Melkein voitettiin!

Sora
ylläpitoponina Vaakku

Mun kädet tärisi kun mä seisoin kentän laidalla katsomassa kun edellisen luokan sijoittuneet kutsuttiin palkintojenjakoon. Maisa oli tullut kolmanneksi ja nainen hymyili korvasta korvaan. Vaikka mua jännitti oman luokan alku aivan jäätävästi, en mä voinut olla riemuitsematta tiimikaverin hyvää menestystä. Seela seisoi mun vierellä, ja yhdessä me tuuletettiin Maisan ja Savun lähtiessä kunniakierrokselle valkoinen rusetti suitsissa viuhuen.
Mun katse harhaili onnellisesta ratsukosta esteisiin, joita sijoittuneet kiersivät villissä laukassa. Ne oli ennen palkintojen jakoa nostettu mun luokan korkeudelle eli metriin. Ne näytti valtavilta.
Me ei tosiaan oltu vielä kertaakaan menty Vaakun kanssa kokonaista metrin rataa, saati sitten kisattu sillä tasolla. Kaheksastakympistä meillä kyllä oli kisakokemusta viime syksyltä, mutta nän korkeita esteitä me oltiin hypitty vaan ratsutallilla muutamien esteiden sarjoina. Me ei oltu todellakaan Vaakun omistajien Naavan ja Elyssan kanssa suunniteltu metrin luokan kisaamista vielä näin aikaisin keväällä. Nyt mua kadutti, että olin päättänyt ottaa riskin. Se vähän lohdutti, että Seela oli Savun kanssa samassa tilanteessa.

Kun palkintojenjako oli ohi, päästettiin meidät metrin luokkaa kisaavat kävelemään rataa. Mua jännitti niin paljon, etten oikein edes ehtinyt noteerata muita mun kanssa samassa luokassa kisaavia. Jessen mä näin sivusilmällä ja mietin mitenköhän sillä on mennyt. Hevosten kanssa ja elämässä noin muutenkin. Ei me oltu ikinä oltu mitenkään erityisen läheisiä, mutta puuhattiin kuitenkin aika pitkään samalla tallilla.
Oisin halunnut kävellä Ohton, mun tiimikaverin, kanssa rataa, mutta sillä oli Alana käsipuolessa, enkä mä uskaltanut. Jos maailmanluokan ratsastaja olisi jollain ilveellä kiinnittänyt huomiota siihen, että mä ratsastin suomenhevosella – mitä mä vahvasti epäilin, koska miksi sitä ois mun ratsut kiinnostanut – se olisi varmasti pitänyt mua ihan idioottina, jos oisin kävellyt rataa Ohton kanssa, jonka hevosella oli varmaan monta metriä pidempi laukka.
Niinpä mä kävelin Seelan kanssa. Ei me paljoa juteltu, mutta pohdittiin yhdessä muutamia lähestymisiä meidän ponien askeleille sopiviksi.

Radan kävelyn jälkeen mä kiiruhdin talliin. Me lähdettäisiin yhdeksäntinä, joten en ollut vielä verrytellyt Vaakkua esteitä varten. Toki se oli mennyt jo koululuokan – jossa me muuten sijoitettiin täysin odotusten vastaisesti viidensiksi (!!!) – ja mä olin kävelyttänyt Vaakkua ennen radan kävelyä, joten enää ei tarvitsisi kuin ottaa vähän ravia ja muutama verryttelyhyppy.
Ori seisoi tomerana karsinassaan estesuojat jo valmiiksi jaloissa. Satula ja suitset odottivat karsinan edustalla. Mä nappasin suitset mukaani ja heitin ensimmäisenä ohjat kaulalle. Vaakku otti onneksi todella nätisti kuolaimet suuhunsa ja mä sain kiinnitettyä kaikki soljet.
Siinä vaiheessa mä huomasin orin harjan. Vaakku oli mennyt hinkkaamaan ranskanlettiä varmaan karsinan seinää vasten, koska nyt se oli aivan räjähtäneen näköinen! Ei auttanut kuin purkaa koko letti. Yritin vähän sormin haroa harjaa suoraksi, sillä mulla ei ollut aikaa lähteä hakemaan harjakoria satuahuoneesta. Lopulta mun oli vaan pakko luovuttaa ja siirtyä satulan kimppuun.
Nopeasti silmäiltyäni, ettei Vaakku ollut ehtinyt piehtaroida tai muuten sotkea turkkiaan, nostin satulan sen selkään. Ori ei onneksi yrittänyt lähteä pyörimään vaikka olikin irti karsinassa ja mä sain helposti suoristettua satulahuovan ja kiinnitettyä satulavyön. Omat varusteet mulla oli jo niskassa turvaliiviä myöten, joten pääsin saman tien lähtemään kohti maneesia.

Kentän laidalla mä aloin taas täristä. Verryttely ei ollut mennyt ihan hirveän hyvin, Vaakku oli tuntunut hätäiseltä ja keskittymiskyky oli ollut lähes nollassa. Täällä kentällä se tosin tuntu rauhallisemmalta, kun maneesin pimeät nurkat ei ollut hyökkäämässä kimppuun ja ohi ei viuhunut laukkaavia hevosia. Ohto hymyili mulle jännittyneenä kun meidän katseet kohtasi. Mä näytin varmaan ihan samalta: silmät pyöreinä, suu tiukkana viivana, iho kalpeana ja otsa hikisenä.
Radalla laukkaava ahaltek tuli maaliin ja katsomo täyttyi taputuksista. ”Seuraavana radalle Ohto Forvik ratsullaan Took One Look, valmistautuu Sora Hunt ja Jesse Lehtoniemi”, kuului kaiuttimista. Mä tunsin kuinka mun sydän alkoi takoa kurkussa asti. Ohto nosti Tokolla ravin ja lähti ratsastamaan kentän toiseen päätyyn, samalla kun Jesse ratsasti komealla mustalla suomenhevosella portista sisään. Mun teki mieli moikata, mutta Jesse näytti niin keskittyneeltä omaan tulevaan suoritukseensa, etten saanut siihen katsekontaktia.
Ohton rata meni kuin sumussa, enkä mä lopulta edes tiennyt oliko se pudottanut puomeja vai ei. Mun korvissa kohisi. Mä keräsin Vaakun ohjat paremmin käsiini kun kuulutus kävi ja nostin laukan. Me laukattiin ympyrä muurin ohi, mä nostin käteni lippaan tervehdykseksi ja sitten kuului pillin vihellys. Vaakku terästäytyi. Sen korvat sojotti tötteröllä eteenpäin ja laukkaan tuli uutta ponneekkuutta. Mä hain katseellani ensimmäistä estettä ja sitten mentiin.

Vaakku oli aivan todella hyvä radalla! Se ponnisti jokaiselle esteelle voimakkaasti vetäen etujalat melkein mahapanssariin kiinni ja imi hyvin aina seuraavalle esteelle. Mun tehtäväksi jäi vaan aina uuden esteen osoittaminen sille ja Vaakku hoiti meidät yli esteestä toisensa jälkeen. Aluksi mua jännitti aivan sikana ja mun kaikki keskittyminen meni radan muistamiseen. Sarjan jälkeen mut kuitenkin täytti niin suuri riemu onnistuneesta linjasta ja Vaakun upeista hypyistä, että mä unohdin ihan kokonaan jännittää. Mä vaan nautin täysin rinnoin ja aloin oikeasti ratsastamaan pelkän kyydissä matkustamisen sijaan. Me saatiin viimeiselle linjalle hyvä, rauhallinen käännös ja mä sain suoristettua Vaakun hyvin ensimmäiselle esteelle. Yks, kaks, kolme – mä laskin ääneen esteiden väliin tulevat askeleet ja painoin pohkeeni Vaakun kylkiin. Ori lensi viimeisenkin esteen yli eikä kolahdusta tai pillin vihellystä kuulunut.
Sekunnin sadasosan ajan mä olin hämilläni siitä, missä uusintaradan ensimmäinen este sijaitsi, mutta pian mun katse tavoitti sen diagonaalilta. Nyt ei ollut aikaa hukattavaksi.
Mä käänsin niin hyvin kuin vain ikinä osasin, johtavalla ohjalla ja ulkopohkeella kovan maiskutuksen kera, ja sain Vaakun kääntymään mahdollisimman tiiviin kaarteen. Vaakku oli vähän epäröinyt muurille perusradalla, mutta nyt mulla oli täysi luotto siihen. Annoin ohjaa ja tunsin kuinka Vaakku venytti askeltaan. Me lennettiin puhtaasti jämerän esteen yli ja jatkettiin reippaassa laukassa esteelle numero 12. Mä en ratsastanut kunnolla kulmaan, jolloin me tultiin esteelle aina vinossa, ja vieläpä ihan hurjassa vaihdissa. Vaakku kuitenkin selvisi esteestä taistelemalla yli ja mä käänsin orin pitkälle sivulle. Mä tunsin kuinka Vaakku imi esteelle ja rekisteröi selvästi sen takana samalla linjalla olevan esteen, joka me oltiin tuntu perusradalla. Mä istuin alas satulaan ja pidätin kaikella mun tahdonvoimalla. Vaakku tuntui hetken siltä, ettei se välittäisi tippaakaan mun pidätteistä, mutta lopulta kuitenkin hidasti askeltaan. Me tultiin aika juureen esteelle numero 13 ja mä johdin sisäohjalla jo esteen päällä, ettei Vaakku vaan missään nimessä jatkaisi suoraan. Mun tasapaino vähän horjahti, kun Vaakku lähti hetken miettimisen jälkeen kuitenkin kaartamaan oikeaan suuntaan, mutta painoin vaan pohkeet kiinni sen kylkiin ja ohjasin kuin ihmeen kaupalla oikealle esteelle. Onneksi Vaakku oli niin hyvin kuulolla ja käännös toiseksi viimeiselle esteelle onnistui. Sitten olikin aika kaasuttaa aivan täysiä sarjaesteen ohi. Mä näytin varmaan ihan länkkäriratsastajalta työntäessäni kättä eteen ja Vaakun venyttäessä askeltaan. Ennen kulmaa mä isuin syvemmälle satulaan, siirsin katseen kohti estettä ja käänsin ulkoavuilla. Vaakku oli aivan kallellaan kaarteessa, mutta pysyi kuitenkin pystyssä jalkoen rummuttaessa kentän pohjaa hurjaa tahtia. Viimeinen hyppy tuli eteen äkkiä ja hetken ajan mä olin ihan varma että se tippuisi. Kolahdusta ei kuitenkaan kuulunut ja yleisö räjähti taputuksiin. Me oltiin tehty se! Puhdas rata! Mä en ollut varmaan koskaan hymyillyt niin paljon kun sillä hetkellä, kun mä taputin kaksin käsin pärskivän Vaakun kaulaa.

One thought on “Melkein voitettiin!

  1. Olipa mukaansatempaava aloitus! Ihanan aitoa ja mukanaelettävää kisapäivään liittyvien tunteiden kuvausta koko tarina täynnä. Jännitystä, iloa, päättäväisyyttä, ja kaikenlaisia sellaisia yksityiskohtia mitä itsekin ratsastusharrastuksen ajalta kisapäivistä muistan. Hymyilytti tuo mielikuva länkkäriratsastajamaisesta kiihdytyksestä, tässä on oltu ihan todella kisahumun imussa 😀 Sympaattinen, ihanasti ratsastajan ajatuksia ja tunnemaailmaa avaava kisateksti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin