Talikon varresta haaveilu

100cm Hard, Seela Aalia – Shahraiz Aquil, Ride or die

Kevät aurinko pilkahteli pilvien takaa koti Hallavan tarhoja. Säteet tuntuivat lämpimimmiltä aikoihin. Tuntui kuin koko keho imisi jokaisen d-vitamiinin rippeen itseensä.  Reisiä vähän kolotti viikonlopun seikkailut pääkaupungissa.

 Olimme tarttuneet Elinan kanssa talikon varsiin, ja lähteneet sotimaan talven lantakasoja vastaan. Vihdoinkin oli tarpeeksi kuivaa sellaiseen.

”Otatko muuten paineita siitä, että voititte nyt molemmat luokat? Tarkoitan siis seuraavia osakilpailuja, tai tuntuuko siltä, että nytkin pitäisi onnistua yhtä hyvin?” Kysäisin Elinalta haravoidessani talikolla murentunutta kasaa takaisin yhteen.

”No… Ei kyllä. Hevosten kanssa, kun ei tiedä oikeasti yhtään. Eihän meilläkään mennyt valmistavat luokat ollenkaan putkeen”. Elina kohautti vähän harteitaan, silti jääden miettimään asiaa. ”Entä sua…?”

”Joo. Tai kun… Mä haluun onnistua, ja jostain tyhmästä syystä en näe onnistumiseen muita vaihtoehtoja, kuin sijoitukset. Ihan tyhmää kyl sellanen…” Naurahdin vähän kiusaantuneesti tajutessani ahneuteni. ”Aikuisten oikeastihan sen tietää vasta jollain tavalla ennen luokkaa mitä odottaa, ja minkä laskee onnistumiseksi. Mut kai mä silti otan paineita”, tokaisin rennosti tuolle vipaten talikkoni kottareihin, ja nojautuen puoliksi istumaan reunan päälle.

Sasha oli palautunut Nadjan mukaan hyvin viikonlopusta, ja olisi ehdottomasti valmis seuraavaan koitokseen. Janosin jo uusia onnistumisen fiiliksiä, mutta en oikein osannut rauhoittua takaisin perustreeneihin. Viimeiset päivät koulussakin oli mennyt ihan hyrrän omaisesti. Poskiani kuumotti, ja hymyilytti hirveästi. Puhelin oli kuin sähköisku välillä. Oli ehkä sittenkin kiusallista olla näin hurmoksessa.

 En oikein tiennyt itsekkään mitä Spring season open viikonloppuna kävi. Maanantai aamuna heräilin viiden jälkeen valkoisista puhtaan pehmeistä lakanoista, enkä Pihlan tuoksuisista unikkolakanoista. Kylkeni yli oli laskeutunut turvallisen tuntuinen käsi, joka hohkasi lämpöä ihanasti. Väsymys oli vahvasti läsnä, mutta silti hymyilytti. Jasu olisi halunnut pitää minut vielä hetken pidempään ihossaan kiinni, mutta mun oli pakko mennä. Pihlan luona oli päivän vaatteeni, ja muutenkin kaikki tavarat, jolla tein itsestäni taas ihmisen maanantaihin. Puhumattakaan Sashan aamukävelytyksistä. Voi kuinka olisin itsekin halunnut sukeltaa takaisin vällyjen alle, ja piirtää sormellani Jasun tatuointien ääriviivoja. Mitä nopeammin lähdin, sitä parempi.

En ikinä ollut varmaan tehnyt mitään näin hullua. Jasu osasi vain viedä mukaansa minut. En oikein tiedä olisiko asiaa pitänyt katua mutta, kun en katunut yhtään. Mietin kyllä Nikoa, mutta me ei seurustella. Hädin tuskin oltiin vieläkään täysin rauhallisissa väleissä. Joten ei mulla ollut mitään menetettävää. Sitä paitsi ei tarvinnut tehdä mitään menetettävää. Pitää vain hauskaa. Silti en voinut hillitä päivällä voiton riemuani, kun Jasun veli veti kotiin kultaa. Puhumattakaan lopettaa katseella Jasun etsimistä.

”Seela hei, maa kutsuu”, Elina heilutti talikkoa naamani edessä. Säpsähdin hieman naurahtaen. ”Lähde pliis auttamaan mua aloittelijoiden tunnille. Tänään on pulaa taluttajista”, tuo tarttui päättäväisesti kottareihin. Nyökkäsin vain hymähtäen tuolle.

”Tuun ihan just… Tsekkaan vaan ton juoma-astian”, tokaisin Elinalle ensimmäisen asian minkä keksisin, ja nappasin puhelimeni taskusta. Jasu oli menossa kahville muiden Paladiinin tiimin ratsastajien kanssa. Millaisiakohan ihmisiä siellä oli? Kehtasinkohan laittaa viestiä. Halusin laittaa viestiä. Nappasin kuvan talikosta kädestäni ja kirjoitin saate sanat ”Hieman on tylsemmät meiningit kuin maanantaina”. Kiinnostikohan Jasua edes samalla tavalla meidän tutustumisemme. Enhän voinut tietää oliko miehellä tapana bongata joka kisoista viikonlopun seuralainen. Silti salaisesti odotin näkemistämme ensi osakilpailuissa, kunhan se ei häiritsisi ratsastustani. Kilpailemaahan sinne mentiin, eikö…. eikö?

Share: