Tie Tähtiin-kilpailu mielessäin

100cm Hard, Seela Aalia – Shahraiz Aquil, Ride or die

Puhelimeni pärähti taskussa. Käteni hapuili avaamaan tallitakkini taskua auki. Sormet olivat punaiset ja pienesti kohmeessa kylmästä. Pyöräni pienesti poukkoili edestakaisin saadakseni luurini taskusta pois. Viesti oli tullut Aleksilta Hallavan ryhmään. Asia liittyi luultavammin linkin mukaan Tie Tähtiin-kilpailuun. Tungin puhelimen nopeasti taskuun takaisin. Talille ei ollut enää kuin pari sataa metriä, joten nopeampaa oli polkea perille kuin koittaa lukea samalla. Tasku kun ei vain voinut sulkeutua helposti, hitto!

Tallituvan eteinen oli litimärkä. Loskainen sää oli tullut kenkien mukana sisälle. Mukaan lukien omat lenkkarinikin, jotka potkin jalastani heti pois.

”Moi!” Huikkasin tyhjälle tuvalle udellakseni, oliko Aleksi toimistossa. Ääneni kaikui tyhjästi tuvassa. Olin selvästi ensimmäinen tallilla, joten vastuullani oli keittää tarpeeksi monta kuppia kahvia ja teevettä. Päräytin parisen kuppia kahvia tippumaan, ja vedenkeittimen porisemaan. Kävin vielä tutkimassa jääkaapin, toivoen jättäneeni sinne jotakin evästä. Toiveeni täyttyi ihan kuin toivoinkin, sillä alahyllyllä nökötti proteiinivanukas nimelläni varusteltuna. Voi juku! Nappasin vanukkaan kätösiini ja lösähdin sohvalle istumaan.

Kaikki tiesivät kyllä Tie Tähtiin-kilpailun tulevan jo vuoden vaihteen jälkeen. Siitä supistiin aina vähä väliä ties missä kuppikunnissa. Rakastin Tie Tähtiin-kilpailua koko sydämestäni. Aina kun oltiin porukalla tien päällä salaa haaveilin vaihtavani teatterit kilpailuareenoiksi ja lähteväni hevosuralle. Muistan jokaiset minuutit kun Kassu hoilasi karaokemaisesti autossa, jopa ne minuutit kun teki mieli jättää jätkä auton ulkopuolelle. Puhumattakaan legendaarisista tavara unohduksista tai vitseistä. Kaipasin yllättävän paljon niitä reissuja, muta kohtahan ne olivat taas ajankohtaisia.

Oli selkeää, että osallistun Tie Tähtiin-kilpailuun mukaan. Viimeiset kaksi kertaa olin kisannut niin medium kuin hard tasolla. Sitä korkeammalle mun taidot ei riittäisikään, eikä kyllä haittaakaan. Silloin pitäisi olla jo selkeästi oma hevonen, joka on kova kuntoinen. Hoitajilla oli suhteellisen helppoa. Melkein jokainen lähti kilpailemaan omalla silmäterällään yleensä, ja varsinkin nyt kun hoitajia ei ollut edes jokaiselle hevoselle oli tilanne suhteellisen neutraali. Itse olin taas vailla hoitohevosta. En osannut oikein kiintyä kehenkään hevoseen, joten mieluummin hoidin vähän kaikkia. Tämä aiheutti silti todella ison kysymysmerkin aina kilpailuiden tullessa. Kenellä minä menisin ja mihin luokkiin? Aleksi sai toki sen aina päättää, ja tavallaan pidin siitä. Aleksi osasi antaa sopivasti haastetta, mutta myös tietäen, että palkinto tulee, jos vain teen työni huolella. Ehkä niin myös tein, tai ainakin sisimmässäni oli pieni ylpeys mm. viime vuodesta Savun kanssa.

Viime vuoden ratsastin Savun kanssa, ja hyvin meillä menikin. Oli mahtavaa jakaa hevonen Maisan kanssa. Silti jotenkin tänä vuonna mulla oli pieni tuntuma, etten tuskin palaisi takaisin vuoniksen selkään. Vaihtoehtoja oli silti auki monia. Salaisesti haluaisin jatkaa hard-tasolla, mutta tallista löytyisi hyviä hevosia vähän matalimmallekin tasolle. Cooperia en haluaisi tai Miskaa. Piti udella Aleksilta mikä tuon ideat olivat.

Pitää myös kinua kyyti kotiin joltain tallilla. Tohon loskaan ei paljon enää kiinnostanut mennä tallipäivän jälkeen pyörällä.

Share: