Tarinahevoskollektiivi

Hei, täältä sä löydät kaikki uusimmat virtuaali­hevos­maailmassa kirjotetut tarinat. Liity mukaan, jos haluut tehdä tilin omalle tallillesi tai hahmollesi, tai laita sivusto muuten vaan seuraukseen. Tervetuloa!

Liity mukaan tästä
Zen

Hän yli rajan kulkee





Kun kulki loppuun marraskuu, kävi käsky mennä
Nyt päällä järven jäätyneen hän katsoo ikuisuuteen
Ja näkee taivas, näkee kuu
Hän yli rajan kulkee


Antony Parviainen – 1939

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Vitaliya istui kuuliaisesti massiivisen työpöydän toiselle puolen. Ilme naisella oli yhä kuitenkin epäileväinen, eikä ihmekään. Hän oli juuri seurannut tovin Iivarin raivoisasti päättynyttä yksinpuhelua ja saanut melkein kirjasta otsalohkoon, joten kulmat saivat syystäkin olla vähän kurtussa. Selityksen olisi parasta olla hyvä.

Iivari kumartui hetkeksi näkymättömiin. Vitaliya kuuli vain avaimen kääntyvän lukossa, kun mies avasi yhden suurista alalaatikoista. Hetken aikaa ilman täytti vain paperien kahina, etsimisen äänet, kunnes lakanaakin kalpeampi Iivari nousi takaisin ylös. Sormen nuolaisu, sivujen selaamista. Kirjanen oli pieni ja vanha: sen kellastuneista sivuista nousi kirjaston tuoksu.

Kirja käännettiin Vitaliyan eteen oikealle aukeamalle. Pitkä, luinen sormi osoitti päivämääräotsikkoa. Nainen nojautui lähemmäksi ja siristi silmiään: hänellä ei ollut tapana kuljetella yöpuvussaan lukulaseja, ja käsiala oli kapeaa sekä koukeroista.

“15.2.1714
Perääntyminen jatkuu. Napuen puolelta on talonpoikia liittynyt joukkoihin, sivistymättömiä mutta innokkaita. Kovin toiveikkaana en ole, kuuleman mukaan Golintsynin miesvahvuus on kaksi kertaa suurempi kuin meillä, ja tykkejä on puhuttu olevan ainakin kymmenen. Meillä on yksi haupitsi eikä miehiä ole paikallisvahvistuksellakaan yli viittä tuhatta, jos sitäkään.

Puhuvat että huomenna venäläiset iskevät. Emme ehdi perääntymään tarpeeksi nopeasti, jäimme Laurolaan asemiin. Armfelt luottaa strategiaan, joten niin luotan minäkin.”

Vitaliya nosti katseensa rintamamerkinnästä.
“Jos seuraavaksi väität tämän olevan sinun päivyrisi, kuten varmasti teetkin, en tiedä mitä voin vastata väittämättä sinua harhaiseksi.”
Iivarin olemus oli jäyhä, aavistuksen tuskastunut. Hänen aikeensa oli selvästi arvattu.
“Katso ensimmäistä sivua.”
Vitaliya käänsi pikkuisen kirjan alkuun. Sen ensimmäisellä keltaisella lehdellä luki tutulla käsialalla “Ivar August von Hoffrén”.
“Luulin aina että nimesi on vain Iivari.”
“Iivari Aukusti osoittautui myöhemmin kätevämmäksi.”

Jälleen tuttu, vaivaantunut hiljaisuus painosti kaksikkoa. Vitaliya ei tiennyt miten jatkaa loukkaamatta toista, eikä Iivari osannut järkeillä puheitaan uskottavasti.
“Sano edes mielikseni uskovasi.”

Ala-aulasta kantautui kaappikellon kolme kumeaa lyöntiä. Vitaliya selasi takaisin lukemansa merkinnän kohdalle.
“Miksi seuraava päivämäärä on vasta 15.8.1715?”
“Koska 16.2.1714 kuolin.”

Jos hiljaisuuden voisi muuttaa materiaksi, se olisi nyt niin raskas että muodostuisi musta aukko. Vitaliyan katse muuttui entistä epäilevämmäksi, ja Iivari kiirehti paikkaamaan sanojaan. Hetkeksi hänen voipunut olemuksensa tuntui saavan hieman kipinää.

“Tai ainakin tavallaan. Melkein. Joka tapauksessa, intoa kirjoittaa päiväkirjaan minulla ei sen jälkeen enää hetkeen ollut.”

Vitaliya kohotti toista kulmaansa. Se oli kehotus jatkaa puhumista, sanaton keino kertoa “vakuuta minut”.

“Golitsynin miehet todellakin hyökkäsivät seuraavana päivänä. Olin karoliinijoukkojen ratsuväessä, hyvässä asemassa vähän kauempana eturintamasta, eskadroonan toisella rivillä. En osaa kuvailla sitä päivää, en sellaiselle joka ei ole koskaan joutunut taistelemaan henkensä edestä. Siinä ei ole mitään uljasta eikä rohkeaa. Sitä vain selviytyy selviytymisen jälkeen onnenkantamoisilla, rämpii tunnista toiseen, toivoo jaksavansa pitää itsensä hengissä kunnes kaikki olisi ohi. Väsyt, raajojasi särkee, suusi on kuiva, sydän hakkaa, varusteet painavat, tapat ettet tule tapetuksi. Sama limbo taistelusta toiseen.
Jaksoin pitkään, pidempään kuin olisin arvannut. Lopulta seinä nousi kuitenkin eittämättä vastaan. Venäläisiä oli liikaa, meitä liian vähän, ja jossakin vaiheessa vain tajusin että sieltä ei enää kotiin lähdettäisi. Ehkä tunne on samanlainen kuin ei jaksa pysytellä enää veden pinnalla, vaan antaa vain itsensä upota, en tiedä… Joka tapauksessa muistan vain kuinka valuin alas satulasta tuskan saadessa silmäni säkenöimään. En edes tiedä, oliko minua ammuttu vai pistetty.
Makasin siinä selälläni, katsoin harmaata talvitaivasta. Minua tallottiin ja tönittiin, mutta en välittänyt. Ajattelin vain, että jos jaksaisin pysyä tajuissani tarpeeksi pitkään, joku hakisi minut pois. Muistelin… Muistelin vaimoani. Helenaa. Hän oli raskaana…”

Iivari piti ryhdistäytymistauon, jonka Vitaliya tunnisti tuon edelliseltä avautumiskerralta. Se enteili aina suuria paljastuksia — aivan kuin siinä ei olisi ollut paljastusta tarpeeksi, että Iivari oli ollut joskus noin lähellä aivan oikeaa, normaalia perhe-elämää. Lämpimät tunteet eivät olleet ensimmäinen asia mikä tuota miestä ajatellessa tuli todellakaan mieleen: ennemmin Vitaliya näkisi jopa itsensä naimisissa kuin toisen, ja sekin oli äärimmäisen epätodennäköistä, ellei mahdotonta. Tarina alkoi kuulostamaan aina vain kauempaa haetulta.

“Kauanko makasin siinä, en tiedä. Muistan kuinka pilvet väistyivät tähtitaivaan tieltä. Kylmäsi. Kenttä oli hiljennyt, pakkanen kiristyi. Siinä vaiheessa ymmärsin, ettei kukaan tulisi hakemaan minua. En koskaan pääsisi kotiin. En koskaan enää näkisi Helenaa. En saisi ikinä tavata ainoaa lastani. En istuisi koskaan omassa kirjastossani, en maistaisi yhtään uutta viiniä. Ei enää konserttoja, ei metsästysretkiä. Se kaikki oli nyt ohi.
Kipu ja kylmä vaihtuivat lämpimään uneliaisuuteen, ja tiesin ettei se enteillyt hyvää. Olisin tahtonut vain ummistaa silmäni ja nukahtaa, mutta en saanut mielestäni kaikkea minkä menettäisin. Kaikki se kaunis mitä elämässäni oli ollut ja mistä en saisi koskaan uudestaan nauttia.”

Hetken aikaa Iivarin katse lasittui, aivan kuin tuo katsoisi jonnekin kauemmaksi kuin pöydän kiiltävää pintaa. Vitaliya ei hoputtanut, vaikka paloikin halusta kuulla lisää. Hän koitti ojentaa ymmärtävästi kätensä, ottaa vaaleista sormista osaaottavasti kiinni, mutta mies nykäisi otteensa kauemmaksi. Ei nyt.

“En ole koskaan ollut hengellinen, mutta sinä iltana minä rukoilin. Katsoin taivaan tähtiä ja rukoilin koko elämäni edestä. En tahtonut kuolla, en vielä. Olin valmis tekemään mitä tahansa jotta voisin matkustaa takaisin Turkuun. Mitä tahansa.

Pyyntöni kuultiin. En tosin edelleenkään jaksa uskoa että on olemassa ketään harmaahapsista taivaanukkoa jota liikuttaisi yksittäisen maan matosen murheet, mutta jotakuta ainakin onneksi kiinnosti. Kuulin askeleita lumella, vaatteiden kahinan kun joku kyykistyi viereeni. En jaksanut kääntää päätäni, mutta ääreisnäkö paljasti pässinsarvisen miehen.

Muistaakseni kysyin, oliko hän enkeli vai demoni. Ei ollut kumpikaan. “Uskotko sinä tuollaiseen mustavalkoiseen potaskaan”, niin minulta kysyttiin, vastasin kieltävästi. En uskonut. Olin vain epätoivoinen.
Hän tarjosi minulle vaihtokauppaa: pääsisin kotiin, jos lupaisin tehdä palveluksen takaisin. “Se ei ole suuri työ,” sarvipää vakuutti, “toteutat sen sitten myöhemmin paremmalla ajalla.”
Mitä olisin voinut tehdä? Ehdotus oli hämärä, mutta sillä hetkellä olin valmis antamaan mitä tahansa elämästä. Usva peitti näkökenttäni ja puhe kuului kaukaa: tiesin olevani lähdössä. Kipukin oli kadonnut.
Ainoa mitä enää tunsin oli hyväksyvä nyökkäykseni, ennen kuin kaikki pimeni. En ymmärtänyt mikä oli azura, joka minusta tehtäisiin: ikuinen elämä, rikkomattomat valat, ne kaikki olivat vain sanahelinää sillä hetkellä.”

Vitaliya ei mahtanut sille mitään, epäilevälle tuhahdukselle. Hänen ei ollut tarkoitus, ei varsinkaan nyt kun tahtoi kuulla tarinan loppuun. Ehkäpä Iivari ei huomannut mitään?

Se oli toiveajattelua. Miehen katse synkkeni ja kiristyi paljonpuhuvasti.

“Luuletko että keksin kaiken päästäni? Että olen hullu?”
“Ei, et, mutta ehkä sinun oikeasti pitäisi päästä nukkum—” “Nukkumaan? Niin, hyvähän sinun on! Tiedätkö miltä tuntuu olla kirjaimellisesti kuolemanväsynyt? Tiedätkö miltä tuntuu katsoa sivusta miten aika vyöryy, ja toivoa että ehkä tällä vuosisadalla saisit olla rauhassa? Minä olin väsynyt jo ennen kuin isovanhempasi syntyivät, ja olen sitä myös monta sukupolvea jälkeesi!”

Nopealla nyökkäyksellä Vitaliya osoitti ymmärtävänsä, vaikkei kyllä oikeasti ymmärtänytkään. Hän katsoi toisen kylmänkiihkeisiin silmiin, etsi niistä merkkejä selväjärkisyydestä. Iivari ei pystyisi sanomaan mitään mikä saisi tuon ystävän uskomaan kaiken sen todeksi: se ei vain yksinkertaisesti voinut olla. Ehkä miehen omassa päässä, muttei tässä konkreettisessa, tiettyjä fysiikan peruslakeja noudattavassa maailmassa. Kukaan ei pysty pakenemaan kuolemaa, ei varsinkaan näin pitkään. Se oli fakta.
Vitaliya koitti saada toisen tyyntymään kysymällä tarinalle jatkoa.

“Tietenkin suostuin sopimukseen. Verivalan jälkeen — se oli helppo toteuttaa ottaen huomioon kuinka pitkään makasin ilman muuta tekemistä kuin vuotaa hitaasti kuiviin — kaikessa yksinkertaisuudessaan nousin ylös. Yksin. Kävellessäni hiljaisuuden keskellä en voinut olla katsomatta kaikkia niitä kuolleita miehiä ja hevosia: olisin voinut olla yksi heistä, mutta en ollut.”
“Etsitkö vaimosi? Löysitkö hänet?”

Iivari hymähti ilman aitoa ilon häivähdystäkään.

“Etsin, ja löysin pelkän haudan. Helena oli kuollut lapsensaannissa muutamaa viikkoa ennen paluutani. Tytär meni mukana.”
“Voi ei…”
“Ironista, eikö? Ainoa syyni jatkaa elämää oli poissa, ja minä olen täällä jumissa edelleen.”
“Mitä sitten tapahtui?”
“No, miltä näyttää?” Iivari ärähti. “Olen olemassa. Seuraan sivusta kuinka ihmiskunta hiljalleen ajaa itsensä tuhoon. Tiedätkö miten pitkäveteinen ikuisuus on?”

Ei Vitaliya tiennyt, eikä hän ollut varma tiesikö Iivarikaan. Ei lady ehkä sisimmässään täysin tyrmännyt kertomusta: mistäpä sitä oli päättämään, mikä oli mahdollista ja mikä ei. Tämä vain kuulosti niin kovin yliampuvalta — Iivaria tyynnyttääkseen hän vakuutti uskovansa, ymmärtävänsä, mutta pani mieleensä etsivänsä todisteita ennen kuin suostuisi antamaan seuraavan kerran mielipiteensä.

“Onko Helenasta kuvaa?”
Iivari katsoi ystäväänsä tuimasti, nousten ylös sen merkkinä että keskustelu oli lähestymässä loppuaan.
“Hänestä maalattiin huono muotokuva, mutta sitä tuskin on enää olemassa.”
“Aivan. Ja olitte kirjoilla Turussa? Synnyitkö siellä?”
“Mikä kyselytunti tämä on olevinaan?”
“Saan kai kysyä?”
“Hyvää yötä.”

Vitaliya koitti tavoittaa katsekontaktia saadakseen miehen jatkamaan vielä hetken, mutta ei ehtinyt ennen kuin Iivari oli jo kadonnut käytävän pimeyteen yhdessä pellavapaidan hulmahduksessa.

Yöasuinen nainen jäi istumaan toisen työhuoneeseen. Hän katsoi mietteliäänä tyhjää käytävää ennen kuin kumartui päiväkirjan ylle ja käänsi ensimmäiselle sivulle. Keskustelun jälkeen hänellä olisi suorastaan velvollisuus lukea kirjasta lisää, eikö vain?

Hieman ennen Hanami Weekiä

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

Vaaleahiuksinen tyttö seisoskeli kauniin ponin vieressä ja antoi sen nytää ensimmäisiä vihreitä heinänkorsia laitumen ulkopuolella. Poni taisi olla Mintun naapurikarsinan Nana, jos muistin oikein. Huomasin, että tyttö oli ensimmäinen hyvinpukeutunut Otsonmäellä mustine farkkuineen ja vansseineen. Vilkaisin alaspäin omiin jalkoihini, joita verhosivat samanlaiset farkut, joskin revittynä versiona ja samanlaiset vanssit. Siristin silmiäni aurinkolasien takana ja mietin oliko tämä uhka vai mahdollisuus. Minttu näkyi tarhaamassa taustalla, joten päätin kävellä kohti tyttöä ja ponia. Jos blondi olisi perseestä, voisin aina jatkaa kopeasti matkaa Mintun luo.

Tyttö nosti laiskasti katsettaan kun kävelin lähemmäs. Tuijotin haastavasti takaisin ja soin hymyntapaisen.
”Moi”, sanoin. ”Sulla on ihana poni.”
Blondi nyökkäsi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Poni lakkasi hetkeksi syömästä ja nosti päätään, kunnes laski sen takaisin ja heilautti häntäänsä.
”Nana on”, blondi sanoi. ”Kukas sä oot?”
Olisin voinut tanssia sadetanssin riemusta kuullessani napakoita ja nopeasti lausuttuja lauseita ja sanan . Blondi siirtyi mielessäni selkästi kiinnostavien ihmisten joukkoon.
”Alice”, vastasin salamannopeasti. ”Mä muutin tänne vasta ja toi Minttu tuolla on tädin, mutta käytännössä oikeestaan mun, ku täti käy senverran harvemmin.”
”Sanni”, tyttö vastasi.
”Onko täällä tallilla muita meidän ikäisiä vai onko kaikki vaan patuja?” Kysyin irvistäen.
”On! Ainaki Herman ja sit Santtu, sillä on Issikka, jonka nimi Fifi”, Sanni kertoi ja vastaanotin tiedonmuruset innokkaasti. ”Ja sitte se yks Eira.”
Nyökkäsin ja jäin ihmettelemään mitä kummaa ”se yks Eira” oli tehnyt saadakseen Sannilta moisen nauruntyrskähdyksen.

Olin luvannut harjata Minttua tänään ainakin puoli tuntia, kuten jokainen muukin päivä, jotta tamman karvapeite olisi mahdollisimman kiiltävä siellä Ruotsissa Hanami Weekillä. Tuntui kuolettavan tylsältä, mutta pakko mikä pakko, mikäli mielin mukaan nuorisokodin sijaan. Kävelin Mintun tarhalle ja sain tamman yllättävän nopeasti kiinni. Nyt täytyisi suoriutua tarhasta ulos ilman, että ruunikko tai voikko tamma pääsisivät karkuun. Toinen niistä oli Enni ja toinen Pond, mutta en vieläkään ollut varma kumpi oli kumpi. Voikko ainakin oli yhtä tuulellakäyvä kuin Minttukin. Ruunikko puolestaan oli ihan okei, se ei tunkenut iholle, eikä yrittänyt rynniä päälle, joten kai se oli ihan okei. Tunsin Sannin katseen selässäni kun taiteilin Mintun ulos ja lähdin taluttamaan sitä tallia kohti. Jos oikein hyvä tuuri kävisi, saattaisin nähdä vilauksen niistä kaksoisvarsoista, jotka olin bongannut jo instagramista.

Tylsää ja mälsää

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

Otsonmäellä oli tylsää. Niin tylsää, että meinasin kuolla. Potkin pikkukiviä ojaan matkalla parkkipaikalta tallille ja imin tupakkaa posket lommolla. En välittänyt lainkaan, vaikka joku olisikin nähnyt. Ärsytti ajatella tädin luona vallitsevia olosuhteita tai elämää ylipäätään. Linnutkin sirkuttivat kuin kiusatakseen minua. Täti oli menettänyt hermot kanssani useampaan otteeseen ja mäkättänyt käytöksestäni, vaikka minä en juuri koskaan aloittanut riitoja. Ei se ollut minun syytäni jos jotkut mulkoilivat kummallisesti tai kyselivät typeriä. Tyhmään kysymykseen oli ansaittua saada tyhmä vastaus. Typeriä kysymyksia olivat mm. ”Kenenkäs tyttöjä sinä olet?” tai ”Mistäs sinä oot poissa?”. Isän ja äidin lapsi minä tiedettävästi olin, enkä ollut mistään poissa, koulusta korkeintaan.

Katseeni osui tallin nurkalla nököttävään metalliseen suolakurkkupurkkiin, jonka kylkeen joku oli askarrellut ironisen lapun ”Jos korona iskee Otsonmäelle, suojaudu tänne! Tänne ei osu mikään muukaan…:)”. Hymyilin typeränä passiivis-aggressiiviselle tekstille, jossa oli keski-ikäisille uskollisesti käytetty kolmea pistettä. Nakkasin natsan purkkiin, johon oli kuitenkin osunut muutama muukin tumppi. Yhdessä tumpissa, joka oli selvästi poltettu aivan liian loppuun, kiilteli selkeästi huulikiilto tai glitteri. Jospa tallilla sittenkin olisi joitakin mielenkiintoisia tyyppejä sen yksijalkaisen hipin lisäksi, jolla oli poksahtamaisillan oleva pilkullinen tamma.

Kävelin suoraan Mintun tarhalle, jossa tamma nököttikin tympiintyneen näköisenä. En ollut laisinkaan varma nauttiko se koskaan elämästään, sillä sen korvat nuolivat niskaa useammin kuin sojottivat uteliaasti pystyssä. Ärsytti käydä lähes päivittäin harjaamassa ja hoitamassa epäkiitollista puoliveristä. Minttu ei ollut mitään niiden hienojen hevosten jälkeen, joita sain hoitaa ollessani työharjoittelussa Belgiassa sen komean Rossin luona… Hätkähdin ajatuksistani kun Minttu pärskähti ja käveli kohti. Se olisi varmaan tulossa kerjäämään herkkuja, joita taskuistani löytyi aina. Tamma nosti korvansa pystyyn ja katsoi minua suloisesti. Se tuuppi hellästi turvallaan ja hamusi taskujani. Kikatin ja hellyin antamaan sille namin.

Talutin Mintun talliin, jossa harjaisin ja varustaisin sen valmiiksi tädille, joka tulisi paikalle toivottavasti vasta sitten kun olisin ehtinyt ratsastaa tammalla hieman. Kiinnitin tamman käytävälle, riisuin loimen kasaksi käytävälle ja aloitin harjaamisen pyörittelemällä kumisualla irtokarvoja vähemmäksi. Inhosin karvanlähtöaikaa ja kaikkialle tunkevia lyhyitä ruskeita karvoja, jotka tunkeutuivat läpi farkuista ja kutittivat nahkatakin alla. Oikeastaan odotin, että joku olisi tullut valittamaan käytävälle heitetystä loimesta, mutta missään ei näkynyt ristin sielua. Ärsytti, sillä juuri tänään olisin mielelläni harrastanut hieman teräväkielistä verbaaliakrobatiaa.

Sain Mintun harjattua ja varustettua nopeahkosti, vaikka tamma hieman pullikoikin vastaan. Jouduin jopa nöyrtymään ja viemään loimen kuivumaan ihan itse samalla kun vein harjapakin paikoilleen. Kuinka ärsyttävää, ettei tästä tuppukylästä löytynyt edes tappelukaveria. Ihmettelin edelleen sitä, miten helposti täti oli antanut minun laajentaa elinpiiriäni tallille saakka. Oikeastaanhan minä sain kulkea missä halusin, eipä Otsonmäellä ollut mihin karata. Kavereita oli ikävä, ahdisti jäädä hiljalleen ulos muiden jutuista. Minun ystävilleni alkoi hiljalleen tulla omia inside-juttujaan, joita kukaan ei muistanut kertoa minulle. Kuumat kyyneleet polttivat pelkästä ajatuksestakin. Nostin leukaa ylöspäin, vedin ilmeettömän maskin kasvoilleni ja irroitin Mintun käytävältä.

Raahasin hidastelevaa Minttua perässäni maneesiin suu tiukkana viivana. Maneesista kuului ääniä, joten pyörähdin kannoillani ja päätinkin suunnata kentälle. Kenttä sentään oli tyhjä, joten kiristin mustasta koulusatulasta vyön, laskin jalustimet ja heilautin itseni tamman selkään. Annoin sen karata omin lupinensa käyntiin ja suin sinisiä hiuksiani taaksepäin. Täti kyllä raivostuisi kun näkisi minut ratsastamassa ilman kypärää. Vedin mustaksi maalatut huuleni itsevarmaan hymyyn ja keräilin hiukan ohjia.

”Alice, mitä sinä teet?” Tädin ääni kuului kentän laidalta.
”Ratsastan, elän, hengitän, katselen kaunista säätä”, kerroin hymyillen ja käänsin hidastetusti katseeni tätiin. ”Entäs itse?”
”Ilmeisesti seison tässä ja katson sinua. Missä kypärä?” Täti huokaisi jälleen.
”Hupsiiiis”, sanoin ja nostin käteni suun eteen.
”Se ei ole mikään pystyynkuollut otus, eikä edes mitenkään luotettava tapaus, tuo on tosi vaarallista!” Täti kivahti. ”Ratsasta tänne, minulla on asiaa.”
Pyöräytin silmiäni ja käänsin laiskasti löntystelevän Mintun kohti tätiä.

Täti oli lähdössä Mintun kanssa ensin Storywoodsiin 25.4 koulurataharjoituksiin ja sen jälkeen vielä toukokuun alussa Ruotsiin saakka kilpailemaan. Eihän siinä varsinaisesti mitään järkeä ollut, mutta kelpasi minulle. Saisin varmaan jäädä yksin tädille ja voisin pitää bileet, jos löytäisin muutaman ryyppykaverin siihen mennessä.
”Ja sinä saat lähteä mukaan, mikäli pysyt kurissa ja nuhteessa”, täti kertoi maireasti. ”Jos et, saat mennä Seinäjoelle nuorisokotiin silloin. Se on oikeastaan sovittu jo, vaikka mielelläänhän minä sinut mukaan ottaisin.”
”Et sä voi tunkea mua mihinkään ku oot luvannu huolehtia, mitä helvettii? Mä pärjään kyllä itsekseni täällä”, kivahdin.
”Varmasti, mutta mun talo ei välttämättä pärjää”, täti sanoi ja näytti edelleen kissalta, joka oli vetänyt vadillisen kermaa. ”Onhan minullakin oikeus vapaa-aikaan. Ja edelleen, olet aivan tervetullut mukaan, ihan on itsestäsi kiinni.”
Vedin silmäni viiruiksi ja valuin alas Mintun selästä. Täti oli perseestä.

Zen

Dzelzainin unettomat

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Dzelzainin linnan käytävät olivat korkeat ja kolhot. Askeleet kaikuivat niillä lukuisista seinävaatteista huolimatta aavemaisesti jo päivisin, saati sitten yösydännä. Mielikuvitus lähti helposti laukalle.

Paitsi jos oli sippi, siis tosi sippi. Silloin aivokapasiteetti riitti juuri ja juuri liikuttamaan yötohvelia toisensa eteen kaatamatta koko huojuvaa tornia. Tämän puolittain yövaatteissa hiihtävä tornin oli nimeltään Iivari, silmät ristissä työhuonettaan kohti mateleva luhistuva ihmisraunio joka olisi myynyt sielunsa kunnon yöunista. Pyörittyään ensin tuntitolkulla untuvatäkeissään hän olisi ehkä ollut valmis myös vaikka ensimmäisen asteen murhaan pelkästä koiranunesta. Ihan mistä tahansa mikä laskettaisiin levoksi. Torkuista, nokosista, vaikka sitten vain haaveunista. Pienestä hetkestä ilman jatkuvasti mylläävää tajunnanvirtaa.

Iivari istuutui tummapuisen työpöydän ääreen ja nojasi käsiinsä väsyneenä. Todella, todella väsyneenä. Normaalisti niin siististi aaltoilevat hiukset riippuivat suorina ja raskaina kuin pölyiset verhot, huivi roikkui puoliksi puettuna ja paidan kaulukset olivat miten sattuu. Yö oli edennyt jo pitkälle, jolloin Iivari von Hoffrén sai olla rauhassa niin resuinen ja säälittävä kuin itsensä vain ikinä tunsi: kun kaikki nukkuivat, pysyi ikuisena salaisuutena ettei hänkään aina jaksanut olla upea. Kaiken sen kankaan, kölninveden, hiustenhoidon ja karvanajon alla oli kuitenkin loppujen lopuksi aivan inhimillinen mies. Tavalliseksi häntä ei toki kehdannut kutsua.

Iivari oli nukkunut hyvin viimeksi ollessaan Siperiassa Efim Artunovin vieraana, ja siitä oli jo yli puoli vuotta aikaa. Kummallisia shamanistisia istuntoja tuolla ei ollut ikävä, mutta sitä rauhaa ja hiljaisuutta kylläkin.
Ei tuota tosin nykyisinkään muu maailma valvottanut: Dzelzainin tilukset olivat niin laajat, ettei ollut pelkoa liikenteen melun valvottavasta vaikutuksesta. Ei, häntä valvotti aivan muut seikat. Synnynnäinen insomnia ei toki auttanut asiaa, mutta välillä Iivari pelkäsi menettävänsä järkensä valvoessaan yön toisensa perään. Kaikkensa tuo oli yrittänyt: maata sitkeästi haahkanuntuvaisessa pedissään; lukea paksuja paatoksellisia kirjoja; väsyttää ruumiinsa liikunnalla; tainnuttaa itsensä alkoholilla; mistään ei ollut kuitenkaan hiukkaakaan apua. Hän viettäisi loppuelämänsä ilman kunnon yöunia. Siitä olisi tulossa pitkä tie.

“Oletko harkinnut nuijanukutusta? Olen aika napakka iskemään, vaikka itse sanonkin.”

Iivari kääntyi katsomaan työhuoneensa ovelle, jonka karmia vasten nojaili tuttu, vastenmielinen hahmo. Kiharien, suorastaan villamaisten hiusten seasta puski kierresarvet, ja nahkakenkien sijaan puulattiaa vasten kopisivat tummat sorkat. Oli helppo ymmärtää mistä mielikuvat demoneista ja paholaisista olivat peräisin: todellisuus vain tuppasi olemaan kirjoitettuja taruja monimutkaisempi.

“Jätit minut pitkiksi ajoiksi rauhaan, mitä vailla olet siis nyt?”
Iivari loi synkän mulkaisun oviaukolla seisovalle olennolle, miehelle, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Sarvipää hymyili ikävään tapaansa, pudisti päätään.
“Luuletko että annan sinun olla sen jälkeen kun yritit shamaaniystäväsi avustuksella manata minut pois? Ei, vahdin ettet riko sopimustamme.”

Hetken aikaa Iivari oli heittämäisillään mustepullon vierailijaa kohden, kunnes rationaalisuus voitti tunnekuohun. Niin, sopimus. Hän ei ollut niitä lapamatoja jotka nielivät lupauksensa, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sen sijaan Iivari kiristi vain tuttuun tapaansa suupieliä, katsoi jopa osin syyttävästi kummajaista.
“Minä en tiennyt mihin sitouduin. Jos voisin perua kaiken, tekisin niin.”
“Mutta et voi. Niele se. Luuletko sitä paitsi ettenkö minäkin tahtoisi joskus päästä lepoon?”
Iivari hymähti. Hän ymmärsi kyllä. “Lepo” tarkoittaisi tässä yhteydessä paljon muutakin kuin kunnon yöunia, vaikka juuri niitä kolhokasvoinen mies oli sillä hetkellä eniten vailla.

Toiveikkaana Iivari ummisti silmänsä. Hän lupaili itselleen pässinpäisen hahmon olevan poissa kun avasi luomensa seuraavan kerran, mutta joutui pettymään karvaasti. Katoamisen sijaan käyräkinttu oli tullut vain lähemmäksi pöydän äärelle.
“Mennyttä ei voi muuttaa,” tunkeilija totesi ärsyttävän totuudenmukaisena. “Ja minua kyllästyttää seurata itsesäälistä rypemistäsi. Ole kerrankin kunnon mies!”
Pieni nauru päätti lauseen. Jos Iivarilla ei olisi ollut itsehillintää, hän olisi sivaltanut takaisin. Sitä hänellä kuitenkin ylpeydekseen oli, ja kaikkia mielihaluja vastustaen kasvoille vääristyi uupunut hymy.
“Joko olet solvannut tämän päivän osalta tarpeeksi? Minulla olisi tässä vielä paljon sääliä itselleni annettavana…”
 Iivari nousi ylös, antoi uhmakkaan katseen ja käänsi selkänsä keskittyäkseen kirjahyllyyn pöytänsä vieressä. Ei hän tietenkään oikeasti itselleen lukemista etsinyt, mutta tekosyy katsoa jotain muuta kuin toisen azuran kasvoja, se oli se kupletin todellinen juoni.

Silmäillessään muka kovin kiinnostuneena Systema Naturaen alkusivuja Iivari koitti parhaansa mukaan olla huomioimatta selkänsä takana kuuluvaa kopistelua, jonka tunnisti helposti sorkiksi maton ulkopuolella.

“Nyt kun tässä ollaan, niin pakko kysyä… Rakastitko vaimoasi oikeasti, vai olitko silloinkin pelkkä pateettinen, patologinen valehtelija?”
“ULOS! ULOS TÄÄLTÄ! PAINU HELVETTIIN!”
Carl von Linnén ensiteos lensi kaaressa kun Iivari linkoi sen huoneen poikki silmät salamoiden — se siitä itsehillinnästä. Kielen päällä oli jo monta hyvää ja painokelvotonta sanaa viestin tehosteeksi, kun raivopää huomasikin katsovansa keltaisten silmien sijaan oliivinvihreitä näköreseptoreita. Nuo kurtistuneet kulmat kuuluivat Vitaliyalle, joka katsoi ystäväänsä niin pöyristyneenä etteivät edes pupunnaamaiset tohvelit pystyneet pehmentämään ilmettä.

“Joko sinulla on todella, todella hyvä selitys, tai muuten vahdin henkilökohtaisesti että sinut kannetaan hihat solmussa sanatorioon.”
Iivari mittaili katseellaan yölampun valaisemia kasvoja. Niissä ei näkynyt tippaakaan huumoria: Vitaliya oli tosissaan. Raja oli nyt ylitetty. Ajatukset kimpoilivat valonnopeudella suuntaan ja toiseen, punnitsi vahingoltaan pienintä vaihtoehtoa. Oliko se totuuden kertominen, vai olisiko sittenkin parempi julistautua tasapainottomaksi hermoraunioksi? Iivari ei tahtonut lähteä minnekään, mutta avautuminenkaan ei tuntunut yhtään sen houkuttelevammalta. Toisaalta vaikka hän kertoisikin totuuden, oli suuri todennäköisyys ettei tuota uskottaisi kuitenkaan.

Alistunut huokaisu karkasi Iivarin kapeilta huulilta. Hän oli onnistunut välttelemään tätä hetkeä niin pitkään, että olihan se jo todennäköisyyksien puolestakin aika jäädä kiinni. Mies istuutui takaisin työpöytänsä ääreen, repäisi roikkuvan huivin kaulastaan ja viittoi Vitaliyan istumaan eteensä.
“Istu alas. Tästä tulee pitkä keskustelu.”

Zen

Tallipojan otsalohko kehittyy hitaammin kuin muiden

Fricis Vanags
Tallityöntekijä

Kello oli tasalleen 20:59 kun kuljetusauto pysähtyi Zenin päätallin eteen. Väsyneet matkaajat kiipesivät ulos onnellisina matkan päättymisestä: itse Hannaby Hanami Week oli ollut hieno, tulihan yksi sijoituskin mukaan, mutta matka sinne ja takaisin oli eittämättä käynyt raskaaksi. Paluumatkalla laivan lähtö Tukholman satamasta oli viivästynyt, ja pahaksi onneksi autopaikka osui juuri aluksen koneiden päälle. Normaalisti maailman helpoin ja rohkein matkustaja Uula oli stressaantunut koko pitkän laivamatkan ajan, ja normaali ajanvietto, nukkuminen mukaan laskettuna, oli jaettava vuoroihin niin että joku oli aina koliikin partaalla hikoilevan tamman seurassa.

Kaikeksi onneksi Uulan stressi katosi samalla hetkellä kun koneiden jyskytys lakkasi ja auto ajettiin ulos laiturille Riikan satamassa kaksi tuntia arvioitua saapumisaikaa myöhemmin. Tamman vahtiminen oli kuitenkin vaatinut sen verran veroa, että normaalisti maailman lyhykäisin ajomatka pääkaupungista uneliaaseen Saulkrastiin oli yksi pyhiinvaellus. Ei siis ollut ihme, että koko matkustajajoukko oli vihdoin perille päästyään yhtä väsyneen näköisiä kuin Iivari arkena.

Uula hirnui tunnistaessaan tutun pihan astuessaan rampilta alas. Tallista kuului vastauksia, ja kevein askelin tamma lähti Amelien johdattelemana kohti omaa karsinaa. Fric raahusti perästä huomattavasti vähemmän kevyesti, kantaen raskasta matkalaatikkoa puuskuttaen. Nokkakärryt, valtakunta nokkakärryistä!
“Voitko vielä pliis hakea mun vaatekassin ja ratsastusvarusteet? Jätä ne kaapille. Kiitti!” Amelien ääni kantautui Uulan karsinasta. Fric huokaisi ja lähti raahustamaan takaisin autolle kuten kuuliaisen orjan kuuluikin, ehkä salaa hiukan jupisten. Hän mikään palvelusmies ollut, perhana… Koko paluumatkan poika oli ollut kuin neiti Chaputin henkilökohtainen avustaja: kantanut tavaroita, ostanut kahvia, pidellyt laukkua, toiminut tyynynä.

Fric rumpsautti Amelien urheilukassin tylysti kaapin eteen. Hieman (mutta vain hieman) kauniimmin hän asetteli nahkaiset ratsastussaappaat ja suojatun kypärän paikalleen. Hetkeksi poika jäi katselemaan oven sisäpintaa: sitä tapetoi lukemattomien hevosten valokuvat, joista tuo tunnisti vain Knutin, Uulan, Leon ja Amelien ensihevosen, Bambin. Yhdessä valokuvassa oli mukana myös Fric: se oli siltä päivältä, kun hän oli käynyt Amelien kanssa ensimmäistä kertaa kaksin maastossa… Poika hymyili sekä muistolle että sydämelle, jolla tuo oltiin Esmeraldan satulasta ympyröity punaisella tussilla.

Näky sai pompottelusta johtuneen kiukkuisuuden hiukan laantumaan, kun Fric sulki kaapin oven ja avasi vierestä omansa. Hän kurottautui ottamaan Vitaliyan antamat nahkakengät pohjalta vaihtaakseen hikiset ja muhjuiset matkalättänänsä niihin, kun tajusi palata askeleen taaksepäin. Hänen kaappinsa oveen oltiin teipattu kirjekuori. Sen päällä koreili nimi F. Vanags.
Fric nykäisi kirjeen käteensä ja käänteli sitä. Se oli ohut, sisällä olisi kenties pelkkä paperi. Sehän selviäisi vain avaamalla.
Sisällä oli lehtileike. Fric kohotti kulmiaan kiinnostuneena: mitäs mitäs?
Mitä pidemmälle hän artikkelissa eteni, sitä ristiriitaisemmiksi tuon tunteet kävivät. Päästyään loppuun oli istuttava hetkeksi pitkälle penkille.

Ensimmäisenä tunteena Fric tunsi yllättäen tyytyväisyyttä. Ei hän siis mikään psykopaatti ollut, Maximillianin tausta oli kertakaikkisen surullinen. Mutta salaisuus oli selvitetty, ja vieläpä pistämättä itse tikkua ristiin — sekös jos mikä sopi Vanagsin pojalle! Moni solmu aukeni tämän tiedon voimin: Fric ymmärsi nyt paljon paremmin, miksi palovamma ehkä oli edelleenkin arka aihe Maximillianille. Miehen kummallinen käytös selittyi myös samaan syssyyn, eikä enää tarvinnut arvailla, mikä tuota vaivasi.

Toisaalta Fric tunsi myös ärtymystä, jopa jollakin oudolla tavalla kateutta. Ei hän tahtonut itse joutua kokemaan samaa, ei tietenkään, mutta poika ei voinut olla kuvittelematta miten Amelie heittelisi säälipisteitä saadessaan tietää. Vai tiesikö hän jo? Ei kai, mistä hän sen olisi kuullut…
Kateellisuus, se vaivasi Friciä myös. Olihan hän mustasukkainen tyttöystävästäänkin, mutta ylimalkainen epäreiluus kaihersi teinin mieltä sen ohella. Maximillian saisi luultavasti vain päähäntaputuksia ja silkkihanskakohteluita kaikilta jotka saisivat kuulla hänen tragediastaan. Fric taasen oli saanut perhehelvettimenneisyydestään niskaansa vain kuraa: hänestä ei ikinä tunnuttu odotettavan mitään hyvää, ja sen kerran kun teini jossakin onnistui, ihmeteltiin sitä joukolla huuli pyöreänä. Kaikki tuntuivat pitävän häntä kakkosluokan kansalaisena vain siksi, että oli sattunut syntymään alkoholistien lapseksi ja joutunut viettämään suurimman osan elämästään lastenkodissa jossa sai ympäri korvia jo pieraistuaan väärällä nuotilla. Eihän se ollut tietenkään sama asia kuin menettää kaikki, melkein henkensäkin, tallipalossa, mutta epäreilua Fricin mielestä silti.

Kirjeestä nousi ilmoille myös muutama lisäkysymys. Kuka sen oli nimittäin pojalle antanut? Fric käänteli papereita käsissään, muttei löytänyt mitään lähettäjään viittaavaa. Oliko tämä Maximillianin tapa kertoa aiheesta, josta ei ehkä osannut puhua kasvokkain? Vai oliko joku toinen suorittanut paljastuksen miehen tietämättä? Clave? Amelie? Tuskin ainakaan Amelie, jos hän olisi tiennyt olisihan Fric saanut toki kuulla sen heti kasvokkain… Eikös?

Fric taitteli artikkelin takaisin kirjekuoreen ja pisti kuoren takkinsa taskuun. Hän lähti lompsimaan kohti Uulan karsinaa toivoen Amelien löytyvän sieltä. Tänään heillä olisi keskustelu käytävänä: Fric tahtoi kaivaa kaiken Maximillianista ja sen, oliko tuosta uhkaa. Ja voisihan samalla vähän kiillottaa omaa kilpeä, ihan vain varmuuden vuoksi…

Ameliella, eikä kyllä Maximillianillakaan, ollut luultavasti tietoakaan kolmiodraamasta jonka Fric oli luonut. Teini-ikäisten otsalohko ei ollut vielä täysin kehittynyt, ja sen kyllä huomasi.

Ensikohtaamisia

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

”Menen harjaamaan portaita ja käytän kullanmurut ulkona, tulkaa vain Bertil, Osmo, Kreta, Viuhku ja Pööpöö”, täti lässytti koirilleen ja jatkoi äänensävyään vaihtamatta. ”Pane luuta oven päälle kun tulet autolle.”
Pyörittelin silmiäni, täti oli totaalisen hullu pitäessään ovia auki. Hän jätti autossakin avaimet virtalukkoon tai hurjana ollessaan aurinkolipan päälle, vaikka ajoi upouudella, mustalla citymaasturilla. Muikistelin peilille ja vetaisin vielä kerroksen ripsiväriä silmiini. Sininen luomiväri oli levitetty huolella ja sointui erinomaisesti hiuksiini ja huuliini. Katsoin peiliin tyytyväisenä ja harmaat silmäni tuijottivat minua vaativasti takaisin. Vedin kovan ja ylimielisen hymyn naamalleni ja vetaisin nahkatakin niskaani.

”Olisihan sinne tallille kannattanut laittaa jotain muuta päälle kuin lenkkarit ja farkut”, täti moitti. ”Kumisaappaat olisivat varmasti hyvät näin keväällä.”
”Et sä voi kuvitella, että mä lähtisin jossain kumppareissa mihinkään”, tyrskähdin. ”Älä puhu yhtään mitään, mä en nyt oikeesti jaksais kuunnella.”
Täti tuijotti tuulilasista ulos sanomatta sanakaan, suu vienossa hymyssä.
”Muistahan olla sitten ihmisiksi, ettei käy niinkuin niiden mummeleiden kanssa”, hän sanoi ja rapsutti suupieltään.
Näytti siltä, että tädillä nauratti. Vittuiliko se?

Hopiavuoren talli oli ihan hyvännäköinen, olosuhteet huomioonottaen. Pihalla oli keväisen kuraista ja yritin tipsutella varpaillani kastelematta mustia vanssejani. Tädillä oli varmasti joku takkuinen koni, ei mitään sellaista hienoa niin kuin keväällä Belgiassa. Olin ollut oikealla kilpatallilla hevosenhoitajana kaksi viikkoa ja saanut jopa ratsastaa muutamalla eläköityneellä hevosella. Sitä en toki ollut paljastanut kenellekään, vaan korostin hyvin mielelläni, että olin saanut ratsastaa itsensä Nathaniel Rossin hevosilla. Miehen tunsivat hevospiireissä kaikki, jotka vähänkään seurasivat kenttäratsastusta. Sukunimen perustella Nathanielin tunsi toki myös laukkapiirejä seuraavat, olihan hänen isällään laukkahevostila Briteissä.

”Kenenkäs tyttöjä sinä oot?” Pellavapäinen, ehkä tädin ikäinen mies sanoi keskeyttäen ajatukseni.
Hätkähdin huomatessani, ettei tätiä näkynyt missään ja huomasin piirteleväni tallipihalle polkuja kengänkärjelläni. Pysähdyin ja kottikärryjä työntävä mies pysähtyi, laski kärryt maahan ja ojensi kättään. Kenkäni oli tarttunut kuraan ja astuessani miestä kohti, kenkä irtosi slurpsahtaen mudasta – ja jalastani. Loikin yhdellä jalalla ja yritin pyydystää kenkääni.
”Siis mitä sä sanoit?” Kysyin pysähtyessäni ja loikin miestä kohti pukien kenkääni.
Ojensin miehelle käden, kättelin ja sipaisin karanneen hiuskiehkuran pääni päälle ja kiepautin sen oikeanpuoleisen nutturan ympäri.
”Että kukas se sinä oot?” Mies toisti kuolettavan rauhallisesti. ”Ei olla tairettu ennen nährä.”
Katsoin miestä järkyttyneenä.

Täti marssi paikalle ja ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen olin onnellinen hänen näkemisestään.
”No mutta tännehän se Alice jäikin”, täti sanoi nyökäten lämpimästi miehelle. ”Alice muutti Helsingistä meille tuossa menneellä viikolla. Lähdettiin sitten katsomaan Minttua, kun Alice tykkää hevosista. Alice, tervehdi nyt Eetua! Eetu omistaa koko paikan.”
”Mä sanoin jo hei”, mutisin ja yritin pälyillä tädin hevosta, jonka nimi ilmeisesti oli Minttu.
”Tervetulloo”, Eetu sanoi nyökäten. ”M’oonki justiinsa lährössä viemähän näitä päiväheiniä.”
Eetu jatkoi matkaansa ja kun miehen selkä oli loitonnut tarpeeksi kauas, täti katsoi minua pisteliäästi.

”Kuulehan tyär… Sinun pitäis tosissaan opetella käyttäytymään! Hävetti siellä kylälläkin kun näyttelit keskisormea niille mummoille!” Täti pauhasi.
”Mutta ne seniilit sano mua satanistiks!” Huusin tädille takaisin.
”Eihän ne nyt ole voinu tottua kaikenlaisiin kaupunkilaishullutuksiin”, täti totesi nenäänsä nyrpistäen. ”Vai montakos sinitukkaista nahkahousua olet itse täällä nähnyt?”
”Ne oli leggarit ja sitäpaitsi sehän oli eilen, who cares”, sanoin nauraen. ”Tyhjää kurttuilet.”
”Voi herranjumala sinun kanssasi! Olen minä paljon ongelmanuoria nähnyt, mutta sinä olet kyllä omassa sarjassasi. Hävettää tällätavoin tapella tallin pihalla, mitähän kaikki ajattelevat, miettisit vähän!” Täti parahti.

”Täälläpäs tämä mamin mussukka on!” Täti sanoi esitellen hevostansa, kun olimme saapuneet sen tarhalle.
Katsoin yllättyneenä rautiasta tammaa, joka rouskutteli heiniään enkkuloimessaan. Se ei korvaansa lotkauttanut, vaikka täti lässyttikin sille aidan takaa. Hevonen oli laadukkaan näköinen puoliverinen, eikä ollenkaan takkuinen. Koko Hopiavuoressa ei näkynyt yhtään takkuista hevosta. Katselin ympärilleni vaivihkaa ja yritin peittää kiinnostukseni.
”Minttu on oikein ihana tapaus, vaikkakin aika herkkähipiäinen”, täti kertoi. ”Pääosin se kyllä vain värkkää, eikä oikeasti pelkää kaikkea mitä esittää pelkäävänsä.”
”Mistä sä voit tietää, jos sillä oikeasti pelottaa. Toi on yleinen typeryksien harhaluulo, että..” Aloitin paasaamisen.
”Se pelkää mitä tahansa ja viskoo päätänsä jos sillä on tylsää. Jos sillä on tylsää, niin eihän se silloin värkkää ja pelkää”, täti yritti selittää, mutta kärsivällisyys näytti rakoilevan.
”Sä et kyllä ymmärrä hevosista mitään”, tuhahdin. ”Onko täällä ketään muita ku teitä fossiileja? Jotain nuoria häh täh?”
Täti huokaisi syvään, eikä vastannut mitään.

Luka rakastuu poniin

Luka who?
14-vuotias Luka de la Gardie oli toivonut omaa ponia jo pitkään ja kun hän sellaisen viimein sai oli kyseessä pikkuruinen varsa, jolla ei kuitenkaan voisi tehdä vielä vuosiin mitään. Luka ei ollut pettynyt, Marcus Gwyln oli huippukasvattaja ja Deestä saattoi odottaa kisaratojen kauhua, sitten joskus. Eikä tietystikään haitannut mitään, että Deen emä oli Nathaniel Rossin omistama kenttätamma Nemesis.

Lukan harrastuksiin kuuluu ratsastuksen lisäksi purjehtiminen, laitesukellus, laskettelu ja koulussa Etonissa ollessaan tennis, miekkailu, poolo, Eton wall game (muistuttaa rugbyä) ja shakki. Pojan kielitaito on laaja, hän puhuu äidinkielenään irlantilais-kosovolainen äitinsä äidinkieltä iiriä ja isän äidinkieltä ranskaa. Englantia poika puhuu natiivitasoisesti ja osaa alkeet latinasta, saksasta ja serbiasta.

Luka de la Gardie
14-v punapää Etonista

Isä osti meille VIP-liput Hanami Weekille, koko viikoksi. Olin iloisesti yllättynyt, mutta tiesin lahjasta, että isällä oli mitä ilmeisimmin huono omatunto jälleen. Hän teki hän turhan pitkää päivää Frankfurtissa rahoitusalalla, vaikka lupailikin aina vähentää työntekoa ja viettää enemmän aikaa Englannissa kanssani. Eipä tuo kuitenkaan koskaan vähentänyt ja siitäkös äiti riemastuikin ja haukkui isää onnettomaksi patonginpurijaksi. Todellisuudessa äiti oli samanlainen työnarkomaani kuin isäkin, hän työskenteli Cernissä tutkijana ja oli vähintään yhtä paljon pois kuin isäkin. Työnteko taisi olla äidille melkoisen tärkeää, äidin kosovolainen äiti kun ei koskaan työskennellyt missään, vaan oli elellyt irlannissa isoisän palkan turvin.

Samahan se sinäänsä minulle oli paljonko kukakin teki töitä. Asuin itse sisäoppilaitoksessa ja näin vanhempiani lähinnä lomakausina. Nyt olin tyytyväinen Hanami Weekin lipuista ja mahdollisuudesta viettää aikaa isän ja äidin kanssa. Googlettelin Hanami Weekiä ja sain selville, että se järjestettiin Ruotsissa.
“Mitä Ruotsissa on?” Kysyin äidiltä nopeasti, kun tämä veti henkeä jatkaakseen isän höykytystä. “Anna olla, ei tarvitse aina riidellä. Keitetäänkö teetä?”
“Sinä olet kyllä niin englantilaistunut Etonin myötä!” Äiti sylkäisi suustaan.
“Onpas yllättävää, että englantilaisessa huippu-collegessa englantilaistuu”, isä mumisi taustalta ja siveli viiksiään huvittuneena.
“Minä kuulin tuon!” Äiti tokaisi isälle ja käänsi katseensa takaisin minuun. “Ruotsi on Legolandin lähellä. Voi silloin kun sinä olit pieni, muistatko, käytiin silloin siellä…”

Köpenhaminaan lensi Lontoosta yhdessä hujauksessa ja matkaa jatkettiin vuokra-autolla Markarydiin, josta isä oli vuokrannut huvilan omalla rannalla. Huvila oli ihan tavallinen kolmikerroksinen huvila, jossa oli sinikankainen biljardipöytä ja oma pieni uima-allas sisällä. Äiti väitti, että ruotsalaiset kävisivät myös näin alkukeväästä ulkoporeammeesta, mutta minä ajattelin jättää sen väliin. Ulkona ei ollut kovinkaan lämmin vielä tähän aikaan vuodesta.

Maanantaina ei tapahtunut mitään kovinkaan kiinnostavaa, mutta tiistaina. Tiistaita minä olin eniten odottanut, sillä tiesin, että osa poneista oli myynnissä. Jos oikein ruinaisin ja pyytäisin, isä saattaisi jopa heltyä. 6-vuotiaiden esteponien luokan voitti Berlinsterling ja olin myyty. Se oli upea ja varmasti erityisen hyvä ketteryytensä ja nopeutensa ansiosta. Voi kunpa isä vain suostuisi edes harkitsemaan! Esteponien luokan jälkeen etsin isäni ja katsoin häntä parhaalla koiranpentuilmeellä, jonka osasin.
“Hei isää, arvaa mitä?” Sanoin ja virnistin jo ennen kohtaa mitä.
“Niin?” Isä sanoi ja katsoi minua alta kulmiensa.
“Katsoitko nuita esteponeja lainkaan?” Kysyin viattomana. “Siis arvaa mitä siellä oli niin hienoja poneja, ettei tosikaan, varsinkin se yks! Tuu käydään katsoon sitä, isä pliiiiis!”

Yön pimeinä tunteina

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

Otsonmäellä oli piinaavan kummallista. Täti jätti talonsa, jota kutsui Valhallaksi (cmoon kuka nimeää kotinsa niin) ovet lukitsematta öisin ja päivisinkin hujautti vain luudan oven päälle, mikäli poistui kauppaan, kylälle (oikeesti hei??) tai muille asioilleen. Olin yrittänyt selittää varkaista ja muista hulluista, jotka liikkuivat ties missä, mutta täti vain naureskeli ja sanoi minua ”hupsuksi”. Ei Otsonmäki mikään lintukoto ollut, vaikkei täällä kukaan koskaan rötöstellytkään. Eihän? Koronavirus ainakin yletti tunkemaan lonkeronsa tänne metsäänkin. Uusimaa oli suljettu, eikä minulla ollut toivoakaan päästä käymään kotona ja olin joutunut kieltäytymään kaikista koronabileistä, vaikka olin suunnitellut itselleni hienon asun naamasuojuksineen. En tainnut päästä enää koskaan mihinkään bileisiin, sillä täällä landella kukaan ei tehnyt mitään. Ei täällä varmaan olisi ketään nuoriakaan, mikäli mopolla päristeleviä dimexpellejä ei laskettaisi.

Kuvassa Alicen tädin Minnan rintamamiestalon yläkerta. Alicen huoneessa on vaalea matto, Minnan huoneessa punainen ja kulku työhuoneeseen. Lastenhuoneen kerrossängyssä majoittuvat Minnan tukiperhelapsoset kun Minnan luona ovat.

Tädin vanha rintamiestalo piti ihmeellisiä ääniä öisin, enkä voinut sietää alakerran jääkylmiä lattioita. Olin varma, että eräänä yönä ulvoi susi ja soitin välittömästi raivoavan puhelun äidilleni. Ne hullut olivat tunkeneet minut johonkin jeeraan, jossa oli susia ja pahimmillaan vielä kummituksiakin. Yläkerrassa oli tulisija, joka oli nykyään minun vastuullani. Tädin mielestä oli hyvä antaa rajoja, rakkautta ja sopivasti vastuuta, jotta minustakin saataisiin kunnon kansalainen. Istuskelin usein iltaisin takan ääressä ja lämmittelin varpaitani samalla snäppäillen ystävilleni tai selaillen tiktokkeja. Kaikki tekivät jotain siistiä jopa karanteenin aikana, mutta tädin talo oli niin ruma, ettei siellä iljennyt kuvata yhtään mitään. Kaikkialla oli vanhoja huonekaluja, joita täti kutsui sielukkaiksi. Missään ei ollut mitään uutta, modernia ja kiiltävää, vaan täti vihreine ajatuksineen kirppishaukkaili pölyisiä huonekaluja ja vastaavia löytöjä.

Rintalastassa tuntui tuttua puristusta ja hiippailin kuunvalossa loistavalle parvekkeelle. Sytytin tärisevin käsin toiseksi viimeisen tupakan ja imaisin ahnaasti savua keuhkoihini. Hetken kuluttua helpotti ja lysähdin raidalliselle sohvalle istumaan. Oli niin epäreilua, että Marika ja Nelly saattoivat jatkaa elämäänsä normaalisti, kun minä homehduin ikivanhassa ja rumassa kummitustalossa, joka oli kuulemma sisustettu maalaisromanttisesti. En tuntenut Otsonmäeltä ketään, eikä tätikään vahtinut menemisiäni, sillä eihän täällä voisi mennä yhtään mihinkään. Paitsi tallille, mutta ei sielläkään varmasti olisi muutamaa takkuista Suomenhevosta kummempaa. Täti aikoi kuitenkin viedä minut huomenna katsomaan kaakkiaan, jota voisin kuulema hoitaa. Niin varmaan joo, täti ei muuta tahtonutkaan kun kotiorjan itselleen kun otti minut luokseen asumaan. Sylkäisin kaiteelle ja tumppasin tupakan huolella sylkeeni, jonka jälkeen litistin natsan ja tungin sen lautojen väliin piiloon. Pyyhin kyyneleitä hihaani ja olin onnellinen, ettei kukaan nähnyt minua nyt.

Äitini on hevoskuiskaaja

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Saavuttuani kuraiseen, mutta jokseenkin keväiseen Suomeen vitkuttelin muutaman yön Helsingissä. Nautin Kämpistä ja sen suomista palveluista ennen kuin vuokrasin punaisen Lexuksen ja huristelin äitini luo. Tallipihalla oli hivenen kuravelliä, maneesin punainen maalipinta lohkeili ja koko paikka oli hieman nuhjuisen oloinen upeiden kivitallien jälkeen. Belgiassa ei kukaan seisottaisi aasiakaan näissä oloissa, pohdin. Kummallista kuinka Suomessa ei vieläkään osattu tehdä mitään hienoa. Varoin astumasta mutaan uusilla nahkakengilläni ja marssin talliin sisälle.

“No mites se?” Kysyin nyrpistäen nenääni käytävälle parkkeeratulle kottikärrylle. “Tai pikemminkin missäs se?”
“Äitees suottaapi tietää paremmin. Tuolla see nököttääpi yksin tuolla perätarhassa, ei huolinu kettään kaveriksi ittellensä. Melekonen riiviöhän se on, mutta kah ku tutuksi piästiin, niin nyt mennöö aivan hyvin”, tallityöntekijä Reiska sanoi.
Nyökkäsin ja käännyin kiireesti kohti ulko-ovea. Lannan haju saattaisi tarttua uuteen villakangastakkiini.

Äiti löytyi pyöröaitauksen keskeltä, kuten yleensäkin. Harmaantuva nainen katseli keskittyneenä ympärillään laukkaavaa kullanväristä Akhaltekeä. Geyzir laukkasi pää alhaalla, säyseämpänä kuin koskaan ja vaihtoi suuntaa äidin minimaalisesta liikkeestä. Tamma hidasti kun äiti pyysi ja lähti lujaa eteenpäin pyynnöstä. Tuntui pahalta. Kateuteen sekoittui vihaa ja riittämättömyydentunnetta. Miten vanha nainen sai vikuroivan tamman tottelemaan itseään, kun se ei totellut napakoita käskyjä tai raakaa voimaakaan. Kerran voikko nimittäin lähti kuskaamaan minua pitkin peltoa, eikä pysähtynyt norsujarruun tai vaikka yritin ohjata sitä seinään. Se pysähtyi kyljet kohoillen ja korvat luimussa vasta kun oli laukannut useita kilometrejä. Geyzirin täytyi olla noiduttu, se hullu shamaanimies noitui sen ennen kun myi tamman minulle.

“Hei Niilo”, äiti sanoi lässyttäen ja käveli pyöröaitauksen portille ja katsoi maneesin kulmalle, jossa olin puolittain piileskellyt.
“Älä kutsu mua tuolla nimellä, se on Nathaniel”, murahdin. “Mitä sä oot tehny tuolle?”
“Vähän rajoja ja rakkautta kultaseni”, äiti kertoi hymyillen. “Ihan niinkuin ihmislastenkin kanssa. Ymmärrä sitä ja tee siitä ystäväsi, älä yritä hallita sitä.”
“Mä en oo koskaan ymmärtänyt tuota rakasta sitä liibalaabaa. Se on hevonen eikä mikään rakas”, puuskahdin vihaisena. “Sä oot aina pehmoillut, siksi sun hevoset ei varmaan olekaan niitä menestyjiä.
“Voi poikakulta, kuinka väärässä sinä oletkaan. Porkkanalla saa paljon parempia tuloksia kuin kepillä”, äiti sanoi. “Eikä menestyksen mittari ole raha tai maine. Onnellisuus on paljon tärkeämpää. Katso nyt tätäkin murusta!”

Geyzir hieroi päätään hellästi äidin olkapäätä vasten ja hyväksyi naisen silittävän päätään. Tamma ei ollut koskaan osoittanut minkäänlaista hellyyttä minua kohtaan tai alistunut minulle, vaikka olin yrittänyt mitä. Se ei tuntunut antavan periksi, vaikka yritin ratsastaa sen väsyksiin, eikä se suostunut antamaan periksi muutoinkaan. Suoranaista väkivaltaa en tietystikään ollut kokeillut, se soti arvojani vastaan radikaalisti.
“Viepä tämä tarhaan ja jää seuraksi harjailemaan. Vietä sen kanssa aikaa ja anna sen huomata, että rakastat sitä. Vaikket sinä varmaan neuvoja kaipaakaan”, äiti sanoi ja sujautti Geyzirille naruriimun päähän ja ojensi riimunnarua minulle. “Eikä se sitä narua tarvi suuhunsa. Se on ihan mukava tapaus.”
“Hulluja kaikki”, totesin taluttaessani Geyziriä poispäin.

Zen

Nuuskijaässä Fricis Vanags

Fricis Vanags
Tallityöntekijä

Hannaby Slott oli kuin toisesta todellisuudesta. Ei Fricistä linnamiljöö ja historia hetkauttaneet, niihin hän oli oikeastaan korviaan myöten hukkunut jo Dzelzainissa. Ehei, se mikä nuoren miehen sisintä hetkautti olivat kirsikankukat. Tuhannet, ellei varmasti jopa miljoonat vaaleanpunaiset kukkaset puissaan jotka koristivat kisakentän päätyä, ne olivat loistollaan mykistäneet luultavasti useammankin vierailijan kuin Fricin. Jos hän oli joskus pitänyt Dzelzainin puutarhaa kauniina, se ei ollut mitään tähän loistoon verrattuna — sori vaan puutarhurille kotipuolessa, jonka nimeä Fric ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan.

Kirsikankukkameressä oli jotain kummallisen tyynnyttävää. Fric ei ollut koskaan pitänyt itseään omien sanojensa mukaan herkkistelijänä, eikä kauneus häntä liikauttanut suuntaan eikä toiseen  (naiskauneutta ei tietenkään laskettu). Silti hänet pystyi tapaamaan joka päivä Hannabyn puutarhoilla, ihan vain olemassa. Joskus käsissä oli kännykkä, joskus kainalossa jopa Amelie, mutta välillä Fric vain haahuili yksin ja katseli luonnon ihmeellistä väriloistoa.

Amelie kiusoitteli poikaystäväänsä tästä tavasta, väitti että tuosta oli tullut pehmo. Mutta ei se niin mennyt: joskus sitä vain tarvitsi vähän omaa aikaa ja tilaa. Varsinkin nyt, kun Fricin oli pysähdyttävä miettimään itseään ja mikä hänelle oli sittenkään kenties tärkeintä…

Syy itsetutkiskeluun löytyy kisamatkaa edeltävältä viikolta, ja aivan näennäisen normaalista elämästä. Talliin oli saapunut muutama uusi naama hevosenhoitajien pesteihin, joista Umbrasta vastaava Maximillian oli herättänyt Fricin uteliaisuuden paljastamalla vahingossa, sanattomasti, salaisuuksenalkuja menneisyydestään. Antisankarimme oli viettänyt tarpeeksi aikaa uteliaana pitkänokkana tunnetun Amelien seurassa herättääkseen sisäisen Ulla Taalasmaansa. Tämän Taalasmaan sukat pyörivät innostuksesta jalassa Fricin osuessa pukukaapeille samaan aikaan Maximillianin kanssa. Selvennykseksi nyt tähän väliin ettei herra Vanagsia timmi mieskroppa lämmittänyt, mutta selässä paistatteleva komea arpi herätti uteliaisuuden sitäkin paremmin. Mitä mysteereitä siihen liittyisikään? Varsinkin sen perusteella, ettei Maximillian vaikuttanut olevan erityisen hanakka puhumaan aiheesta — ei yllättävää, mutta jännittävää.

Fric sai heti kohtaamisesta tunteen, että oli tullut nähneeksi jotain mitä ei oltu muiden silmille tarkoitettu. Normaalisti hän olisi ehkä jäänyt vain arvailemaan syitä, mutta nytpä tuo päätyikin miettimään, mitä Amelie Chaput tekisi? Seurustelu tuon kanssa oli tehnyt Fricistä toiminnan miehiä: jos häntä jokin askarrutti, niin asiaan tartuttiin suoraan. Kiertely ja kaartelu ei yleensä tuottanut tulosta, saattoi johtaa jopa väärinkäsityksiin, joten Fric teki päätöksen kysyä palovammalta näyttävästä arvesta heti kun vain sopiva tilanne tulisi.

Näinpä hän oli tomerana möläyttänyt suoran kysymyksen heti seuraavan kerran Maximillianin tavattuaan. Hetken Fric oli kerännyt rohkeutta lakaistessaan hiekkaa kivetykseltä, kunnes sai potkittua itsensä tarmoon ja heitti ilmoille viattoman pohdiskelunsa.
 “Miten se sun arpesi on syntynyt?”
Siitä vasta myrsky repesi. Ei, ei Maximillianin toimesta, vaikka mies olikin näyttänyt siltä että antaisi tallipojalle ympäri korvia sillä sekunnilla. Hän ei ehtinyt aiettaan kuitenkaan toteuttamaan, kun Clave oli jo ilmestynyt taiottuna paikalle. Vaikka kulahtanut huivi verhosikin aussimiehen kasvoja, näki Fric tuon silmistä että nyt oli niin sanotusti osunut kakka tuulettimeen.
“Fricis Vanags! Toisten asiat eivät kuulu sinulle” alkoi lause, jonka aikana Fric otti luutaansa puristaen askeleen taakse stetsonpään äkkiarvaamatta jyrähtäneestä huomautuksesta. Ei ollut Claven tapaista korottaa ääntään sillä tavalla: Fricin tuntosarvet kertoivat, että hänen kysymyksensä oli liipannut jollakin kummallisella tavalla myös tallimestaria, vaikkei siinä tuntunutkaan olevan järkeä.

Clave jatkoi matkaa kohti tallia, mutta Fric tunsi toisen vahtivan sivusilmän yhä niskassaan. Tallipoika jatkoi kuuliaisesti lakaisua, mutta mulkoili sekä tallimestarin että hevosenhoitajan loittonevia selkiä.
“No sori kun kysyin!” Fric heitti näsäilevällä sävyllä Maximillianin perään heti kun oli varma ettei tuo enää kuullut.

Vaan mitä sitten tapahtui, se sai Fricin niskavillat pystyyn. Amelie ilmestyi jututtamaan hoitajaa, ja ilmeestä päätellen vyörytti empatiatulvan lahjaksi. Mitä mitä mitä?! Miksi FRICIN tyttöystävä veljeili mokoman kanssa, varsinkin aivan satavarmasti nähtyään miten tuo oli reagoinut yhteen ainoaan uteliaaseen kysymykseen? Vielä enemmän ärsytti nähdä, kuinka Maximillian nojautui lähemmäksi naista, kuiskien selkeästi jotain vain bruneten korville tarkoitettua. Fric odotti jo näkevänsä kuinka Amelien ilme muuttuisi ja hän osoittaisi jonkinmoista paheksuntaa, mutta mitä vielä: katse suli entistä myötätuntoisemmaksi, jopa ehkä — pystyikö se olemaan mahdollista — kauhistuneeksi?

Kun kuiskailijoiden tiet erkanivat, juoksi Fric Amelien nopeasti kiinni.
“Mitä tuo nyt oikein oli? Mistä te puhuitte?”
“Kaikki ei kuulu sulle.”
“Hei c’moooooon, kyllä sä mulle voit jakaa!”
Amelie loi tulistuneen katseen katseen poikaystävälleen. Juuri sellaisen, joka sai ottamaan hieman turvaväliä. Hetken aikaa nainen näytti siltä että aikoi tiuskaista jotain takaisin, mutta sen sijaan hän vain totesi olevansa jo myöhässä ratsutusaikataulusta ja kiirehti askeleitaan.
“Te kuiskitte kuin mitkäkin salaliittolaiset. Tai lempiväiset.”
Fric ei tiennyt millaisen virheen oli heittäessään kommenttinsa ennen kuin Amelie pysähtyi, kääntyi ja loi niin tiiviin, tuiman katseen kuin ikinä kykeni.
“Mitä sinä sanoit?”
“En mitään…”
“Väitätkö sinä että minulla olisi muka sutinaa muiden kanssa? Luuletko sinä OIKEASTI että olisin niin alhainen?”
“En…”
Amelien silmät kipunoivat. Hän kääntyi ratsastussaappaidensa kannoilla ja pyyhälsi talliin, jättäen kovin lytätyn Fricin pohtimaan yksin elämäänsä pelkkä luuta murheellisesti kädessään.

Onneksi Amelie oli noista kahdesta rationaalisempi (mikä ei mitenkään mairitellut Fricin kykyä ajatella järkevästi, Chaput kun tunnettiin tunteilevasta luonteestaan). Hän keskusteli illalla päivän kohtauksen läpi ja taputteli asian loppuunkäsitellyksi, mutkat suoristetuiksi. Fric vakuutti myös kasvaneensa tilanteesta yli, mutta vain päästäkseen keskustelusta eroon. Todellisuudessa hän ei voinut olla miettimättä lukuisia kysymyksiä, jotka lyhyessä ajassa olivat kohonneet ilmoille. Niitä hän pohti nytkin kirsikkapuiden katveessa: mistä Maximillian oli saanut arpensa; miksi hän reagoi niin vahvasti siitä udellessa; miksi Clave puolusti tuota niin hanakasti; mitä tekemistä Ameliella oli hoitajan kanssa; oliko Friciksellä kenties syytä olla mustasukkainen?

Mustasukkainen. Jep, sitä hän oli, järkevää tai ei. Fric ei ollut koskaan luokitellut itseään sellaiseksi, ehkä hän oli aina ajatellut moisten tunteiden olevan enemmän naisten hommia. Nyt hän kuitenkin löysi itsensä miettimästä, oliko tietämättään jossakin vaiheessa loukannut Amelieta, tai ehkäpä päin vastoin oli muuttunut tylsäksi…

Fric katseli kuinka kevättuuli havisutteli kukkien terälehtiä. Hänen olisi syytä olla varpaillaan, tutka päällä, tunnustella Amelien tunteita. Aivan yhtä tärkeää olisi pitää Maximilliania silmällä. Nyt jos koskaan Fric tahtoi myös penkoa tuon menneisyydestä kaiken esille, likaisia yksityiskohtia myöten. Jos Amelie piti hoitajaa millään muotoa hyvänä, ei pitäisi enää kauan!

Fricis Vanags oli sotajalalla.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin