Minä olen Rosita Degerlund, eikä minussa ole sinistä verta

“Joo. Sovitaan näin. Teamsin kautta kuudelta. Kiitos. Hei.”

Minun täytyi puhelinta pitkään sen jälkeen, kun olin hyvästellyt soittajan ja sulkenut linjan. Hassekin nimittäin töytäisi hartiaani, vaikka aina melkein nukkuikin, kun sidoin sen käytävälle hoidettavaksi. Rapsutin sen korvantaustaa hajamielisesti. Siihen se tyytyi. Olin ajatellut lähteväni maastoon, pakkastakin kun oli sopivasti vain pari astetta ja ilmakin oli tuuleton. Yhtäkkiä kuitenkin tuntui siltä, että minun pitäisi mennä sen sijaan kentälle.

Minua oli katsottu nenänvartta pitkin, kun olin ratsastanut marraskuussa Gestüt Kelsen nurmikentälle Hassella jouseni kanssa. Itse asiassa muilla oli ollut sama ilme jo silloin, kun olin hoitanut hevostani. Ilmoittautumisessa oli vaadittu minua ilmoittamaan talli, jota edustin cup-luokissa, enkä ollut tiennyt mitä vastata. Ei Joelin pienellä tallilla ollut nimeä. Koska tieto oli ollut pakollinen, olin kirjoittanut siihen Joelin talli, ja sen kisojen järjestäjä oli muuttanut omin päin muotoon Joelin Talli, ihan niin kuin se olisi muka ollut tallin nimi. Lähtölistoissa muiden kohdalla oli ollut sellaisia tallinnimiä, joita en osaisi edes lausua. Ei ihme, että meitä oltiin katsottu pitkään, kun muut olivat tulleet kaiken maailman Chateau Croissanteistaan ja minä kahden yskivän työhevosen välisestä nimettömästä karsinasta. Oli tehnyt mieli lähteä kotiin lannistuneena, vaikka en helpolla luovutakaan. Oli ollut liikaa olla aina kaikkein huonoin kaikilla mahdollisilla tavalla. Minulla oli halvin hevonen, ratsastusvaatteina farkut ja verryttelytakki, jousi oli halvin mahdollinen ja ollut monella omistajalla ennen minua. Edes ilmoittautumisessani ei lukenut sitä Chateau Croissanttia. Silti olin mennyt, sillä olin ajatellut luovuttamisen olevan niiden hienojen ihmisten mielestä vielä typerämpää kuin hevoseni, vaatteeni, jouseni ja Hassen nimetön kotitalli. Olin sitonut hiukseni, painanut Eläinkeskuksen alekorista ostamani kypärän päähän ja ratsastanut.

Ja olin näyttänyt niille. Kaikille.

Olin ratsastanut kolme luokkaa. Ensimmäisessä olin sijoittunut neljänneksi. Olin taputtanut Hassen kaulaa ja katsonut niitä hienoja ladyja, lordeja, sirejä ja serejä silmiin. Olin soittanut Ramonalle, purrut hampaat yhteen ja päättänyt, että minä pyyhin niillä kaikilla vielä lattiaa. Ja niin olin tehnyt. Minä ja Hasse voitimme kaksi muuta luokkaamme. Se ei käynyt helposti, eikä voitto ollut ylivoimainen, mutta me kaksi, nimettömän tallin rispaantunut ratsukko, näytimme joka ainoalle, että ei tässä keksityillä ladyn arvonimillä voiteta, vaan taidolla. Suomessa ei ole ladyja. Suomessa on sen sijaan kauden paras ampuja: minä.

Kun olin pakannut Hassea traileriin, muiden katseet eivät olleet muuttuneet vähääkään, mutta enää en ollut väistellyt niitä. Katsokoon. Hyvänen aika: keksityillä ladyilla oli päissään linnunsulkia. Linnunsulkia!! Eivät he olleet ainakaan sen vähempää sirkuspellejä kuin minä! Päätin, että menisin seuraavaankin cuppiin. Näyttäisin, että minä en voita tuurilla tai arpaonnella. Minä en olisi alempaa kastia jousineni ja verkkatakkeineni.

Ja minä menin.

Sillä kertaa kieltäydyin olemasta Lady. Minä olen Rosita Degerlund, perkele, eikä minussa virtaa pisaraakaan ylhäistä verta. Ennen kolmen luokkamme alkua istuin Hassen selässä hengittämässä, mutta kerrankin en yrittänyt rauhoittaa itseäni kisajännityksen vuoksi. Olin vihainen.

Ratsastin Hassella kolme luokkaa. Ammuin maaliin, enkä epäillyt enää sekuntiakaan, olenko tarpeeksi hyvä, tai onko hevoseni tarpeeksi hieno. Ajattelin, että Ramona on katsomossa tällä kertaa, ja jos minä saan ruusukkeen, minä vien sen hänelle matkien ironisesti sitä, miten typerät ladyt antoivat typerille sireilleen, sereilleen ja lordeilleen typeriä nenäliinojaan suosionosoituksiksi ennen turnajaisia.

Loppujen lopuksi sain kolme ruusuketta, joista yksi oli voittajan. En vienyt niitä Ramonalle, vaan kiitin kauniisti ja korjasin asian todellisen laidan, kun minua taas kerran kutsuttiin lady Rositaksi. Minä olen Rosita Degerlund, ja minä olen niin erinomainen ampuja ja ratsastaja, että minun nimeni sai jo sanoa oikein.

Ruusuke: Zen

Niistä uhmakkaista cupeista ei ollut vielä paljoa aikaa, mutta kaikki viha oli jo sulanut minusta. Siksi olin lähdössä maastoonkin. Olin taas Rosita, Hassen äiti, ja Hasse oli taas Hasse, minun vauvani. En ollut lady, en ratsujousiampuja, enkä ainakaan julkkis.

Sitten tuo kirottu puhelin oli soinut äsken.

Nyt kun minua haluttiin kuulla jotain heppalehden ratsujousiammuntajuttua varten pienten tyttöjen idolina, tuntuikin siltä, että minun olisi otettava harrastus vakavammin. Pitäisi sittenkin treenata, pitäisi unohtaa kauniin ja lämpöisen talvipäivän maasto. Pitäisi voittaa lisää.

Puhelinsoiton aiheuttama paine hartioissani ei tuntunut enää hyvältä. Nostin satulan haukottelevan Hassen selkään. Menisin kuitenkin maastoon miettimään. Jos jatkaisin jousiammuntaharrastustani, ilmeisesti olisin pienten tyttöjen esikuva. Silloin minun tulisi ehdottomasti käyttäytyä paremmin: osoittaa terveempää urheiluhenkeä, lopettaa typerää lady-liitettä vastaan kapinointi, hymyillä… Lopettaa tupakointi… Teeskennellä, että harrastusyhteisöni oli muka kannustava ja ihana… Ja jos en halunnut muuttaa tapojani, minun täytyi vaihtaa harrastusta ja olla taas ei-kukaan.

Olisi ihanaa olla taas ei-kukaan. Toisaalta sekin oli ihanaa, kun meni Hassella täyttä laukkaa ja ampui maaliin ihan keskelle niin että mäiskähti.

“No joo Hasse. Tuuppa äiskän kaa niin mennään kattoon nähtäskö taas pupuja metsässä.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin