Ei ratsastuskoululaiset tänne kuuluneet

100cm Hard, Seela Aalia – Shahraiz Aquil, Ride or die

Olimme rantautuneet pääkaupungin sykkeeseen. Hartroof areena möllötti oikealla puolellani. Ympärilläni oli valtava jaba-alue. Vasemmassa suunnassa oli rakennettu pienempi väliaikainen maneesi. Hevosia oli perus ratsastuskoulun puksuttimista, gp-tason hienouksiin. Päällinen tunne silti oli, että eipä tänne kuuluttu. Nyt oltiin jotenkin niin isoilla mestoilla. Aivan liian isoille tt-kisojen ensimmäisiksi osakilpailuiksi.

Aleksi oli ilmoittanut meidän lauantain tt-kilpailun ulkopuolisiin luokkiin, jotta saataisiin vähän kokeilua alle. En oikein osannut sanoa, oliko se hyvä vai huono asia. Toisaaltahan areena oli varmasti hyvä käydä kerran kokeilemassa yhden radan verran, ennen kuin tosi oli kyseessä. Näillä verukkeilla olimme päätyneet Sashan kanssa samoihin luokkiin, kuin kilpailimme tie tähtiin-kilpailuissakin.

Sasha oli stressaantunut matkasta. Sen pienet rippeet arabista heräsi täällä. Tuon häntä törrötti pystyssä, ja korvat kävivät kovaa vauhtia joka suuntaan. Jabakarsinan pohjaan oli jo muodostunut pieni kävelty kehä tamman toimesta. Nadja lohdutti, että tamma rauhoittuisi parin tunnin jälkeen. Kunhan tajusi, että sillä oli turpakaverit mukana, ja ruokaa tulee vieläkin nokan eteen, ehkä normaaliakin enemmän. En saanut kuulemma alun hämätä itseäni.

 Eipä vissiin, kun olin hämännyt jo. Nio, Elina, Niko, Ciara ja minä lähdettiin jalan nopeasti kulkemaan aluetta läpi, mistä mitäkin löytyisi. Onneksemme Ciara oli käynyt Sprin season openissa ennenkin, joten tuo osasi kävelyttää meitä joillain alueilla ulkomuistista. Hartroof tuntui kentän reunalta aivan loputtomalta. Ajatuskin siitä, että Sasha jaksaisi mennä tämän kokoisella kentällä pitkän radan tuntui hullulta. Tosiasiassa kenttä ei kuitenkaan ollut sen ihmeellisemmän kokoinen. Areenan rakenteet, katsomo ja korkeus sai vain sellaisen tunteen.

Sprins season open oli iso tapahtuma, jossa oli paljoin alueita, järjestäjiä ja ihmisiä. Aleksi, Nadja ja Hannes oli tehnyt tarkat aikataulutukset meille. Onneksemme meillä oli kolme kokeneempaa konkaria mukana. Normaalisti saimme aika vapaasti kulkea hevosten kanssa kilpailualueilla, koska kaikki näkyi suurin piirtein joka paikkaan. Hartroof oli kuitenkin älyttömän iso, joten Aleksi halusi, että hevosten kanssa oli mukana aina yksi vastuuihminen. Toisaaltahan se helpotti ihan hirveästi mieltä. Areenalle tulisi aina joko Aleksi tai Nadja mukaan, ja jaba-alueella Hannes sekä Ohto piti päivää kasassa. Jonkun mielestä toki tämä saattoi kuulostaa holhoukselta, mutta meillä ei ollut kisahoitajia, ja näin me saimme keskittyä kilpailemiseen ja hevoseen, eikä aikatauluihin tai muuhun ylimääräiseen. Tärkein vastuu oli kävelyttämiset, ja itse kisasuoritukset ja niihin valmistautuminen. Helppo nakki, eikö? Niin varmaan olisi, jos sitä tekisi useammin.

Jännittikö? No niin paljon, että en saanut hirveämmin puhuttua koko päivänä.

Share: