Zen

Illan viimeinen tanssi

Päivä oli jo väistynyt alkuyön pimeyden tieltä, kun Iivari vielä talutti Fred-oria pihan läpi kohti hallia. Muut olivat siirtyneet vapaa-ajalle ja knabstrupinkin olisi pitänyt olla karsinassaan syömässä iltaheiniään toisten hevosten tavoin, mikä selitti ehkä pilkkuhevosen hieman harmistuneen ilmeen. Se kuitenkin käveli uskollisesti omistajansa vierellä, leikitellen välillä höpsöön tapaansa kapsonin hihnalla. Iivari ei käynyt estelemään, kun Fred ikuisen lapsen innolla löysi itselleen virikkeitä vaikka keskellä autiomaata.

Oikeasti Iivarin suunnitelmiin ei ollut kuulunut myöhäinen harjoittelu, mutta eipä tuo ei ollut rehellisyyden nimissä keksinyt mitään muutakaan ajanvietettä. Hän ei tahtonut mennä sisätiloihin istumaan ja pyörittämään peukaloitaan: mikään ei inspiroinut. Kyllähän aina löytyisi paperitöitä ajantasalle pistettäviksi, piano odottaa yläsalissa soittajaansa, lukusalin sadat, ellei jopa tuhannet, kirjat lukijaansa. Kaikki oli kuitenkin tunnetasoltaan tasaisen harmaata, eikä Iivari löytänyt sillä hetkellä mielenrauhaa muusta kuin hevosista. Silloin hän pystyi orientoitumaan hetkeen: oli vain hän, ratsuoppilas ja suoritettava tehtävä. Ei ollut aikaa murehtia tai olla vihainen, ottaa ylipäätänsä paineita mistään mihin mies ei itse pystynyt vaikuttamaan.

Siinä ongelman ydin tuntui olevankin, vaikutuksen puutteessa. Iivari oli tottunut pitämään aina kaikki ohjat (kirjaimellisestikin) käsissään, eikä hän pitänyt siitä ettei pystynyt puuttumaan asioiden kulkuun. Tällä hetkellä villiori nimeltä Elämä tuntui riistäytyneen miehen otteesta ja rynnistävän villiä, hallitsematonta laukkaa kohti kallionreunaa… Oli siis kovin ymmärrettävää, miksi hän tahtoi saada eloonsa hetken järjestystä ratsujen kouluttamisen kautta. Pihamaa oli pimeä. Iivari ei voinut sille mitään, että hän huomasi kiihdyttävänsä askeleitaan ja vilkuilevan sivusilmällä varjoihin. Hän ei pelännyt pimeyttä, mutta ei voinut silti olla miettimättä, mitä kaikkea nuo mustat kulmaukset tähdettömän taivaan alla piilottelivat. Totuuden nimissä Iivari oli tuntenut olonsa viime aikoina uhatuksi, vainotuksikin jopa. Nytkin niskassa tuntui ikävä kutina siitä, ettei pari ollut yksin liikkeellä — typerä, häiritsevä ajatus ei jättänyt miestä rauhaan.

Iivari huokaisi helpotuksesta vasta päästyään lämpimässä valossa kylpevään halliin. Raskaat puuovet sulkivat kolahtaen mustan yön maneesin seinien ulkopuolelle. Fred kuopsutteli kellertävää hiekkaa ja nosteli ylähuultaan aromeja maistellen, lähtien hieman vastahakoisesti seuraamaan sinitakkista ohjaajaansa. He kulkivat suurella ympyrällä, hakivat yhteistä säveltä. Kristallit loivat kimmeltäviä valopilkkuja vaaleille seinille, ja oria tuntui kiinnostavan enemmän katsella tuota kaunista ilmiötä kuin harjoitella. Mielentila sopi Iivarille paremmin kuin hyvin: hän joutuisi itsekin keskittymään saadakseen pilkkupyllyn mukaan treeniin.

Vartin kuluttua kaksikko jo keinutteli yhdessä laukan tahteja, mies hevosen rinnalla hypähdellen. Iivarin katse oli keskittynyt, kuten myös orin: Fred huiski sidotulla hännällään koittaessaan kasata laukkaa niin ylös kuin kykeni, pärskähteli suurten lihasten pumpatessa painopistettä yhä alemmas ja taaemmas, enemmän ja enemmän. Hiljaisena päämääränä Iivarilla oli opettaa knabstrup vielä tämän vuoden puolella terre á terreen, ja tällä hetkellä tavoite näytti erittäin toteuttamiskelpoiselta. Mies hymyili naputtaessaan puuraipalla ilmaan rytmiä kuin kapellimestari: Fred vastasi jokaiseen pyyntöön, seuraten tahtipuikon pienimpiäkin suunnanmuutoksia. Mikä mahtava, upea ori. Askel, askel, askel, ylös, ylös, hienoa!

“Näen kaiken, prima ballerina.”Iivarin suupielet tipahtivat kuin joku olisi päästänyt ilmat hänen kasvoistaan pihalle. Mies pysähtyi, ori kuuliaisesti ohjaajaansa peilaten teki samoin. Kumpikin katseli ympärilleen, käänteli päätään, kaksijalkainen suorastaan vauhkona. Hän ei nähnyt ketään. Missään. Ei areenalla, ei parvella, ei ovilla. Niskakarvat olivat kuitenkin pystyssä kuin kissalla pistoksissa, suu oli kuiva. Ei taas! 

“Mene jo pois! Ei minua tarvitse vahtia kuin lasta,” Iivari ärähti kovaan ääneen tyhjälle hallille. Fred katseli hieman epäileväisenä tuota: huutiko mies hänelle? Kukaan ei vastannut. Iivari tunsi vihan piikkien pistelevän ihoaan: hetken aikaa hänellä oli ollut mukavaa, ennen kuin kaikki oli taas luhistunut kasaan. Kolkkahatun strutsinsulat suorastaan tärisivät kiihtymyksestä. Valtakunta mielenrauhasta.

Zen

Antaa tuulen puhaltaa

Vitaliya Dzelzain
Linnan perijätär

Topazin vaalea turpa hamusi Vitaliyan päällystakin taskuja, mutta herkkujen sijaan tamma sai vain silityksen otsalleen. Se räpsytti oliivinvihreiden silmiensä pitkiä kauriinripsiä kuin kysyäkseen, miksei korppuja ollut enempää.

“Ei liikaa, saat myöhemmin lisää,” Vitaliya totesi tammalle odottaessaan apupojan ilmestyvän pihalle jakkaran kanssa. Ei uskoisi että Topaz oli iältään vasta viisi: nuori hevosneiti seisoi rauhallisena paikallaan odottamassa ratsastajaa selkäänsä. Vasta kun Vitaliya oli noussut satulaan ja kiristänyt vielä hieman vyötä, alkoi remonttiratsu näyttää merkkejä menohaluista — ja sittenpä jo mentiinkin.

Kengättömät kaviot kopisivat kivetyllä tiellä Topazin astellessa rytmikkäin askelin kohti päivän seikkailua. Tamma oli kuin ilmetty emänsä, aivan yhtä rohkea ja aulis. Vitaliyasta tuntui, että viimein tuo oli löytänyt uuden suosikkinsa, jatkajan emä-Esmeraldalle. Hän näytti onnelliselta keikkuessaan suurien käyntiaskelten mukana, helmat ratsun vasemmalla puolella hulmahdellen, hatun strutsinsulka iloisesti nyökytellen. Oikeastaan sillä hetkellä nainen oli onnellinen: sitä ei tapahtunut näinä aikoina tarpeeksi usein.

Vitaliyalla itsellään oli kyllä kaikki hyvin. Ainoa mikä tuotti naisen elämässä ongelmia olivat toiset ihmiset. Tarkemmin ottaen miehet. Vielä tarkemmin, Fric ja Iivari.  Ensimmäisenä mainittu tuskin tarkoitti edes mitään pahaa, mutta herranjumala, miten tyhmä pystyi ihminen olemaan? Fric oli aiheuttanut pitkin kevättä enemmän tai vähemmän tilanteita aivan vain sillä ettei ymmärtänyt aina yksinkertaisiakaan ohjeita, eikä hänellä tuntunut olevan tajua omista kyvyistään — tai siis niiden puutteesta. Hevostaidot kertyivät kyllä, mutta ei aivan samaan tahtiin kuin Fric oletti… Viimeisimpänä tempauksenaan älypää oli suostutellut Amelien vaihtamaan ratsuja sillä seurauksella, että Faust oli saanut linkaistua nuoren alas selästä ja sotkeentunut ohjiin, minkä  seurauksena punainen ori oli nyt mukavasti sairaslomalla. Eipä kyllä Amelienkaan päätä paljon järki ollut pakottanut hänen päästäessä vuoden ratsastuskokemuksella kukkoilevan pojan niin vaativan hevosen satulaan. Tietenkin molemmat olivat saaneet ripityksen sekä Iivariltä että Vitaliyalta, ja vaikka nuorten pelästyneiden, nolojen kasvojen muistelu toikin hieman oikeutusta, ei Vitaliyan kiukku ja tuskastuminen tallilaisten tyhmmyyttä kohtaan ollut vielä ehtinyt laantumaan.

Ja entäpä Iivari sitten? Mies oli käyttäytynyt kaikin puolin kummallisesti palattuaan Siperiasta: ollut vuorotellen synkeä jörö ja välillä epä-Iivarimaisen pirteä, jopa puhelias, sitten taas kohta tuijotellut tyhjyyteen lasittunein silmin. Vitaliya oli huomannut myös pullokaapin vajenneen merkittävästi… Viime viikolla mies oltiin tavattu myös kiihkeästä yksinpuhelusta tyhjässä kamarissa. Vaikka Vitaliya tunnettiinkin tappuraisena sieluna, ei hän silti voinut olla huolestumasta ystävänsä käytöksestä. Myös käytännön asiat kärsivät Iivarin kummallisuuksista: välillä hän vain yksinkertaisesti katosi ja jätti kaiken levälleen, palatakseen vain myöhemmin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kehitellen uusia projekteja taas muiden hoidettaviksi. Iivarin suunnitelmat eivät tuntuneet pitävän, sillä hän ei tuntunut pitävän mistään kiinni. Ehkä tuo oli mennyt jollakin tasolla rikki avautuessaan humalassa menneisyydestään Icaruksen kanssa? Muuta selitystä Vitaliya ei keksinyt.

Mutta nyt ei ollut aika murehtia muita: oli vain nainen ja hevonen, tuulenvire kasvoilla ja rytmikkäästi tanssahtelevat vaaleat jouhet. Sekä pitkä, suora hiekkatie… Vitaliya pyöräytti vasemmalla lonkalla laukan, jota Topaz oli tuntunut odottaneen. Tamma pärskyi tyytyväisyyttään kauhoessaan iberialaisveren tuomilla suurilla liikkeillä eteenpäin ja kiihdytti laukkaa niin että Vitaliyan oli otettava hattunsa reunasta kiinni pitääkseen sen päässään. Villaisen ratsastushameen helmat hulmusivat yhtä villeinä ja vapaina kuin ratsun jouhet, naistensatulan patinoitunut nahka natisi. Tämä oli sitä elämää! Näiden hetkien vuoksi sitä jaksoi ottaa vaikka miten paljon sontaa niskaansa.

Pihalle palasi hikinen mutta tyytyväinen Topaz hymyilevän Dzelzainin kera. Hypätessään alas satulasta Vitaliya tunsi palautuvansa maanpinnan lisäksi takaisin arjen kurjaan pyöritykseen: mielessä siinsi silti jo huomisen ratsastusretki uuden suosikkiratsun kanssa. Onneksi oli hevoset.

Zen

“Ihan ekana sun pitää selittää, miten tehdään vahingossa vihamiehiä”

Amelie Chaput
Tallityöntekijä

“Saatoin eilen hankkia ehkä vahingossa vihamiehen.”
Amelie päästi toteamuksensa puoliääneen pää Fricin sylissä, kumpikin laiskasti tytön olohuoneen kangassohvalla maaten. Päivä oli ollut pitkä, ja molemmat olivat täysin poikki. Fric silitti laiskasti tyttöystävänsä ruskeita hiuksia.
“Umm, ihan ekana sun pitää selittää, miten tehdään vahingossa vihamiehiä,” poika vastasi pienenä kysymysmerkkinä.
“Tiedäthän sen Ziran uuden omistajan? Noran?”
“Se nainen joka näyttää koko ajan vähän nyrpeeltä? Joo. Ja eiks Ziraa kutsuta nykyään Leoks?”
“No ihan sama mut juu, just se nainen. Vein Knutin satulaa takas paikalleen kun Nora tuli käytävällä Zir— Leon kanssa mua vastaan. Ei mun ollut tarkoitus olla mitään, mut jäin jotenkin kattomaan vaan Ziran—”
“Leon.”
“Ihan sama! No Leon sitten, perään. Sit huomasin et Nora katseli mua, ja mä katsoin takaisin. Tajusin vasta myöhemmin et mulle oli jäänyt vähän paha ilme naamalle, kun mietin miks se muikkeli katseli mua kuin halpaa makkaraa.”
“Okei, eli tästä päättelet että te ette oo väleissä, vaikka ette oo ikinä vaihtanut sanaakaan?”
“Usko pois, kyllä mä tiedän nää. Naisten välisiä juttuja, you know.”
“Hmm, ok…”
Fric vaihtoi ovelasti kaistaa kysymällä tahtoiko Amelie katsoa Netflixiä vai tilata kiinalaista. Hän oli jo kokemuksesta oppinut, ettei bruneten päätä käännetty kun tuo oli jotain päättänyt, ja nyt päätös oli nähtävästi se että Nora ei pitänyt Ameliesta. Oliko se totta, sitä Fric ei osannut sanoa.

Amelien silmät seurasivat telkkariruudulla pyörivää sarjaa, mutta ajatukset eivät. Pääkopassaan hän pallotteli miljoonia asioita samaan aikaan, joiden punaisena lankana tuntui olevan kuukausi sitten talliin palannut kirahvinkirjava sgsh-tamma. Tavallaan Amelie ymmärsi etsivänsä vain tekosyitä olla pitämättä Norasta, ja helpointa se oli keksimällä ettei tuokaan pitäisi Ameliesta.
Ei Nora ollut tehnyt henkilökohtaisesti mitään pahaa ketään vastaan. Oikeastaan oli kiva saada talliin toinenkin esteratsastaja: jos hänen ratsunaan vain olisi ollut kuka tahansa muu kuin Zira, Leo nykyisin siis. Amelielle oli ollut kova paikka joutua eroamaan rakkaasta ja parhaimmasta kisakaveristaan, kun Iivari ja Vitaliya olivat yhteistuumin päättäneet hankkiutua eroon kaikista muista kuin kouluratsuista. Niin monia kyyneleitä nuori nainen oli vierittänyt kun hänen ensimmäinen Power Jump-kaverinsa, ihana formula-Zira, myytiin Kanadaan. Ja nyt kun hän juuri oli päässyt elämässään eteenpäin, ostanut Knutin ja saanut Iivarilta luvan treenata sponsorin kautta Uulaa esteillä, pamahtikin Zirafe takaisin Dzelzainin talliin. Amelie olisi voinut olla onnellinen jälleennäkemisestä, mutta joutuessaan joka päivä näkemään Ziran — Leon — jonkun toisen kanssa, tuntui kohtalo hierovan suolaa hänen melkein parantuneisiin haavoihin.

Fricille Amelie ei ollut kertonut paljon mitään. Poika tiesi tamman olleen tuolle tärkeä ja aisti varmasti jotain viboja kun puokki palasi talliin, mutta ei muuta.

“Se Nora on kyllä oikee snobi. Tervehdin sitä ekana päivänä ja se vaan katto mua niin alas kuin ikinä voi,” Fric myötäili aavistellessaan mihin suuntaan Amelien ajatukset kallistelivat.
“Johtuu varmaan siitä että sähän ootkin vaan tommonen tallipoika, kyllä mäkin katon…”
Fric ärähti muka loukkaantuneena ja kutitti kostona syliteltävänsä kylkiä.

Zen

⚜ Zen – Dzelzainin linnan tallit

Etusivu // Talliposti Z // Foorumi // Instagram

Virtuaalisen Latvian Saulkrastissa sijaitsevan Dzelzaizin linnakartanon tallikompleksia kutsutaan lyhyesti ja ytimekkäästi nimellä Zen. Hulppeisiin, yli 300 vuotta vanhoihin maisemiin mahtuu upeiden hevosten lisäksi myös mysteeri jos toinenkin. Uskallatko ottaa niistä selvää?

Linnan korkeissa halleissa ja tallin leveillä käytävillä vaeltaa monenlaista kulkijaa, kuten tilusten tulisieluinen omistajatar Vitaliya Dzelzain, kylmäsieluinen pääosakas Iivari von Hoffrén, tai aina yhtä menevä ja rämäpäinen tallityöntekijä Amelie Chaput — ja monet muut enemmän tai vähemmän erikoiset persoonat, joista monia yhdistää ainoastaan kiinnostus hevosiin.

Kysymyksiä vailla vastauksia
Osaatko punoa tekstien perusteella vihjeet yhteen? Saatko mysteerit selville?

  • Mikä Iivaria vaivaa?
  • Miksi Clave ei paljasta kasvojaan?

Hetki kerrallaan
Missä menee päähenkilöidemme elämäntilanne juuri nyt?

Vitaliya
Koittaa pitää pakkaa (=kokonaista linnaa, pikkuhomma) kasassa Iivarin outoillessa.

Iivari
Painii menneisyytensä salaisuuksien kanssa, ja on siksi normaaliakin oudompi.

Amelie
Koittaa epätoivoisesti edistyä ratsastajanurallaan, miettii onko klassinen Zen hänen esteratsastusuraansa ajatellen edullisin työpaikka. Seurustelee Fricin kanssa.

Fricis
Seurustelee Amelien kanssa ja yrittää vain selvitä törttöilemättä.

Clave
Pitää matalaa profiilia ja kylmiä välejä Iivariin.

Zen

Lopussa on alku

“Icarus vaikersi ja käski minun painua helvettiin.”

Vitaliya Dzelzain
Tiluksien omistajatar

“Tarvitseeko minun tietää jotain?”
Vitaliya seisoi kädet puuskassa tammisen työpöydän edessä. Hänen silmissään oli se tuttu kiilto: kysymys oli ennemmin naamioitu pyyntö. Käsky. Veistoksellisen jylhillä, jopa maskuliinisilla, kasvoilla oli mielenkiintoinen yhdistelmä uteliaisuutta, nenäkkyyttä ja huolta. Burgundinpunaiseen pukuun pukeutunut nainen ei aikonut päästää työpöydän ääressä surkeana nuokkuvaa Iivaria livahtamaan tilanteesta, se oli selkeää.

“Surkea” oli adjektiivi jota harvoin mieltäisi Iivarin kaltaiseen mieheen, mutta sitä tuo toden totta sillä hetkellä oli. Perisuomalaisen kaikki-hyvin-ei-tarvitse-auttaa-maskin alla oli kuin olikin aivan normaaleilla, inhimillisillä tunteilla varusteltu reppana, joka nuokkui pöydän ääressä kasvot hämähäkkimäisen kelmeisiin käsiin hautautuneena. Hänen rakastama Hennesyn konjakki oli lohduttanut jo useamman lasin verran, ehkä enemmänkin: hämärässä huoneessa leijui vahva alkoholin katku.

Iivari ei noteerannut edessään seisovaa naista. Kynttelikön lämpimässä lepatuksessa Vitaliya näki ystävänsä edessä tutun paperin: kirje, jonka Icarus oli lähtiessään jättänyt ja jonka muuan utelias perijätär oli aivan vahingossa sattunut lukemaan… 
“Liittyykö tämä Icarukseen?”
Arvattavasti Vitaliya ei saanut vastausta, mutta Iivarin salamannopea mulkaisu sormiensa lomasta kertoi tarpeeksi. Herranjumala, kylläpä hänen silmänsä verestivät. Oliko mies umpihumalassa vai itkenyt? Jos sielun tilalla on jääkalikka, pystyikö silloin niinkin inhimilliseen suoritukseen kuin nyyhkimiseen? 
“Mitä on tapahtunut?”
Vitaliya koitti parhaansa mukaan varoa paljastamasta lukeneensa kirjeen omin luvin. Hän haki kasvoilleen ymmärtäväistä ilmettä, nojautui hieman lähemmäksi viinankäryn nollapistettä. 
“Olen typerä, niin typerä…”
Mumina piiloutuneilta kasvoilta vaivoin, kun Iivari pudisteli päätään ja lysähti huonompaan ryhtiin kuin mihin Fric laiskimmilla päivilläänkään pystyisi. Mustat hiukset roikkuivat likaisina ja valkoisella paidalla oli tahroja. Vitaliya nyrpisti nenäänsä heilauttaessaan aamulla manikyroitua kättään kirjeen päällä.
“Kerrotko jo vihdoin mistä tässä kaikessa on kyse? Tiedän että viesti on Icarukselta.”

Iivari kohotti väsyneen katseen käsistään: hän näytti silmäpusseineen aivan basset houndilta. Hetken aikaa kaksikko katsoi toisiaan, arveli tilanteen laatua, mittaili mihin se johtaisi: Vitaliya oli täysin valmistautunut käyttämään kaikki suostuttelijanlahjansa tyydyttääkseen tiedonjanoaan.
“Niin on. Icarukselta.”
“Miten hän sai sinut noin tolaltasi? Haukkui hevosesi?”
Iivari hymähti kalsealla sävyllä hevoskommentille.
“Ei…”

Toviksi hiljaisuus peitti huoneen alleen. Vitaliya suorastaan näki kuinka ajatukset poukkoilivat Iivarin huuruisessa päässä, puntaroivat seuraavia sanojaan. Vaikka itsekehu olikin pahasta, tiesi Vitaliya ettei hänen ihmistenlukutaitoa parempaa ollut koko tontilla, ja näinpä hänen olisi parasta luottaa siihen ja sen kehotukseen antaa miehen hakea lauseitaan rauhassa.

Oli syy sitten alkoholin, kurjan mielentilan, liian pitkään yksin kannetun salaisuuden tai kaikki kolme yhdessä, katuisi Iivari seuraavaa möläytystään varmasti aamulla.
“Rakastin häntä niin paljon.”

Boom. Pommi oli pudotettu. Tätä vaihtoehtoa Vitaliya olisi viimeisenä odottanut. Olemattoman sekunnin ajan aina sanavalmis Dzelzainin suvun viimeinen hedelmä jäi sanattomaksi, kunnes hän sai tilanteen ohjat takaisin käsiinsä.
“Mutta entä Nina…?”
“Luuletko että Nina oli ensimmäinen kenestä välitin?! Ehkä viimeinen kyllä, joo…”
Iivari kaatoi viimeisetkin laskeutuneet konjakinrippeet lasiin ja kumosi juoman kurkkuunsa ennen kuin oli henkeäkään ehtinyt vetämään. Vahva juoma sai miehen puistelemaan, mutta myös jatkamaan.
“Olimme silloin nuoria ja tyhmiä, lähinnä tyhmiä…”
Hetken ajan Iivari keräsi ajatuksiaan ja rohkeuttaan, kunnes selkeästi päätti avata tulvapadot. Ehkä hän kaipasi ripittäytymistä, ehkä oli vain känniääliö. Joka tapauksessa Vitaliya saisi informaatiota enemmän kuin osasi pyytääkään.

“Tapasimme kadettikoulussa, ja myöhemmin jopa kuuluimme kumpikin marsalkka Magnus Stenbockin johtamaan ensimmäiseen jalkaväkirykmenttiin. Karoliiniaika oli kaikesta huolimatta parasta aikaa elämässäni, ja Icarus oli ensimmäinen oikea ystäväni: hänen kanssaan kaikki tuntui hyvältä. Niinkin hyvältä, että päätimme jatkaa aina yhdessä, ajasta ikuisuuteen. Siitä en nyt puhu tarkemmin, mutta sanotaanko että en ollut koskaan tuntenut haluavani jakaa elämääni kenenkään kanssa ennen Icarusta ja sen päätöksen tekeminen ei ollut helppo. Ja… no, tiedät kyllä, olimmehan me aika läheisiä…”
Iivari epäröi, jolloin Vitaliya salamannopeasti hymyili ja nyökkäsi kannustavasti saadakseen toisen jatkamaan puhettaan.

“Ongelma oli vain siinä, että minä en pitänyt muista ja pidin myös huolen etteivät muut pitäneet minusta. Sen sijaan Icarus oli sellainen helvetin väkkärä, hän hurmasi kaikki charmillaan ja hauskoilla jutuillaan. Tunsin oloni hirviöksi kaunottaren seurassa: välillä kävi turhankin selväksi, että olimme kuin yö ja päivä. Huomasin pian olevani mustasukkainen, mutta en voinut tehdä sille mitään, sillä pelkäsin liikaa paljastavani suhteemme. Siihen aikaan se olisi tiennyt loppua urallemme: jos olisimme olleet merkittävämpiä henkilöitä, suhde toiseen mieheen oltaisiin voitu painaa ehkä villaisella. Meidänkaltaiset tuntemattomat kadetit sen sijaan… En halua edes ajatella.

Me siis salailimme. Minua se ei haitannut, mutta sen sijaan Icaruksen kevytkenkäisyys kaihersi. Hän ei ymmärrettävästi kertonut kenellekään minusta, ja aina kun olimme viihteellä, kaikki tuntuivat piirittävän ja ihailevan häntä — niin naiset kuin miehetkin. Olen satavarma etten pelkästään kuvitellut Icaruksen flirttailevan aina muille takaisin: hän väitti sen olevan viatonta ajanvietettä, mutta voitko kuvitella miltä se tuntui seurata sivusta? 

Eräänä iltana istuimme tuopilla, kun seuraamme lyöttäytyi ratsuväen Johan. Olin ollut aina hieman kateellinen hänelle. Tahdoin itsekin ratsuväkeen, ja Johan oli kaikkea mitä halusin olla: kasvot kuin Adoniksella ja muutenkin komea, taitava ja nopea ratsastaja, loistava sekä kurinalainen, aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun Johan poistui seurastamme ja Icarus pian perässä mukamas asioilleen, epäilykseni heräsivät. Toivoin että olisin ollut väärässä ja vain vainoharhainen, mutta kuin näin heidät yhdessä tavernan takakujalla… Mieleni olisi tehnyt juosta väliin ja potkaista kumpaakin, mutta harmikseni malttini piti ja poistuin sanomatta sanaakaan, rypien itsesäälissä ja hekumoiden miten kostaisin petoksen unelmissani.

Seuraavana aamuna olimme kaksin hakemassa täytettä ruutisarviin, kun rohkaistuin ja puhuin aiheesta varovasti. Kerroin mielestäni täysin syystä ja asiallisesti, miltä tuntui seurata vierestä hänen flirttailuaan muille. Saatoin ehkä hieman kiivastua kun muistelin edellistä iltaa, mutta en silti ymmärrä miten nopeasti olimme ilmiriidassa. Emme välittäneet lopulta lainkaan kuullaanko meitä kun herjasimme toisiamme, ja pahasti herjasimmekin. 
Icarukselta meni siinä vaiheessa kuppi totaalisen nurin. En ole koskaan nähnyt sen miehen kasvojaan niin vihan vääristäminä kun hän kohotti oikean nyrkkinsä ja iski sen suoraan keskelle kasvojani, eikä vain kerran. Yritin töniä Icaruksen pois, lyödä takaisin, mutta olin vietävänä kuin märkä rätti. Olin niin vihainen: jos jollakulla oli oikeus pörröttää kenenkään tukkaa niin minulla, petetyllä, mutta sen sijaan sainkin vain lisää turpaani.”

Iivari piti tauon. Hänen katseensa lasittui, aivan kuin hän katsoisi edessään olevan kirjeen sijaan kauas menneisyyteen, keräsi selkeästi rohkeutta jatkaa. Vitaliya tiesi olla hiljaa ja antaa miehelle tilaa järjestellä sanojaan: hän aisti kertomuksen seuraavan osan olevan kaikista raskain.

“Minä suutuin, suutuin niin maan perkeleesti etten muista ikinä käyneen. Edes se kun sain Fricin kiinni heinävarastossa polttamisesta ei vedä vertoja sille raivolle mitä epäreiluudessani tunsin. Joten vedin miekan huotrasta, Icarus teki salamannopeasti samoin, ja hetkessä nyrkkirysymme oli muuttunut aseelliseksi. Etiketistä ei kuitenkaan ollut siinä hetkessä tietoakaan… Ennen kuin ehdin ajattelemaan yhtään tarkemmin, veistin häntä suoraan kyljestä. 

Näen edelleen kaiken eläväisenä silmieni edessä. Muistan ihmetelleeni, miksi tunsin vain tyydytystä katsellessani aiemmin kaikista rakkaimman ihmisen käpertyvän kaksin kerroin hänen vaatteiden värjäytyessä hiljan verestä. Minä vain tuijotin. Icarus vaikersi ja käski minun painua helvettiin, mutta seisoin kuin kivettyneenä paikallani, ruhjottu nenä poskella ja mieleni kummallista, epäuskoista euforiaa täynnä. Pysyin sijoillani vielä muiden juostessa apuun, välittämättä lainkaan siitä että jäin kiinni tahrainen miekka yhä kädessäni. Muistan lumen ironisen, sydämenmuotoisen veriläikän. Katselin ennemmin sitä kuin henkeä haukkovaa rakastani.”

Vitaliyan tuima katse oli päässyt valahtamaan aavistuksen verran. Hän ei tiennyt mitä sanoa: mitä tässä tilanteessa ylipäänsä pystyi kommentoimaan? Iivari koitti kopistella konjakin viimeisiä olemattomia pohjapisaroita suuhunsa, eikä tuon ilmeestä pystynyt sillä hetkellä päättelemään mitään. Vitaliya koitti johdatella keskustelua vielä eteenpäin.
“Mitä sitten tapahtui?”
“No, minähän menetin korpraalin arvoni ja sain tilalle kengänkuvan persiille. Icaruksesta en tiedä, mutta nähtävästi on minun syytäni että hän nilkuttaa kävelykeppinsä kanssa. En kuullut hänestä sen jälkeen ennen kuin vuosi sitten päästit mokoman käärmeen luikertelemaan tänne. Ymmärtänet siis silloisen raivon.” 

Tämän lauseen jälkeen hiljaisuus oli niin pitkä ja painostava, että tyhmempikin olisi ymmärtänyt sanaisen arkun sulkeutuneen tältä osin. Vitaliya oli tyrmistynyt, epäuskoinen. Ei häntä kummastuttanut lainkaan kuulla miesten ottaneen yhteen (oli ylipäätänsä ihme ettei kumpikaan ollut Icaruksen vierailun aikana käynyt toisen kurkkuun kiinni), ei myöskään heidän suhteensa — Iivari oli toki vaikea kuvitella niinkin lämpimien tunteiden valtaan, mutta olihan hän toisaalta melkein mennyt kihloihinkin Ninan kanssa joten kaipa miehellä jokin sydän oli oltava. Sen sijaan Vitaliya oli hämmentynyt kahdesta seikasta: ensinnäkin Iivari oli puhunut ensimmäistä kertaa omista asioistaan hänelle, ja paljon puhuikin. Konjakki, suru ja sopiva määrä morkkista olivat olleet pääsylippu kurkistamaan tuon kivikylmän miehen sisimpään. 
Toisekseen muuan yksityiskohta oli jäänyt kaihertamaan Vitaliyaa. Se herätti hänessä lisää kysymyksiä.

“Sanoit että Magnus Stenbock oli silloin sotamarsalkka, Ruotsin jos oikein muistan. Minä vuonna te oikein palvelitte?”
Iivari kohotti katseensa ensimmäisen kerran Vitaliyan kasvoihin. Harmaat silmät tuijottivat väsyneinä syvistä kuopissaan, suupieli nytkähti. Hän oli selvästi jo väsynyt.
“1713.”

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin