Uusi talli, uusi isäntä

Nadja
Ratsastuksen opettaja

Paikka näytti tismalleen samalta kuin pari kuukautta sitten Hallavassa ensimmäistä kertaa käydessäni. Lunta oli vain satanut taas lisää ja maisena näytti varsinaiselta winter wonderlandilta – juuri sopivasti hiihtolomia varten. Muutenhan talvi oli ollut hyvinkin vähäluminen ja yhtä synkeä kuin mielentilani. Ehkä kirpeän suloinen pakkaskeli oli merkki siitä, että elämässä oli alkamassa uusi iloisempi jakso. Tai näin ainakin halusin uskoa.

Tuntui oudolta seistä keskellä tallin pihaa. Kaikki oli samaan aikaan tuttua ja niin vierasta. Suurin osa hevosista eli tärkeimmistä työkavereista oli tuttuja – mikä ainakin helpottaisi tuntien pitämistä – mutta asiakkaat olisivat kaikki vieraita. Ehkä jopa tottuneet aivan erilaiseen opetustyyliin. Olisin ikuisesti Aleksille kiitollisuuden velassa, mutta samaan aikaan pelkäsin vietävästi, että emme olisi samalla aaltopituudella. Tiesin, että kompromisseja jouduttaisiin tekemään, mutta olin myös valmis taistelemaan itselleni tärkeiden arvojen puolesta. Saatoin vain toivoa, että Aleksi oli todella tarkoittanut sitä vakuuttaessaan, että minullakin olisi sananvaltaa tallia koskevissa päätöksissä. Omistinhan sentään puolet hevosista.

Tallituvan ovi tuntui jäykältä ja sitä joutui vetäisemään kunnolla, vaikka oven edusta olikin lapioitu lumesta. Kopautin kenkäni pari kertaa kynnykseen ja astuin sitten pitkälle räsymatolle, joka näytti tietä syvemmälle tupaan. Paikka oli kodikas. Seiniä reunusti korkeat pukukaapit, nurkassa kyhjötti paljon käytetyn näköinen nahkasohva ja keskellä huonetta seisoi jämerä tupapöytä pitkine penkkeineen. Kaikkialla oli siistin näköistä, eikä edes keittiönurkkauksessa lojunut käytettyjä kahvikuppeja tai pullan murusia. Mietin, käviköhän täällä maailman siisteimpiä tallityttöjä. Loogisempi syy tietysti oli, että paikkaa oli siistitty minua varten.

”Tuu vaa peremmälle”, kehotus kuului nurkan takaa, jossa avonainen ovi salli näkymän suoraan Aleksin toimistoon. Mies istui toimistotuolissa leveästi hymyillen, mutta hartiat hieman jännittyneessä asennossa. Huokaisin syvään ja loihdin kasvoilleni vastaavan ilmeen, vaikka olisin ehkä ennemmin halunnut näyttää reviiriään puolustavalta koiralta, jolla on hampaat irvessä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin