Tarinahevoskollektiivi

Hei, täältä sä löydät kaikki uusimmat virtuaali­hevos­maailmassa kirjotetut tarinat. Liity mukaan, jos haluut tehdä tilin omalle tallillesi tai hahmollesi, tai laita sivusto muuten vaan seuraukseen. Tervetuloa!

Liity mukaan tästä
Zen

Prinsessa ja sammakko

Osa Masquerade-juhlaa

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

Jos tämä oli unta, Amelie ei tahtonut koskaan herätä. Hetken aikaa hän tunsi olevansa ajattoman sadun prinsessa, unelmiensa prinssin käsivarsilla, pyörähtelemässä tanssijoiden hulmuavien helmojen ja takinliepeiden keskellä.

Siviilissä tanssipari oli pelkkä Fric. Hölmöilevä, huonoryhtinen, välillä ajattelematon. Mutta nyt, yhden yön ajaksi, sammakko oli todellakin muuttunut prinssiksi. Kuka oli tämä sulavasti valssia vievä herrasmies kultaisina hohtavissa vaatteissaan, joka rennonletkeästi ohjasi hopeista daamiaan pitkin kukkaisvalssin kirkkaita sävelmiä? Fric näet tiedettiin siitä, että hänellä tuppasi olemaan kaksi vasenta jalkaa mikä salonkitansseihin tuli… Jollei Amelie olisi itse ollut auttamassa poikaa — miestä — sovittamaan Iivarin lainaamia (ja kiristettynä puettuja) vaatteita, tuo olisi ollut varma pyörivänsä ihan kenen tahansa muun vietävänä kuin poikaystävänsä.

*********

Kun maskit riisuttiin, ei sanaakaan ehditty vaihtamaan kun Amelie suuteli lehtikullatun naamion alta paljastuneita tuttuja kasvoja. Kun hän viimein irtaantui, oli Fricin punakoilla kasvoilla sinistä huulipunaa. Amelien silmät kimmelsivät onnesta.
“Milloin sinä olet oppinut tanssimaan?” hän kysyi roikkuessaan toisella kädellään Vanagsin kaulassa, toisen kannatellessa kevyttä shamppanjalasia.
“Teen mä vapaa-ajalla muutakin kuin kaivelen napaani,” Fric vastasi vekkulimaisesti ja iski silmää. Hän oli komea. Vaikka nyrpeänä Vanags aina valittikin eritoten peruukkivaatimuksista ja korkeakantaisista kengistä, näki käsipuolessa killuvasta Ameliesta ettei pukuvalinta ollut mikään huono. Vajaassa kolmessa vuodessa lätsäjonnesta oli koulittu vakavasti otettava edustusmies Dzelzainille, ja vaikka se vaatikin paljon verta, hikeä ja kyyneliä (Amelie ei koskaan unohda ensimmäistä yhteistä edustusta DAE:n joulutanssiaisissa, ikävä kyllä), niin katsopas poikaa nyt!

“Saanko vielä yhden tanssin, m’lady?” Fric virnisti kumartaessaan liioitellusti avecilleen. Kikattaen Amelie ojensi kätensä.
“Saat vaikka sata.”

**********

“Lähtikö hän jo?”
Amelie odotti malttamattomana Fricin kävellessä takaisin puutarhaan talleilta. Hän oli huolissaan Maxista, joka oli kadonnut juhlasta kuin tuhka tuuleen. Ilona spottasi Kühlingin Umbran karsinasta, muttei yrityksistä huolimatta saanut miestä puhumaan rakentavia, saati palaamaan ihmisjoukkoon. Se oli ymmärrettävää. Maxia ei silti käynyt jättäminen yksin viimeviikkoisten tapahtumien johdosta, joten yhteistuumin naiset lähettivät Fricin asialle. Ehkä äijäseura olisi se mitä tuo tarvitsisi.

“Joo,” Fric vastasi. “Koitin houkutella jäämään mut ei onnannut. Sanoin kyl että kaivattais sitä seuraan,” tuo jatkoi raapien hikistä niskaansa. Amelie kohautti olkiaan hieman surumielisenä: hän oli toivonut Maxin viihtyvän myös, ja tunsi nyt pienen omatunnonpistoksen pitäessään itse hauskaa. Toisaalta minkä sille voi, masentunut oli masentunut.
Brunette hopeaneiti tarttui kultapukuisen kavaljeerinsa käteen, hymyili ja vaihtoi aihetta.

“Mut hei, mä en oo vielä vaihtanut Jusun kanssa kunnolla sanoja, ja haluun tavata sen poikakaverinkin nyt kun kaikki vihdoin tunnistaa toisensa.”
Amelie näki Fricin katseessa pienen empimisen, jolloin oli aika tehostaa pyyntöä silmien sievällä räpsyttelyllä ja vienolla hymyllä.
“Sit sen jälkeen voidaan lähteä yhdessä vaikka takas mun kämpälle…”
Peruukin alla ilme kirkastui lupauksesta. He lähtivät yhdessä etsimään paria Rosengård-Alsila, Amelie iloisesti jo hieman huojahdellen.

*********

Aamulla päänsärky oli se mikä herätti Amelien. Hän makasi kipeästi kätensä päällä pienessä sykkyrässä Fricin viedessä meritähtenä yli puolet sängystä, mistä hyvästä tuo sai napakan kyynärpäätuuppaisun kylkeensä. Kuului vain murahdus, mutta heräämisestä ei ollut tietoakaan. Olkoot.
Väsyneesti Amelie kampesi itsensä parempaan asentoon ja painoi ihanan viileän ja painavan tyynyn kasvoilleen. Onneksi tänään oli vapaapäivä.

Olihan ilta ollut tämän arvoinen.

Aina matkalla jonnekin…

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Olin päättänyt lentää kotiin Latviasta. Yksityiskoneeni saapui hakemaan minua ja toi mukanaan Danin, joka saisi ajaa Geyzerin ja Avan kotiin Belgiaan. Teini oli näyttänyt hivenen nyrpeältä ja ehkä jopa krapulaiselta ilmoitettuani lähdöstäni. Tyttö oli livahtanut juhliin, vaikka olikin alaikäinen ja mitä ilmeisimmin härnännyt jotain pariskuntaa juhlissa. Arvostukseni tätä kohtaan nousi monta astetta, sillä hän ei ainakaan ollut mikään nyhverö. Nyhveröt kun olivat pahimpia kaikista. Minulla oli ollut varsin rankka viikko, vaikka kukaan ei tuntunut ymmärtävän sitä. Dan vaikutti silminnähden kireältä tervehtiessään minua, eikä Avakaan hihkunut innosta. Sinäänsä heidän mielipiteillään ei ollut väliä, lentäisin kotiin joka tapauksessa. Vajosin koneen pehmeään nahkapenkkiin ja annoin silmieni painua kiinni.

Koneen rauhallisessa tuudituksessa näin ihmeellistä unta Masquerade-juhlista, joissa naiset tanssivat naamioidensa kanssa. Hameet liehuivat ympäriinsä, enkä saanut silmiäni irti pukuloistosta. Olin kuin lapsi karkkikaupassa ja etsin itselleni parasta makupalaa. Uni lipui seuraavaan vaiheeseen ja siirryin utuiseen keskusteluun Avan kanssa. Kummallisessa juttutuokiossa lupasin lähteä hänen mukanaan Kallaan saakka kilpailemaan tytön kotitallille. Hätkähdin levottomana hereille ja yritin pinnistää muistiani ja estää unta karkaamasta. Mikä ihme minut olisi saanut lupautumaan Suomeen saakka?


Muutaman kotipäivän jälkeen olin selvittänyt kauttarantain, että olin lupautunut lähtemään Kallaan Auburnin perijättärien vuoksi. Se teini todellakin tiesi mistä naruista vetää, naisia tai viinaa, niin ainahan minä olin mukana. Mahtoikohan sitä teini-parkaakin jo koti-ikävä vaivata, ainakin se aikoi startata jollain koinsyömällä kirpulla samaisissa kilpailuissa. Vastustin ajatusta äärimmäisen typeränä. Jos ei voinut voittaa, mikä järki oli lähteä leikkimään sankaria?

Olin ajelemassa golfkärrylläni kohti talleja, kun näin Emmyn kullanhohtoiset hiukset ja tupakasta nousevan savupilven.
“Em?” Kivahdin silmät pyöreänä ja tuijotin brittiläissyntyistä kaunotarta vihaisena. “Tuolle on aikansa ja paikkansa ja se ei ole nyt! Ensimmäinen varoitus.”
“Se poro tekee minut hulluksi!” Emmy ärähti ja heitti tumpin maahan ja polki sitä vihaisena kengänkärjellään.
“Poro?” Kysyin uteliaana.
“Ava”, tyttö sylkäisi ja jatkoi narisevalla äänellä. “Se sanoi, että… Tai sama se, mutta mä tarvisin oikeasti päivärahat jos olette menossa taas jonnekin, niin ole kiltti ja ota minutkin mukaan.”
“Kerro ongelmistasi jollekin jolla kiinnostaa”, tokaisin inhoten ja jatkoin matkaani kohti tallia.

Tallille päästyäni kävelin toimistoon, jossa tallimestarimme Kevin selasi papereitaan otsa kurtussa, kuten aina. Istahdin tummalle puupöydälle ja heiluttelin jalkojani. Kevin kohotti toista kulmaansa ja ynähti jotain, minkä saattoi tulkita tervehtimiseksi.
“Ilmoita meidät sinne Auburniin kenellä parhaaksi näet, mutta niin, että voitan. Tai edes sijoitun. Mutta hyvin. Siellä on kuulema kaunottaria tarjolla”, totesin miehelle liittolaismaisesti virnistäen.
“Ilmoitanko äidillesi, että olet tulossa Suomeen?” Kevin kysyi katsettaan papereista kohottamatta.
“Älä helvetissä, se on tyhmä. Tai vanha ainakin. Älä ilmoita mitään ja Emmy saa jäädä kotiin.” Murahdin.

Mokomakin typerys kun ei ymmärtänyt mistään mitään.

Zen

Zen Masquerade party

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Siinä missä matkustaminen oli ollut järjettömän tylsää ja kuluttavaa, arki Dzelzain linnassa oli miellyttävää. Sain aamupalan huoneeseeni hopeatarjoittimelta, vuoteeni sijattiin äärettömällä huolellisuudella ja joku palvelijoista kiilotti saappaani ja silitti vaatteeni, vaikka en edes huomannut sen tapahtuvan. Ava huolehti Geyzerin liikuttamisesta niinä päivinä kun minua ei huvittanut lainkaan. Useimmiten minua ei huvittanut, pääni kun oli liian kipeä edellisillan viskinnaukkailuista linnan pääpirujen kanssa. Lisäksi tieto siitä, että se tytönhupakko tuli Geyzerin kanssa yllättävän hyvin toimeen, vaikkakin taisi jättää paskaduunin Zenin työntekijöille. Siitähän niille maksettiin, eikä älyn käyttämisessä ollut mitään vikaa, päinvastoin.

Iivari tosin aiheutti edelleen lieviä kylmiä väristyksiä, vaikka mies jutustelikin sujuvasti aiheesta kuin aiheesta -ja olin ryypiskellyt hänenkin kanssaan useampana iltana. En ollut kuitenkaan ainoa, joka miestä lievästi vältteli. Fricis tuntui kalpenevan ennestään aina kun näki Iivarin ja totteli kuin koira pienimpiäkin eleitä. Edellisiltana Iivari oli astellut mahtipontisin askelin tallin käytävällä ja Fricis oli kävellyt sivukäytävältä kädet taskuissa vihellellen. Mies-polon silmät ja sieraimet laajenivat, kädet sujahtivat salamannopeasti sivuille ja hän tervehti Iivaria. Iivari kohotti leukaansa ja huiskautti kädellään vähäeleisesti, mutta tarpeeksi ymmärrettävästi, jotta Fricis katosi peruuttaen ja äänettömästi anteeksipyydellen. Mitähän tuokin oli tehnyt ansaitakseen asemansa, piru parka.


Pukeuduin mustaan paitaan, punaiseen liiviin, rusettiin ja takkiin sekä housuihin ja vilkaisin itseäni peilistä. Näytin hävyttömän hyvältä. Iskin itselleni silmää nostaessani punaisen pikkuruisilla sarvilla varustetun maskin kasvoilleni ja kulautin loput viskistä alas. Jätin lasin pöydänreunalle tyytyväisenä tietäen, ettei se olisi siinä enää kun tulisin takaisin. Elämä oli yksinkertaisesti ihanaa.

Muiden katseleminen ja porukasta porukkaan lehahtelu oli huumaavaa, kuten aina. Oli loistava tunne flirttailla ihmisten kanssa ja tanssittaa neitokaisia tuntematta heitä lainkaan. Eipä se tosin tavallisesta lauantaista eroaisi juurikaan, minä en todellakaan tahtonut tietää yhden illan huvituksista tavallisestikaan nimeä enempää. Vedin kasvoilleni hurmaavimman hymyni ja jatkoin tummaan asuun pukeutuneen naisen tanssittamista.

Ryysyläiset ovellani

Efim Artunov
Taigan Noita

Gepard roikotti alahuulta puomin ääressä auringon paahtaessa sen silkkistä karvaa. Kevät oli kääntynyt alkukesäksi silmänräpäyksessä: vain muutamat lumenviipymät jaksoivat sitkeästi muistuttaa alati uhkaavasta talvesta, joka tuntui olevan aina lähellä, katsoi sitä sitten ajassa taakse- tai eteenpäin. Myös ympäröivä luonto tuntui olevan tietoinen kasvukauden lyhyydestä, ja vehreys oli suorastaan räjähtänyt käsiin heti kun lämpötilat jäivät pysyvästi plussan puolelle. Mannerilmaston kuuma kesä oli jo aivan kulman takana, mistä tämänpäiväinenkin suoranainen helle lupaavasti ilmoitti.

Helmenhohtoinen ori raotti hieman sinisiä silmiä huomatessaan hahmon ilmestyvän vierelleen, mutta sulki ne taas tunnistettuaan tulijan Efimiksi. Ahaltek nautti selkeästi olostaan: hellekausi sopi aavikkoveriselle ratsulle huomattavasti paremmin kuin Siperian tappavat pakkaset, joiden yli nuo ohutnahkaiset aarteet selvisivät vain taljakerrosten ja hiililämmityksen voimin. Aivan kuten kaikki muukin siinä jumalanhylkäämässä paikassa, oli myös hevosten otettava kaikki hyöty irti kesästä. Jopa piinaava räkkä oli juhlaa verrattuna -40 celsiuksen pakkaslukemiin ja monimetrisiin nietoksiin.

Efim harjasi laiskoin vedoin hevostaan, tunnelmat olivat kumpaisellakin siis samansuuntaiset. Ainoa ääni pihalla oli Gepardin satunnaiset pärskähdykset ja hännänhuiskautukset. Muuten oli suorastaan aavemaisen hiljaista. Liiankin hiljaista. 

Vecnossa ei koskaan ollut majaillut paljoakaan asukkaita, mutta tällä hetkellä Efimin ollessa kaksin tyttönsä kanssa, tuntui hirsiset tilukset kaikuvan tyhjyyttään. Ulyana, mokoma petollinen käärme, häntä ei ollut ikävä, mutta vasta nyt Alikin ollessa poissa osasi Arturinpoika arvostaa vanhan miehen olemassaoloa. Efim ei ollut koskaan tajunnut kuinka paljon töitä tuo ukonrähjä oli päivittäin tehnyt, ennen kuin joutui tekemään kaiken itse. Eikä tässä vielä kaikki, sillä kausi oli helpoin hevosten laiduntaessa Taivasjärven rannoilla. Talvella taloudenhoidon lisäksi olisi huolehdittava päivittäin myös kymmenistä, herkkähipiäisistä hevosista. Vasta nyt Alikin naljailuun piilotettu kommentti vaihtaa ahalteket jakutianhevosiin kävi järkeen.

Efimillä oli ikävä ystäväänsä. Alik oli ollut tuolle aina kuin oman mielen jatke, luotettu mies, ja se että hän viimeisenä tekonaan pelasti Efimin lynkkaamiselta ei helpottanut oloa lainkaan. Varmuutta Alikin itsensä kohtalosta ei ollut, mutta olosuhteet viittasivat kovasti siihen että mies oli vaihtanut oman henkensä vapauttamaansa. Jos Alik olisi hengissä, tai edes kunnossa, kai hän olisi jo palannut takaisin?

Efim itse ei muista omasta paluustaan paljoakaan. Hän tiesi Karlan ratsastaneen Gepardilla kuin tuulispää ja roikkuneensa itse kuin ihmeen kaupalla tyttärensä satulan takana, luojalle kiitos ahalteken pehmeistä askelista. Lyobek oli kiitänyt rinnalla ilman omaa ratsastajaansa, ja Taktika-parka oli jäänyt kylään. Efim ei voinut kuin toivoa siitä pidettävän hyvää huolta: itse hänellä ei ollut sillä hetkellä mahdollisuuksia lähteä tammaansa takaisin lunastamaan. Kyllähän se mielessä oli käynyt, mutta Karlaa ei ollut jättäminen yksin. Nuori oli ottanut Alikin todennäköisen kuoleman hyvin raskaasti, ja pelkäsi nyt selkeästi jäävänsä kokonaan orvoksi jos päästäisi isänsä vielä kerrankin pois näkyvistä. Efim ei pystynyt lähtemään edes lyhyelle kierrokselle ilman Karlan ilmiselvää hätäännystä ja anelua päästä mukaan, mikä taasen ei käynyt päinsä talonvahdin puutteessa. Ei ansojen tyhjennystä, ei liharuokaa. Juurikkaat alkoivat pursuamaan jo ulos korvista.

Karla oli huolehtinut nääntyneestä, kuumeisesta isästään paluun jälkeiset päivät, mistä oli syytä olla kiitollinen. Ikäisekseen hän oli kuitenkin joutunut kantamaan liikaa vastuuta, mikä näkyi nyt silmäpusseina teinin silmien alla. Huolikin pilkisti aina katseessa. Omatunto kolkutti Efimiä, mutta tätä se elämä oli. Ylä- ja alamäkiä. Nykyisin lähinnä vain jälkimmäisiä.

Tällä hetkellä Karla oli tarkistamassa tammoja varsoineen, joten olisiko tässä tilaisuus livahtaa nopeasti katsomaan olisiko edes puurajan nyöriansaan jäänyt mitään syömäkelpoista? Efim oli kääntymäisillään hakemaan juoksujalkaa satulan, kun Gepard varoittamatta kohotti päätään täysin valveilla. Sen pitkä kaula näytti jatkuvan pilviin saakka, sieraimet olivat laajat, korvat kääntyilivät kuin pienet tutkat keräten ääniä ympäriltään. Hetken aikaa vaikutti siltä kuin ori olisi nähnyt jotain mitä ihmissilmä ei kyennyt havainnoimaan, kun Vecnon porteille johtavalta kinttupolulta alkoi kuulumaan askelia. Useita sellaisia. Hevonenkinko siellä korskui?

Efim pingottautui valmiuteen salamannopeasti. Oliko lynkkausjoukko tullut suorittamaan työnsä loppuun? Katse kierteli pihaa hätäisesti: miekka oli sisällä, Gepard varustamaton, miehen itsensä päällä vain kevyt rohdinpellavainen tunika ja ainoana aseentapaisena vyöllä oleva tylsähkö puukko. Ainoa valoisa puoli oli Karlan puuttuminen: mutta mikä näky tyttöparkaa odottaisi laitumilta palatessaan, juuri kun hän uskalsi olla edes hetken yksin…

Taistelutta Efim ei kuitenkaan antautuisi. Hän lähtisi tyylillä. Täysiin voimiinsa mies ei ollut palautunut lyhyen mutta raskaan vankeutensa jälkeen, mutta kyllä hän muutaman hampaan saisi varmasti taottua irti nyrkeillään ennen kuin tipahtaisi itse maahan. Gepard huomasi isäntänsä mielentilan, kevyt ori steppasi paikoillaan levottomana. Kunnes se hirnui.

Tuttu, kimeä ja suloinen hirnahdus vastasi hirsivallin takaa. Voiko se olla…?

Oli se. Taktika. Hetkeksi Efim suivaantui röyhkeydestä: kyllä toisilla oli otsaa tulla uhoamaan hänen hevosensa selästä! Ratsastajan nähtyään hänen vihansa kuitenkin vaihtui hämmennykseen. Kukapa muukaan satulassa istui kuin itse vanha ukko Alik.

“Efim!” harmaahapsi huudahti, ratsasti reipasta ravia puulla päähän lyödyn ystävänsä luo, hyppäsi alas ennen kuin ruunivoikko tamma ehti edes pysähtymään ja otti itseään puoli päätä pidemmän ja melkein tuplasti nuoremman Arturnovin karhunhalaukseen. Jälkimmäinen ei saanut sanaa suustaan, mutta oikosulussaankin hän osasi sentäs vastata halaukseen taputtamalla leveää selkää tuttavallisesti.

Miehet etääntyivät toisistaan, jolloin Efimillä oli tilaisuus tutkailla toista tarkemmin. Alik hymyili leveästi. Hän oli puhdas, ehkä jopa tanakampi kuin viimeksi, ja ainoa särö näyssä oli vielä haaleasti mustunut vasen silmä. Lausumattomat kysymykset olivat niin selkeitä, että Alik osasi tarttua niihin ilman sananvaihtoa. Ensin hän kuitenkin viittoi takanaan seisovaan joukkoon ihmisiä. 

“Toin sinulle asukkaita,” mies totesi nauravaisesti. Efim katseli portilla kyhjöttävää joukkoa ensimmäistä kertaa tarkemmin: heitä oli muutama tusina, miehiä, naisia, lapsia. Kaikkia yhdisti samanlainen pelokas katse, jota osa yritti turhaan peittää uhmakkuuden särmällä. Osa kantoi mukanaan nyssäköitä, joillakin oli vain vaatteet päällään. 

“Katsos kun,” Alik aloitti, “juttu on niin että menit sitten suututtamaan kotikyläni.”

“En minä ketään suututtanut, he itse päättelivät mitä pää—” Efim koitti huomauttaa väliin, mutta tuli vain tylysti keskeytetyksi. 

“Juu juu et, mutta ymmärtänet kyllä. Joka tapauksessa, minulla on vielä ystäviä tallessa, sellaisia ketkä kokivat velvollisuudekseen taata minulle oikeudenmukaisen käsittelyn ja tyynnyttää raivokasta väkeä. En loppujen lopuksi ehtinyt saamaan mustan silmän, haljenneen huulen ja pudonneen hampaan lisäksi enempää osumaa, kun tulin jo johdatetuksi kylään.”

Totta tosiaan, nyt vasta Alikin sekavassa purukalustossa näkyi tyhjä kolo puuttuvan etuhampaan kohdalla.

“Sain paljon paremman kohtelun kuin sinä. Majoituin vanhan tuttavani Anisimin kotiin odottamaan päätöstä rangaistuksestani, ja siinä samalla päivien aikana tuli selväksi etteivät vallan kaikki Izgibin asukkaista olleet tyytyväisiä D’aakypin olemattomiin tapoihin hoitaa kylänsä etua. Hän kiristi veroa, otti jokaisesta kaadosta ja satokilosta lähes puolet. Samalla kun muut näkivät nälkää, D’aakypini perhekunta eleli leveästi. Kun kerroin tontistasi ja ylistin ylänköelämää, minua ryhdyttiin vuoron perään piilottelemaan taloissa kunnes saimme suunnitelman valmiiksi.”

Efim ei tiennyt miten reagoida. Hän ei ollut koskaan tahtonut tiluksilleen ainuttakaan ylimääräistä ihmistä, ja nyt Alik oli luvannut nopealla laskennalla ainakin yli kahdellekymmenelle hengelle kodin Vecnosta. Millä resursseilla heidät elätettäisiin? Artunov pudisti pienesti päätään, muttei ehtinyt esittämään poikkipuolista sanaa kun teräsvanhus jo jatkoi tarinaansa.

“Muistan D’aakypin olleen jo nuorena kelju ottamaan huonoja uutisia vastaan, ja nytkin hän ehkäisi pelkäämäänsä kapinaa enemmän kepillä kuin porkkanalla, joten mieleen ei tullutkaan vain sanoa heippa ja lähteä. Teimme siis oikean pakosuunnitelman: kaikki odottaisivat lauantaiaamuna tärkeimmät kantamukset mukanaan merkkiä. Kaksi uskalikkoa — Anisim ja tämä Mefodiy tässä — sytyttivät vilja-aitan palamaan, ja hälinän turvin lähdimme helposti kuin koirat veräjästä. Kukaan ei edes estellyt minua kun kävin hakemassa muina miehinä Taktikan karjasuojasta. Että ei tarvitse kiittää, mutta tässä tammasi!”

Sanojensa päätteeksi Alik ojensi kulahtaneet nahkaohjat Efimin käsiin. Jälkimmäinen ei tiennyt mitä sanoa, katseli vain hämmentyneenä vahingoittumattoman näköistä kasvattiaan, sitten Alikia ja tuon takana orpoina seisovia ihmisiä. Kymmenen minuuttia sitten hän oli ollut varma vanhuksen kuolemasta ja Taktikan menettämisestä D’aakypin käyttöön, ja tässä kumpainenkin nyt seisoi elämänsä kunnossa. Hetken Efim muotoili sanoja mielessään, pyöritellen samalla pujopartaa mietteliäästi sormien välissä.

“Sinä se jaksat vain aina yllättää, vaan eipä ole äijää karvoihin katsominen. Olen toki iloinen paluustasi, ja kiitos myös Taktikasta, mutta mitä minä tälle väelle teen? En voi jokaista vastaantulevaa ottaa syöttilääksi, vaikka kuinka vetoaisit moraaliini. Sitä paitsi jos Ulyanasta jotain opin, niin koskaan enää en yhteenkään vieraaseen ihmiseen luota.”

Lausuessaan naisen nimen Efim sylkäisi kuin saadakseen kitkerän maun pois suustaan. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Alik kuvitteli Vecnon olevan oikea paikka aliravituille, likaisille kyläläisille, jotka resuisesta ulkonäöstään päätellen olivat Izgibin pohjasakkaa. Nyt he olisivat tulossa Efimin taakaksi — ei kiitos. 

Vanhus oli selkeästi perillä ystävänsä mietteistä. Hän heilautti karheaksi parkkiintunutta kättään jälleen joukkoa kohden.

“Eivät he elätettäviksi tule, vaan töitä tekemään! Mietipä sitä. Kuinka paljon helpompaa elämä sitten olisi, kun taakka jakaantuisi useammille hartioille? He kyllä hankkivat itse elantonsa, ja jotka eivät siihen kykene, saavat apua muilta. Meidän ei tarvitsisi kuin taata heille turvallinen tila, ja kaikki voittavat. Voitko muka kieltäytyä?”

Säälittävä ihmismassa näytti laumalta säikkyjä, käsittelemättömiä ja huonosti hoidettuja villipeuroja, katseissakin oli jotain samaa noiden sarvipäiden kanssa. Efim ei ollut edelleenkään innostunut ajatuksesta, jossa kaikki nuo tuntemattomat ryysyläiset pyörisivät hänen tiluksillaan, mutta toisaalta Alikin perustelut olivat toimivia. 

“Ehdoin ettei meille koidu ongelmia, jääkööt. Mutta pienestäkin rikkeestä saa kengänkuvan persauksille, minulla ei ole kärsivällisyyttä lähteä opettamaan ketään tavoille.”

Alik nauroi, viittilöi ihmiset astumaan porteista sisään ja taputti Efimin olkaa niin että luut rutisi. 

Kyllä tässä olisi Karlalle vielä selitettävää.

Zen

Pitkänokkapokkaa

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Iivari tuijotti koiraa. Koira tuijotti takaisin. Kummankin kasvoilla oli sama, alentava, pistävä katse: käynnissä oli selkeästi sanaton taisto siitä kumpi murtuu ensin. Kumman silmät väistivät ensimmäisenä, kuka olisi tahdoltaan heikoin? 

Iivarin matka kirjastoon oli katkennut herrainkabinetin kohdalla, kun hänen silmiinsä särähti anteeksiantamaton näky: kalliilla kullatulla parisohvalla makoili koira. Tuo saastainen otus levitteli syöpäläisiä ja pitkiä karvojaan huonekalun käsinkirjotulle pinnalle, ja sen pitkät kynnet ja kuolaava suu olivat valmiina tuhoamaan loputkin kallisarvoisesta esineestä. Mies ei saanut järkytykseltään sanaa suustaan röyhkeän elikon katsoessa häntä pitkää kuonoaan pitkin kuin olisi itse isäntä taloudessa. Ilme ei värähtänytkään, vaikka vastaanottavat silmät koittivat antaa samalla mitalla takaisin.

Lopulta Iivarin oli myönnyttävä häviöön silmäpainissa. Turhautuneena tuo murahti, marssi koiraa kohti ja läiskytti käsiä yhteen, täysin tuloksetta: tuntui että hän oli vain kirppu turkissa, ärsyttävä mutta harmiton. Ei reagoimisen arvoinen.

“Hus, painuhan siitä!” Ei reaktiota. Myöskään äänenkorotus ei auttanut, sillä eläin oli selkeästi löytänyt oman paikkansa. Kuin kuittaillakseen hätistelijälleen se vain haukotteli niin että kapea kita paistoi, asettelipa vielä itsensä vähän paremmin takamuksensa arvoiselle sohvalle. Se jos mikä sai Iivarin hermostumaan. Mies kiristi ilmettään lisää, jos vain mahdollista, ja tarttui vinttikoiran luisevaan takamukseen nykiäkseen otuksen lattialle. Vaikka kolhot, tuntemattomat sormet suorastaan kaivautuivat turkkiin ja sen alla piilottelevaan ohueen nahkaan, ei pitkäkuono tarjonnut hampaita: olisikin. Sen sijaan se jatkoi loikoiluaan välinpitämättömänä, kuin ignooraten korvassaan surisevan kärpäsen. Iivarin oli kerättävä kaikki vähäiset voimansa saadakseen riuhtaistua passiivista vastarintaa tekevä 40 kg edes puoliksi lattian puolelle. Vasta silloin ylimielinen koira suostui luomaan toisen katseen häirikköön, huokaisten ja loputkin ruumistaan lattialle tiputtaen. Iivarin korvia särki kuulla, kuinka kynnet rapisivat puuta vasten. Kuka korvaisi kaikki naarmuuntuneet pinnat?

Vitaliyalla oli aina vastaus kaikkeen, ja hänet Iivari tapasi alasalista annettuaan ensin jäätävän “tämä ei jää tähän”-katseen kirppukasalle. Miehen tietämättä koira oli kiivennyt takaisin sohvalle heti kaksijalkaisen kadotessa käytävään. Typerät ihmiset.

“Miksi toisen kerroksen kabinetissa makaa rakki sohvalla?” Iivari jylisi alustamatta kysymystä sen enempää. Vitaliya ei vaivautunut edes laskemaan katsetta kirjasta vastatessaan yksioikoisesti “koska se on minun koirani.” Hän oli jo ikävän tottunut ovellaan vihaisena myrskyävään von Hoffréniin: tästä oli tulossa jo selkeä tapa kirjoittamattomine sääntöineen.

“Ja ennen kuin kysyt mistä lähtien,” Vitaliya jatkoi ennen ennakoimaansa ryöpytystä, “niin eilisestä. Clave haki sen pyynnöstäni Raunasta.”

Hiljaisuudesta päätellen Iivari joko mietti vastaustaan, tai vaihtoehtoisesti vain osoitti mieltään pitämällä suunsa kiinni. Jälkimmäinen oli luultavasti todellinen vastaus, mikä ei Vitaliyaa tietenkään haitannut. Laiskasti hän käänsi sivua ja antoi toisen marinoitua vielä muutaman luetun rivin verran ennen jatkoa.

“Vasili on rauhallinen, siisti ja hiljainen, eikä siitä tule olemaan vaivaa sinulle, ellet itse ole sitä sille.”

Ai ei ollut vaivaa vai? Olikohan neiti Dzelzain itse koskaan kokeillut saada vasikankokoista koiraansa alas sohvalta? Iivari murahti enemmän itselleen kuin ystävälleen, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Välillä tuntui nimittäin vahvasti siltä, että Vitaliya teki tarkoituksellisesti toisen elämästä hankalampaa kuin se on. Naisen pitäisi keksiä itselleen harrastuksia. Mieluiten sellaisia, jotka eivät ärsyttäneet Iivaria. Koira ei ollut sellainen.

“Kunhan se pysyy poissa huonekaluilta” oli keskustelun tyly lopetus, kun mies kääntyi puoliksi lannistettuna ovella. Toteamukseen sisältyi selkeä ehto sekä vihjaus, ettei keskustelu suinkaan ollut vielä tässä. Iivari ei pitänyt koirista, noista haisevista, äänekkäistä ja likaisista vouhottajista jotka läähättivät kaikki lasipinnat huuruun ja toivat ärsyttävän korkean energian mukanaan. Niiden ainoa hyvä puoli oli tottelevaisuus: sopiva annos nöyryyttä ja palvelualttiutta, samaan tapaan kuin hyvällä palkollisella. Ja tuo ominaisuus Vitaliyan piskista — Vasiliko sen nimi oli — tuntui puuttuvan tyystin. Jos Iivari jostain ei pitänyt, se oli niskoittelu. Hänelle ei väitetty vastaan. Piste.

Kävellessään käytävää pitkin takaisin Iivari erehtyi katsahtamaan kabinettiin. Koira makasi taas samalla paikalla lehtikullatulla sohvalla, katsoen uhmakkaasti miestä jumalattoman pitkää kuonoaan pitkin.

Zen

Ylityksiä

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

“No tosta me ei kyllä takuuvarmasti mennä yli!”
“Nössöt.”
“Ei mut ei Knut osaa.”
“Nöööössöt.”
Ai että Amelien teki mieli kouraista maasta tuore läjä poninkakkaa ja heittää lantapallerot suoraan Fricin ärsyttävään, lällättävään naamaan. Poika virnuili ja nojaili rakentamansa esteen tolppaan, hän tiesi kyllä mistä naruista vedellä saadakseen tyttöystävänsä äärirajoille. Amelie oli pyytänyt apua puomiennostelussa, ja paahteisesta säästä huolimatta Fric oli urhoollisesti juossut asettelemaan takaisin painavia puupuomeja joita Knut tavan takaa pudotteli pikkuisella 60 cm radallaan, milloin etu- ja milloin takajaloillaan. Kyllä pojan olisi ihan kohtuullista saada vähän hupia siitä hyvästä.
“Eksää uskalla vai,” Fric leukaili.
Mielessään Amelie totesi että ei, ja ilme luultavasti paljasti tuon ajatukset. Hän katsoi pojan pystyttämää taideteosta. Se oli oikea hirviö. Kaikki kuusi puomia olivat erivärisiä, ja ne olivat niin lähellä toisiaan että este näytti muurilta hyvä trippi päällä. Onttojen tolppien nokkiin oli asetettu pitkät, puiset kouluraipat kunniakujaksi. Korkeutta ilmestyksellä oli ainakin 80 cm — aivan liikaa lihavalle ja laiskalle Knutille, joka tuntui paisuvan jokaisena laitumella vietettynä päivänä ainakin kahdeksan kiloa lisää.
Fric jatkoi lällättelyään, hän oli aivan liian taitava mikä tyttöystävänsä yllyttämiseen tuli. Amelien päässä kiehui, eikä se johtunut vain auringonpaisteen ja mustan kypärän yhdistelmästä.
“Okei, okei! Mä kokeilen! Perkele sun kanssa Fric, sua ei sit kutsuta mun hautajaisiin” Amelie tiuskaisi ja pyysi Knutia lähtemään liikkeelle. Poni oli ehtinyt jo torkahtamaan, ja se tarvitsi uuden pohkeen liikahtaakseen lyllertävään käyntiin. Vaivoin esiinkaivettu laukka oli sentäs ruunan esittämäksi yllättävän reipasta, mutta ikuisesti yhtä surkuhupaisaa, lyhytaskelista hyllymistä.

Fric kiherteli katsoessaan kuinka ratsukko käänsi pitkän suoran linjan rakentamalleen monsterille. Amelien oli pakko istua alas lähestyessä, sillä Knut aina hyödynsi kadonneen lähikontaktin kevyessä istunnassa ja hidasti töksähtäen raviin. Nyt kun poni olisi tekemättä niin, olisi kiva…
Este lähestyi hitaasti, mutta silti aivan liian nopeasti. Pikkuiset korvat olivat tötteröllään: johtuiko se innostuksesta vai kauhistuksesta, sitä ei Amelie osannut sanoa. Voi ei, laukka ei voisi olla enempää maahansidottu… Uulan kanssa este ei olisi homma eikä mikään, mutta nytpä ei ollutkaan pitkäjalkaista kilpuria alla. Kunpa olisi. Kymmenen metriä esteelle… Kuusi… Neljä… Kolme…
Moni asia tapahtui samanaikaisesti. Amelie koki töksähdyksen askeleen verran ennen ponnistuspaikkaa, kun Knut tuntui huomaavan vasta tässä vaiheessa mihin olikaan lupautunut. Sekunnin sisään ponin päässä kävi kiivas laskutoimitus, mihin suuntaan lipeäisi, vai pääsisiköhän tästä sittenkin yli? Samalla sekunnilla Amelie junttasi istuinluunsa syvälle satulaan ollakseen lentämättä lyhyen kaulan kautta puomien sekaan, valmiina sanomaan kovaan ääneen “mitä mä sanoin”.
Siksi ratsastaja leijuikin pian satulan yläpuolella jalustimet vapaina roikkuen, sillä kaikkia todennäköisyyksiä vasten Knut päätteli pääsevänsä sittenkin pelottavan näköisen, massiivisen ja itselleen aivan liian korkean rakennelman ylitse. Ja niin se tekikin! Fric hihkui innosta ponin tehdessä jarrutteluvauhdista oikean sammakkohyppyjen kuninkaan, joka nykäisi yhtä paljon eteen- kuin ylöspäin. Poika näki suorastaan hidastettuna kuinka poni lensi kaikki jalat rungon alla, läskit liidossa tutisten koko kammottavuuden komeuden yli. Amelie roikkui ilmassa kauhu kasvoillaan, puristaen ohjista kiinni rystyset valkosina. Hän laskeutui kuin ihmeen kaupalla takaisin satulaan, ja olisi pysynytkin siinä mikäli Knut ei olisi lyönyt jarruja pohjaan heti etukavioiden koskettaessa turvallista maankamaraa. Hiekan pöllähdyksessä Amelie löysi sieltä myös itsensä.

“VAU” kävi Fricin rehellinen kommentti. Muuta hän ei pystynyt sanomaan pidätellessään nauruaan. Oli ensin selvitettävä millä mielin Amelie oli, jottei hekottelu koituisi pojan kohtaloksi. Nainen nousikin vaikeasti ähkäisten ylös samalla hiekkoja pyyhkien ja suustaan sylkien. Hän oli sanaton. Katse kävi esteenkammotuksessa jonka yli he olivat liidelleet, sitten se siirtyi läsipäiseen poniin joka oli palautunut sekunnissa takaisin virransäästötilaan ja roikotti alahuultaan melkein maassa asti. Knut, hänen lihava, itsepäinen ja hölmö Knut, oli ylittänyt jotain kavalettia korkeampaa. Häh?!
Amelie virnisti ja antoi ponilleen ison halauksen. Fric otti eleen lupana nauraa, ja niin hän toden totta tekikin. Amelie liittyi ilonpitoon. He nauroivat pitkään, taluttivat Knutia ja ylistivät yhteen ääneen sen suoritusta.
“Mutta yksi asia mun on sanottava,” Amelie totesi hieman vakavammalla äänellä.
“Mä en ikinä palkkaisi sua ratamestariksi kisoihin.”
“Tiiäks, ehkä se on vaan hyvä.”

Puolta tuntia myöhemmin Knut seisoi pesukarsinassa Amelien suihkutellessa huolellisesti sen jalkoja. Fric nojaili seinään, he jutustelivat niitä näitä. Hevosista, kilpailuista, käytäisiinkö illalla kaupungissa, ihmisistä, siitä miten Abraxas oli tuuppaissut sadattelujen saattelemana Claven eilen kumoon rynnistäessään syömään silmät kiiluen ruusunnuppuja heti kun puutarhuri käänsi hetkeksi selkänsä.
“Max tuli muuten juttelemaan mulle aiemmin” Fric totesi.
“Ai, mitäs se?” Amelie vastasi hieman varauksella. Hän tiesi poikaystävänsä kuvittelemat kolmiodraamat, he olivat puhuneetkin siitä. Mikäli toinen lähtisi taas möyhöttämään, olisi Amelie valmiina painamaan hätä seis-nappia.
“Pyyteli anteeks ja semmosta. Eeämtee, oli vähän random.”
Jalkoja kylmäävä tuhahti. “Miks se anteeks pyytää, sunhan se varmaan enemmän pitäis.”
“Nii… No en mä oikein osannut siihen mitään fiksuu vastata, jotain vähän mutisin. Mut ei mua tartteisi tästä tiiätkö enää läksyttää, mä oon jo ainakin tuhat kertaa myöntänyt että ehkä olin vähän mustis.”
“Vähän?”
“Semisti. Mut hei kyllä mulla järkeäkin on, kyl tää juttu on musta ihan taputeltu. No hard feelings ja silleen, oo ihan sujut Maxin kaa.”
“Todista se, pyydä ite siltä vuorostas anteeksi seuraavalla kerralla.”
“Vaikka pyydänkin! Eka meidän pitäis vaan vissiin törmätä, en oo sälliä pahemmin nähnyt nyt.”
“Niin, no murtuhan siltä se nilkka, ei kai täällä paljon tee kyynärsauvojen kanssa?”
Fric näytti hetken aikaa miettivältä.
“Mut tehän ootte kavereita?”
“Ei nyt ehkä ihan, mut ollaan me joskus juteltu. Kuis? Älä nyt vaan taas ala kuvittelee mitään.”
“En en! Onks sulla Maxin numeroa?”
“On, Clave antaa mulle aina kaikkien numerot siltä varalta että tarttee apuja puolin tai toisin. Edelleen, kuis?”
“Sähän voisit vähän jutskailla sen kanssa niin et voitaisiin törmätä joskus, ni mä sitten voin pyytää anteeks vaikka kuule ihan sun nähden niin uskot! Kaikki pitää mua tyhmänä ja ihan muksuna, sit te voisitte Maxin kanssa ainakin myöntää että osaan olla ihan kypsä.”
“Köpsä sä ainakin oot” Amelie vastasi ja käänsi virnistyksen saattelemana vesisuihkun poikaa päin. Knut hätkähti hetkeksi hereille kastuvan parkaisusta, mutta vajosi takaisin koomaansa välittämättä enää leikkimielisestä, yksipuolisesta vesisodasta. Vesiteurastus se enemmän oli.

“No ei mut vakavasti, tee se, pliis,” Fric pyysi rutistaessaan Vitaliyan lahjoittamaa pellavapaitaa kuivaksi. Amelie kohautti hartioitaan.
“Kai mä voisin. Varmaan piristäis Maxiakin vähän, ainakin Ilona sano että se on ollut pikkasen masiksen olonen.”
“Jes kiitti. Eikä hei tartte pelätä enää mitään draamaa, kyl mä nyt tajusin et eihän tämmöselle hunksille kenestäkään uhkaa oo,” Fric sanoi ja ehti pullistelemaan hernehauiksiaan ennen kuin sai uuden vesisuihkun päälleen.

Kullanhohtoinen kiistakapula

Julkaistu alunperin tuotoksena Ruunaan Maljan 2. osakilpailuun

Tyyne katseli kaukaa poikansa pitkänhuiskeaa selkää ja loivasti kihartuvia tummia hiuksia. Haikeus valtasi naisen mielen ja hänen teki mieli halata tätä ja painaa harmaantuvat hiuksensa vasten pojan olkapäätä. Tyyne ei kuitenkaan tehnyt niin. Niilo, tai Nathanieliksi kai häntä täytyisi kutsua nykyään, oli harmillisen etäinen, vaikka hän oli äitinä yrittänyt kaikkensa. Etääntymisestä huolimatta osa Nathanielin postista saapui edelleen Paloniemeen, esimerkiksi kirje Zenistä saakka Masquerade juhliin.

Kun Nathaniel kääntyi ympäri maneesin laidalla, Tyyne huomasi, että pojan nenä oli samalla tavalla nyrpällään kun pienenäkin. Silloin viattomana ja ihastuttavana pellavapäänä ennen kun hänen hiuksensa tummuivat ja se italialainen typerys iskosti liian kovia arvoja poika-rukan päähän. Pitikin valita mokoma keikari lapselle isäksi, vaikka eihän Tyyne oikeastaan ollut valinnut. Viini, juhliminen ja kohtalo pojan oli laittanut aluilleen. Tyynen ei pitänyt hankkia lapsia lainkaan, hän oli aivan liian kiireinen hevostilansa kanssa.

Tyyne talutti Geyzeriä kohti pyöröaitausta ja pohti poikansa käytöstä. Nathaniel oli ollut tavanomaistakin riehakkaampi palattuaan monen mutkan kautta Markarydistä. Hevoset mies kyllä oli tuonut Paloniemeen suoraan Ruotsista, mutta poika itse oli huidellut teillä tietymättömillä. Kyllähän Tyyne poikansa hevoset hoitaisi, erityisesti sen kullanhohtoisen, mutta tilanne silti kismitti. Miksei Nathanielista voinut tulla samanlainen kuin muutkin pojat? Sellainen, joka kantoi vastuunsa ja auttoi äitiään.

Nathaniel ei osannut arvostaa lainkaan Geyzieriä, vaikka tamma oli saanut tunnustustakin Hanami Weekillä. Tyynen hevosista ketään ei oltu koskaan palkittu parhaana 5-vuotiaana estehevosena. Ei sillä, että naisen hevoset ylipäätäänkään suuremmin menestyisivät. Nathaniel moitti äitiään liian lempeäksi, vaikka Tyyne tiesi, että porkkanalla saisi paljon enemmän kuin kepillä. Nytkin tamma kulki aitauksessa Tyyneä ympäri suurella ympyrällä, häntä kauniisti liehuen kuin musta lippu.

Tyyneä lähestulkoon vihastutti tamman totellessa säyseästi häntä. Ärsytti, ettei Nathaniel ollut kuunnellut häntä lainkaan Geyzerin kanssa toimimisen suhteen. Nathaniel riiteli tamman kanssa jatkuvasti milloin mistäkin. Heistä kumpikaan ei kunnioittanut toista pätkääkään, eikä Nathanielin voima, raivostuminen ja kiukuttelu toiminut itseään arvostavan Akhalteken kanssa. Silti kaksikko napsi erinomaisia sijoituksia niin Ruotsista kuin Suomesta.

Geyzer saapui Tyynen luo naisen hienovaraisesta pyynnöstä. Tyyne silitti sitä otsasta ja toivoi hivenen epäreilusti, että Nathaniel epäonnistuisi tamman kanssa Ruunaan Maljan toisessa osakilpailussa. Ehkä poika lopulta kuuntelisi häntä nolattuaan itsensä tarpeeksi pahasti. Jos ei, kyllä Siperia opettaisi jopa Nathanieliakin. Elämä kun ei valitettavasti voinut olla yhtä Masquerade-juhlaa.

Ristiriitaisissa tunnelmissa

Teksti on julkaistu myös Hanami Weekin kuulumisia-osiossa ja Hopiavuoren foorumilla.

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

Tiistai
Jos maanantai oli ollut kamala, tiistai se vasta kamala olikin. Heräsin suureksi yllätyksekseni hostellihuoneestamme ämpäri sänkyni vierellä. Se oli Mintun keltainen ämpäri ja se tuoksui oksennukselta, vaikka olikin tyhjä. Hämärät muistikuvat edellisillasta ja jostain paikallisen juopon hakemasta viinapullosta palailivat pätkittäin. Painoin pääni takaisin tyynyyn hetkeksi, kunnes oksensin jälleen. Unen läpi tunsin jonkun viileän käden silittävän hiuksiani.

Yhden aikaan päivällä täti herätteli minua varovaisesti. Hän ei katsonut minuun lainkaan vihaisesti, säälivään ilmeeseen sekoittui pettymystä. Katsoin tätiä uhmakkaasti takaisin silmät viiruina osittain siksi, ettei täti luulisi minun antautuvan taistelutta, mutta osittain siksi, että verhojen välistä kurkisteleva auringonvalo sattui päähäni kamalasti.

“Ota buranaa”, täti sanoi ja istahti sängynlaidalle.
Otin tarjotun buranan ja vesilasin vastaan sanomatta mitään. Tiesin, että täti ei enää antaisi minun asua luonaan ja joutuisin johonkin nuorisokotiin tai sellaiseen, miksiköhän niitä edes sanottiin.
“Olen se minäkin joskus ollu nuori, mutta en kuitenkaan ihan nuin nuori”, täti huokaisi. “Pistit minut eilen etsimään itseäsi melkoisen kauan.”

Jatkoin seinän tuijottamista koko loppupäivän vastaamatta tädille mitään.

Keskiviikko
“Lährehän tallille moikkaamaan Minttua?” Täti enemmän kysyi kuin pyysi. “Se kaipailee sua.”
Pukeuduin sanomatta mitään ja vedin lippiksen syvälle päähäni. Täti oli ollut pahaenteisen ystävällinen, emmekä olleet puhuneet edelleenkään mitään maanantai-illan karkaamisestani.

Kävin hoitamassa Mintun tädin pysytellessä näköetäisyydellä ja ratsastin sen pikaisesti nurmikentällä. Fiilis oli ihan paska ja teki mieli kiljua, mutta en kehdannut säikytellä Minttua. Minttu säikkyi kovaa tuulta, eikä omakaan olo ollut se aurinkoisin.

Torstai
Aamu valkeni aurinkoisena ja loppuviikolle oli luvattu lämmintä säätä. Päätin pukeutua neonvihreään reikätoppiin ja lyhyisiin mustiin shortseihin, jotka jättivät vasemman jalkani “we are all mad here”- tatuoinnin näkyviin. Tänään tuntui loistavalta, ehkä täti ei ottaisikaan reissuani puheeksi lainkaan.

Mintun hoitamisen jälkeen menimme katsomoon katselemaan 150cm luokan, jossa Nathaniel sijoittui sekä neljänneksi, että kuudenneksi. Onnekas paskiainen, se sai aina kaiken mitä rahalla saattoi ostaa, eikä sen elämä ikinä muutenkaan vaikuttanut tippaakaan epäonnistuneelta. Vitutti jälleen.

Illalla täti istahti jälleen sänkyni laidalle.
“Alice”, täti aloitti. “Minä en oo vihanen, mutta sinä et voi tuollain karata. Minä haluan sinun parasta ja rakastan sinua, vaikka ei se sinun mielessä välttämättä niin näyttäydy. En millään haluais luopua sinusta ku hyvinhän meillä mennöö ku vain molemmat yritämmä.”
Mulkaisin tätiä alta kulmieni ja purskahdin itkuun. Täti veti minut syliinsä ja itkin hänen sylissään kuin pieni lapsi. Onneksi kukaan muu ei nähnyt minua nyt.

Perjantai
Yö meni päin persettä. Oli aivan tuskaisen kuuma ja lakana tarttui ihoon kiinni. Aamulla heräsimme jo kuuden aikaan ja lähdimme ruokkimaan Mintun. Tamman syötyä täti vei sen kävelylle ja jäin itse siivoamaan tamman karsinaa. Hiukset liimaantuivat pitkin päätäni ja olo oli epämukava.

Mintun ja tädin palattua kävimme Jussin ja Biffen karsinoilla, joiden läheisyydestä Eetu ja Milankin löytyivät. Flirttailin häpeilemättä Milanille tädin jutellessa Eetun kanssa päivän säästä, josta todella oli tulossa tuskaisen kuuma.

“Starttaatko sä tänään?” Kysyin ja muikistelin sinisiä huuliani.
“Satakolmekymppisessä ja VaA:ssa”, Milan kertoi.
“Siistii, te varmaan sijoitutte tosi hyvin! Mä ainakin uskon teihin”, sanoin ja laskin hetkeksi käteni Milanin kädelle.
“Kiva juttu, että joku kuitenkin”, Milan sanoi virnistäen. “Tää kuumuus varmasti vaatii veronsa kaikilta.”

Hymyilin rumasti, käännyin ja kävelin pois. Kuinkahan montaa sammakkoa piti käpälöidä ennen kuin löytyisi prinssi. Milankin jaaritteli säästä, eikä kehunut minua söpöksi. Mitä haaskausta oli ollut flirttailla hänelle monta päivää!

Lauantai
Myrskysi ja hevosten hoitaminen oli välttämätön paha. Auttelin Sannia ja Trevoria heidän hevostensa kanssa ja pyörin hetkellisesti myös Nathanielin hevosten läheisyydessä. Nathanielin hevosille oli varattu tosi monta karsinaa ja yritinkin pikaisesti laskea montako niitä oli.

“Anna sen olla rauhassa, ettei se hermostu”, Nathanielin hevosenhoitaja Gemma kiirehti sanomaan englanniksi.
“Etkö sä mua muka muista?” Kysyin nauraen ja jatkoin Geýzerin katselua.
“Muistan mä, mutta se on vähän tuulellakäyvä”, Gemma kiirehti sanomaan. “Ja Nathaniel on mitä on.”
“No vittu jaa”, sanoin suomeksi ja jatkoin matkaa.
Gemma varmasti ymmärsi äänensävystäni mitä tarkoitin.

Sunnuntai
Oli ihana pukeutua parhaimpiinsa ja keskittyä seuraamaan viikon viimeisiä kilpailuja. Kenttäratsastusluokan esteet näyttivät houkuttelevilta ja olisin niin mielelläni päässyt itsekin ylittämään niitä. Nathanielilla ei mennyt kovinkaan hyvin, vaikka mies olikin kenttäratsastaja. Se varmasti suuttuisi kovasti, mutta höykyttäkööt Gemmaa oikein kunnolla nyt kun se oli sen ansainnut.

“Siis näiksä Reita ja Pond oikeesti voitti tän luokan!” Huudahdin vieressäni istuvalle tädilleni.
“Näinpä tuo näky tekevän. Näen minä saman kuin sinäkin”, täti totesi hymyillen.
“Kunniaa ja gloriaa meille vaan!” Sanoin ylpeänä virnuillen, vaikka eiväthän Reitan ansiot liittyneet pätkääkään minuun, eivätkä oikeastaan edes Hopiavuoreen ihan älyttömästi.

Esteratsastuksen pääluokan tuloksia jännitin niin, että meinasin oksentaa.
“Hengitä nyt välillä”, paikalle saapunut Milan virnuili.
“Mutta jos se nyt tiputtaa puomin”, pihisin katsoessani Nathanielin ja Poseidonin kiitämistä uusintaradalla.
Ei tiputtanut puomia eikä mitään muutakaan. Nathanielin voitonriemua ei voinut olla näkemättä miehen voittaessa koko luokan.

Kouluratsastuksen pääluokan jälkeen tuntui siltä niin kuin olisin revennyt liitoksistani onnesta Nathanielin puolesta. Nathanielin harmaantunut papparaishevonen voitti pääluokan ja hevosen ratsastaja Eva näytti säteilevän. Tunsin ylpeyttä voidessani sanoa, että olin keväällä hoitanut molempia hevosia ollessani Rossi Eventersissä.

Kunniakierroksien ja muiden palkintojenjakojen jälkeen näin kun screenillä kuvattiin voittajien ilakointia. Nathaniel roiskutteli jotain kuohujuomaa ihmisten päälle ja nauroin tädin kauhistuneelle ilmeelle. Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun näin Nathanielin kaappaamassa Evan syleilyynsä. Ihan kuin siinäkään ei olisi ollut vielä tarpeeksi, mies suuteli sitä typerää kotkaa.

Hannaby Hanam Week, loppuviikko

06.-10.05.2020 Hannaby Hanami Weekin loppupuoli Nathanielin näkökulmasta. Julkaistu myös Hanami Weekin “kuulumisia“-osiossa ja blogissani itsenäisinä tarinoina.

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Typeriä kaakkeja

Heräsin yöllä tuulen ulvontaan kaksi kertaa. Minkälaisia hökkelinrakentajia nämä typerät ruotsalaiset oikein olivat. Eivät osanneet rakentaa edes kunnollisia hotelleja. Tilasin aamulla erittäin tyytymättömänä aamupalan huonepalvelulta ja jouduin odottamaan sitä aivan liian kauan. Läksytin homssuisen hotellityöntekijän ja aloin tyytymättömänä syömään. Miksi kaikki palkolliset olivat aina idiootteja? Haukkasin tyytymättömänä croissanttia ja olin tyytymätön kirsikkahillon makuun.

Marssin tallialueelle karsinoidemme luo ja hymyilin sisäisesti tallityöntekijöideni sämähtäessä takaisin hommiin nähdessään minut. Mokomat laiskurit kuvittelivat minun maksavan heille istuskelusta. Katsoin lähintä tuttua naamaa pistävästi ja huokailin syvään kun hän ei ymmärtänyt heti kertoa miten kaikki oli aamusta mennyt.
“Kaikki loistavasti, herra Rossi”, Dan, yksi pitkäaikaisimmista työntekijöistäni kiirehti kertomaan. “Ei mitään mistä teidän olisi syytä tietää tai olla huolissaan. Hevoset ovat valmiita ensimmäiseen luokkaan ja voidaan lämmitellä teille valmiiksi.”

Tyydyin nyökkäämään. En minä kaikkia olisi ehtinyt ratsastaakaan itse ennen luokan alkua, sillä erityisesti päivän ensimmäinen luokka olisi äärettömän kiireinen. Starttasin luokan puolivälissä kolmella hevosella niin, että välissä oli aina ainoastaan yksi ratsukko. Luokka järjestettiin tasolla 140cm, jonka ei pitänyt olla teknisesti haastava, joten päätin kävellä radan vain pikaisesti läpi.

“Seuraavaksi Nathaniel Rossi – Pentimento, Flynn Daley – Castlelyons Spiteful Sparrow valmistautuu”, kuuluttaja kuulutti.
Starttasimme Nemon kanssa radan, josta ei jäänyt paljoa kerrottavaa jälkipolville. Ori säikkyi kovaa tuulta hivenen turhan paljon ja nappasi takasillaan luokan kolmannen esteen alas säikähtäessään katsomossa lepattavaa takkia. Ei moisesta jänishoususta olisi hevoseksi, tuumin pettyneenä ja pamautin luokan jälkeen orin ohjat Nicolelle.

Välittömästi kun sain Nemon pois käsistäni, loikkasin Iitun selkään. Flynn Daley ratsasti aikalailla kuten minäkin Nemon kanssa, pohdiskelin valmistautuessani trakehnertammalla omaan suoritukseemme. Daleyn hevonen nappasi myös neljä virhepistettä ja nyökkäsin heille ennen kuin aloitin oman suoritukseni. Iitu selvisi Nemon tiputtaman esteen, mutta tiputti viidennen esteen. Ärsytti ratsastaa epäkelvoilla hevosilla. Onnetonta tunarointia helpolla radalla, huokailin ratsastaessani Iitun pois radalta.

Luokan viimeisenä minulla olisi Nemesis, jolla ratsastin usein mielelläni, mutta tänään tamma tuntui tahmealta. Se ei liikkunut kunnolla eteen, eikä se oikein ymmärtänyt hidastaa ohjista vetämälläkään. Jos olin ollut raivoissani Nemolle sen petettyä luottamukseni, turhautunut Iitun jälkeen, niin Nemesiksestä olin tekemässä koiranruokaa. Tamma nolasi minut täysin kahdellatoista virhepisteellä.

Siinä missä 140cm luokka oli ollut täydellinen pohjanoteeraus, oli 150cm luokka Nemon kanssa yhtä juhlaa. Ori nappasi puhtaan nollaradan ja jäi uusinnassakin vain hippusen ensimmäisen ratsukon ajasta. Olisi pitänyt kääntää se tiukemmin esteiden välillä, mutta ensimmäisen luokan tappio kirveli mieltäni ja päätin ottaa varman päälle. Poseidonin kanssa jäimme sijalle 12. neljän virhepisteen takia. Turhapa näitä oli murehtia, pohdiskelin ratsastaessani Poseidonilla päivän viimeisessä luokassa yhdeksänneksi. Tarvitsisin kipeästi hevosia, jotka oikeasti menestyisivät nysväämisen sijaan.

Kouluratsastustuloksetkaan eivät mieltä ylentäneet, Eva oli Costellolla vasta yhdeksäs. Nainen kehui papparaishevosta vuolaasti, vaikka typerä sipsuttaminen aitojen sisällä oli yksinkertaisesti vain tappavan tylsää. Jos Eva ei olisi ollut niin äärettömän hyvännäköinen, ei Kostia olisi otettu mukaan laisinkaan. Kouluratsastus oli perseestä.

Rahanpesijä kellaribaarissa

Siinä missä keskiviikko oli viileä ja tuulinen, oli torstai aurinkoinen ja lähestulkoon lämmin. Edellispäivän tunarointi kirveli edelleen, vaikka syytönhän minä hevosten typeryyteen olin. Torstai ei helpottanut lainkaan typerien hevosten osalta, Iitu oli 13. kahdellatoista virhepisteellä ja Nemesis 14. samoilla pistemäärillä. Ei koko kilpailuissa ollut minkäänlaista järkeä jos jouduin ratsastamaan moisilla luuskilla. Nemesiksestä ei muutoinkaan ollut hirveästi muuta kuin harmia, olihan se Gwylneillä ollessaankin onnistunut tulemaan tiineeksi Welsh-ponille.

Syntynyt varsa oli ollut kummallisen näköinen, kuin jättikokoinen Welshponi, mutta joku kummallinen ranskalainen oli ostanut ponin käteisellä pojalleen. Käteisellä ostaminen kummastutti vallan kummasti, mutta kaikkien meidänhän oli johonkin tungettava pimeästi ansaitut rahat. Ukko oli nimittäin ollut kaikessa lipevyydessään varmasti jonkinlainen valkokaulusrikollinen. Ei minulla mitään sellaisia vastaan ollut, jotenkinhan meidän oli kaikkien itsemme elätettävä. Mies oli maksanut ponivarsasta aivan liikaa, mutta kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä.

Pentimenton kanssa kävimme hakemassa viidennen sijan 145cm luokasta, vaikkemme sijoittuneetkaan. Hyvästä lämmittelystähän se kuitenkin kävi 150cm luokkaan, jonka palkintojenjakoon ratsastin Poseidonilla ja hain neljännen ja kuudennen sijan ruusukkeet. Poseidon oli uusi hankinta ja oli menestynyt yllättävän hyvin kilpailuissa Ruotsissa. Pentimento puolestaan säikkyi turhan paljon kilparatsuksi, mutta äärettömän nuorihan se vielä olikin.

Kouluratsastusluokat skippasin suosiolla, vaikka Eva ratsastikin siellä. Oli huomattavasti hauskempaa löytää vanhoja tuttuja ja painella heidän kanssaan salakapakkaan. Typerät ruotsalaiset eivät olleet edelleenkään löytäneet venäläisten ystävieni kellaribaaria. Kellaribaarista saattoi ostaa mitä tahansa, mikäli rahaa vain löytyi. Olin purskauttaa viskit nenästäni kun näin ponivarsan ostaneen miehen samaisessa kellaribaarissa. Mitä ihmettä ranskalainen täällä teki?

wpb-o. Daedalus UGH

Poniluokkia ja ärsyttävä äiti

“Mä ratsastin tänään ekan luokan siinä poniluokassa”, kerroin äidilleni videopuhelusa.
“Kulta eihän se mikään poniluokka ole. 125cm on jo ihan kunnollinen luokka! Miten se meni?” Äiti kyseli.
“Startattiin viimeisinä, mutta Geyzer oli kuitenkin tarkka ja nopea. Viides sija, tuplanolla”, kerroin ja ärsytti edelleen kuinka hitaasti uusintarata oli mennyt.
“Hienostihan se meni! Minähän sanoin, että siinä tammassa on sitä jotain!” Äiti huudahti. “Oliko tuttuja siinä luokassa?”
“Luonnollisesti”, naurahdin kuivasti. “Rosengårdin nuorempi oli neljäs ja Alexander 19. Salma Stjärndahl oli 13. sillä ponilla.”
“Voi se Salma on kyllä herttainen tapaus. Ja minä sen instagramin kanssa laitoin kun minua vähän neuvottiin. Hyvin se Rosengårdin tyttökin ratsasti varmasti! Ei niillä geeneillä luokkia mennä häviämään”, äiti sanoi naurahtaen.
Kauhistutti ajatella äitiä käyttämässä instagramia.

“Miten ne muut luokat?” Äiti kysyi ja yritti kääntää puhelimen näyttöä nähdäkseen videopuhelussa ympärilleen takanani.
“Et sä näe sinne. Oon hotellihuoneessa, ei mitään jännää. Niin, 130cm luokassa Geyzer loisti jälleen ja tuli edelleen tuplanollilla toiseksi. Nemesis oli edelleen surkea ja vasta kuudestoista. Mä arvelin myydä sen, mutta sitten 135cm luokassa se olikin toinen. Ei muuten paljoa lohduttanut. Iitu ei vieläkään sijoittunut, se oli kuudes.”, totesin irvistäen.
“Kuule jos sitä itse myisi hevosen aina kun se ei ole paras, ei minulla olisi hevosia lainkaan”, äiti totesi huokaisten. “Olet saanut liikaa vaikutteita isältäsi! Ei se koskaan ole hevosen vika jos et menesty, vaan kyllä ihan molempien!”
“En mä jaksa kuunnella tuota paskaa, hei hei”, totesin vihaisena ja sammutin puhelun.
Äiti oli typerä.

Lauantaiväsymys

Lauantaina väsymys painoi niin minua kuin hevosiakin. Eilisen hellepäivä oli vaatinut veronsa ja minulla oli ratsastettavana tahmeita ja väsyneitä hevosia, joiden kulku oli jokseenkin halutota. Ukkosta saattoi tietysti syyttää osittain, mutta kokonaisuudessaan päivä oli perseestä myrskypuuskineen. Omaa päätä särki myös ja olin varma, että eilisiltaiset jellyshotit olivat muuttaneet aivonikin pelkäksi jellohyytelöksi, siltä ainakin tuntui. Ensimmäisessä luokassa meinasin oksentaa Geyzerin päälle, eikä koko päivänä mistään meinannut tulla mitään. Päivän yllättäjä oli Iitu, joka oli ainoa sijoittunut koko päivänä.

120cm: 21. Geyzer, 130cm: 11. Geyzer ja 19. Nemesis, 140cm: 7. Ibiza, 23. Poseidon, 31. Pentimento.

Sano mua voittajaks

Sunnuntaina oli inhimillisempi sää, vain kaksikymmentä lämmintä, sopivasti puolipilvistä ja aamuisen sateen jäljiltä ihanan raikasta. Taivaanrannassa näkyi sateenkaari ja elämä hymyili muutoinkin kun eilisilta oli jäänyt vain muutamaan drinkkiin.

Mother’s Day Special oli erikoinen kenttäluokka, jossa Salman Bonnie menestyi hienosti viidenneksi. Ratsukko oli pitänyt yhtä niin kauan, ettei heidän sijoittumisensa ollut mikään yllätys. Omat sijani olivat 9. Poseidonin kanssa, 10. Iitun kanssa ja 13. Pentimenton kanssa. Lievästi sanottuna ärsytti kenttäratsastuksen ollessa päälajini, mutta jos hevoset eivät toimineet, ei mikään toiminut. Tyhjä siitä oli ratsastajaa syyttää, vaikka äiti muuta väittikin.

150cm luokan jälkeen oli aika soittaa äidilleni.
“Hei äiti”, aloitin poikkeuksellisen ystävällisesti. “Hyvää äitienpäivää ja Kille oli viides sataviiskymppisessä.”
“Voi hienoa Niilo, minä sainkin sinun kukkalähetyksesi, voi kuinka herttainen poika minulla onkaan!” Äiti kiitteli ja kuulin, että se meinasi alkaa vetistellä.
“Tietysti sitä nyt äitienpäivänä”, sanoin rakastavasti, vaikka todellisuudessa kukat oli tietysti lähettänyt Ofelia. “Nemo oli väsynyt ja vasta 18. Mitäs sinne kuuluu?”
“Ihanaa nyt kun näin muistit, voi muru sinua!” Äiti sanoi ihastuksissaan. “Olen aina tiennyt, että olet hyvä poika!”
“Ainahan minä sinulle lähetän kukkia merkkipäivänä”, valehtelin sujuvasti.
Ihan kuin minä muka oikeasti jotain äitienpäiviä muistaisin.

Kävelin pääluokan rataa lievästi hermostuneena. 160cm estekorkeus oli suuri jopa minullekin, sillä minulla ei ollut Poseidonin lisäksi muita hevosia, jotka sitä korkeutta hyppäsivät kilpailuissa. Ei sillä korkeudella mitään väliä pitäisi olla, mutta oli sillä kuitenkin. Peitin hermostukseni äksyilemällä muille, mutta vain kameroiden ulottumattomissa.

Poseidon oli jälleen kuin sähköjänis ennen luokan alkua. Sain pidätellä sitä kaikin tavoin italialaisen Matteo Locatellin ratsastaessa radan kymmenellä virhepisteellä. Oman vuoroni tullessa nyökkäsin tuomareille kohottaen raippaani ja jatkoin epätoivoisesti Pentimenton pidättelyä. Ori olisi tahtonut kaahottaa radan läpi täysillä. Olin matkustajana koko radan, mutta kuin ihmeen kaupalla puomit pysyivät paikallaan. Uusintaradalla ori jatkoi kuskaamistani ja loppu oli enää ajasta kiinni.

Kunniakierroksella esittelin hohtavan valkoista hammasrivistöäni hymyillen parasta jenkkihymyäni ja pidellen ohjia vain yhdessä kädessä. Poseidonin mustissa suitsissa lepatti sinikeltainen voittoruusuke. Lehtikuvista tulisi erinomaisia.

Jos juhlahumu oli alkanut jo Poseidonin voittaessa pääluokan, repesi riemu täysin myös Evan ja Kostin voittaessa kouluratsastuksen pääluokan ja saaden yli 80% Grand Prix luokassa. Tiesin olevani paras, mutta tieto siitä, että minun hevoseni oli paras esteillä, kouluratsastuksessa ja vielä viisivuotiaiden estehevosten arvostelussakin sai minut suihkuttamaan shampanjaa kuin formulakisoissa. Luuserit saivat hyvin kastua ja muutaman satasen pesulalaskut eivät tuntuisi missään. Likistin Evan kainalooni ja suutelin häntä.

tausta c. Lynn

Pää pehmenee ja tiistai on uusi maanantai

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

 Hanami Week – Maanantai

Markarydissä oli kova kuhina ihimsten vilistäessä ympäriinsä kuin muurahaiset. Katselin kuhinaa shampanjanväristen raybanieni takaa hivenen huvittuneesti hymyillen. Jo ensimmäisessä 100cm luokassa näkyi jännittyneitä kasvoja ja keulivia hevosia, vaikkei paikalla vielä ollut edes katsojia siinä määrin, mitä voisi olettaa. Ihmiset hermoilivat kauheasti hevostensa takia ja inhimillistivät niitä liikaa. Hevoset olivat harrastusvälineitä, ei niitä tarvinut ymmärtää lainkaan sen suuremmin, sitä varten oli hoitajat. Sitä paitsi, kukapa sitä pikkuluokkiin viitsisi vaivautuakaan ajattelin ja huitaisin viskin alas. Se poltteli kurkussa mukavasti ja sai olon lämpenemään juuri sopivasti ennen päivän kolmatta luokkaa, jossa starttaisin Geyzirin kanssa.


Olimme viimeisten joukossa starttaamassa ja juuri kun pääsimme aloittamaan radan, järjetön sadekuuro rysähti niskaan. Takki päästi niskasta vedet sisälle ja olo oli välittömästi surkea ja kurja sateen piiskatessa silmiä. Olin varma siitä, että Geyzir vetäisi kilarit, säikähtäisi ja ties mitä, sillä kun oli tavallsiestikin tapana olla typerä. Olin valmiina pyöräyttämään tamman tiukalle voltille jos se alkaisi perseilemään ja paiskaamaan sen ohjat portilla odottavalle Gemmalle. 


Yllätyksekseni mitään ei tapahtunut. Tamma jatkoi eteenpäin välittämättä säästä lainkaan. Yritin ohjata sen suunnilleen oikealle esteelle ja roikkua kyydissä, sillä rankkasateen vuoksi näin esteen noin askelta ennen ponnistusta. Yksi puomi kolahti alas, mutta poikkeuksellisesti suostuin myöntämään sen omaksi virheekseni. En todellakaan nähnyt minne menin ja jätin tamman täysin yksin. Se epäröi, mutta hyppäsi kuitenkin ylös. Takaset kolahtivat puomiin, joka tipahti kannattimiltaan. 


Suorituksen jälkeen taputin tamman kaulaa ja annoin ohjaa. Tamma käveli pää pystyssä Gemman luo, joka heitti tamman selkään ja jalkojeni päälle loimen ja lähdimme kävelemään kohti jaba-aluetta. Myöhemmin luin tuloksista, että Geyzir sijoittui 18., mutta oli kuitenkin nopein neljän virhepisteen hevosista. Ei kai se nyt loppupeleissä ollut niin kammottavan huonosti. Ravistelin moisen pehmoilun mielestäni ja kuivasin hiuksiani pyyhkeeseen. Pääni oli varmaan pehmentymässä.


Muut Nathanielin hevoset sijoittuivat; Geyzer VaB 30/39 ja VaA luokassa startanneet Pentimento 21/29 ja Poseidon 29/29.

Hanami Week – Tiistai

5-vuotiaat estehevoset 12 os.

Pisteet järjestyksessä: Yleisvaikutelma – Ratsastettavuus – Laukka – Hyppytekniikka – Kapasiteetti
at-t. Geýzer VEC – rats. Nathaniel Rossi
Pisteet: 8.5 / 7 / 10 / 7 / 9 :: ka 8.3
Testiratsastaja: Diana Åkerlund
Testiratsastajan palaute: Tämä tamma oli ihan tosi ryhdikäslaukkainen ja kapasiteetikas rotunsa edustaja. Herkkä sielunelämä ei lupaa helpointa urheiluhevosen uraa, mutta parhaat hevoset ei aina olekaan niitä mutkattomimpia. Hypyissä oli ajoittain ilman lisäksi turhaa draamaa, mutta jaloistaan hevonen oli sangen tarkka. Olin tyytyväinen ratsuun. Pystyin ratsastamaan sitä kevyin avuin ja se oli skarppi ja kevyt, vaikka toki myös protestiherkkä. Hevosen kehitystä on mielenkiintoinen seurata.
Kunniamaininta: Paras 5-vuotias estehevonen

Geyzer osallistui 5-vuotiaiden estehevosten Hannaby young starsiin, jossa ratsastin sen itse ja tämän jälkeen testiratsastaja kokeili ratsastaa sillä. Kieltämättä minua jännitti viedä Akhaltek kovatasoisten puoliveristen sekaan, mutta kyllä minä oikeastaan osasinkin odottaa Geyzein voittoa -olihan se minun hevoseni. Täytyisi varmaan meilata orin pärjäämisestä sille shamaanille sinne Siperiaan, vaikka uskoin hänen tietävän kaiken kertomattakin. Se tundran velho oli ollut pelottava läpitunkevine silmineen ja pohdin aina välillä oliko mies jotenkin kironnut minut. Aina kun ajattelin tai tein Geyzeriä kohtaan rumasti, päätäni alkoi kivistää. Pääni todella oli pehmenemässä kun ajattelin mitään tällaista. Olikohan miehellä edes sähköpostiosoitetta, mitenhän Ofelia oli viimeksi ottanut mieheen yhteyttä? Täytyisi varmaan kysyä.

Luokka 7 – 120cm

Tällä kertaa emme saaneet rankkasadetta niskaamme, vaan sää oli kauniin puolipilvinen. Osaltamme rata oli mitäänsanomaton. Siinä missä Geyzer oli ollut aamun tilaisuudessa liekeissä, se oli nyt nuupahtanut ja kiukkuinen. Osoitti varmaan mieltään taas jostain ihmeellisyydestä. Oman starttimme jälkeen heitin heti kentän ulkopuolella ohjat Gemmalle. Menkööt purkamaan tamman pois, neljällä virhepisteellä ei ruusukkeita vastaanotettaisi, etenkin kun starttasimme luokan alkupäästä ja ennen meitä oli tullut jo kolme puhdasta rataa. Otin kypärän pois päästäni ja sipaisin hiuksiani taaksepäin. Täytyisi lähteä vaihtamaan vaatteet, jotta ehtisin nähdä Evan ratsastuksen Nemesiksellä ja Ibizalla. Jos tammat pärjäisivät, lehdistö olisi varmasti kimpussa, joten parempi näyttää edustavalta -äiti kun keräsi kaikki lehtileikkeet, joita minusta kirjoitettiin.

Geyzer ja Nathaniel sijoittuivat sijalle 11/28. Eva Schatzin PSG- luokassa ratsastama Nemesis sijoittui sijalle 10/27 ja Ibiza nappasi viimeisen palkitun sijan samasta luokasta ollen 7/27.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin