Toinen ja kolmas voitto enemmän kuin Holgerilla

31. toukokuuta 2020

“Sä oot ilmiömäinen!” Ramona kuiskasi jännittyneen kimakasti lämmittelykentän aidan ylitse. Ensimmäinen jousiammuntarata oli ohitse, toinen alkamassa, enkä viitsinyt laskeutua satulasta niiden välillä, sillä Hasse tuntui olevan kerrankin hereillä ja vastaavan apuihin.
“No daa-a!” vastasin Ramonalle kättäni huiskauttaen ja nostin laukan. Minun ei tarvinnut edes hymyillä hänen suuntaansa sen merkiksi, että tietenkin kommenttini oli vitsi. Hassella meni hyvin, mutta “ilmiömäinen” oli naurettavaa liioittelua.

Kun laukkasimme yhden kierroksen kentällä, Ramonaa ei enää näkynyt kentän ulkopuolella. Arvostin sitä, että hän oli kävellyt katsojien alueelta koko matkan lämmittelyalueelle vain kannustaakseen minua ja hevostamme, vaikka ilma oli kuuma ja Ramonan musta röijy ja hame olivat vieläkin kuumempia ja painavia.

Stall Arcanen voittoruusukkeet

Pysäytin Hassen vielä lämmittelykentän ulkopuolelle hengähtämään ennen rataa. En antanut sen juoda vielä, ettei neste hölskyisi, vaan sidoin hiukseni uudelleen poninhännälle ja poimin jouseni nojaamasta aitaa. Aioin määrätietoisesti voittaa nämä kilpailut. Olin nähnyt voittajaruusukkeen — se oli punainen, niin kaunis, lempiväriäni — ja aioin hieroa sitä kotimatkalla Holgerin hikiseen naamaan, jotta hän lakkaisi ikuisiksi ajoiksi nalkuttamasta siitä, miten oli sopimatonta olla nainen ja kilpailla hevosella. Odottaisipa vain. Ihan pian olisin nainen, joka sanoisi, että ajan kyllä ihan itse kuljetuskoppia vetävää autoa, kiitos vain, jää sinä äijä kotiisi makaamaan. Harmi vain, että Ramona ei tulisi mukaan ilman Holgeria…

Sitten oli aika mennä. Ravasin nurmiradalle jousi kupeellani ja annoin katseeni kiertää. Sain ravata muutamia ympyröitä. Kun rata oli havainnoitu, etsin Ramonaa katsomosta. Siellä hän istui, ja katseeni kohdatessaan vilkaisi Holgeria. Holger oli kuitenkin syventynyt juttelemaan jonkun lippispäisen kanssa, joten Ramona näytti minulle peukkuja nopeasti  ja hymyili jännittyneesti. En voinut vastata muutoin kuin yhtä jännittyneellä hymyllä.

Toinen luokkani alkoi. Hasse laukkasi. Kun istuin rennosti ja rentoutin hartiani, ruumiini uskoi sydämeni hakkaavan vauhdista eikä jännityksestä. Se taas auttoi käsieni tärinään. Tunsin olevani voimakas jännittäessäni jousen. Tunsin olevani voittamaton, kun nuoli jäi törröttämään täsmällisesti keskelle taulua. Sitä en saanut juhlia liiaksi, sillä suurin syntini, johon menestykseni aina viimeistään kariutui, oli liika innostuminen ja ylpeys. Pysy rauhallisena, Rosita.

Hasse suoritti hyvin. Se kuunteli pohjeapuja ja vähän istuntaakin. Se oli hitaampi muita, mutta toisaalta sain jopa sekunnin enemmän tähtäysaikaa. Tarkkuus voittaisi nyt nopeuden. Sen oli voitettava. Minähän saisin sen ruusukkeen, sen kauniin punaisen. Heilauttaisin sitä matkalla Holgerille sen merkiksi, että hän tietäisi kääntyä ABC:lle, jotta voisin ostaa kahvia täsmälleen silloin kuin halusin. Kun minulla olisi se ruusuke, Holger ei sanoisi mitään moneen päivään.

Kun hidastin Hassen raviin ja laskin jousen, rata tuntui vain hujahtaneen ohitse. Etsin taas Ramonaa katsojien joukosta, mutta hän ei ollut siellä. Vain Holger jutteli saman lippispäisen kanssa, eikä ilmeisesti ollut edes huomannut, että oli Hassen ja minun vuoro.

Ramona odotti varikon puolella. Hän ei voinut hyppiä ja kiljua ja muutenkaan käyttäytyä kuin lapsi tai barbaari, mutta hän puristi nyrkkinsä leuan alle ja hymyili niin, että jokainen valkoinen hammas näkyi.

“Paljon onnea”, Ramona sanoi hiljaa ja tarttui Hassen ohjiin, kun ratsastin kohti.
“Ei me olla voitettu. Vielä.”
“Niin, vielä.”

Laskeuduin alas Hassen selästä. Ramona tarjosi ohjat takaisin minulle ja huokaisten tartuin niihin. Sisareni osasi kyllä käsitellä hevostaan, mutta Holger valitti aina, ettei se sopinut. Ensimmäisissä kilpailuissahan Holger oli ollut käsi ojossa Ramonan paikalla varikolla ja luullut voivansa vaatia, että hän käsittelee hevostamme julkisissa paikoissa minun sijastani. En tietenkään ollut suostunut siihen.

Hasse laski päänsä vesisankoon heti, kun olimme trailerin vierellä. Normaalisti olisin  jo ottanut siltä varusteita ja ohjannut sitä autoon odottamaan lähtöä, mutta sillä kertaa en. Pidin vain ohjista kiinni ja join vettä itsekin. Ramona katsoi minua kysyvästi.

“Me voitetaan”, sanoin hänelle ja yritin leyhytellä ilmaa hikiseen niskaani. “Me voitetaan, niin meidän pitää vielä hakea ruusuke. Turha ottaa varusteita pois.”
“Mistä sä tiedät, että te voitatte! Vielä on kolme osallistujaa jäljellä.”
“En mä tiedäkään. Mutta mä haluan niin kovasti, että me voitetaan, koska ratakin meni hyvin.”

Kun lopulta sain todella tietää, että voitimme, innostus oli ottaa minusta vallan. Olisin halunnut hyppiä ja kiljua. Sen sijaan halasin vain puolittain Ramonaa, joka nosti trailerin viereltä jakkaran lähemmäs, etten olisi rasittanut Hassen selkää jatkuvilla ratsautumisilla. Nousin jakkaralta hevosen selkään ja pukkasin hitaasti kävelevän Hassen liikkeelle jo ennen kuin sain jalat jalustimiin.

Hymyilin hillitysti, kun Hassen suitsiin ei pujotettu vain yhtä, vaan kaksi punaista voittoruusuketta — lempiväriäni ja kauniimpia näkemiäni. En ollut varma, tekikö mieleni enemmän tuulettaa niin kuin olisin maailman suurin voittaja, vai heittäytyä polvilleni tuomareiden ja kilpailun järjestäjien eteen ja kiittää heitä nöyremmin kuin kukaan koskaan kiittänyt ketään. Tarvitsin niitä ruusukkeita niin kovasti. Halusin niitä niin kovasti. Yksikin olisi suljenut Holgerin suun, mutta nyt minulla ja Hassella oli peräti kaksi. Kun Holger pysähtyisi minun käskystäni ABC:lle, jotta saisin kahvin, ostaisin kyllä pullankin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin