Tarinahevoskollektiivi

Hei, täältä sä löydät kaikki uusimmat virtuaali­hevos­maailmassa kirjotetut tarinat. Liity mukaan, jos haluut tehdä tilin omalle tallillesi tai hahmollesi, tai laita sivusto muuten vaan seuraukseen. Tervetuloa!

Liity mukaan tästä

Hannaby Hanam Week, loppuviikko

06.-10.05.2020 Hannaby Hanami Weekin loppupuoli Nathanielin näkökulmasta. Julkaistu myös Hanami Weekin “kuulumisia“-osiossa ja blogissani itsenäisinä tarinoina.

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

Typeriä kaakkeja

Heräsin yöllä tuulen ulvontaan kaksi kertaa. Minkälaisia hökkelinrakentajia nämä typerät ruotsalaiset oikein olivat. Eivät osanneet rakentaa edes kunnollisia hotelleja. Tilasin aamulla erittäin tyytymättömänä aamupalan huonepalvelulta ja jouduin odottamaan sitä aivan liian kauan. Läksytin homssuisen hotellityöntekijän ja aloin tyytymättömänä syömään. Miksi kaikki palkolliset olivat aina idiootteja? Haukkasin tyytymättömänä croissanttia ja olin tyytymätön kirsikkahillon makuun.

Marssin tallialueelle karsinoidemme luo ja hymyilin sisäisesti tallityöntekijöideni sämähtäessä takaisin hommiin nähdessään minut. Mokomat laiskurit kuvittelivat minun maksavan heille istuskelusta. Katsoin lähintä tuttua naamaa pistävästi ja huokailin syvään kun hän ei ymmärtänyt heti kertoa miten kaikki oli aamusta mennyt.
“Kaikki loistavasti, herra Rossi”, Dan, yksi pitkäaikaisimmista työntekijöistäni kiirehti kertomaan. “Ei mitään mistä teidän olisi syytä tietää tai olla huolissaan. Hevoset ovat valmiita ensimmäiseen luokkaan ja voidaan lämmitellä teille valmiiksi.”

Tyydyin nyökkäämään. En minä kaikkia olisi ehtinyt ratsastaakaan itse ennen luokan alkua, sillä erityisesti päivän ensimmäinen luokka olisi äärettömän kiireinen. Starttasin luokan puolivälissä kolmella hevosella niin, että välissä oli aina ainoastaan yksi ratsukko. Luokka järjestettiin tasolla 140cm, jonka ei pitänyt olla teknisesti haastava, joten päätin kävellä radan vain pikaisesti läpi.

“Seuraavaksi Nathaniel Rossi – Pentimento, Flynn Daley – Castlelyons Spiteful Sparrow valmistautuu”, kuuluttaja kuulutti.
Starttasimme Nemon kanssa radan, josta ei jäänyt paljoa kerrottavaa jälkipolville. Ori säikkyi kovaa tuulta hivenen turhan paljon ja nappasi takasillaan luokan kolmannen esteen alas säikähtäessään katsomossa lepattavaa takkia. Ei moisesta jänishoususta olisi hevoseksi, tuumin pettyneenä ja pamautin luokan jälkeen orin ohjat Nicolelle.

Välittömästi kun sain Nemon pois käsistäni, loikkasin Iitun selkään. Flynn Daley ratsasti aikalailla kuten minäkin Nemon kanssa, pohdiskelin valmistautuessani trakehnertammalla omaan suoritukseemme. Daleyn hevonen nappasi myös neljä virhepistettä ja nyökkäsin heille ennen kuin aloitin oman suoritukseni. Iitu selvisi Nemon tiputtaman esteen, mutta tiputti viidennen esteen. Ärsytti ratsastaa epäkelvoilla hevosilla. Onnetonta tunarointia helpolla radalla, huokailin ratsastaessani Iitun pois radalta.

Luokan viimeisenä minulla olisi Nemesis, jolla ratsastin usein mielelläni, mutta tänään tamma tuntui tahmealta. Se ei liikkunut kunnolla eteen, eikä se oikein ymmärtänyt hidastaa ohjista vetämälläkään. Jos olin ollut raivoissani Nemolle sen petettyä luottamukseni, turhautunut Iitun jälkeen, niin Nemesiksestä olin tekemässä koiranruokaa. Tamma nolasi minut täysin kahdellatoista virhepisteellä.

Siinä missä 140cm luokka oli ollut täydellinen pohjanoteeraus, oli 150cm luokka Nemon kanssa yhtä juhlaa. Ori nappasi puhtaan nollaradan ja jäi uusinnassakin vain hippusen ensimmäisen ratsukon ajasta. Olisi pitänyt kääntää se tiukemmin esteiden välillä, mutta ensimmäisen luokan tappio kirveli mieltäni ja päätin ottaa varman päälle. Poseidonin kanssa jäimme sijalle 12. neljän virhepisteen takia. Turhapa näitä oli murehtia, pohdiskelin ratsastaessani Poseidonilla päivän viimeisessä luokassa yhdeksänneksi. Tarvitsisin kipeästi hevosia, jotka oikeasti menestyisivät nysväämisen sijaan.

Kouluratsastustuloksetkaan eivät mieltä ylentäneet, Eva oli Costellolla vasta yhdeksäs. Nainen kehui papparaishevosta vuolaasti, vaikka typerä sipsuttaminen aitojen sisällä oli yksinkertaisesti vain tappavan tylsää. Jos Eva ei olisi ollut niin äärettömän hyvännäköinen, ei Kostia olisi otettu mukaan laisinkaan. Kouluratsastus oli perseestä.

Rahanpesijä kellaribaarissa

Siinä missä keskiviikko oli viileä ja tuulinen, oli torstai aurinkoinen ja lähestulkoon lämmin. Edellispäivän tunarointi kirveli edelleen, vaikka syytönhän minä hevosten typeryyteen olin. Torstai ei helpottanut lainkaan typerien hevosten osalta, Iitu oli 13. kahdellatoista virhepisteellä ja Nemesis 14. samoilla pistemäärillä. Ei koko kilpailuissa ollut minkäänlaista järkeä jos jouduin ratsastamaan moisilla luuskilla. Nemesiksestä ei muutoinkaan ollut hirveästi muuta kuin harmia, olihan se Gwylneillä ollessaankin onnistunut tulemaan tiineeksi Welsh-ponille.

Syntynyt varsa oli ollut kummallisen näköinen, kuin jättikokoinen Welshponi, mutta joku kummallinen ranskalainen oli ostanut ponin käteisellä pojalleen. Käteisellä ostaminen kummastutti vallan kummasti, mutta kaikkien meidänhän oli johonkin tungettava pimeästi ansaitut rahat. Ukko oli nimittäin ollut kaikessa lipevyydessään varmasti jonkinlainen valkokaulusrikollinen. Ei minulla mitään sellaisia vastaan ollut, jotenkinhan meidän oli kaikkien itsemme elätettävä. Mies oli maksanut ponivarsasta aivan liikaa, mutta kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä.

Pentimenton kanssa kävimme hakemassa viidennen sijan 145cm luokasta, vaikkemme sijoittuneetkaan. Hyvästä lämmittelystähän se kuitenkin kävi 150cm luokkaan, jonka palkintojenjakoon ratsastin Poseidonilla ja hain neljännen ja kuudennen sijan ruusukkeet. Poseidon oli uusi hankinta ja oli menestynyt yllättävän hyvin kilpailuissa Ruotsissa. Pentimento puolestaan säikkyi turhan paljon kilparatsuksi, mutta äärettömän nuorihan se vielä olikin.

Kouluratsastusluokat skippasin suosiolla, vaikka Eva ratsastikin siellä. Oli huomattavasti hauskempaa löytää vanhoja tuttuja ja painella heidän kanssaan salakapakkaan. Typerät ruotsalaiset eivät olleet edelleenkään löytäneet venäläisten ystävieni kellaribaaria. Kellaribaarista saattoi ostaa mitä tahansa, mikäli rahaa vain löytyi. Olin purskauttaa viskit nenästäni kun näin ponivarsan ostaneen miehen samaisessa kellaribaarissa. Mitä ihmettä ranskalainen täällä teki?

wpb-o. Daedalus UGH

Poniluokkia ja ärsyttävä äiti

“Mä ratsastin tänään ekan luokan siinä poniluokassa”, kerroin äidilleni videopuhelusa.
“Kulta eihän se mikään poniluokka ole. 125cm on jo ihan kunnollinen luokka! Miten se meni?” Äiti kyseli.
“Startattiin viimeisinä, mutta Geyzer oli kuitenkin tarkka ja nopea. Viides sija, tuplanolla”, kerroin ja ärsytti edelleen kuinka hitaasti uusintarata oli mennyt.
“Hienostihan se meni! Minähän sanoin, että siinä tammassa on sitä jotain!” Äiti huudahti. “Oliko tuttuja siinä luokassa?”
“Luonnollisesti”, naurahdin kuivasti. “Rosengårdin nuorempi oli neljäs ja Alexander 19. Salma Stjärndahl oli 13. sillä ponilla.”
“Voi se Salma on kyllä herttainen tapaus. Ja minä sen instagramin kanssa laitoin kun minua vähän neuvottiin. Hyvin se Rosengårdin tyttökin ratsasti varmasti! Ei niillä geeneillä luokkia mennä häviämään”, äiti sanoi naurahtaen.
Kauhistutti ajatella äitiä käyttämässä instagramia.

“Miten ne muut luokat?” Äiti kysyi ja yritti kääntää puhelimen näyttöä nähdäkseen videopuhelussa ympärilleen takanani.
“Et sä näe sinne. Oon hotellihuoneessa, ei mitään jännää. Niin, 130cm luokassa Geyzer loisti jälleen ja tuli edelleen tuplanollilla toiseksi. Nemesis oli edelleen surkea ja vasta kuudestoista. Mä arvelin myydä sen, mutta sitten 135cm luokassa se olikin toinen. Ei muuten paljoa lohduttanut. Iitu ei vieläkään sijoittunut, se oli kuudes.”, totesin irvistäen.
“Kuule jos sitä itse myisi hevosen aina kun se ei ole paras, ei minulla olisi hevosia lainkaan”, äiti totesi huokaisten. “Olet saanut liikaa vaikutteita isältäsi! Ei se koskaan ole hevosen vika jos et menesty, vaan kyllä ihan molempien!”
“En mä jaksa kuunnella tuota paskaa, hei hei”, totesin vihaisena ja sammutin puhelun.
Äiti oli typerä.

Lauantaiväsymys

Lauantaina väsymys painoi niin minua kuin hevosiakin. Eilisen hellepäivä oli vaatinut veronsa ja minulla oli ratsastettavana tahmeita ja väsyneitä hevosia, joiden kulku oli jokseenkin halutota. Ukkosta saattoi tietysti syyttää osittain, mutta kokonaisuudessaan päivä oli perseestä myrskypuuskineen. Omaa päätä särki myös ja olin varma, että eilisiltaiset jellyshotit olivat muuttaneet aivonikin pelkäksi jellohyytelöksi, siltä ainakin tuntui. Ensimmäisessä luokassa meinasin oksentaa Geyzerin päälle, eikä koko päivänä mistään meinannut tulla mitään. Päivän yllättäjä oli Iitu, joka oli ainoa sijoittunut koko päivänä.

120cm: 21. Geyzer, 130cm: 11. Geyzer ja 19. Nemesis, 140cm: 7. Ibiza, 23. Poseidon, 31. Pentimento.

Sano mua voittajaks

Sunnuntaina oli inhimillisempi sää, vain kaksikymmentä lämmintä, sopivasti puolipilvistä ja aamuisen sateen jäljiltä ihanan raikasta. Taivaanrannassa näkyi sateenkaari ja elämä hymyili muutoinkin kun eilisilta oli jäänyt vain muutamaan drinkkiin.

Mother’s Day Special oli erikoinen kenttäluokka, jossa Salman Bonnie menestyi hienosti viidenneksi. Ratsukko oli pitänyt yhtä niin kauan, ettei heidän sijoittumisensa ollut mikään yllätys. Omat sijani olivat 9. Poseidonin kanssa, 10. Iitun kanssa ja 13. Pentimenton kanssa. Lievästi sanottuna ärsytti kenttäratsastuksen ollessa päälajini, mutta jos hevoset eivät toimineet, ei mikään toiminut. Tyhjä siitä oli ratsastajaa syyttää, vaikka äiti muuta väittikin.

150cm luokan jälkeen oli aika soittaa äidilleni.
“Hei äiti”, aloitin poikkeuksellisen ystävällisesti. “Hyvää äitienpäivää ja Kille oli viides sataviiskymppisessä.”
“Voi hienoa Niilo, minä sainkin sinun kukkalähetyksesi, voi kuinka herttainen poika minulla onkaan!” Äiti kiitteli ja kuulin, että se meinasi alkaa vetistellä.
“Tietysti sitä nyt äitienpäivänä”, sanoin rakastavasti, vaikka todellisuudessa kukat oli tietysti lähettänyt Ofelia. “Nemo oli väsynyt ja vasta 18. Mitäs sinne kuuluu?”
“Ihanaa nyt kun näin muistit, voi muru sinua!” Äiti sanoi ihastuksissaan. “Olen aina tiennyt, että olet hyvä poika!”
“Ainahan minä sinulle lähetän kukkia merkkipäivänä”, valehtelin sujuvasti.
Ihan kuin minä muka oikeasti jotain äitienpäiviä muistaisin.

Kävelin pääluokan rataa lievästi hermostuneena. 160cm estekorkeus oli suuri jopa minullekin, sillä minulla ei ollut Poseidonin lisäksi muita hevosia, jotka sitä korkeutta hyppäsivät kilpailuissa. Ei sillä korkeudella mitään väliä pitäisi olla, mutta oli sillä kuitenkin. Peitin hermostukseni äksyilemällä muille, mutta vain kameroiden ulottumattomissa.

Poseidon oli jälleen kuin sähköjänis ennen luokan alkua. Sain pidätellä sitä kaikin tavoin italialaisen Matteo Locatellin ratsastaessa radan kymmenellä virhepisteellä. Oman vuoroni tullessa nyökkäsin tuomareille kohottaen raippaani ja jatkoin epätoivoisesti Pentimenton pidättelyä. Ori olisi tahtonut kaahottaa radan läpi täysillä. Olin matkustajana koko radan, mutta kuin ihmeen kaupalla puomit pysyivät paikallaan. Uusintaradalla ori jatkoi kuskaamistani ja loppu oli enää ajasta kiinni.

Kunniakierroksella esittelin hohtavan valkoista hammasrivistöäni hymyillen parasta jenkkihymyäni ja pidellen ohjia vain yhdessä kädessä. Poseidonin mustissa suitsissa lepatti sinikeltainen voittoruusuke. Lehtikuvista tulisi erinomaisia.

Jos juhlahumu oli alkanut jo Poseidonin voittaessa pääluokan, repesi riemu täysin myös Evan ja Kostin voittaessa kouluratsastuksen pääluokan ja saaden yli 80% Grand Prix luokassa. Tiesin olevani paras, mutta tieto siitä, että minun hevoseni oli paras esteillä, kouluratsastuksessa ja vielä viisivuotiaiden estehevosten arvostelussakin sai minut suihkuttamaan shampanjaa kuin formulakisoissa. Luuserit saivat hyvin kastua ja muutaman satasen pesulalaskut eivät tuntuisi missään. Likistin Evan kainalooni ja suutelin häntä.

tausta c. Lynn

Pää pehmenee ja tiistai on uusi maanantai

Nathaniel Rossi
Hemmoteltu Rossi Racersin perijä

 Hanami Week – Maanantai

Markarydissä oli kova kuhina ihimsten vilistäessä ympäriinsä kuin muurahaiset. Katselin kuhinaa shampanjanväristen raybanieni takaa hivenen huvittuneesti hymyillen. Jo ensimmäisessä 100cm luokassa näkyi jännittyneitä kasvoja ja keulivia hevosia, vaikkei paikalla vielä ollut edes katsojia siinä määrin, mitä voisi olettaa. Ihmiset hermoilivat kauheasti hevostensa takia ja inhimillistivät niitä liikaa. Hevoset olivat harrastusvälineitä, ei niitä tarvinut ymmärtää lainkaan sen suuremmin, sitä varten oli hoitajat. Sitä paitsi, kukapa sitä pikkuluokkiin viitsisi vaivautuakaan ajattelin ja huitaisin viskin alas. Se poltteli kurkussa mukavasti ja sai olon lämpenemään juuri sopivasti ennen päivän kolmatta luokkaa, jossa starttaisin Geyzirin kanssa.


Olimme viimeisten joukossa starttaamassa ja juuri kun pääsimme aloittamaan radan, järjetön sadekuuro rysähti niskaan. Takki päästi niskasta vedet sisälle ja olo oli välittömästi surkea ja kurja sateen piiskatessa silmiä. Olin varma siitä, että Geyzir vetäisi kilarit, säikähtäisi ja ties mitä, sillä kun oli tavallsiestikin tapana olla typerä. Olin valmiina pyöräyttämään tamman tiukalle voltille jos se alkaisi perseilemään ja paiskaamaan sen ohjat portilla odottavalle Gemmalle. 


Yllätyksekseni mitään ei tapahtunut. Tamma jatkoi eteenpäin välittämättä säästä lainkaan. Yritin ohjata sen suunnilleen oikealle esteelle ja roikkua kyydissä, sillä rankkasateen vuoksi näin esteen noin askelta ennen ponnistusta. Yksi puomi kolahti alas, mutta poikkeuksellisesti suostuin myöntämään sen omaksi virheekseni. En todellakaan nähnyt minne menin ja jätin tamman täysin yksin. Se epäröi, mutta hyppäsi kuitenkin ylös. Takaset kolahtivat puomiin, joka tipahti kannattimiltaan. 


Suorituksen jälkeen taputin tamman kaulaa ja annoin ohjaa. Tamma käveli pää pystyssä Gemman luo, joka heitti tamman selkään ja jalkojeni päälle loimen ja lähdimme kävelemään kohti jaba-aluetta. Myöhemmin luin tuloksista, että Geyzir sijoittui 18., mutta oli kuitenkin nopein neljän virhepisteen hevosista. Ei kai se nyt loppupeleissä ollut niin kammottavan huonosti. Ravistelin moisen pehmoilun mielestäni ja kuivasin hiuksiani pyyhkeeseen. Pääni oli varmaan pehmentymässä.


Muut Nathanielin hevoset sijoittuivat; Geyzer VaB 30/39 ja VaA luokassa startanneet Pentimento 21/29 ja Poseidon 29/29.

Hanami Week – Tiistai

5-vuotiaat estehevoset 12 os.

Pisteet järjestyksessä: Yleisvaikutelma – Ratsastettavuus – Laukka – Hyppytekniikka – Kapasiteetti
at-t. Geýzer VEC – rats. Nathaniel Rossi
Pisteet: 8.5 / 7 / 10 / 7 / 9 :: ka 8.3
Testiratsastaja: Diana Åkerlund
Testiratsastajan palaute: Tämä tamma oli ihan tosi ryhdikäslaukkainen ja kapasiteetikas rotunsa edustaja. Herkkä sielunelämä ei lupaa helpointa urheiluhevosen uraa, mutta parhaat hevoset ei aina olekaan niitä mutkattomimpia. Hypyissä oli ajoittain ilman lisäksi turhaa draamaa, mutta jaloistaan hevonen oli sangen tarkka. Olin tyytyväinen ratsuun. Pystyin ratsastamaan sitä kevyin avuin ja se oli skarppi ja kevyt, vaikka toki myös protestiherkkä. Hevosen kehitystä on mielenkiintoinen seurata.
Kunniamaininta: Paras 5-vuotias estehevonen

Geyzer osallistui 5-vuotiaiden estehevosten Hannaby young starsiin, jossa ratsastin sen itse ja tämän jälkeen testiratsastaja kokeili ratsastaa sillä. Kieltämättä minua jännitti viedä Akhaltek kovatasoisten puoliveristen sekaan, mutta kyllä minä oikeastaan osasinkin odottaa Geyzein voittoa -olihan se minun hevoseni. Täytyisi varmaan meilata orin pärjäämisestä sille shamaanille sinne Siperiaan, vaikka uskoin hänen tietävän kaiken kertomattakin. Se tundran velho oli ollut pelottava läpitunkevine silmineen ja pohdin aina välillä oliko mies jotenkin kironnut minut. Aina kun ajattelin tai tein Geyzeriä kohtaan rumasti, päätäni alkoi kivistää. Pääni todella oli pehmenemässä kun ajattelin mitään tällaista. Olikohan miehellä edes sähköpostiosoitetta, mitenhän Ofelia oli viimeksi ottanut mieheen yhteyttä? Täytyisi varmaan kysyä.

Luokka 7 – 120cm

Tällä kertaa emme saaneet rankkasadetta niskaamme, vaan sää oli kauniin puolipilvinen. Osaltamme rata oli mitäänsanomaton. Siinä missä Geyzer oli ollut aamun tilaisuudessa liekeissä, se oli nyt nuupahtanut ja kiukkuinen. Osoitti varmaan mieltään taas jostain ihmeellisyydestä. Oman starttimme jälkeen heitin heti kentän ulkopuolella ohjat Gemmalle. Menkööt purkamaan tamman pois, neljällä virhepisteellä ei ruusukkeita vastaanotettaisi, etenkin kun starttasimme luokan alkupäästä ja ennen meitä oli tullut jo kolme puhdasta rataa. Otin kypärän pois päästäni ja sipaisin hiuksiani taaksepäin. Täytyisi lähteä vaihtamaan vaatteet, jotta ehtisin nähdä Evan ratsastuksen Nemesiksellä ja Ibizalla. Jos tammat pärjäisivät, lehdistö olisi varmasti kimpussa, joten parempi näyttää edustavalta -äiti kun keräsi kaikki lehtileikkeet, joita minusta kirjoitettiin.

Geyzer ja Nathaniel sijoittuivat sijalle 11/28. Eva Schatzin PSG- luokassa ratsastama Nemesis sijoittui sijalle 10/27 ja Ibiza nappasi viimeisen palkitun sijan samasta luokasta ollen 7/27.

Matkalla jonnekin

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

Mä en oikein tiennyt miksi täti oli päättänyt matkustaa joidenkin randomien kanssa Ruotsiin. Olisi ollut huomattavasti hauskempaa matkustaa itsekseen Helsinkiin, mahdollisesti bilettää muutama päivä ja jatkaa vasta tämän jälkeen Ruotsiin, mutta ei. Huokailin ja pyörittelin silmiäni pakkaamisen lomassa, mutta eihän se tietystikään mitään auttanut. Minttu oli saatava lähtövalmiiksi ja pakattava miljoonat suojat, loimet, suitset ja oikeastaan kaikki. Täti ei ollut tallivarusteiden kanssa kovinkaan järjestelmällinen.

Huputin mustan koulusatulan ja nostin sen arkkuun kahden valkoisen ja kahden mustan huovan lisäksi. Ei kai sekään pahaa tekisi jos nakkasin Sokka Luxin huovan mukaan, sen ihanan suklaanruskean glitterihuovan. Kohautin olkiani ja nakkasin sen mukaan. Jos minut oli valtuutettu pakkaamaan, kaitpa sain pakata juuri mitä halusin. Tätikään ei ollut natkuttamassa turhuuksia, hän oli lähtenyt nakkihommia karkuun eli maastoilemaan Mintun kanssa. Tie Tähtiin aiheutti ylimääräistä työtä kaikille, mutta olihan se jännää saada kotitallille kilpailut! Kurtistin kulmiani. Olinko juuri ajatellut Hopiavuorta kotitallinani?

”Moi”, Eira tervehti kohteliaasti, kuten aina. ”Oletteko lähdössä jonnekin?”
”Ruotsiin Hanami Weekille”, vastasin. ”Mun pitäis pakata, mutta en mä käsitä mitä mä pakkaan. Satulan, suitset, suojat, loimia, harjat ja nää, mutta mähän tarvin osaa niistä vielä täälläkin. Me lähdetään vasta sunnuntaina illalla.”
”Pakkaa kaikki mitkä voit ja loput mitä tarvit, kirjoita ylös ja pakkaa kun voit”, Eira opasti. ”Ja muista ainakin kahdet suitset!”
”Mmh”, nurisin, vaikka Eiran ohjeet olivat hyviä.
Tyttö oli oikeastaan aika mukava, joskin vain niin kuolettavan kunnollinen.

Sunnuntaina

Lautalle päästyämme Trevor pyysi minua auttamaan välillä hevosten hoitamisessa. Esitin coolia ja nyrpistelin nenääni, mutta myönnyin lopulta kuitenkin. Todellisuudessa olisin voinut varjonyrkkeillä innosta kuullessani mitä luokkia mies ratsasti, vaativimpia mahdollisia, tietysti. Mintun kanssa olisi toivon mukaan helppo toimia Ruotsissakin ja minulle jäisi paljon aikaa auttaa Trevoria. Trevor oli nimittäin äärettömän taitava ja lupasi vastineeksi pitää minulle ratsastustunteja joko jollain omalla hevosellaan tai tädin Mintulla. Trevor oli sitä paitsi komea, vaikka auttamatta liian vanha. Varmaan jotain kolmekymmentä, pappaikäinen siis.

Hiippailin iltasella ulos lautan kannelle ja yritin epätoivoisesti raapia tupakkaani tulta. Kiroilin ja yritin, mutten millään saanut liekkiä pysymään sytkärissä.
”Voiko mä auttaa?” Tuikkivasilmäinen poika kysyi yllättäen.
”Ihan sama”, sanoin kohauttaen olkiani.
Tuuli tuiversi pojan hiukset sekaisin. Mittailin häntä katseellani, voi luoja miten hyvän näköinen hän oli! Perhoset lepattivat vatsassani.
”Mihinpäin sä oot menossa?” Poika kysyi.
”Hanami Weekille”, sanoin ja puhalsin savut poispäin pojasta.
”Saatetaan siis nähdä siellä”, komistus sanoi ja vinkkasi silmää painellessaan takaisin sisälle.
Lauttamatka oli sittenkin ehdottoman hyvä asia.

”Missäs sitä ollahan oltu?” Tädin ääni halkoi ilmaa saapuessani tarkastamaan Mintun vointia.
”Mä olin verkostoitumassa seniili hyvä”, vastasin tädille hymyillen ivallisesti.
Tottahan se tavallaan oli ja verkostoituminen hevosalalla oli äärettömän tärkeää. Keväällä Rossi Eventersissä Nathanielilla sen oli huomannut hyvin. Ne jotka tunsivat kaikki tai olivat rikkaita, yleensä myös menestyivät. Aina ne samat naamat pyörivät hevosmaailman huipulla. Nyt kun minä tunsin Nathanielin JA Trevorin, sekä melkein säihkysilmän, saattaisin vaikka löytää kesätyöpaikan jostain hyvältä tallilta. Tai vielä parempaa, sen tuikkivasilmäisen hevospojan, joka tietysti olisi komea, taitava ja rikas. Tädin tuijotus keskeytti pohdintani. Mitä sekin taas mulkoili tuolla tavoin?

Zen

Hän yli rajan kulkee





Kun kulki loppuun marraskuu, kävi käsky mennä
Nyt päällä järven jäätyneen hän katsoo ikuisuuteen
Ja näkee taivas, näkee kuu
Hän yli rajan kulkee


Antony Parviainen – 1939

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Vitaliya istui kuuliaisesti massiivisen työpöydän toiselle puolen. Ilme naisella oli yhä kuitenkin epäileväinen, eikä ihmekään. Hän oli juuri seurannut tovin Iivarin raivoisasti päättynyttä yksinpuhelua ja saanut melkein kirjasta otsalohkoon, joten kulmat saivat syystäkin olla vähän kurtussa. Selityksen olisi parasta olla hyvä.

Iivari kumartui hetkeksi näkymättömiin. Vitaliya kuuli vain avaimen kääntyvän lukossa, kun mies avasi yhden suurista alalaatikoista. Hetken aikaa ilman täytti vain paperien kahina, etsimisen äänet, kunnes lakanaakin kalpeampi Iivari nousi takaisin ylös. Sormen nuolaisu, sivujen selaamista. Kirjanen oli pieni ja vanha: sen kellastuneista sivuista nousi kirjaston tuoksu.

Kirja käännettiin Vitaliyan eteen oikealle aukeamalle. Pitkä, luinen sormi osoitti päivämääräotsikkoa. Nainen nojautui lähemmäksi ja siristi silmiään: hänellä ei ollut tapana kuljetella yöpuvussaan lukulaseja, ja käsiala oli kapeaa sekä koukeroista.

“15.2.1714
Perääntyminen jatkuu. Napuen puolelta on talonpoikia liittynyt joukkoihin, sivistymättömiä mutta innokkaita. Kovin toiveikkaana en ole, kuuleman mukaan Golintsynin miesvahvuus on kaksi kertaa suurempi kuin meillä, ja tykkejä on puhuttu olevan ainakin kymmenen. Meillä on yksi haupitsi eikä miehiä ole paikallisvahvistuksellakaan yli viittä tuhatta, jos sitäkään.

Puhuvat että huomenna venäläiset iskevät. Emme ehdi perääntymään tarpeeksi nopeasti, jäimme Laurolaan asemiin. Armfelt luottaa strategiaan, joten niin luotan minäkin.”

Vitaliya nosti katseensa rintamamerkinnästä.
“Jos seuraavaksi väität tämän olevan sinun päivyrisi, kuten varmasti teetkin, en tiedä mitä voin vastata väittämättä sinua harhaiseksi.”
Iivarin olemus oli jäyhä, aavistuksen tuskastunut. Hänen aikeensa oli selvästi arvattu.
“Katso ensimmäistä sivua.”
Vitaliya käänsi pikkuisen kirjan alkuun. Sen ensimmäisellä keltaisella lehdellä luki tutulla käsialalla “Ivar August von Hoffrén”.
“Luulin aina että nimesi on vain Iivari.”
“Iivari Aukusti osoittautui myöhemmin kätevämmäksi.”

Jälleen tuttu, vaivaantunut hiljaisuus painosti kaksikkoa. Vitaliya ei tiennyt miten jatkaa loukkaamatta toista, eikä Iivari osannut järkeillä puheitaan uskottavasti.
“Sano edes mielikseni uskovasi.”

Ala-aulasta kantautui kaappikellon kolme kumeaa lyöntiä. Vitaliya selasi takaisin lukemansa merkinnän kohdalle.
“Miksi seuraava päivämäärä on vasta 15.8.1715?”
“Koska 16.2.1714 kuolin.”

Jos hiljaisuuden voisi muuttaa materiaksi, se olisi nyt niin raskas että muodostuisi musta aukko. Vitaliyan katse muuttui entistä epäilevämmäksi, ja Iivari kiirehti paikkaamaan sanojaan. Hetkeksi hänen voipunut olemuksensa tuntui saavan hieman kipinää.

“Tai ainakin tavallaan. Melkein. Joka tapauksessa, intoa kirjoittaa päiväkirjaan minulla ei sen jälkeen enää hetkeen ollut.”

Vitaliya kohotti toista kulmaansa. Se oli kehotus jatkaa puhumista, sanaton keino kertoa “vakuuta minut”.

“Golitsynin miehet todellakin hyökkäsivät seuraavana päivänä. Olin karoliinijoukkojen ratsuväessä, hyvässä asemassa vähän kauempana eturintamasta, eskadroonan toisella rivillä. En osaa kuvailla sitä päivää, en sellaiselle joka ei ole koskaan joutunut taistelemaan henkensä edestä. Siinä ei ole mitään uljasta eikä rohkeaa. Sitä vain selviytyy selviytymisen jälkeen onnenkantamoisilla, rämpii tunnista toiseen, toivoo jaksavansa pitää itsensä hengissä kunnes kaikki olisi ohi. Väsyt, raajojasi särkee, suusi on kuiva, sydän hakkaa, varusteet painavat, tapat ettet tule tapetuksi. Sama limbo taistelusta toiseen.
Jaksoin pitkään, pidempään kuin olisin arvannut. Lopulta seinä nousi kuitenkin eittämättä vastaan. Venäläisiä oli liikaa, meitä liian vähän, ja jossakin vaiheessa vain tajusin että sieltä ei enää kotiin lähdettäisi. Ehkä tunne on samanlainen kuin ei jaksa pysytellä enää veden pinnalla, vaan antaa vain itsensä upota, en tiedä… Joka tapauksessa muistan vain kuinka valuin alas satulasta tuskan saadessa silmäni säkenöimään. En edes tiedä, oliko minua ammuttu vai pistetty.
Makasin siinä selälläni, katsoin harmaata talvitaivasta. Minua tallottiin ja tönittiin, mutta en välittänyt. Ajattelin vain, että jos jaksaisin pysyä tajuissani tarpeeksi pitkään, joku hakisi minut pois. Muistelin… Muistelin vaimoani. Helenaa. Hän oli raskaana…”

Iivari piti ryhdistäytymistauon, jonka Vitaliya tunnisti tuon edelliseltä avautumiskerralta. Se enteili aina suuria paljastuksia — aivan kuin siinä ei olisi ollut paljastusta tarpeeksi, että Iivari oli ollut joskus noin lähellä aivan oikeaa, normaalia perhe-elämää. Lämpimät tunteet eivät olleet ensimmäinen asia mikä tuota miestä ajatellessa tuli todellakaan mieleen: ennemmin Vitaliya näkisi jopa itsensä naimisissa kuin toisen, ja sekin oli äärimmäisen epätodennäköistä, ellei mahdotonta. Tarina alkoi kuulostamaan aina vain kauempaa haetulta.

“Kauanko makasin siinä, en tiedä. Muistan kuinka pilvet väistyivät tähtitaivaan tieltä. Kylmäsi. Kenttä oli hiljennyt, pakkanen kiristyi. Siinä vaiheessa ymmärsin, ettei kukaan tulisi hakemaan minua. En koskaan pääsisi kotiin. En koskaan enää näkisi Helenaa. En saisi ikinä tavata ainoaa lastani. En istuisi koskaan omassa kirjastossani, en maistaisi yhtään uutta viiniä. Ei enää konserttoja, ei metsästysretkiä. Se kaikki oli nyt ohi.
Kipu ja kylmä vaihtuivat lämpimään uneliaisuuteen, ja tiesin ettei se enteillyt hyvää. Olisin tahtonut vain ummistaa silmäni ja nukahtaa, mutta en saanut mielestäni kaikkea minkä menettäisin. Kaikki se kaunis mitä elämässäni oli ollut ja mistä en saisi koskaan uudestaan nauttia.”

Hetken aikaa Iivarin katse lasittui, aivan kuin tuo katsoisi jonnekin kauemmaksi kuin pöydän kiiltävää pintaa. Vitaliya ei hoputtanut, vaikka paloikin halusta kuulla lisää. Hän koitti ojentaa ymmärtävästi kätensä, ottaa vaaleista sormista osaaottavasti kiinni, mutta mies nykäisi otteensa kauemmaksi. Ei nyt.

“En ole koskaan ollut hengellinen, mutta sinä iltana minä rukoilin. Katsoin taivaan tähtiä ja rukoilin koko elämäni edestä. En tahtonut kuolla, en vielä. Olin valmis tekemään mitä tahansa jotta voisin matkustaa takaisin Turkuun. Mitä tahansa.

Pyyntöni kuultiin. En tosin edelleenkään jaksa uskoa että on olemassa ketään harmaahapsista taivaanukkoa jota liikuttaisi yksittäisen maan matosen murheet, mutta jotakuta ainakin onneksi kiinnosti. Kuulin askeleita lumella, vaatteiden kahinan kun joku kyykistyi viereeni. En jaksanut kääntää päätäni, mutta ääreisnäkö paljasti pässinsarvisen miehen.

Muistaakseni kysyin, oliko hän enkeli vai demoni. Ei ollut kumpikaan. “Uskotko sinä tuollaiseen mustavalkoiseen potaskaan”, niin minulta kysyttiin, vastasin kieltävästi. En uskonut. Olin vain epätoivoinen.
Hän tarjosi minulle vaihtokauppaa: pääsisin kotiin, jos lupaisin tehdä palveluksen takaisin. “Se ei ole suuri työ,” sarvipää vakuutti, “toteutat sen sitten myöhemmin paremmalla ajalla.”
Mitä olisin voinut tehdä? Ehdotus oli hämärä, mutta sillä hetkellä olin valmis antamaan mitä tahansa elämästä. Usva peitti näkökenttäni ja puhe kuului kaukaa: tiesin olevani lähdössä. Kipukin oli kadonnut.
Ainoa mitä enää tunsin oli hyväksyvä nyökkäykseni, ennen kuin kaikki pimeni. En ymmärtänyt mikä oli azura, joka minusta tehtäisiin: ikuinen elämä, rikkomattomat valat, ne kaikki olivat vain sanahelinää sillä hetkellä.”

Vitaliya ei mahtanut sille mitään, epäilevälle tuhahdukselle. Hänen ei ollut tarkoitus, ei varsinkaan nyt kun tahtoi kuulla tarinan loppuun. Ehkäpä Iivari ei huomannut mitään?

Se oli toiveajattelua. Miehen katse synkkeni ja kiristyi paljonpuhuvasti.

“Luuletko että keksin kaiken päästäni? Että olen hullu?”
“Ei, et, mutta ehkä sinun oikeasti pitäisi päästä nukkum—” “Nukkumaan? Niin, hyvähän sinun on! Tiedätkö miltä tuntuu olla kirjaimellisesti kuolemanväsynyt? Tiedätkö miltä tuntuu katsoa sivusta miten aika vyöryy, ja toivoa että ehkä tällä vuosisadalla saisit olla rauhassa? Minä olin väsynyt jo ennen kuin isovanhempasi syntyivät, ja olen sitä myös monta sukupolvea jälkeesi!”

Nopealla nyökkäyksellä Vitaliya osoitti ymmärtävänsä, vaikkei kyllä oikeasti ymmärtänytkään. Hän katsoi toisen kylmänkiihkeisiin silmiin, etsi niistä merkkejä selväjärkisyydestä. Iivari ei pystyisi sanomaan mitään mikä saisi tuon ystävän uskomaan kaiken sen todeksi: se ei vain yksinkertaisesti voinut olla. Ehkä miehen omassa päässä, muttei tässä konkreettisessa, tiettyjä fysiikan peruslakeja noudattavassa maailmassa. Kukaan ei pysty pakenemaan kuolemaa, ei varsinkaan näin pitkään. Se oli fakta.
Vitaliya koitti saada toisen tyyntymään kysymällä tarinalle jatkoa.

“Tietenkin suostuin sopimukseen. Verivalan jälkeen — se oli helppo toteuttaa ottaen huomioon kuinka pitkään makasin ilman muuta tekemistä kuin vuotaa hitaasti kuiviin — kaikessa yksinkertaisuudessaan nousin ylös. Yksin. Kävellessäni hiljaisuuden keskellä en voinut olla katsomatta kaikkia niitä kuolleita miehiä ja hevosia: olisin voinut olla yksi heistä, mutta en ollut.”
“Etsitkö vaimosi? Löysitkö hänet?”

Iivari hymähti ilman aitoa ilon häivähdystäkään.

“Etsin, ja löysin pelkän haudan. Helena oli kuollut lapsensaannissa muutamaa viikkoa ennen paluutani. Tytär meni mukana.”
“Voi ei…”
“Ironista, eikö? Ainoa syyni jatkaa elämää oli poissa, ja minä olen täällä jumissa edelleen.”
“Mitä sitten tapahtui?”
“No, miltä näyttää?” Iivari ärähti. “Olen olemassa. Seuraan sivusta kuinka ihmiskunta hiljalleen ajaa itsensä tuhoon. Tiedätkö miten pitkäveteinen ikuisuus on?”

Ei Vitaliya tiennyt, eikä hän ollut varma tiesikö Iivarikaan. Ei lady ehkä sisimmässään täysin tyrmännyt kertomusta: mistäpä sitä oli päättämään, mikä oli mahdollista ja mikä ei. Tämä vain kuulosti niin kovin yliampuvalta — Iivaria tyynnyttääkseen hän vakuutti uskovansa, ymmärtävänsä, mutta pani mieleensä etsivänsä todisteita ennen kuin suostuisi antamaan seuraavan kerran mielipiteensä.

“Onko Helenasta kuvaa?”
Iivari katsoi ystäväänsä tuimasti, nousten ylös sen merkkinä että keskustelu oli lähestymässä loppuaan.
“Hänestä maalattiin huono muotokuva, mutta sitä tuskin on enää olemassa.”
“Aivan. Ja olitte kirjoilla Turussa? Synnyitkö siellä?”
“Mikä kyselytunti tämä on olevinaan?”
“Saan kai kysyä?”
“Hyvää yötä.”

Vitaliya koitti tavoittaa katsekontaktia saadakseen miehen jatkamaan vielä hetken, mutta ei ehtinyt ennen kuin Iivari oli jo kadonnut käytävän pimeyteen yhdessä pellavapaidan hulmahduksessa.

Yöasuinen nainen jäi istumaan toisen työhuoneeseen. Hän katsoi mietteliäänä tyhjää käytävää ennen kuin kumartui päiväkirjan ylle ja käänsi ensimmäiselle sivulle. Keskustelun jälkeen hänellä olisi suorastaan velvollisuus lukea kirjasta lisää, eikö vain?

Hieman ennen Hanami Weekiä

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

Vaaleahiuksinen tyttö seisoskeli kauniin ponin vieressä ja antoi sen nytää ensimmäisiä vihreitä heinänkorsia laitumen ulkopuolella. Poni taisi olla Mintun naapurikarsinan Nana, jos muistin oikein. Huomasin, että tyttö oli ensimmäinen hyvinpukeutunut Otsonmäellä mustine farkkuineen ja vansseineen. Vilkaisin alaspäin omiin jalkoihini, joita verhosivat samanlaiset farkut, joskin revittynä versiona ja samanlaiset vanssit. Siristin silmiäni aurinkolasien takana ja mietin oliko tämä uhka vai mahdollisuus. Minttu näkyi tarhaamassa taustalla, joten päätin kävellä kohti tyttöä ja ponia. Jos blondi olisi perseestä, voisin aina jatkaa kopeasti matkaa Mintun luo.

Tyttö nosti laiskasti katsettaan kun kävelin lähemmäs. Tuijotin haastavasti takaisin ja soin hymyntapaisen.
”Moi”, sanoin. ”Sulla on ihana poni.”
Blondi nyökkäsi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Poni lakkasi hetkeksi syömästä ja nosti päätään, kunnes laski sen takaisin ja heilautti häntäänsä.
”Nana on”, blondi sanoi. ”Kukas sä oot?”
Olisin voinut tanssia sadetanssin riemusta kuullessani napakoita ja nopeasti lausuttuja lauseita ja sanan . Blondi siirtyi mielessäni selkästi kiinnostavien ihmisten joukkoon.
”Alice”, vastasin salamannopeasti. ”Mä muutin tänne vasta ja toi Minttu tuolla on tädin, mutta käytännössä oikeestaan mun, ku täti käy senverran harvemmin.”
”Sanni”, tyttö vastasi.
”Onko täällä tallilla muita meidän ikäisiä vai onko kaikki vaan patuja?” Kysyin irvistäen.
”On! Ainaki Herman ja sit Santtu, sillä on Issikka, jonka nimi Fifi”, Sanni kertoi ja vastaanotin tiedonmuruset innokkaasti. ”Ja sitte se yks Eira.”
Nyökkäsin ja jäin ihmettelemään mitä kummaa ”se yks Eira” oli tehnyt saadakseen Sannilta moisen nauruntyrskähdyksen.

Olin luvannut harjata Minttua tänään ainakin puoli tuntia, kuten jokainen muukin päivä, jotta tamman karvapeite olisi mahdollisimman kiiltävä siellä Ruotsissa Hanami Weekillä. Tuntui kuolettavan tylsältä, mutta pakko mikä pakko, mikäli mielin mukaan nuorisokodin sijaan. Kävelin Mintun tarhalle ja sain tamman yllättävän nopeasti kiinni. Nyt täytyisi suoriutua tarhasta ulos ilman, että ruunikko tai voikko tamma pääsisivät karkuun. Toinen niistä oli Enni ja toinen Pond, mutta en vieläkään ollut varma kumpi oli kumpi. Voikko ainakin oli yhtä tuulellakäyvä kuin Minttukin. Ruunikko puolestaan oli ihan okei, se ei tunkenut iholle, eikä yrittänyt rynniä päälle, joten kai se oli ihan okei. Tunsin Sannin katseen selässäni kun taiteilin Mintun ulos ja lähdin taluttamaan sitä tallia kohti. Jos oikein hyvä tuuri kävisi, saattaisin nähdä vilauksen niistä kaksoisvarsoista, jotka olin bongannut jo instagramista.

Tylsää ja mälsää

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

Otsonmäellä oli tylsää. Niin tylsää, että meinasin kuolla. Potkin pikkukiviä ojaan matkalla parkkipaikalta tallille ja imin tupakkaa posket lommolla. En välittänyt lainkaan, vaikka joku olisikin nähnyt. Ärsytti ajatella tädin luona vallitsevia olosuhteita tai elämää ylipäätään. Linnutkin sirkuttivat kuin kiusatakseen minua. Täti oli menettänyt hermot kanssani useampaan otteeseen ja mäkättänyt käytöksestäni, vaikka minä en juuri koskaan aloittanut riitoja. Ei se ollut minun syytäni jos jotkut mulkoilivat kummallisesti tai kyselivät typeriä. Tyhmään kysymykseen oli ansaittua saada tyhmä vastaus. Typeriä kysymyksia olivat mm. ”Kenenkäs tyttöjä sinä olet?” tai ”Mistäs sinä oot poissa?”. Isän ja äidin lapsi minä tiedettävästi olin, enkä ollut mistään poissa, koulusta korkeintaan.

Katseeni osui tallin nurkalla nököttävään metalliseen suolakurkkupurkkiin, jonka kylkeen joku oli askarrellut ironisen lapun ”Jos korona iskee Otsonmäelle, suojaudu tänne! Tänne ei osu mikään muukaan…:)”. Hymyilin typeränä passiivis-aggressiiviselle tekstille, jossa oli keski-ikäisille uskollisesti käytetty kolmea pistettä. Nakkasin natsan purkkiin, johon oli kuitenkin osunut muutama muukin tumppi. Yhdessä tumpissa, joka oli selvästi poltettu aivan liian loppuun, kiilteli selkeästi huulikiilto tai glitteri. Jospa tallilla sittenkin olisi joitakin mielenkiintoisia tyyppejä sen yksijalkaisen hipin lisäksi, jolla oli poksahtamaisillan oleva pilkullinen tamma.

Kävelin suoraan Mintun tarhalle, jossa tamma nököttikin tympiintyneen näköisenä. En ollut laisinkaan varma nauttiko se koskaan elämästään, sillä sen korvat nuolivat niskaa useammin kuin sojottivat uteliaasti pystyssä. Ärsytti käydä lähes päivittäin harjaamassa ja hoitamassa epäkiitollista puoliveristä. Minttu ei ollut mitään niiden hienojen hevosten jälkeen, joita sain hoitaa ollessani työharjoittelussa Belgiassa sen komean Rossin luona… Hätkähdin ajatuksistani kun Minttu pärskähti ja käveli kohti. Se olisi varmaan tulossa kerjäämään herkkuja, joita taskuistani löytyi aina. Tamma nosti korvansa pystyyn ja katsoi minua suloisesti. Se tuuppi hellästi turvallaan ja hamusi taskujani. Kikatin ja hellyin antamaan sille namin.

Talutin Mintun talliin, jossa harjaisin ja varustaisin sen valmiiksi tädille, joka tulisi paikalle toivottavasti vasta sitten kun olisin ehtinyt ratsastaa tammalla hieman. Kiinnitin tamman käytävälle, riisuin loimen kasaksi käytävälle ja aloitin harjaamisen pyörittelemällä kumisualla irtokarvoja vähemmäksi. Inhosin karvanlähtöaikaa ja kaikkialle tunkevia lyhyitä ruskeita karvoja, jotka tunkeutuivat läpi farkuista ja kutittivat nahkatakin alla. Oikeastaan odotin, että joku olisi tullut valittamaan käytävälle heitetystä loimesta, mutta missään ei näkynyt ristin sielua. Ärsytti, sillä juuri tänään olisin mielelläni harrastanut hieman teräväkielistä verbaaliakrobatiaa.

Sain Mintun harjattua ja varustettua nopeahkosti, vaikka tamma hieman pullikoikin vastaan. Jouduin jopa nöyrtymään ja viemään loimen kuivumaan ihan itse samalla kun vein harjapakin paikoilleen. Kuinka ärsyttävää, ettei tästä tuppukylästä löytynyt edes tappelukaveria. Ihmettelin edelleen sitä, miten helposti täti oli antanut minun laajentaa elinpiiriäni tallille saakka. Oikeastaanhan minä sain kulkea missä halusin, eipä Otsonmäellä ollut mihin karata. Kavereita oli ikävä, ahdisti jäädä hiljalleen ulos muiden jutuista. Minun ystävilleni alkoi hiljalleen tulla omia inside-juttujaan, joita kukaan ei muistanut kertoa minulle. Kuumat kyyneleet polttivat pelkästä ajatuksestakin. Nostin leukaa ylöspäin, vedin ilmeettömän maskin kasvoilleni ja irroitin Mintun käytävältä.

Raahasin hidastelevaa Minttua perässäni maneesiin suu tiukkana viivana. Maneesista kuului ääniä, joten pyörähdin kannoillani ja päätinkin suunnata kentälle. Kenttä sentään oli tyhjä, joten kiristin mustasta koulusatulasta vyön, laskin jalustimet ja heilautin itseni tamman selkään. Annoin sen karata omin lupinensa käyntiin ja suin sinisiä hiuksiani taaksepäin. Täti kyllä raivostuisi kun näkisi minut ratsastamassa ilman kypärää. Vedin mustaksi maalatut huuleni itsevarmaan hymyyn ja keräilin hiukan ohjia.

”Alice, mitä sinä teet?” Tädin ääni kuului kentän laidalta.
”Ratsastan, elän, hengitän, katselen kaunista säätä”, kerroin hymyillen ja käänsin hidastetusti katseeni tätiin. ”Entäs itse?”
”Ilmeisesti seison tässä ja katson sinua. Missä kypärä?” Täti huokaisi jälleen.
”Hupsiiiis”, sanoin ja nostin käteni suun eteen.
”Se ei ole mikään pystyynkuollut otus, eikä edes mitenkään luotettava tapaus, tuo on tosi vaarallista!” Täti kivahti. ”Ratsasta tänne, minulla on asiaa.”
Pyöräytin silmiäni ja käänsin laiskasti löntystelevän Mintun kohti tätiä.

Täti oli lähdössä Mintun kanssa ensin Storywoodsiin 25.4 koulurataharjoituksiin ja sen jälkeen vielä toukokuun alussa Ruotsiin saakka kilpailemaan. Eihän siinä varsinaisesti mitään järkeä ollut, mutta kelpasi minulle. Saisin varmaan jäädä yksin tädille ja voisin pitää bileet, jos löytäisin muutaman ryyppykaverin siihen mennessä.
”Ja sinä saat lähteä mukaan, mikäli pysyt kurissa ja nuhteessa”, täti kertoi maireasti. ”Jos et, saat mennä Seinäjoelle nuorisokotiin silloin. Se on oikeastaan sovittu jo, vaikka mielelläänhän minä sinut mukaan ottaisin.”
”Et sä voi tunkea mua mihinkään ku oot luvannu huolehtia, mitä helvettii? Mä pärjään kyllä itsekseni täällä”, kivahdin.
”Varmasti, mutta mun talo ei välttämättä pärjää”, täti sanoi ja näytti edelleen kissalta, joka oli vetänyt vadillisen kermaa. ”Onhan minullakin oikeus vapaa-aikaan. Ja edelleen, olet aivan tervetullut mukaan, ihan on itsestäsi kiinni.”
Vedin silmäni viiruiksi ja valuin alas Mintun selästä. Täti oli perseestä.

Zen

Dzelzainin unettomat

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Dzelzainin linnan käytävät olivat korkeat ja kolhot. Askeleet kaikuivat niillä lukuisista seinävaatteista huolimatta aavemaisesti jo päivisin, saati sitten yösydännä. Mielikuvitus lähti helposti laukalle.

Paitsi jos oli sippi, siis tosi sippi. Silloin aivokapasiteetti riitti juuri ja juuri liikuttamaan yötohvelia toisensa eteen kaatamatta koko huojuvaa tornia. Tämän puolittain yövaatteissa hiihtävä tornin oli nimeltään Iivari, silmät ristissä työhuonettaan kohti mateleva luhistuva ihmisraunio joka olisi myynyt sielunsa kunnon yöunista. Pyörittyään ensin tuntitolkulla untuvatäkeissään hän olisi ehkä ollut valmis myös vaikka ensimmäisen asteen murhaan pelkästä koiranunesta. Ihan mistä tahansa mikä laskettaisiin levoksi. Torkuista, nokosista, vaikka sitten vain haaveunista. Pienestä hetkestä ilman jatkuvasti mylläävää tajunnanvirtaa.

Iivari istuutui tummapuisen työpöydän ääreen ja nojasi käsiinsä väsyneenä. Todella, todella väsyneenä. Normaalisti niin siististi aaltoilevat hiukset riippuivat suorina ja raskaina kuin pölyiset verhot, huivi roikkui puoliksi puettuna ja paidan kaulukset olivat miten sattuu. Yö oli edennyt jo pitkälle, jolloin Iivari von Hoffrén sai olla rauhassa niin resuinen ja säälittävä kuin itsensä vain ikinä tunsi: kun kaikki nukkuivat, pysyi ikuisena salaisuutena ettei hänkään aina jaksanut olla upea. Kaiken sen kankaan, kölninveden, hiustenhoidon ja karvanajon alla oli kuitenkin loppujen lopuksi aivan inhimillinen mies. Tavalliseksi häntä ei toki kehdannut kutsua.

Iivari oli nukkunut hyvin viimeksi ollessaan Siperiassa Efim Artunovin vieraana, ja siitä oli jo yli puoli vuotta aikaa. Kummallisia shamanistisia istuntoja tuolla ei ollut ikävä, mutta sitä rauhaa ja hiljaisuutta kylläkin.
Ei tuota tosin nykyisinkään muu maailma valvottanut: Dzelzainin tilukset olivat niin laajat, ettei ollut pelkoa liikenteen melun valvottavasta vaikutuksesta. Ei, häntä valvotti aivan muut seikat. Synnynnäinen insomnia ei toki auttanut asiaa, mutta välillä Iivari pelkäsi menettävänsä järkensä valvoessaan yön toisensa perään. Kaikkensa tuo oli yrittänyt: maata sitkeästi haahkanuntuvaisessa pedissään; lukea paksuja paatoksellisia kirjoja; väsyttää ruumiinsa liikunnalla; tainnuttaa itsensä alkoholilla; mistään ei ollut kuitenkaan hiukkaakaan apua. Hän viettäisi loppuelämänsä ilman kunnon yöunia. Siitä olisi tulossa pitkä tie.

“Oletko harkinnut nuijanukutusta? Olen aika napakka iskemään, vaikka itse sanonkin.”

Iivari kääntyi katsomaan työhuoneensa ovelle, jonka karmia vasten nojaili tuttu, vastenmielinen hahmo. Kiharien, suorastaan villamaisten hiusten seasta puski kierresarvet, ja nahkakenkien sijaan puulattiaa vasten kopisivat tummat sorkat. Oli helppo ymmärtää mistä mielikuvat demoneista ja paholaisista olivat peräisin: todellisuus vain tuppasi olemaan kirjoitettuja taruja monimutkaisempi.

“Jätit minut pitkiksi ajoiksi rauhaan, mitä vailla olet siis nyt?”
Iivari loi synkän mulkaisun oviaukolla seisovalle olennolle, miehelle, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Sarvipää hymyili ikävään tapaansa, pudisti päätään.
“Luuletko että annan sinun olla sen jälkeen kun yritit shamaaniystäväsi avustuksella manata minut pois? Ei, vahdin ettet riko sopimustamme.”

Hetken aikaa Iivari oli heittämäisillään mustepullon vierailijaa kohden, kunnes rationaalisuus voitti tunnekuohun. Niin, sopimus. Hän ei ollut niitä lapamatoja jotka nielivät lupauksensa, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sen sijaan Iivari kiristi vain tuttuun tapaansa suupieliä, katsoi jopa osin syyttävästi kummajaista.
“Minä en tiennyt mihin sitouduin. Jos voisin perua kaiken, tekisin niin.”
“Mutta et voi. Niele se. Luuletko sitä paitsi ettenkö minäkin tahtoisi joskus päästä lepoon?”
Iivari hymähti. Hän ymmärsi kyllä. “Lepo” tarkoittaisi tässä yhteydessä paljon muutakin kuin kunnon yöunia, vaikka juuri niitä kolhokasvoinen mies oli sillä hetkellä eniten vailla.

Toiveikkaana Iivari ummisti silmänsä. Hän lupaili itselleen pässinpäisen hahmon olevan poissa kun avasi luomensa seuraavan kerran, mutta joutui pettymään karvaasti. Katoamisen sijaan käyräkinttu oli tullut vain lähemmäksi pöydän äärelle.
“Mennyttä ei voi muuttaa,” tunkeilija totesi ärsyttävän totuudenmukaisena. “Ja minua kyllästyttää seurata itsesäälistä rypemistäsi. Ole kerrankin kunnon mies!”
Pieni nauru päätti lauseen. Jos Iivarilla ei olisi ollut itsehillintää, hän olisi sivaltanut takaisin. Sitä hänellä kuitenkin ylpeydekseen oli, ja kaikkia mielihaluja vastustaen kasvoille vääristyi uupunut hymy.
“Joko olet solvannut tämän päivän osalta tarpeeksi? Minulla olisi tässä vielä paljon sääliä itselleni annettavana…”
 Iivari nousi ylös, antoi uhmakkaan katseen ja käänsi selkänsä keskittyäkseen kirjahyllyyn pöytänsä vieressä. Ei hän tietenkään oikeasti itselleen lukemista etsinyt, mutta tekosyy katsoa jotain muuta kuin toisen azuran kasvoja, se oli se kupletin todellinen juoni.

Silmäillessään muka kovin kiinnostuneena Systema Naturaen alkusivuja Iivari koitti parhaansa mukaan olla huomioimatta selkänsä takana kuuluvaa kopistelua, jonka tunnisti helposti sorkiksi maton ulkopuolella.

“Nyt kun tässä ollaan, niin pakko kysyä… Rakastitko vaimoasi oikeasti, vai olitko silloinkin pelkkä pateettinen, patologinen valehtelija?”
“ULOS! ULOS TÄÄLTÄ! PAINU HELVETTIIN!”
Carl von Linnén ensiteos lensi kaaressa kun Iivari linkoi sen huoneen poikki silmät salamoiden — se siitä itsehillinnästä. Kielen päällä oli jo monta hyvää ja painokelvotonta sanaa viestin tehosteeksi, kun raivopää huomasikin katsovansa keltaisten silmien sijaan oliivinvihreitä näköreseptoreita. Nuo kurtistuneet kulmat kuuluivat Vitaliyalle, joka katsoi ystäväänsä niin pöyristyneenä etteivät edes pupunnaamaiset tohvelit pystyneet pehmentämään ilmettä.

“Joko sinulla on todella, todella hyvä selitys, tai muuten vahdin henkilökohtaisesti että sinut kannetaan hihat solmussa sanatorioon.”
Iivari mittaili katseellaan yölampun valaisemia kasvoja. Niissä ei näkynyt tippaakaan huumoria: Vitaliya oli tosissaan. Raja oli nyt ylitetty. Ajatukset kimpoilivat valonnopeudella suuntaan ja toiseen, punnitsi vahingoltaan pienintä vaihtoehtoa. Oliko se totuuden kertominen, vai olisiko sittenkin parempi julistautua tasapainottomaksi hermoraunioksi? Iivari ei tahtonut lähteä minnekään, mutta avautuminenkaan ei tuntunut yhtään sen houkuttelevammalta. Toisaalta vaikka hän kertoisikin totuuden, oli suuri todennäköisyys ettei tuota uskottaisi kuitenkaan.

Alistunut huokaisu karkasi Iivarin kapeilta huulilta. Hän oli onnistunut välttelemään tätä hetkeä niin pitkään, että olihan se jo todennäköisyyksien puolestakin aika jäädä kiinni. Mies istuutui takaisin työpöytänsä ääreen, repäisi roikkuvan huivin kaulastaan ja viittoi Vitaliyan istumaan eteensä.
“Istu alas. Tästä tulee pitkä keskustelu.”

Zen

Tallipojan otsalohko kehittyy hitaammin kuin muiden

Fricis Vanags
Tallityöntekijä

Kello oli tasalleen 20:59 kun kuljetusauto pysähtyi Zenin päätallin eteen. Väsyneet matkaajat kiipesivät ulos onnellisina matkan päättymisestä: itse Hannaby Hanami Week oli ollut hieno, tulihan yksi sijoituskin mukaan, mutta matka sinne ja takaisin oli eittämättä käynyt raskaaksi. Paluumatkalla laivan lähtö Tukholman satamasta oli viivästynyt, ja pahaksi onneksi autopaikka osui juuri aluksen koneiden päälle. Normaalisti maailman helpoin ja rohkein matkustaja Uula oli stressaantunut koko pitkän laivamatkan ajan, ja normaali ajanvietto, nukkuminen mukaan laskettuna, oli jaettava vuoroihin niin että joku oli aina koliikin partaalla hikoilevan tamman seurassa.

Kaikeksi onneksi Uulan stressi katosi samalla hetkellä kun koneiden jyskytys lakkasi ja auto ajettiin ulos laiturille Riikan satamassa kaksi tuntia arvioitua saapumisaikaa myöhemmin. Tamman vahtiminen oli kuitenkin vaatinut sen verran veroa, että normaalisti maailman lyhykäisin ajomatka pääkaupungista uneliaaseen Saulkrastiin oli yksi pyhiinvaellus. Ei siis ollut ihme, että koko matkustajajoukko oli vihdoin perille päästyään yhtä väsyneen näköisiä kuin Iivari arkena.

Uula hirnui tunnistaessaan tutun pihan astuessaan rampilta alas. Tallista kuului vastauksia, ja kevein askelin tamma lähti Amelien johdattelemana kohti omaa karsinaa. Fric raahusti perästä huomattavasti vähemmän kevyesti, kantaen raskasta matkalaatikkoa puuskuttaen. Nokkakärryt, valtakunta nokkakärryistä!
“Voitko vielä pliis hakea mun vaatekassin ja ratsastusvarusteet? Jätä ne kaapille. Kiitti!” Amelien ääni kantautui Uulan karsinasta. Fric huokaisi ja lähti raahustamaan takaisin autolle kuten kuuliaisen orjan kuuluikin, ehkä salaa hiukan jupisten. Hän mikään palvelusmies ollut, perhana… Koko paluumatkan poika oli ollut kuin neiti Chaputin henkilökohtainen avustaja: kantanut tavaroita, ostanut kahvia, pidellyt laukkua, toiminut tyynynä.

Fric rumpsautti Amelien urheilukassin tylysti kaapin eteen. Hieman (mutta vain hieman) kauniimmin hän asetteli nahkaiset ratsastussaappaat ja suojatun kypärän paikalleen. Hetkeksi poika jäi katselemaan oven sisäpintaa: sitä tapetoi lukemattomien hevosten valokuvat, joista tuo tunnisti vain Knutin, Uulan, Leon ja Amelien ensihevosen, Bambin. Yhdessä valokuvassa oli mukana myös Fric: se oli siltä päivältä, kun hän oli käynyt Amelien kanssa ensimmäistä kertaa kaksin maastossa… Poika hymyili sekä muistolle että sydämelle, jolla tuo oltiin Esmeraldan satulasta ympyröity punaisella tussilla.

Näky sai pompottelusta johtuneen kiukkuisuuden hiukan laantumaan, kun Fric sulki kaapin oven ja avasi vierestä omansa. Hän kurottautui ottamaan Vitaliyan antamat nahkakengät pohjalta vaihtaakseen hikiset ja muhjuiset matkalättänänsä niihin, kun tajusi palata askeleen taaksepäin. Hänen kaappinsa oveen oltiin teipattu kirjekuori. Sen päällä koreili nimi F. Vanags.
Fric nykäisi kirjeen käteensä ja käänteli sitä. Se oli ohut, sisällä olisi kenties pelkkä paperi. Sehän selviäisi vain avaamalla.
Sisällä oli lehtileike. Fric kohotti kulmiaan kiinnostuneena: mitäs mitäs?
Mitä pidemmälle hän artikkelissa eteni, sitä ristiriitaisemmiksi tuon tunteet kävivät. Päästyään loppuun oli istuttava hetkeksi pitkälle penkille.

Ensimmäisenä tunteena Fric tunsi yllättäen tyytyväisyyttä. Ei hän siis mikään psykopaatti ollut, Maximillianin tausta oli kertakaikkisen surullinen. Mutta salaisuus oli selvitetty, ja vieläpä pistämättä itse tikkua ristiin — sekös jos mikä sopi Vanagsin pojalle! Moni solmu aukeni tämän tiedon voimin: Fric ymmärsi nyt paljon paremmin, miksi palovamma ehkä oli edelleenkin arka aihe Maximillianille. Miehen kummallinen käytös selittyi myös samaan syssyyn, eikä enää tarvinnut arvailla, mikä tuota vaivasi.

Toisaalta Fric tunsi myös ärtymystä, jopa jollakin oudolla tavalla kateutta. Ei hän tahtonut itse joutua kokemaan samaa, ei tietenkään, mutta poika ei voinut olla kuvittelematta miten Amelie heittelisi säälipisteitä saadessaan tietää. Vai tiesikö hän jo? Ei kai, mistä hän sen olisi kuullut…
Kateellisuus, se vaivasi Friciä myös. Olihan hän mustasukkainen tyttöystävästäänkin, mutta ylimalkainen epäreiluus kaihersi teinin mieltä sen ohella. Maximillian saisi luultavasti vain päähäntaputuksia ja silkkihanskakohteluita kaikilta jotka saisivat kuulla hänen tragediastaan. Fric taasen oli saanut perhehelvettimenneisyydestään niskaansa vain kuraa: hänestä ei ikinä tunnuttu odotettavan mitään hyvää, ja sen kerran kun teini jossakin onnistui, ihmeteltiin sitä joukolla huuli pyöreänä. Kaikki tuntuivat pitävän häntä kakkosluokan kansalaisena vain siksi, että oli sattunut syntymään alkoholistien lapseksi ja joutunut viettämään suurimman osan elämästään lastenkodissa jossa sai ympäri korvia jo pieraistuaan väärällä nuotilla. Eihän se ollut tietenkään sama asia kuin menettää kaikki, melkein henkensäkin, tallipalossa, mutta epäreilua Fricin mielestä silti.

Kirjeestä nousi ilmoille myös muutama lisäkysymys. Kuka sen oli nimittäin pojalle antanut? Fric käänteli papereita käsissään, muttei löytänyt mitään lähettäjään viittaavaa. Oliko tämä Maximillianin tapa kertoa aiheesta, josta ei ehkä osannut puhua kasvokkain? Vai oliko joku toinen suorittanut paljastuksen miehen tietämättä? Clave? Amelie? Tuskin ainakaan Amelie, jos hän olisi tiennyt olisihan Fric saanut toki kuulla sen heti kasvokkain… Eikös?

Fric taitteli artikkelin takaisin kirjekuoreen ja pisti kuoren takkinsa taskuun. Hän lähti lompsimaan kohti Uulan karsinaa toivoen Amelien löytyvän sieltä. Tänään heillä olisi keskustelu käytävänä: Fric tahtoi kaivaa kaiken Maximillianista ja sen, oliko tuosta uhkaa. Ja voisihan samalla vähän kiillottaa omaa kilpeä, ihan vain varmuuden vuoksi…

Ameliella, eikä kyllä Maximillianillakaan, ollut luultavasti tietoakaan kolmiodraamasta jonka Fric oli luonut. Teini-ikäisten otsalohko ei ollut vielä täysin kehittynyt, ja sen kyllä huomasi.

Ensikohtaamisia

Alice Köpman
Ex-bileprinsessa

”Menen harjaamaan portaita ja käytän kullanmurut ulkona, tulkaa vain Bertil, Osmo, Kreta, Viuhku ja Pööpöö”, täti lässytti koirilleen ja jatkoi äänensävyään vaihtamatta. ”Pane luuta oven päälle kun tulet autolle.”
Pyörittelin silmiäni, täti oli totaalisen hullu pitäessään ovia auki. Hän jätti autossakin avaimet virtalukkoon tai hurjana ollessaan aurinkolipan päälle, vaikka ajoi upouudella, mustalla citymaasturilla. Muikistelin peilille ja vetaisin vielä kerroksen ripsiväriä silmiini. Sininen luomiväri oli levitetty huolella ja sointui erinomaisesti hiuksiini ja huuliini. Katsoin peiliin tyytyväisenä ja harmaat silmäni tuijottivat minua vaativasti takaisin. Vedin kovan ja ylimielisen hymyn naamalleni ja vetaisin nahkatakin niskaani.

”Olisihan sinne tallille kannattanut laittaa jotain muuta päälle kuin lenkkarit ja farkut”, täti moitti. ”Kumisaappaat olisivat varmasti hyvät näin keväällä.”
”Et sä voi kuvitella, että mä lähtisin jossain kumppareissa mihinkään”, tyrskähdin. ”Älä puhu yhtään mitään, mä en nyt oikeesti jaksais kuunnella.”
Täti tuijotti tuulilasista ulos sanomatta sanakaan, suu vienossa hymyssä.
”Muistahan olla sitten ihmisiksi, ettei käy niinkuin niiden mummeleiden kanssa”, hän sanoi ja rapsutti suupieltään.
Näytti siltä, että tädillä nauratti. Vittuiliko se?

Hopiavuoren talli oli ihan hyvännäköinen, olosuhteet huomioonottaen. Pihalla oli keväisen kuraista ja yritin tipsutella varpaillani kastelematta mustia vanssejani. Tädillä oli varmasti joku takkuinen koni, ei mitään sellaista hienoa niin kuin keväällä Belgiassa. Olin ollut oikealla kilpatallilla hevosenhoitajana kaksi viikkoa ja saanut jopa ratsastaa muutamalla eläköityneellä hevosella. Sitä en toki ollut paljastanut kenellekään, vaan korostin hyvin mielelläni, että olin saanut ratsastaa itsensä Nathaniel Rossin hevosilla. Miehen tunsivat hevospiireissä kaikki, jotka vähänkään seurasivat kenttäratsastusta. Sukunimen perustella Nathanielin tunsi toki myös laukkapiirejä seuraavat, olihan hänen isällään laukkahevostila Briteissä.

”Kenenkäs tyttöjä sinä oot?” Pellavapäinen, ehkä tädin ikäinen mies sanoi keskeyttäen ajatukseni.
Hätkähdin huomatessani, ettei tätiä näkynyt missään ja huomasin piirteleväni tallipihalle polkuja kengänkärjelläni. Pysähdyin ja kottikärryjä työntävä mies pysähtyi, laski kärryt maahan ja ojensi kättään. Kenkäni oli tarttunut kuraan ja astuessani miestä kohti, kenkä irtosi slurpsahtaen mudasta – ja jalastani. Loikin yhdellä jalalla ja yritin pyydystää kenkääni.
”Siis mitä sä sanoit?” Kysyin pysähtyessäni ja loikin miestä kohti pukien kenkääni.
Ojensin miehelle käden, kättelin ja sipaisin karanneen hiuskiehkuran pääni päälle ja kiepautin sen oikeanpuoleisen nutturan ympäri.
”Että kukas se sinä oot?” Mies toisti kuolettavan rauhallisesti. ”Ei olla tairettu ennen nährä.”
Katsoin miestä järkyttyneenä.

Täti marssi paikalle ja ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen olin onnellinen hänen näkemisestään.
”No mutta tännehän se Alice jäikin”, täti sanoi nyökäten lämpimästi miehelle. ”Alice muutti Helsingistä meille tuossa menneellä viikolla. Lähdettiin sitten katsomaan Minttua, kun Alice tykkää hevosista. Alice, tervehdi nyt Eetua! Eetu omistaa koko paikan.”
”Mä sanoin jo hei”, mutisin ja yritin pälyillä tädin hevosta, jonka nimi ilmeisesti oli Minttu.
”Tervetulloo”, Eetu sanoi nyökäten. ”M’oonki justiinsa lährössä viemähän näitä päiväheiniä.”
Eetu jatkoi matkaansa ja kun miehen selkä oli loitonnut tarpeeksi kauas, täti katsoi minua pisteliäästi.

”Kuulehan tyär… Sinun pitäis tosissaan opetella käyttäytymään! Hävetti siellä kylälläkin kun näyttelit keskisormea niille mummoille!” Täti pauhasi.
”Mutta ne seniilit sano mua satanistiks!” Huusin tädille takaisin.
”Eihän ne nyt ole voinu tottua kaikenlaisiin kaupunkilaishullutuksiin”, täti totesi nenäänsä nyrpistäen. ”Vai montakos sinitukkaista nahkahousua olet itse täällä nähnyt?”
”Ne oli leggarit ja sitäpaitsi sehän oli eilen, who cares”, sanoin nauraen. ”Tyhjää kurttuilet.”
”Voi herranjumala sinun kanssasi! Olen minä paljon ongelmanuoria nähnyt, mutta sinä olet kyllä omassa sarjassasi. Hävettää tällätavoin tapella tallin pihalla, mitähän kaikki ajattelevat, miettisit vähän!” Täti parahti.

”Täälläpäs tämä mamin mussukka on!” Täti sanoi esitellen hevostansa, kun olimme saapuneet sen tarhalle.
Katsoin yllättyneenä rautiasta tammaa, joka rouskutteli heiniään enkkuloimessaan. Se ei korvaansa lotkauttanut, vaikka täti lässyttikin sille aidan takaa. Hevonen oli laadukkaan näköinen puoliverinen, eikä ollenkaan takkuinen. Koko Hopiavuoressa ei näkynyt yhtään takkuista hevosta. Katselin ympärilleni vaivihkaa ja yritin peittää kiinnostukseni.
”Minttu on oikein ihana tapaus, vaikkakin aika herkkähipiäinen”, täti kertoi. ”Pääosin se kyllä vain värkkää, eikä oikeasti pelkää kaikkea mitä esittää pelkäävänsä.”
”Mistä sä voit tietää, jos sillä oikeasti pelottaa. Toi on yleinen typeryksien harhaluulo, että..” Aloitin paasaamisen.
”Se pelkää mitä tahansa ja viskoo päätänsä jos sillä on tylsää. Jos sillä on tylsää, niin eihän se silloin värkkää ja pelkää”, täti yritti selittää, mutta kärsivällisyys näytti rakoilevan.
”Sä et kyllä ymmärrä hevosista mitään”, tuhahdin. ”Onko täällä ketään muita ku teitä fossiileja? Jotain nuoria häh täh?”
Täti huokaisi syvään, eikä vastannut mitään.

Luka rakastuu poniin

Luka who?
14-vuotias Luka de la Gardie oli toivonut omaa ponia jo pitkään ja kun hän sellaisen viimein sai oli kyseessä pikkuruinen varsa, jolla ei kuitenkaan voisi tehdä vielä vuosiin mitään. Luka ei ollut pettynyt, Marcus Gwyln oli huippukasvattaja ja Deestä saattoi odottaa kisaratojen kauhua, sitten joskus. Eikä tietystikään haitannut mitään, että Deen emä oli Nathaniel Rossin omistama kenttätamma Nemesis.

Lukan harrastuksiin kuuluu ratsastuksen lisäksi purjehtiminen, laitesukellus, laskettelu ja koulussa Etonissa ollessaan tennis, miekkailu, poolo, Eton wall game (muistuttaa rugbyä) ja shakki. Pojan kielitaito on laaja, hän puhuu äidinkielenään irlantilais-kosovolainen äitinsä äidinkieltä iiriä ja isän äidinkieltä ranskaa. Englantia poika puhuu natiivitasoisesti ja osaa alkeet latinasta, saksasta ja serbiasta.

Luka de la Gardie
14-v punapää Etonista

Isä osti meille VIP-liput Hanami Weekille, koko viikoksi. Olin iloisesti yllättynyt, mutta tiesin lahjasta, että isällä oli mitä ilmeisimmin huono omatunto jälleen. Hän teki hän turhan pitkää päivää Frankfurtissa rahoitusalalla, vaikka lupailikin aina vähentää työntekoa ja viettää enemmän aikaa Englannissa kanssani. Eipä tuo kuitenkaan koskaan vähentänyt ja siitäkös äiti riemastuikin ja haukkui isää onnettomaksi patonginpurijaksi. Todellisuudessa äiti oli samanlainen työnarkomaani kuin isäkin, hän työskenteli Cernissä tutkijana ja oli vähintään yhtä paljon pois kuin isäkin. Työnteko taisi olla äidille melkoisen tärkeää, äidin kosovolainen äiti kun ei koskaan työskennellyt missään, vaan oli elellyt irlannissa isoisän palkan turvin.

Samahan se sinäänsä minulle oli paljonko kukakin teki töitä. Asuin itse sisäoppilaitoksessa ja näin vanhempiani lähinnä lomakausina. Nyt olin tyytyväinen Hanami Weekin lipuista ja mahdollisuudesta viettää aikaa isän ja äidin kanssa. Googlettelin Hanami Weekiä ja sain selville, että se järjestettiin Ruotsissa.
“Mitä Ruotsissa on?” Kysyin äidiltä nopeasti, kun tämä veti henkeä jatkaakseen isän höykytystä. “Anna olla, ei tarvitse aina riidellä. Keitetäänkö teetä?”
“Sinä olet kyllä niin englantilaistunut Etonin myötä!” Äiti sylkäisi suustaan.
“Onpas yllättävää, että englantilaisessa huippu-collegessa englantilaistuu”, isä mumisi taustalta ja siveli viiksiään huvittuneena.
“Minä kuulin tuon!” Äiti tokaisi isälle ja käänsi katseensa takaisin minuun. “Ruotsi on Legolandin lähellä. Voi silloin kun sinä olit pieni, muistatko, käytiin silloin siellä…”

Köpenhaminaan lensi Lontoosta yhdessä hujauksessa ja matkaa jatkettiin vuokra-autolla Markarydiin, josta isä oli vuokrannut huvilan omalla rannalla. Huvila oli ihan tavallinen kolmikerroksinen huvila, jossa oli sinikankainen biljardipöytä ja oma pieni uima-allas sisällä. Äiti väitti, että ruotsalaiset kävisivät myös näin alkukeväästä ulkoporeammeesta, mutta minä ajattelin jättää sen väliin. Ulkona ei ollut kovinkaan lämmin vielä tähän aikaan vuodesta.

Maanantaina ei tapahtunut mitään kovinkaan kiinnostavaa, mutta tiistaina. Tiistaita minä olin eniten odottanut, sillä tiesin, että osa poneista oli myynnissä. Jos oikein ruinaisin ja pyytäisin, isä saattaisi jopa heltyä. 6-vuotiaiden esteponien luokan voitti Berlinsterling ja olin myyty. Se oli upea ja varmasti erityisen hyvä ketteryytensä ja nopeutensa ansiosta. Voi kunpa isä vain suostuisi edes harkitsemaan! Esteponien luokan jälkeen etsin isäni ja katsoin häntä parhaalla koiranpentuilmeellä, jonka osasin.
“Hei isää, arvaa mitä?” Sanoin ja virnistin jo ennen kohtaa mitä.
“Niin?” Isä sanoi ja katsoi minua alta kulmiensa.
“Katsoitko nuita esteponeja lainkaan?” Kysyin viattomana. “Siis arvaa mitä siellä oli niin hienoja poneja, ettei tosikaan, varsinkin se yks! Tuu käydään katsoon sitä, isä pliiiiis!”

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin