää sen jälkeen kun putosi tamman selästä. Kukaan ei uskaltanut nauraa, mutta huhut kertoivat, että Nathanielin poistuttua tallilta kartanollensa vihaisena, oli joku poksauttanut skumppapullon auki tallilla.

“Miksi sä haluut lähteä Suomeen?” Alice kysyi ja tuijotti. “Paska paikka.”
“Lähden ostamaan hevosta, en mä muuten sinne tunkis”, Nathaniel valehteli. “Ja voishan siellä parit kisat pyörähtää.”
“Mä en kyllä lähtis Belgiasta mihinkään”, sinitukka täräytti.
“Mutta silti sä lähdet, sun TET-jakso loppuu piakkoin”, Nathaniel sanoi onnellisuuttaan vaivoin peittäen.
“Mä oonkin vasta viistoista. Sä oot pappaikäinen ja pakenet äitis helmoihin kun maistelit vähän pölyä kentältä”, Alice naurahti. “Kyllähän me kaikki tiedetään, että viet Geýzerin äidilles, vaikka haukutki aina sitä ja sen lepsuilua hevosten kanssa. Mutta nyt sun on pakko, koska et pärjää tammalle, etkä viitsi pyytää täältä apua.”
“Älä jauha paskaa!” Nathaniel huudahti vihaisena. “Sä et ymmärrä mistään mitään, mokomakin pentu. Sitäpaitsi, kaksviis ei ole mikään vanhus.”
Sinitukka oli oikea riesa.

Geýzerin lastaaminen hevosrekkaan oli tuskaisen vaikeaa, tamma oli kammottava matkalla, eikä sen kanssa mennyt hyvin Nathanielin äidillä Tyyne Paloniemelläkään. Tamma karkaili aidoista, eikä huolinut yhtäkään Suomenhevosta tarhakaverikseen. Nathaniel ei asiasta tietystikään tiennyt mitään. Mies matkusti mukavasti yksityiskoneessa ja piti puhelimensa visusti suljettuna. Joku Ofelia niminen hippi päivittelisi instagramiin valokuvia, eikä Nathanielin kyllä tavallisestikaan tarvinut välittää tavallisesta elämästä tuon taivaallista. Mies nojautui vaalealla nahkapenkillä taaksepäin ja kallisteli viskilasia ihaillen sen läpi heijastuvaa auringonvaloa. Pilvien päällä oli aina niin kaunista ja rauhallista. Geýzer saisi viettää aikaa äidin hoivissa muutaman viikon, ehkä sen jälkeen sillä voisi jo ratsastaa turvallisesti. Vaikka niissä Ruunaankosken kilpailuissa.

Ylisen ja Alisen maailman rajamailla

“Katsotaan kuka nyt näkee nälkää!”

Efim Artunov
Taigan Noita

Vikinää ja tuhinaa. Viiksikarvat kutittelivat poskia, pienet käpälät kasvoja. Efim hätkähti hereille ja ravisti päällään kiipeilleen rotan kauemmaksi, siristäen särkeviä silmiään hämärästä huolimatta. Kallon sisällä tuntui hakkaavan tikka: hänellä oli varmasti aivotärähdys kaikkien muiden tärskyjen joukossa. Vaikeasti mies raahustautui istuma-asentoon likaisella maalattialla päätä halkovasta kivusta huolimatta, jääden katselemaan haikeasti pientä valonsädettä joka karkasi puisen, lukitun oven alta. Oli varmasti päivä, mutta aamu vai ilta, siitä ei ollut tietoakaan. Saatika sitten siitä monesko päivä oli menossa: ajantaju oli kadonnut Efimin häilyessä unen ja valveen rajamailla. Hän ei tiennyt, oliko ollut lukittuna pieneen hökkeliin päivän vai viikon: ainoa tosiasia oli, että mies oli vangittu, nälkäinen, piesty ja odottamassa luultavasti kuolemaansa.

Kuolema itsessään ei Efimiä pelottanut. Tämä maailma oli vain yksi pysähdyspaikka monista, ja mies odotti enemmänkin uteliaana näkevänsä seuraavan etappinsa. Epäreiluus kalvoi häntä pelkoa enemmän: juorut, kuulopuheet ja ennen kaikkea vain huono tuuri koituisivat tuon kohtaloksi. Efimiä syytettiin tngrien kääntämisestä kylää vastaan, mikä oli jo lähtökohtaisesti naurettava ajatus: mikä syy hänellä olisi tehdä niin? Sitä ei vain kukaan tuntunut ajattelevan, vaan kaikki olivat ottaneet yhteiseksi syntipukiksi erakoituneen, ihmisvihaisen Efimin, joka myös paikan mukaan Taigan tai Tunturin Noitana tunnettiin. Vain näillä perusteilla tuosta oltiin väännetty pahantekijä siitäkin huolimatta ettei Efim ollut koskaan käyttänyt suhdettaan yliseen- ja aliseen maailmaan ikävyyksiin. “Olisinkin,” mies jurputteli katkerana mielessään.

Petturuus särki päätä epäreiluuttakin enemmän. Efim ei ollut missään vaiheessa luottanut Ulyanaan, mutta hän ei silti osannut odottaa naisen tulleen vain tarkkailemaan häntä. Kaikki mitä vuoden sisään oli tapahtunut Kesäpäiväntasauksen ensikohtaamisesta tähän hetkeen, oli ollut vain johdattelua, tutkimista. Näin oltiin tuolle kerrottu, kasvokkain. Naurettavinta kaikessa oli se, että Ulyana oli laulanut kylän päämiehelle D’aakypille olevansa varma Efimin pahantahtoisuudesta. Millä perusteilla? Nainen oli olevinaan shamaani, joten hänen jos kenen tulisi tunnistaa voimat toisistaan. Joko tuo oli valehdellut kaiken itsestään myös kyläläisille, tai sitten hänellä oli vain jotain todella pahasti Efimiä vastaan. Kumpikin vaihtoehto tuntui erittäin mahdolliselta.

D’aakyp väitti Efimin saavan pitää puolustuspuheensa “puolueettomille korville”, mutta se oli tietenkin ollut vain sanahelinää. Jos kaikki olisivat yhtä mieltä tuon syyllisyydestä, olisi Efim Arturinpojan päivät luetut. Kamalinta oli epätietoisuus: kuinka kauan hänen olisi vielä maattava tässä muutaman neliön mörskässä, ja millä tavoin esirippu laskeutuisi? Efim toivoi hartaasti kohtaavansa nopean terän tulen tai veden pitkän tuskan sijaan. Kaiken muun suhteen mies oli luovuttanut, sillä kaikissa kivuissaan hän ei jaksanut enää uskoa pelastukseen. Kuinka asiat olivat voineet päätyä tähän pisteeseen?

Se oli ollut aivan normaali, aurinkoinen kevätpäivä siihen asti kunnes Efim tajusi tulleensa väijytetyksi — ja tietenkin auttamattomasti liian myöhään. Taktika-tamma oli ensimmäistä kertaa tekemässä aivan oikeita töitä, ja se oli oma ikipirteä itsensä. Efim mietti juuri, jaksaisikohan nuori kantaa peräti neljä säkkiä tattarijauhoja paluumatkalla vai tyytyäkö kahteen, kun kuusentaimet polun ympärillä kahisivat. Sekä hän että ratsu tiesivät jonkin olevan hullusti, mutta ratsastaja ei ehtinyt ottaa edes miekkaa vyöltään kun tunsi tasapainonsa horjahtavan jykevän miehen vetäessä tuon alas satulasta. Taktika-reppana kiljahti säikähtäneenä toisen miehen tarttuessa ohjiin ja repäistessä ratsun syrjään, kun Efim makasi jo maassa. Hän yritti parhaansa mukaan kiemurrella pitelijänsä otteesta, mutta toivoa väkivahvan, rujon miehen alta pakenemisesta ei ollut. Järkäle vain nauroi pilkallisesti ja painoi polvellaan niin kovasti, että Efim tunsi kylkiluunsa murtuvan.

Kylään Efim pääsi kuten oli suunnitellutkin, mutta ei kuvittelemallaan tavalla jauhokaupoille — Taktikan selässä tuli kyllä saavuttua, mutta ennemmin hän olisi tehnyt sen pystypäin ratsastaen kuin sidottuna poikittain satulan päälle kuin pahinkin sotarikollinen. Olisipa voinut antaa edes kunnon vastuksen! Mutta ei: tarvittiin vain kaksi ratsutonta miestä suistamaan Efim Artunov satulasta, telomaan tuo puolustuskyvyttömäksi ja viemään vielä hevonenkin. Jo pelkkä ajatus siitä, että Karla kuulisi miten kämäisesti isänsä kohtasi loppunsa, kirveli itsetuntoa.

“Katsotaan kuka nyt näkee nälkää!” pilkallinen kommentti siivitti vankikopin lukitsemista. Tämäpä reilua: huono kausi kaadettiin hänen niskaansa. Eikö kukaan myöskään osannut yhdistää perheiden sairastumisia ravinnonpuutteeseen? Heikko keho kaatui sairauksiin, oli kyseessä sitten ihminen tai peura. Shamanismilla ei ollut mitään osuutta eikä asiaa siihen — voisi olla, mutta kun ei ollut. Efimiä ei kiinnostanut hankaloittaa muiden elämää, kunhan kukaan ei hankaloittanut hänen. Nyt siis mielipide voisi olla toinen…
Mies olisi tahtonut vastata vangitsijalleen yhtä piikikkäästi takaisin, mutta sen sijaan hänen silmänsä pyörähtivät kattoa kohden tajun karatessa toisille aavoille, palatakseen vasta rotan tahattomaan herättelyyn.

Efim räpytteli silmiään. Hän oli menettänyt tajuntansa muistellessaan kiinnijäämistään, ja havahtui nyt jyrsijän kuiskimiseen.
Paitsi että rotat eivät osanneet kuiskia. Mies kohotti päätään katsoakseen ympärilleen, antaen melkein ylen pahan olon velloessa myrskyn elkein aina kun pää hiemankaan liikahti.
“Efim! Efim! Oletko siellä?”
Ääni tuskin kuului, mutta se oli tuttu.
“Jos olet, anna merkki. Pian!”
Äänen lähdettä oli vaikea paikantaa, mutta Efim teki parhaansa. Hän repäisi luukorun kaulastaan ja nakkasi sen puista seinää vasten.
“Shh, ei niin kovaa!”

Efim ummisti silmänsä. Ehkä tämä oli unta. Tai ehkä pelastuisi oikeasti. Tai kenties joku tngreistä oli tullut hakemaan miehen eteenpäin. Aivan sama: multainen lattia tuntui niin kovin pehmeältä…

Valo poltti silmiä ummistettujen luomien lävitsekin, kun ovi aukesi hiljaa, narahtamatta. Karmien keskellä seisoi tuttu, lyhyt, jäntevä hahmo jalat tanassa ja leuku valmiina.
“Pystytkö ratsastamaan? Lujaa?”
Alik ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan astui sisään, nosti vaimeasti älähtävän Efimin olalleen ja puoliksi hiipi, puoliksi juoksi ulos. Hän oli ehkä vanha, mutta ei mikään raihnainen ukonrähjä!
Efim katsoi kyytiläisenä hölskyessään vankilaansa. Se oli ollut täysin rämä puuliiteeri, sellainen joka olisi kaatunut varmasti seuraavasta tuulenpuuskasta. Hänhän olisi päässyt vaikka seinän läpi jos olisi vain kyennyt. Suuttumus omaa voimattomuutta kohtaan oli suunnaton, varsinkin ollessaan itseään puoli päätä lyhyemmän vanhuksen olalla vatsallaan kannettavana kuin vastahakoinen vaimo. Että pitikin tämäkin kokea!

Alik näki jo puurajassa odottavan Karlan ja hevoset, kun ilman halkoi vihainen huuto. Pahus, olisivat huomanneet vaikka minuutinkin myöhemmin! Askel piteni, ja päästessään Gepardin selässä odottavan Karlan luokse Alik työnsi Efimin heti ensimmäisenä nuokkumaan tytön taakse.
“Huuda tai pyörry tai tee mitä tahansa muuta, mutta älä päästä Karlasta irti!”

Efim nyökkäsi tokkuraisena. Hän seurasi tapahtumia kuin teatterinäytelmää, jonka tiesi etäisesti kiinnostavan: kuinka vihaisia miehiä alkoi parveilemaan jokaiselta suunnalta; kuinka Alik kääntyi ja alkoi huitomaan liekullaan kuin viimeistä päivää; kuinka vanha mies kaatui näkymättömiin; myös kuinka helmenvalkoinen ratsu pyörähti kannoillaan ympäri ja ponkaisi havumetsän pimentoon ratsastajat kyydissään.

 Efim keskittyi vain pitämään kiinni Karlan vyötäisiltä, nojasi silmät ummessa tuon selkään. Hän ei huomannut kyyneleitä jotka vierivät Karlan kasvoilta, eikä Lyobekia joka laukkasi heidän rinnallaan ilman ratsastajaa.

Shamaani on shamaanille susi

Karla
Efimin tytär

Karlan sielu oli levoton. Levottomampi kuin yleensä, siis. Hän nojaili ajatuksiinsa uppoutuneena aitaan ja katseli kuinka pikkuinen Idili hyppeli emänsä ympärillä, ihaillen tamman lehmänhermoisuutta. Harvoin tuota termiä pääsi Ishtarin kohdalla käyttämään, mutta niin tyyneesti se ignoorasi ympärillään pärräävän, kaulaa vasten loikkivan hevoslapsen aterioidessaan, että kerrankin harvinainen kuvaus sopi herkkistammaan.

Hassuttelevan, emäänsä kiusaavan varsan katseleminen ei saanut kuitenkaan nuoren naisen mieltä tyyntymään, vaan ajatukset tulvivat päässä estoitta. Epäileväiset, negatiiviset, jopa vainoharhaiset ajatukset, sellaiset joita Karla ei kovin usein joutunut kokemaan. Nyt hänen huolikynnyksensä oli kuitenkin ylittynyt, sillä isä oli kateissa. Tai kateissa ja kateissa, ei hän yleensä ikinä kertonut minne meni sen tarkemmin kuin “kiertämään rajoja” tai “metsästämään”, mutta aina Efim palasi kuitenkin ajallaan. Nyt hänestä ei ollut kuulunut kohta kahteen vuorokauteen, mikä ei ollut normaalia. Karla tunsi sisimmässään kalvavan pelon siitä mitä palaamattomuus voisi tarkoittaa. Hänen normaalistikin kovin heikko rationaalinen päättelynsä kärsi nyt alakynttä ikäviä aavistuksia vastaan.

Alik kantoi selkä vääränä hiilisäkkejä päätalolle. Karla heilautti kättään.
“Alik! Tiedätkö missä papa on?”
Lyhyt ukonrähjä pysähtyi pudistamaan päätään. Supikoiralakki valahti vinoon.
“En. Sen jälkeen kun hän lähti Taktikan kanssa käymään kylällä, ei juu ole näkynyt. Kumma että on niin nuoren hevosen kanssa näin pitkään reissussa. Toivottavasti ei ole käynyt kurjasti.”
Ja niine hyvineen Alik jatkoi matkaansa suoristettuaan ensin karvahatun nenän ryystäyksen ryydittämänä. Karlan vatsa kiristyi solmulle: vanhuksen sanat vain vahvistivat pelkoja.

_____________________________________________________

Illalla päätalon pitkän pöydän ääressä söi pieni ja hiljainen joukko. Karla oli murehtiessaan unohtanut lisätä valmistuvaan illalliseen välillä vettä, ja talon kolme asukasta järsivät kuivaa, osittain palanutta lihapataa. Vaikka kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki ajattelivat luultavasti samaa asiaa: puuttuvaa neljättä syöjää. Efimin tyhjä tuoli näytti surkealta lepattavassa kynttilänvalossa, eikä Karlalla ollut nälkä sitä katsellessa. Hänellä ei ollut aina mitkään lämpimimmät välit isäänsä, mutta se ei tarkoittanut etteikö nuo välittäisi toisistaan. Karla ainakin välitti.

“Pitäisikö meidän lähteä etsimään isää?” Karla rikkoi painostavan hiljaisuuden kysymyksellään. Alik oli luultavasti vain helpottunut saadessaan tekosyyn sylkäistä jo pitkään jauhamansa kuiva, sitkas lihannökäre suustaan jotta saisi vastattua. Hän loi osittain säälivän, osittain hyssyttelevän katseen nuoreen.
“Ei nyt ainakaan yötä vasten. Jos hän ei ole aamulla palannut, katsotaan sitten uudestaan.”
Ulyana hymähti pöydän päässä. “Turha odottaa, ei hänestä enää kuulu.”
Sekä Karla että Alik loivat naiseen kysyvän, pöyristyneen katseen. Kylläpä julkesi vieras olla tyly!
“Mistä sen tiedät? Ehkä isällä on ollut hyvä syy jäädä kylälle. Taktika on voinut väsyä tai voida huonosti, tai ehkä ostoksia pitää odotella, tai jotain.”
Ulyana hymyili hieman liian iloisesti tilanteen vakavuuteen nähden. Hän ei nostanut katsetta lautasesta sahatessaan vastustelevaa poronlihaa tylsällä veitsellä. Näky kylmäsi Karlan sydäntä enemmän kuin hän ymmärsi: Ulyana oli ainakin olevinaan ystävä. Miksei hän ollut sitten yhtään ymmärtäväisempi? Naisesta tuntui huokuvan aivan uudenlainen aura, epämiellyttävä ja kylmä sellainen. Vilunväreet juoksivat Karlan selkäpiissä pahojen aavistusten kerääntyessä korvien väliin.
“Tiedätkö asiasta meitä enemmän?” hän kysyi sovittelevasti.

Ulyana ei pitänyt mitään kiirettä vastata, vaan tuntui nauttivan saadessaan pitää kahta muuta jännityksessä. Hän puntaroi vaihtoehtoja mielessään: oli ikävä tuottaa Karlalle turhaa tuskaa, mutta toisaalta, mikä velvoittaisi tuota muka ajattelemaan teinin tunteita? Olihan heillä ollut hetkensä ja nuori oli mukava, teräväkin, mutta siinä se. Jos kaksikko olisi tavannut toisissa olosuhteissa, heidän ystävyydestään olisi voinut tulla pitkä ja tuottoisa. Maailma oli vain päättänyt nyt toisin.
“Ehkä.”

Ulyanan ärsyttävän omahyväisellä hymyllä maustettu vastaus aikaansai ennenkuulumattoman tapahtumasarjan. Ennen kuin kukaan ehti kissaakaan sanomaan, oli Alik ponkaissut ylös tuoliltaan ja ampaissut suoraan kohti vierailijaa, hyvä ettei pöydän yli kiivennyt. Ulyana kerkesi säikähtäneenä nousta vasta jaloilleen, kun ikämies tarttui jo tuota riveleistä kiinni ja paiskasi tuvan hirsiseinää vasten. Karla ei ollut koskaan nähnyt Alikia niin vihaisena. Ja ripeänä. Pystyivätköhän vanhat luut murtumaan liian nopeista liikkeistä?

“Mitä akka olet tehnyt?!”
Ulyana vain hymyili kylmää hymyään päin miehen kasvoja, jotka olivat tuuman päässä hänen omistaan. Alik nosti naisen irti maasta ja iski uudestaan seinää vasteen niin että hirret paukkui. Hymy hyytyi aavistuksen, muttei kokonaan. Vastaustakaan ei kuulunut. Alik ärjäisi kuin karhu ja paiskasi riepoteltavansa maahan, painaen tuon heti perään nahkasaappaalla tiiviisti lattiaa vasten. Ulyana haukkoi henkeä, mutta ilkkuva hymy ei yhäkään karissut noilta teräviltä, kauniilta kasvoilta.
“Senhän sinä tahtoisit tietää…”
Karla katsoi tapahtumia puoliksi kauhuissaan, puoliksi ihaillen. Alik oli aina niin järkevä: oli pelottavaa nähdä hänet niin poissa tolaltaan, vihaisena, järkyttyneenä. Toisaalta pehtoorille oli nostettava hattua nuorekkaista liikkeistä ja voimista: tuota ukkoa ei paranisi nähtävästi viedä äärirajoille.

Alik potkaisi varoittamatta Ulyanaa kasvoihin. Veri purkaantui sieraimista nenän painuessa poskelle ja naisen hymy hyytyi vihdoinkin. Hän pärski ja siristeli silmiään pää pyörryksissä.
“Eikö sinulle ole opetettu että naisia ei ly—”
“EI KIINNOSTA!” Alik karjui päälle ja potkaisi vielä uudestaan. Papparaisen silmissä paloi sellainen palo ettei moista oltu aiemmin nähty.
“Ja minä vannon äitini haudan kautta, että tapan sinut tähän taloon jos et kerro mitä olet saanut aikaan, noita-akka!”
Paino Ulyanan rintakehällä lisääntyi viimeisten sanojen kohdalla. Hän haukkoi henkeä ja yritti käsin työntää jalkaa pois päältään, tuloksetta. Karla ei olisi tahtonut katsoa, muttei saanut käännyttyä pois vaikka tahtoikin. Pystyisikö Alik tappamaan? Teini toivoi sydämensä pohjasta ettei: kuinka hän voisi katsoa miestä enää koskaan samalla tavalla? Kykenisikö hän edes tämän hetken jälkeen?

Ulyana laski selkeästi mahdollisuuksiaan. Hän ei päässyt rimpuilemaan ylös, ja vanha ukko oli selkeästi tosissaan. Hullu äijänkäppänä. Naisen turvonneet silmät risteilivät pitkin huonetta ratkaisun toivossa. Hänen katse kohtasi Karlan: teini käänsi sen kyynelehtien pois. Silti Ulyana osoitti sanansa juuri hänelle.
“Tehtävänäni oli vain todistaa epäilyt. Isäsi kohtalo on muiden käsissä.”
“Epäilyt? Mitkä epäilyt?”
“Kyläläisten mukaan Taigan Noita on kääntänyt tngrin heitä vastaan. Minun piti vain selvittää, kykenisikö Efim siihen.”
“Ei voi olla totta.”
“Näkemykseni mukaan hän on kykenevä keskustelemaan alaisten tngrien kanssa. Tiedän mistä puhun, usko pois.”

Mustahiuksinen, mukiloitu Ulyana käytti sanojensa aikaansaaman hetken pysähdyneisyyden hyväkseen. Se pieni sekunti kun Alik käänsi kasvonsa kohdatakseen Karlan katseen, riitti. Altavastaava hänen jalkansa alla kurottautui ottamaan tylsän ruokaveitsen jonka oli aiemmassa rytäkässä tiputtanut lattialle, ja iski sen päällään olevaan sääreen niin kovaa kuin ikinä jaksoi. Alik ulvahti kivusta, jolloin Ulyana käytti tilaisuutensa ja ponkaisi ylös kaataen vanhuksen selälleen kuin pahaisen koppakuoriaisen. Veriklimppisten hiusten hulmahduksessa nainen oli jo ulko-ovella, jossa hän loi vielä viimeisen katseen paikalleen jähmettyneeseen Karlaan.
“Tein vain työni,” jäivät Ulyanan viimeisiksi sanoiksi ennen kuin hän katosi oviaukosta pimeyteen.

Karla havahtui vasta Alikin vaikerointiin. Hän ravisti itsensä tolkkuihin ja kiirehti auttamaan vanhuksen ylös lattialta. Mies istuutui pitkälle puupenkille ja nykäisi voivotellen veitsen säärestään.
“Oletko kunnossa? Voi ei, voi ei, en tahdo menettää sinuakin…” Karla hätäili. Vanhuksen karhea käsi tarttui hänen omaansa.
“Ei hätää, se ei osunut isoihin suoniin.”
Karla ei voinut sille mitään, vaan purskahti itkuun. Kyyneleet oli sekava mikstuura surua, vihaa, pettymystä ja helpotusta. Hän nojasi Alikin savunhajuista kylkeä vasten ja itki kaiken patoutuneen ulos.
“Etkä sinä menetä ketään,” Alik lohdutti ja nousi ähisten, hieman ontuen, seisomaan. Hän tarjosi kätensä Karlalle (joka näytti tyrskiessään nuortunut ainakin kymmenen vuotta) ja nosti tuon ylös.
“Jaksatko ratsastaa tänään vielä pitkän matkan?” Alik kysyi. Karla pyyhki kyyneliä kämmenselkään, nyökäten.

Keräkurmitsan sukua

Ulyana
Mysteerivieras

Harmaista pilvistä huolimatta kevätpäivä oli lämmin ja lupaava. Lumi oli paikoin sulanut jo ohuiksi siivuiksi jollei vallan kokonaan, ja vain synkimmissä lumenviipymissä oli ihan rehellisiä nietoksia. Aavan tuulilta Vecnon pihaa suojasivat korkeat, tuulenpieksemät hirsivallit, joiden ansiosta pitäjän vähäiset asukkaat viihtyivät ulkotöissä nauttimassa leppoisista oloista pitkän ja synkän talven jäljiltä. Lämpötila oli ehkä vain hieman plussan puolella, mutta lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä kiristelleisiin pakkasiin verrattuna oli ilma kuin linnunmaitoa.

Pihan keskellä paloi pieni nuotio, jonka äärellä hääräsi kaksi nuorta naista. Toisen mustat hiukset oli nostettu ylös tiukalle nutturalle, nuoremman kieputettu paksulle letille. He rupattelivat kevyesti samalla kun keräsivät puutolppia kahteen kasaan tulen kantamattomiin: toinen valmiille, toinen käsittelemättömille. Kaksikko nokesi aitoja tulevan kesän laitumia varten estääkseen niitä hajoamasta Nebo-järven kosteilla rantamailla.

Karla ja Ulyana viihtyivät yhdessä. Ensimmäisenä mainittu sai ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin naisseuraa, mikä oli teinille tärkeämpää kuin hän ikinä myöntäisi. Elämä vanhojen jäärien miesten keskellä ei vain ollut aina ruusuilla tanssimista: huonosta olosta tai väsymyksestä ei saanut valittaa, tunteista ei puhuttu ja elämää elettiin nähtävästi vain työtä varten, jota tehtiin että voitaisiin elää — tehdäkseen työtä. Vaikka Ulyana herätti edelleen paljon kysymyksiä ja aiheutti kummallista närää Karlan isässä, Efimissä, ei nuori voinut kieltää etteikö tuon saapuminen Vecnoon tuntunut kuin raikkaalta tuulahdukselta ummehtuneessa ilmassa. Aluksi Efim oli yrittänyt parhaansa mukaan rajoittaa naisten tapaamisia, mutta lopulta hänenkin oli myönnyttävä mahdottoman edessä.

“Kerro nyt,” Karla intti osittain leikkisään sävyyn, “mistä tulet ja minne olet matkalla?”
“Sanoinhan jo, sukuni asuu Jeniseijoen varrella. Siinä olkoot tarpeeksi vastausta sinulle,” Ulyana sanoi ja hymyili. Hymy ei ylettynyt silmiin saakka, mutta sitä Karla ei huomannut.
“Ei tuo riitä! Mihin sinä olet sitten menossa, olettaen että olet jo niin kaukaa kulkenut?”
“En minnekään.”
“En usko.”
“Tarvitseeko kaikella olla aina määränpää? Eikö pelkkä matka jo riitä syyksi?”
Karla kohautti olkiaan ja käänteli tolpannokkaa nuotiossa. Pakko myöntää, tottahan se oli. Ei kaikelle tarvinnut olla syytä. Eihän?
“Okei, ajattelin vain kun olet tehnyt niin pitkän matkan, ei kai kukaan matkusta vuosikaupalla vain huvikseen.”
Ulyana hymähti. “Minä kai sitten vain pidän matkustamisesta.”
Karla tunsi ettei vanhempi nainen kertonut hänelle kaikkea, mutta ei jaksanut kaivella lisää. Hän oli nenäkäs, mutta myös sitkeä ja paljon pitkäpinnaisempi kuin nuoren ja harkitsemattoman kuorensa antoi ilmi. Kyllä kaikki salaisuudet paljastuivat aina ajallaan. Lennokkaasti Karla vaihtoi puheenaiheen kevään varsoihin, ja toinen tarttui aiheeseen mieluusti.

Ulyana ei voinut olla tuntematta pientä pistosta sydämessään viihtyessään Karlan kanssa. He olivat tunteneet toisensa vasta muutaman kuukauden ajan ja teini oli ainakin kymmenen vuotta nuorempi, mutta silti nuo tulivat toimeen kuin sisarukset — ei, paremminkin. Siskokset riitelivät, he eivät, ja se teki kaikesta tuplasti pahempaa. Karlan sydän tulisi särkymään, ja siitä Ulyana oli enemmän pahoillaan kuin mistään muusta mitä hän oli koskaan hiukankaan katunut.

Hänet oli otettu osaksi Vecnon arkea siitäkin huolimatta että päämies takelteli vastaan. Ulyana oli saanut olla mukana metsällä, hänelle esiteltiin itäisiä tuntureita ja vuoriston salaisia polkuja. Hän sai käyttää tilan hevosia vieraillessaan kylällä, ja olipa tuo saanut kunnian olla mukana auttamassa kun Ishtar synnytti vaivoin ensimmäisen varsansa. Kaikki olivat (tietenkin Efimiä lukuunottamatta) olleet niin kovin vieraanvaraisia ja hyviä. Ennakkoluulottomia. Typeriä ja sinisilmäisiä.

Lupaus oli silti lupaus. Ulyana oli kunnian naisia, ja hän pitäisi aina sanansa. Tässä maailmassa ei pärjännyt tunteilemalla.

Jossakin kaukana kuului keräkurmitsan väräjävä sirritys. Se oli muuttolintu, luotu lentämään aina sinne missä elo kävi kätevimmin. Ulyana tunsi samankaltaisuutta tuohon pieneen tunturilintuun.

Zen

Villi Länsi on matkalla Eurooppaan

Clave White
Zenin tallimestari

Clave nojasi käteensä ja katseli edessään rullaavaa nettisivua. Sivu oli pullollaan mustangeja odottamassa uutta kotiaan, mutta vain yksi tietty hevonen oli saanut miehen vierailemaan Wild Hearts Mustang Adoption-järjestön sivustolla.

Hän oli aiemmin saanut yllätyksekseen puhelun suuntanumerosta +1. Aikaeron vuoksi Clave oli jo sikeästi unessa kännykän piristessä, ja puhelu oli ollut mennä ohi ennen kuin hänen tokkuraisiin aivoihin syntyi yhteys +1 -> Kanada -> Barrett “Bear” Quickfort -> mustangi. Clave oli tipahtaa sängyltä kurottautuessaan painamaan vihreää luuria.

Puheluun kannatti vastata, sillä Barrett oli löytänyt vihdoin ja viimein kriteereihin sopivan mustangin. Clave oli aluksi katunut myytyään Gaalaillan iloissa Smokey-projektinsa, mutta nyt hän huomasi pelanneensa korttinsa oikein: sen lisäksi että vauhko, käyttökelvoton ori tuli myytyä runsaalla voitolla, olisi miehellä nyt uusi tilaisuus etsiä itselleen ehkä jopa aivan käytettävissä oleva mustangi. Smokeyn myyntiehtoihin kuului, että Barrett etsisi Clavelle uuden adoptiohevosen tilalle. Annetut kriteerit tuntuivat helpoilta täyttää, mutta silti kului yli vuosi ennen kuin aussi sai kaipaamansa soiton rapakon takaa. Nyt hetki oli vihdoin koittanut.

Punahallakko tamma Damiela, 700 v$. Ratsukoulutus aloitettu, kolme puhdasta, hyvää askellajia. Rauhallinen, luottavainen, iso villihevoseksi. Tästä hevosesta Barrett oli kuullut puhuttavan Orange Woodin pihalla, ja hän välitti tiedon toimeksiantajalleen siitäkin huolimatta ettei pystynyt sitä todeksi varmuudella kertomaan: takapajuisella Barrettilla kun ei ollut yhteyttä nettiin, joten hän ei voinut hyödyntää Googlen laajaa tietämystä.

Clave kuitenkin pystyi, ja sivujen perusteella miehen kuulema piti kuitenkin paikkansa. Tuo hieroi nenäänsä, se oli hänen tapansa miettiä. Olisiko tästä tammasta ratsuksi? Voisiko Clave käyttää sitä apuna muiden koulutuksessa? Pystyisikö hän ehkä jopa kilpailemaan sen kanssa? Ruskeiden, lyhyiden hiusten alla poukkoili kysymyksiä suuntaan jos toiseenkin. Mitkä olisivat hyvät puolet? Entä huonot? Oliko hyviä enemmän kuin huonoja? 

Clave katsoi seinällä tikittävää kelloa. Työt alkaisivat 45 minuutin kuluttua, ja päivän aikana hän ei ehtisi pohtimaan asiaa. Tarjous oli hyvä, entä jos tamma ehtisi menemään sen kahdeksan tunnin aikana mitä Clave vietti Zenin tallimestarina?

Syteen tai saveen, Damiela muuttaisi Latviaan. Kursori klikkasi Adopt-nappia.

Kisapreppiä

Jos millään tasolla oli mahdollista olla enempää sekaisin kuin mitä jo ennemmin oli, niin tänään oli juuri sellainen päivä. Olin herännyt aamulla puhelimeni soimiseen ja linjan toisessa päässä oli kukapa muukaan kuin mr. Andrews. Herra oli sättinyt minut surkeasta ratsastuksesta ilman isompia tervehdyksiä tai muitakaan hyvän huomenen toivotuksia ja toivoin tässä vaiheessa niin paljon, että mies olisi viettänyt edellisen yön Skypessä eikä nukkumassa, jotta hänellä ei olisi ollut niin suurta mahdollisuutta kiukutella minulle heti aamusta.

“Trev if you can’t cope that your student is shit time to time, I’m willing to seek a new trainer closer to home” kivahdin miehelle hänen monologinsa päätyttyä.
“Well I wouldn’t say it like that.” toinen puolustautui ja kuulin miten mies maiskutti hevosta liikkeelle linjan toisessa päässä.
“Mä en vaan jaksais tätä just nyt. Mulla on ollu ihan super huono viikko ja tämmönen herätys ei auta.” jatkoin kiukutteluani miehelle.
“Okei. Anteks. But the video wasn’t the strongest ride from you.” Trevor pahoitteli, ennen kuin siirtyi antamaan muutaman vinkin huomiselle. Lopetettuamme puhelumme join vielä toisen kupin kahvia vain saadakseni itseni rauhoittumaan, ennen kuin puin tallivaatteet päälleni ja suuntasin Hallavaan.

Tallilla meno oli jo onneksi rauhoittunut tuntien jälkeen, joten tallissa ei kovinkaan montaa ihmistä näkynyt. Muutaman karsinan edessä näin harjapakin, joten joitain tuntilaisia oli vielä paikalla. Kävin tallituvassa sen verran, että sain oman kypäräni ja Liljan suitset ennen kuin suuntasin tammani tarhalle. Moikattuani Liljaa ja rapsutettuani tammaa pujotin sille suitset päähän ja talutin sen ulos tarhastaan ja tallin eteen, jossa nousin jakkaralta Liljan selkään, ennen kuin maiskutin tammani liikkeelle ja aloin myötäilemään sen käynnin liikettä suunnatessamme hiekkateille.

Antaessani Liljan kävellä pitkin ohjin, mietin kaikkea mitä oli tapahtunut viime aikoina, alkaen minun ja Ohton väleistä, päättyen aina torstaiseen paniikkikohtaukseeni. En oikein tiennyt mistä päin ja millä tavalla minun olisi paras lähteä purkamaan tätä ongelmavyyhtiä, sillä minulla ei ollut oikeastaan ketään, kenelle olisin voinut puhua ihan huoletta ja suoraan ongelmistani. Okei, ehkä Niko oli tällä hetkellä lähin vaste ystävälle, mutta tiesin että miehellä oli omat ongelmansa Seelan ja Ciaran kanssa. Toisaalta voisin ehkä puhua myös Aleksille, sillä ongelmani osaksi olisivat myös talliin liittyviä, mutta en taas halunnut hänenkään harteilleen kaataa ongelmiani. Pohtiessani tätä kysymystä pitkään, tulin siihen lopputulemaan, että ainut, jolle voisin oikeasti puhua sydämeni kyllyydestä, olisi allani laiskasti löntystelevä Lilja. Eihän tammastani psykologiksi ollut, mutta ainakaan se ei voinut sanoa vastaankaan.

“Mie jo melkein huolestuin teistä” Aleksi tuumasi isällisen toruvalla ilmeellä, kun pysäytin Liljan tallipihaan.
“Sori, mulla oli vaan liikaa ajateltavaa ja mun piti saada olla yksin niin jotenkin tuntu siltä, että maastossa olis paras selvittää päänsä, kun saisin olla sielä ainakin yksin.” vastasin miehelle, joka oli napannut Liljan toisesta ohjasta kiinni, jotta tamma pysyisi paikallaan niin kauan, että pääsisin sen selästä alas.
“Ja onko siun kannattavaa maastoilla ilman satulaa ihan vielä?” mies jatkoi äänensävyllä, joka oli neutraali, mutta kysyvä sekä ihmettelevä samaan aikaan ja hämmästelin itsekseni miehen taitoa pysyä puolueettomana mutta silti selvänä auktoriteettina.
“Ehkä ei toisaalta ihan vielä, mutta kai tääki menee vaan yleisen idiotismin pariin mun osalta.” sanoin nolona samalla kun näpertelin Liljan ohjia kädessäni. Aleksi ei kuitenkaan enään kommentoinut mitään, vaan jatkoi minne ikinä, olikaan menossa ja itse kävin palauttamassa Liljan tarhaansa, jossa sitä odottikin päiväheinät.

Palatessani talliin jätin Liljan suitset jo valmiiksi pesariin ja kävin hakemassa sen satulan, sekä pari pyyhettä ja saippuan ennen kuin valloitin puolet pesarista ja aloin puunaamaan Liljan varusteita kisakuntoon. Jollain tavalla onnistuin pitämään kaikki ajatukset kurissa ja oikeastaan koko varusteiden pesu sujui enemmänkin ameba moodissa ja saatuani kaikki varusteet pestyä pääsinkin pakkaamaan kisakamoja seuraavalle päivälle.

Erinomainen kyllästymisenhoitokeino

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Olin kyllästynyt. Niin hiton kyllästynyt jokaiseen kaksi- ja nelijalkaiseen otukseen, joita tilallani kuljeskeli. Ei hevosissa ollut mitään vikaa, ne tuotiin minulle valmiiksi satuloituna ja lämmiteltynä, jotta saatoin ratsastaa treenin ja palauttaa hoitajalleen sen jälkeen. Henkilökunnassa puolestaan oli vikaa paljonkin. Jos ne eivät olleet hitaita ja laiskoja, niin ne olivat ujoja tai muutoin vain tiellä. Mielestäni oli kohtuullinen vaatimus saada asiantuntevia tallityöntekijöitä, jotka osaisivat lukea mielenliikkeistäni milloin olisi aika esteratsastukselle ja koska olisi parempi luovuttaa hevonen kouluratsastusspesialistille. Tänäänkin Charlotte oli tuonut minulle täysiverisen, joka oli varustettu kenttäratsastusta varten, vaikka olisin halunnut ratsastaa rataesteitä. Olin lähettänyt tytön huutojen kera takaisin talliin. Mielestäni se oli reilua, sillä isäni, kiivas italialainen, joka oli myös Rossi Racersin omistaja olisi varmasti antanut moisest ammattitaidottomuudesta potkut. Oikeastaan isäni omisti myös tämänkin tilan, mutta isä oli kaukana, joten kaikesta vastasin kuitenkin minä. Äitini, suomalainen pehmo olisi varmaan taputtanut tyttöä päähän ja puntannut selkään ja pitänyt moukalle tunnin lempeästä hevosenkäsittelystä. Sitä kai se yritti suomenhevostensa kanssa tuputtaa kaikille, jotka hänen tallilleen vain eksyivät. Olin vain niin helvetin kyllästynyt kaikkeen.

Täytettyäni 20-vuotta nappasin kimpsuni ja kampsuni, sekä lempihevoseni ja muutin isäni omistamalle tilalle Belgiaan. Britannia sateisen ilmanalansa ja vikuroivien laukkaratsujen kanssa ei jaksanut kiinnostaa minua enää tippaakaan, olin nähnyt sitä puolta ihan tarpeeksi viiden vuoden aikana. Isän äksyilyäkään ei jaksanut kuunnella loputtomiin, joten oli kai kaikkien mielestä parasta kun sain muutettua itseni ja kenttäratsuni pois. Äidin kanssa sukset menivät hivenen ristiin jo ennen kuin muutin Britteihin. Nainen oli auttamatta liian vanha ja liian lempeä pärjätäkseen jossain muualla kuin kilttien, hitaiden ja järjettömän itsepäisten suomijunttiensa kanssa. Olihan hän saanut minutkin vasta nelikymppisenä ja isäni oli ollut silloin vielä äitiäkin vanhempi. En suoranaisesti ymmärtänyt, miten he kaksi olivat koskaan voineet päätyä yhteen, tai oikeammin edes samaan sänkyyn, mutta tässä minä kuitenkin olin. Ilmeisesti asiaan oli liittynyt viinaa ja jotkut hevosiin liittyvät bileet. En osannut kaivata perinteistä ydinperhettä, sillä eihän minulla koskaan moista ollut ollutkaan. Olin viettänyt loma-ajat hulppeasti elellen miljoonakartanossa Briteissä ja muutoin asunut äitini kanssa hyvin vaatimattoman tavallisesti Suomessa. Toki isä oli maksanut elämisestäni avokätisesti, mutta äiti oli säästänyt kaikki rahat suoraan minulle.

Kyllästymiseni seurauksena olin päätynyt jonnekin, jossa oli aivan jumalattoman kylmä. Olin jossain hyvin kaukana Siperian takamailla ja hytisin turkissani. Olin vuoroin varma siitä, että minut oli kidnapattu jonnekin hyvin kauas kotoa ja vuoroin mietin, että tässähän oli ainekset elämäni suurimpaan seikkailuun. Täällä oli ainoastaan lunta, lunta ja vielä kerran silmiinkantamattomiin saakka lunta. Matkan aikana olin torkkunut useampaan otteeseen, mutta loputon taival ei ottanut loppuakseen, vaikka olimme lähteneet kotoa jo päiväkausia sitten. Ehdin pohdiskella olinkohan kuitenkaan niin kyllästynyt, että tällainen matka olisi tarkoituksenmukainen. Kohautin olkiani ja huokailin. Olin lähtenyt alunperin purkamaan tylsistymistäni etsimällä itselleni jotain uutta. Yritin opetella soittamaan viulua ja yritin kokeilla jopa kouluratsastusta, mutta hylkäsin kuolleenasyntyneet ideat välittömästi. Lopulta laukkaratsastuspiireistä tuttu ystäväni Venäjältä vihjaisi jotain Vecnolaisista ja kehoitti etsimään uutta suuntaa Akhaltekin selässä. Alunperin siittola oli sijainnut Moskovassa, mutta jostain kumman syystä se oli siirretty tänne jumalan selän taakse. Olisikohan kyse ollut kyllästymisestä sielläkin. Hymähdin mielessäni ja suljin silmäni.

Saavuttuamme perille ja muutaman muodollisuuden ja lämmittävän vodkaryypyn jälkeen minulle esiteltiin Geýzer. Tamma oli kääntynyt viisivuotiaaksi ja ulkonäöllisesti oikea värikarkki mustanvoikon karvapeitteensä kanssa. Se oli sieväliikkeinen, mutta otti auttamattoman herkästi nokkiinsa taluttajansa pyynnöt, mikäli tämä pyysi tamman mielestä liian kovin ottein. Se tanssahteli sieraimet suurina ja puhahteli pakkasilmaa ulos niskojaan nakellen. Hienohan se kieltämättä oli, mutta minun täytyisi nähdä miten se liikkuisi. Samalla mietin mielessäni, miksi moinen hieno otus oli jäänyt kasvattajalleen näin vanhaksi asti. Tilalla ei vaikuttanut olevan taloudellisia huolia, eikä muutoinkaan ongelmaa pitää tammaa itse. Ehkäpä syynä oli hiljainen myynti, josta sain itsekin kuulla vain verkostojeni kautta. Tamma liikkui sirosti kuin balleriina ja tipsutteli eteenpäin. Voimaahan se tarvisi rutkasti, jotta sen kanssa kenttäradalle päätyisi, pohdiskelin. Geýzer jatkoi sipsuttelevaa laukkaansa, joka tuntui pyörivän enemmän ylös kuin eteen, kunnes se räjähti eteenpäin kohti estettä ja liiteli höyhenenkevyesti sen yli nakkoen niskojaan suuressa laukassa. Olin varma, että otsaryppyni paistoivat Belgiaan saakka. Olin elänyt koko elämäni hevosten seurassa, mutta silti tamman pääsi yllättämään. Mikä hiomaton timantti minulla pian olisikin käsissäni, pohdin, enkä ollut enää lainkaan kyllästynyt.

Luku 25

Olin käpertynyt viltteihin, tyynyihin ja kaikkeen taivaallisen pehmeään. En omaan sänkyyni kuitenkaan, vaan Juliuksen. Tuo mies oli ensimmäinen, jolla oli näin ihanan siisti huone ja kaikki ojennuksessa. Minä tulin myllertämään tietysti heti kaiken. Makasin sängyllä kuin koteloitunut perhosen toukka ja kuuntelin Juliuksen tietokoneen näpyttelyä ja rauhallista puhetta.
Mies istui pöytänsä ääressä, järjestellen jotain työasioita. Minulla ei oikeastaan ollut aikaa tauolle, mutta otin sellaisen silti. Monilla tallilaisilla tuntui olevan juuri nyt omia draamojaan, enkä viitsinyt mennä heidän seuraansa. Julius oli kaikkein vanhin täällä ja koin tietynlaista rauhaa tämän seurassa, mies oli jotenkin niin aikuismainen ja kypsä, ettei minun tarvinnut laskeutua teinidraamojen ja juorujen piiriin ollakseni hänelle mukavaa seuraa.
“Tuu tänne” mumisin. Julius katsahti muhun hassusti ja jatkoi vielä hetken näpyttelyä. Alkoi väsyttää ja taisin haukotellakin. “Näitkö mun radan sunnuntailta?” jatkoin ja mies hyppäsi selälleen viereeni sammutettuaan tietokoneensa. “Joo hyvin veditte” tämä vastasi. Jes, ajattelin ja sitten oli hiljaista. Olimme pitkään hiljaa, molemmat vain katselimme huonetta ja sen seiniä. Ei tuntunut yhtään kiusalliselta, pidin siitä.

Käännyin kyljelleen. “Tiiäthän et sun ei oo pakko olla siinä ryhmässä, jos et meinaa jaksaa niitä juttuja.” sanoin ensin vakavana mutta päädyimme repeämään yhtä aikaa nauruun. “Joo, tiedän. Katotaan.” mies päätyi lopulta sanomaan ja olimme taas hiljaa hymyillen. Suljin silmäni ja mietin viime aikojen tapahtumia. Olin jotenkin uupunut, olin kokoajan menossa ja jotain piti jatkuvasti tehdä ja suunnitella. Ei näin isoa talliporukkaa saatu retkille ja muille, ilman kunnon valmisteluja ja työtä.
“Tiiäkkö Majina, että mä autan kyllä mielellään, jos susta joskus tuntuu että on liikaa hommia.” Julius sanoi juuri silloin ja sain kylmiä väreitä, outo ajoitus. Toisaalta mies oli varmasti pistänyt merkille oloni, ehkä nähnyt läpi siitä kokoajan hymyilevästä ulkokuorestani. Tykkäsin ihmisistä, jotka pistivät pienetkin asiat ja eleet merkille, se oli kiehtovaa. “Kiitos” sanoin hymyillen ja asettelin tyynyvuortani paremmin. Julius katseli hääräämistäni hiljaa naureskellen.
Asunnolla oli ihanan hiljaista juuri nyt, toivoin ettei Juliuksen tarvitsisi kärsiä mekkalasta muutenkaan, mutta en tiennyt miten asia oli. 1A:ssa asui myös Saaga, Anni ja Silvia. Olin ensin yrittänyt tutustua niistä viimeiseen, mutta en ollut varma pitikö hän minua kivana tyyppinä. Tarkoitan, että oliko hän kiinnostunut olemaan ystäviä tai kokiko että minulle voi puhua, vaikka omistankin tallin. Ja Saaga nyt oli kaikkien kaveri.
Ei minulle tarvinnut esittää mitään, jos oli huono päivä, senkin sai näyttää. Niitä oli meillä kaikilla joskus, Saagalla tosin joskus vähän enemmän. Harmitti sen naisen puolesta, mutta en kokenut olevani hänellekään niin läheinen että voisin mennä lohduttamaan, se paikka oli Annin.

“No?” Julius kysyi yhtäkkiä. Huomasin itsekin, miten ilmeeni oli kääntynyt alavireiseksi. “Mulla ei oo täällä oikein ketään tosi läheistä ystävää..” aloitin ja olin hiljaa hetken. Raotin suutani aloittaakseni, mutta suljin sen taas. “Oon huomannut.” mies sanoi hiljaa ja jännityin hieman. Huomasiko sen muutkin, ei kiva. “Oonhan mä vähän yrittänyt, mutta ei oikein tuu mitään. Ehkä mua ei mielletä kaveriksi, oon vaan pakollinen auktoriteetti.” sain sanottua ja Julius näytti mietteliäältä.
“Voi johtua siitäkin, mutta..” tämä aloitti vastauksen ja jäi sitten miettimään hetkeksi, ennen kuin jatkoi “Sä oot todella.. sitä on vaikea kuvailla, mutta näen että suhun voi olla hankala tutustua. Sä oot kyllä ihana.. tai SIIS, oot kyllä mukava, en sitä sano. Mutta sä oot niin räiskyvä ja tilaa vievä, että se saattaa työntää monia kauemmas, sun pitää oottaa että tulee joku sun tyylinen ihminen. Ei kannata väkisin yrittää, sillon aiheutat vaan itselles pahan mielen.”. Kuuntelin Juliuksen järkipuhetta ja huokasin syvään. “Eli susta tuntuu että oot tässä sängylläkin ihan ahtaalla.” vastasin ja aloimme nauraa.

Jäin tämän huoneeseen vielä hetkeksi juttelemaan, kunnes minun piti – taas – lähteä tekemään jotain paperihommia ja valmisteluja, sillä talleille muuttaisi jossain lähiaikoina uusi hevonen, itse asiassa poni. Minulla oli vaikka mitä töitä, enkä ainakaan nyt kehdannut pyytää Juliukselta apua, sillä oli omiakin.

Melkein voitettiin!

Sora
ylläpitoponina Vaakku

Mun kädet tärisi kun mä seisoin kentän laidalla katsomassa kun edellisen luokan sijoittuneet kutsuttiin palkintojenjakoon. Maisa oli tullut kolmanneksi ja nainen hymyili korvasta korvaan. Vaikka mua jännitti oman luokan alku aivan jäätävästi, en mä voinut olla riemuitsematta tiimikaverin hyvää menestystä. Seela seisoi mun vierellä, ja yhdessä me tuuletettiin Maisan ja Savun lähtiessä kunniakierrokselle valkoinen rusetti suitsissa viuhuen.
Mun katse harhaili onnellisesta ratsukosta esteisiin, joita sijoittuneet kiersivät villissä laukassa. Ne oli ennen palkintojen jakoa nostettu mun luokan korkeudelle eli metriin. Ne näytti valtavilta.
Me ei tosiaan oltu vielä kertaakaan menty Vaakun kanssa kokonaista metrin rataa, saati sitten kisattu sillä tasolla. Kaheksastakympistä meillä kyllä oli kisakokemusta viime syksyltä, mutta nän korkeita esteitä me oltiin hypitty vaan ratsutallilla muutamien esteiden sarjoina. Me ei oltu todellakaan Vaakun omistajien Naavan ja Elyssan kanssa suunniteltu metrin luokan kisaamista vielä näin aikaisin keväällä. Nyt mua kadutti, että olin päättänyt ottaa riskin. Se vähän lohdutti, että Seela oli Savun kanssa samassa tilanteessa.

Kun palkintojenjako oli ohi, päästettiin meidät metrin luokkaa kisaavat kävelemään rataa. Mua jännitti niin paljon, etten oikein edes ehtinyt noteerata muita mun kanssa samassa luokassa kisaavia. Jessen mä näin sivusilmällä ja mietin mitenköhän sillä on mennyt. Hevosten kanssa ja elämässä noin muutenkin. Ei me oltu ikinä oltu mitenkään erityisen läheisiä, mutta puuhattiin kuitenkin aika pitkään samalla tallilla.
Oisin halunnut kävellä Ohton, mun tiimikaverin, kanssa rataa, mutta sillä oli Alana käsipuolessa, enkä mä uskaltanut. Jos maailmanluokan ratsastaja olisi jollain ilveellä kiinnittänyt huomiota siihen, että mä ratsastin suomenhevosella – mitä mä vahvasti epäilin, koska miksi sitä ois mun ratsut kiinnostanut – se olisi varmasti pitänyt mua ihan idioottina, jos oisin kävellyt rataa Ohton kanssa, jonka hevosella oli varmaan monta metriä pidempi laukka.
Niinpä mä kävelin Seelan kanssa. Ei me paljoa juteltu, mutta pohdittiin yhdessä muutamia lähestymisiä meidän ponien askeleille sopiviksi.

Radan kävelyn jälkeen mä kiiruhdin talliin. Me lähdettäisiin yhdeksäntinä, joten en ollut vielä verrytellyt Vaakkua esteitä varten. Toki se oli mennyt jo koululuokan – jossa me muuten sijoitettiin täysin odotusten vastaisesti viidensiksi (!!!) – ja mä olin kävelyttänyt Vaakkua ennen radan kävelyä, joten enää ei tarvitsisi kuin ottaa vähän ravia ja muutama verryttelyhyppy.
Ori seisoi tomerana karsinassaan estesuojat jo valmiiksi jaloissa. Satula ja suitset odottivat karsinan edustalla. Mä nappasin suitset mukaani ja heitin ensimmäisenä ohjat kaulalle. Vaakku otti onneksi todella nätisti kuolaimet suuhunsa ja mä sain kiinnitettyä kaikki soljet.
Siinä vaiheessa mä huomasin orin harjan. Vaakku oli mennyt hinkkaamaan ranskanlettiä varmaan karsinan seinää vasten, koska nyt se oli aivan räjähtäneen näköinen! Ei auttanut kuin purkaa koko letti. Yritin vähän sormin haroa harjaa suoraksi, sillä mulla ei ollut aikaa lähteä hakemaan harjakoria satuahuoneesta. Lopulta mun oli vaan pakko luovuttaa ja siirtyä satulan kimppuun.
Nopeasti silmäiltyäni, ettei Vaakku ollut ehtinyt piehtaroida tai muuten sotkea turkkiaan, nostin satulan sen selkään. Ori ei onneksi yrittänyt lähteä pyörimään vaikka olikin irti karsinassa ja mä sain helposti suoristettua satulahuovan ja kiinnitettyä satulavyön. Omat varusteet mulla oli jo niskassa turvaliiviä myöten, joten pääsin saman tien lähtemään kohti maneesia.

Kentän laidalla mä aloin taas täristä. Verryttely ei ollut mennyt ihan hirveän hyvin, Vaakku oli tuntunut hätäiseltä ja keskittymiskyky oli ollut lähes nollassa. Täällä kentällä se tosin tuntu rauhallisemmalta, kun maneesin pimeät nurkat ei ollut hyökkäämässä kimppuun ja ohi ei viuhunut laukkaavia hevosia. Ohto hymyili mulle jännittyneenä kun meidän katseet kohtasi. Mä näytin varmaan ihan samalta: silmät pyöreinä, suu tiukkana viivana, iho kalpeana ja otsa hikisenä.
Radalla laukkaava ahaltek tuli maaliin ja katsomo täyttyi taputuksista. ”Seuraavana radalle Ohto Forvik ratsullaan Took One Look, valmistautuu Sora Hunt ja Jesse Lehtoniemi”, kuului kaiuttimista. Mä tunsin kuinka mun sydän alkoi takoa kurkussa asti. Ohto nosti Tokolla ravin ja lähti ratsastamaan kentän toiseen päätyyn, samalla kun Jesse ratsasti komealla mustalla suomenhevosella portista sisään. Mun teki mieli moikata, mutta Jesse näytti niin keskittyneeltä omaan tulevaan suoritukseensa, etten saanut siihen katsekontaktia.
Ohton rata meni kuin sumussa, enkä mä lopulta edes tiennyt oliko se pudottanut puomeja vai ei. Mun korvissa kohisi. Mä keräsin Vaakun ohjat paremmin käsiini kun kuulutus kävi ja nostin laukan. Me laukattiin ympyrä muurin ohi, mä nostin käteni lippaan tervehdykseksi ja sitten kuului pillin vihellys. Vaakku terästäytyi. Sen korvat sojotti tötteröllä eteenpäin ja laukkaan tuli uutta ponneekkuutta. Mä hain katseellani ensimmäistä estettä ja sitten mentiin.

Vaakku oli aivan todella hyvä radalla! Se ponnisti jokaiselle esteelle voimakkaasti vetäen etujalat melkein mahapanssariin kiinni ja imi hyvin aina seuraavalle esteelle. Mun tehtäväksi jäi vaan aina uuden esteen osoittaminen sille ja Vaakku hoiti meidät yli esteestä toisensa jälkeen. Aluksi mua jännitti aivan sikana ja mun kaikki keskittyminen meni radan muistamiseen. Sarjan jälkeen mut kuitenkin täytti niin suuri riemu onnistuneesta linjasta ja Vaakun upeista hypyistä, että mä unohdin ihan kokonaan jännittää. Mä vaan nautin täysin rinnoin ja aloin oikeasti ratsastamaan pelkän kyydissä matkustamisen sijaan. Me saatiin viimeiselle linjalle hyvä, rauhallinen käännös ja mä sain suoristettua Vaakun hyvin ensimmäiselle esteelle. Yks, kaks, kolme – mä laskin ääneen esteiden väliin tulevat askeleet ja painoin pohkeeni Vaakun kylkiin. Ori lensi viimeisenkin esteen yli eikä kolahdusta tai pillin vihellystä kuulunut.
Sekunnin sadasosan ajan mä olin hämilläni siitä, missä uusintaradan ensimmäinen este sijaitsi, mutta pian mun katse tavoitti sen diagonaalilta. Nyt ei ollut aikaa hukattavaksi.
Mä käänsin niin hyvin kuin vain ikinä osasin, johtavalla ohjalla ja ulkopohkeella kovan maiskutuksen kera, ja sain Vaakun kääntymään mahdollisimman tiiviin kaarteen. Vaakku oli vähän epäröinyt muurille perusradalla, mutta nyt mulla oli täysi luotto siihen. Annoin ohjaa ja tunsin kuinka Vaakku venytti askeltaan. Me lennettiin puhtaasti jämerän esteen yli ja jatkettiin reippaassa laukassa esteelle numero 12. Mä en ratsastanut kunnolla kulmaan, jolloin me tultiin esteelle aina vinossa, ja vieläpä ihan hurjassa vaihdissa. Vaakku kuitenkin selvisi esteestä taistelemalla yli ja mä käänsin orin pitkälle sivulle. Mä tunsin kuinka Vaakku imi esteelle ja rekisteröi selvästi sen takana samalla linjalla olevan esteen, joka me oltiin tuntu perusradalla. Mä istuin alas satulaan ja pidätin kaikella mun tahdonvoimalla. Vaakku tuntui hetken siltä, ettei se välittäisi tippaakaan mun pidätteistä, mutta lopulta kuitenkin hidasti askeltaan. Me tultiin aika juureen esteelle numero 13 ja mä johdin sisäohjalla jo esteen päällä, ettei Vaakku vaan missään nimessä jatkaisi suoraan. Mun tasapaino vähän horjahti, kun Vaakku lähti hetken miettimisen jälkeen kuitenkin kaartamaan oikeaan suuntaan, mutta painoin vaan pohkeet kiinni sen kylkiin ja ohjasin kuin ihmeen kaupalla oikealle esteelle. Onneksi Vaakku oli niin hyvin kuulolla ja käännös toiseksi viimeiselle esteelle onnistui. Sitten olikin aika kaasuttaa aivan täysiä sarjaesteen ohi. Mä näytin varmaan ihan länkkäriratsastajalta työntäessäni kättä eteen ja Vaakun venyttäessä askeltaan. Ennen kulmaa mä isuin syvemmälle satulaan, siirsin katseen kohti estettä ja käänsin ulkoavuilla. Vaakku oli aivan kallellaan kaarteessa, mutta pysyi kuitenkin pystyssä jalkoen rummuttaessa kentän pohjaa hurjaa tahtia. Viimeinen hyppy tuli eteen äkkiä ja hetken ajan mä olin ihan varma että se tippuisi. Kolahdusta ei kuitenkaan kuulunut ja yleisö räjähti taputuksiin. Me oltiin tehty se! Puhdas rata! Mä en ollut varmaan koskaan hymyillyt niin paljon kun sillä hetkellä, kun mä taputin kaksin käsin pärskivän Vaakun kaulaa.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin