Zen

⚜ Zen – Dzelzainin linnan tallit

Etusivu // Talliposti Z // Foorumi // Instagram

Virtuaalisen Latvian Saulkrastissa sijaitsevan Dzelzaizin linnakartanon tallikompleksia kutsutaan lyhyesti ja ytimekkäästi nimellä Zen. Hulppeisiin, yli 300 vuotta vanhoihin maisemiin mahtuu upeiden hevosten lisäksi myös mysteeri jos toinenkin. Uskallatko ottaa niistä selvää?

Linnan korkeissa halleissa ja tallin leveillä käytävillä vaeltaa monenlaista kulkijaa, kuten tilusten tulisieluinen omistajatar Vitaliya Dzelzain, kylmäsieluinen pääosakas Iivari von Hoffrén, tai aina yhtä menevä ja rämäpäinen tallityöntekijä Amelie Chaput — ja monet muut enemmän tai vähemmän erikoiset persoonat, joista monia yhdistää ainoastaan kiinnostus hevosiin.

Kysymyksiä vailla vastauksia
Osaatko punoa tekstien perusteella vihjeet yhteen? Saatko mysteerit selville?

  • Mikä Iivaria vaivaa?
  • Miksi Clave ei paljasta kasvojaan?

Hetki kerrallaan
Missä menee päähenkilöidemme elämäntilanne juuri nyt?

Vitaliya
Koittaa pitää pakkaa (=kokonaista linnaa, pikkuhomma) kasassa Iivarin outoillessa.

Iivari
Painii menneisyytensä salaisuuksien kanssa, ja on siksi normaaliakin oudompi.

Amelie
Koittaa epätoivoisesti edistyä ratsastajanurallaan, miettii onko klassinen Zen hänen esteratsastusuraansa ajatellen edullisin työpaikka. Seurustelee Fricin kanssa.

Fricis
Seurustelee Amelien kanssa ja yrittää vain selvitä törttöilemättä.

Clave
Pitää matalaa profiilia ja kylmiä välejä Iivariin.

Zen

Pitkänokkapokkaa

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Iivari tuijotti koiraa. Koira tuijotti takaisin. Kummankin kasvoilla oli sama, alentava, pistävä katse: käynnissä oli selkeästi sanaton taisto siitä kumpi murtuu ensin. Kumman silmät väistivät ensimmäisenä, kuka olisi tahdoltaan heikoin? 

Iivarin matka kirjastoon oli katkennut herrainkabinetin kohdalla, kun hänen silmiinsä särähti anteeksiantamaton näky: kalliilla kullatulla parisohvalla makoili koira. Tuo saastainen otus levitteli syöpäläisiä ja pitkiä karvojaan huonekalun käsinkirjotulle pinnalle, ja sen pitkät kynnet ja kuolaava suu olivat valmiina tuhoamaan loputkin kallisarvoisesta esineestä. Mies ei saanut järkytykseltään sanaa suustaan röyhkeän elikon katsoessa häntä pitkää kuonoaan pitkin kuin olisi itse isäntä taloudessa. Ilme ei värähtänytkään, vaikka vastaanottavat silmät koittivat antaa samalla mitalla takaisin.

Lopulta Iivarin oli myönnyttävä häviöön silmäpainissa. Turhautuneena tuo murahti, marssi koiraa kohti ja läiskytti käsiä yhteen, täysin tuloksetta: tuntui että hän oli vain kirppu turkissa, ärsyttävä mutta harmiton. Ei reagoimisen arvoinen.

“Hus, painuhan siitä!” Ei reaktiota. Myöskään äänenkorotus ei auttanut, sillä eläin oli selkeästi löytänyt oman paikkansa. Kuin kuittaillakseen hätistelijälleen se vain haukotteli niin että kapea kita paistoi, asettelipa vielä itsensä vähän paremmin takamuksensa arvoiselle sohvalle. Se jos mikä sai Iivarin hermostumaan. Mies kiristi ilmettään lisää, jos vain mahdollista, ja tarttui vinttikoiran luisevaan takamukseen nykiäkseen otuksen lattialle. Vaikka kolhot, tuntemattomat sormet suorastaan kaivautuivat turkkiin ja sen alla piilottelevaan ohueen nahkaan, ei pitkäkuono tarjonnut hampaita: olisikin. Sen sijaan se jatkoi loikoiluaan välinpitämättömänä, kuin ignooraten korvassaan surisevan kärpäsen. Iivarin oli kerättävä kaikki vähäiset voimansa saadakseen riuhtaistua passiivista vastarintaa tekevä 40 kg edes puoliksi lattian puolelle. Vasta silloin ylimielinen koira suostui luomaan toisen katseen häirikköön, huokaisten ja loputkin ruumistaan lattialle tiputtaen. Iivarin korvia särki kuulla, kuinka kynnet rapisivat puuta vasten. Kuka korvaisi kaikki naarmuuntuneet pinnat?

Vitaliyalla oli aina vastaus kaikkeen, ja hänet Iivari tapasi alasalista annettuaan ensin jäätävän “tämä ei jää tähän”-katseen kirppukasalle. Miehen tietämättä koira oli kiivennyt takaisin sohvalle heti kaksijalkaisen kadotessa käytävään. Typerät ihmiset.

“Miksi toisen kerroksen kabinetissa makaa rakki sohvalla?” Iivari jylisi alustamatta kysymystä sen enempää. Vitaliya ei vaivautunut edes laskemaan katsetta kirjasta vastatessaan yksioikoisesti “koska se on minun koirani.” Hän oli jo ikävän tottunut ovellaan vihaisena myrskyävään von Hoffréniin: tästä oli tulossa jo selkeä tapa kirjoittamattomine sääntöineen.

“Ja ennen kuin kysyt mistä lähtien,” Vitaliya jatkoi ennen ennakoimaansa ryöpytystä, “niin eilisestä. Clave haki sen pyynnöstäni Raunasta.”

Hiljaisuudesta päätellen Iivari joko mietti vastaustaan, tai vaihtoehtoisesti vain osoitti mieltään pitämällä suunsa kiinni. Jälkimmäinen oli luultavasti todellinen vastaus, mikä ei Vitaliyaa tietenkään haitannut. Laiskasti hän käänsi sivua ja antoi toisen marinoitua vielä muutaman luetun rivin verran ennen jatkoa.

“Vasili on rauhallinen, siisti ja hiljainen, eikä siitä tule olemaan vaivaa sinulle, ellet itse ole sitä sille.”

Ai ei ollut vaivaa vai? Olikohan neiti Dzelzain itse koskaan kokeillut saada vasikankokoista koiraansa alas sohvalta? Iivari murahti enemmän itselleen kuin ystävälleen, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Välillä tuntui nimittäin vahvasti siltä, että Vitaliya teki tarkoituksellisesti toisen elämästä hankalampaa kuin se on. Naisen pitäisi keksiä itselleen harrastuksia. Mieluiten sellaisia, jotka eivät ärsyttäneet Iivaria. Koira ei ollut sellainen.

“Kunhan se pysyy poissa huonekaluilta” oli keskustelun tyly lopetus, kun mies kääntyi puoliksi lannistettuna ovella. Toteamukseen sisältyi selkeä ehto sekä vihjaus, ettei keskustelu suinkaan ollut vielä tässä. Iivari ei pitänyt koirista, noista haisevista, äänekkäistä ja likaisista vouhottajista jotka läähättivät kaikki lasipinnat huuruun ja toivat ärsyttävän korkean energian mukanaan. Niiden ainoa hyvä puoli oli tottelevaisuus: sopiva annos nöyryyttä ja palvelualttiutta, samaan tapaan kuin hyvällä palkollisella. Ja tuo ominaisuus Vitaliyan piskista — Vasiliko sen nimi oli — tuntui puuttuvan tyystin. Jos Iivari jostain ei pitänyt, se oli niskoittelu. Hänelle ei väitetty vastaan. Piste.

Kävellessään käytävää pitkin takaisin Iivari erehtyi katsahtamaan kabinettiin. Koira makasi taas samalla paikalla lehtikullatulla sohvalla, katsoen uhmakkaasti miestä jumalattoman pitkää kuonoaan pitkin.

Zen

Ylityksiä

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

“No tosta me ei kyllä takuuvarmasti mennä yli!”
“Nössöt.”
“Ei mut ei Knut osaa.”
“Nöööössöt.”
Ai että Amelien teki mieli kouraista maasta tuore läjä poninkakkaa ja heittää lantapallerot suoraan Fricin ärsyttävään, lällättävään naamaan. Poika virnuili ja nojaili rakentamansa esteen tolppaan, hän tiesi kyllä mistä naruista vedellä saadakseen tyttöystävänsä äärirajoille. Amelie oli pyytänyt apua puomiennostelussa, ja paahteisesta säästä huolimatta Fric oli urhoollisesti juossut asettelemaan takaisin painavia puupuomeja joita Knut tavan takaa pudotteli pikkuisella 60 cm radallaan, milloin etu- ja milloin takajaloillaan. Kyllä pojan olisi ihan kohtuullista saada vähän hupia siitä hyvästä.
“Eksää uskalla vai,” Fric leukaili.
Mielessään Amelie totesi että ei, ja ilme luultavasti paljasti tuon ajatukset. Hän katsoi pojan pystyttämää taideteosta. Se oli oikea hirviö. Kaikki kuusi puomia olivat erivärisiä, ja ne olivat niin lähellä toisiaan että este näytti muurilta hyvä trippi päällä. Onttojen tolppien nokkiin oli asetettu pitkät, puiset kouluraipat kunniakujaksi. Korkeutta ilmestyksellä oli ainakin 80 cm — aivan liikaa lihavalle ja laiskalle Knutille, joka tuntui paisuvan jokaisena laitumella vietettynä päivänä ainakin kahdeksan kiloa lisää.
Fric jatkoi lällättelyään, hän oli aivan liian taitava mikä tyttöystävänsä yllyttämiseen tuli. Amelien päässä kiehui, eikä se johtunut vain auringonpaisteen ja mustan kypärän yhdistelmästä.
“Okei, okei! Mä kokeilen! Perkele sun kanssa Fric, sua ei sit kutsuta mun hautajaisiin” Amelie tiuskaisi ja pyysi Knutia lähtemään liikkeelle. Poni oli ehtinyt jo torkahtamaan, ja se tarvitsi uuden pohkeen liikahtaakseen lyllertävään käyntiin. Vaivoin esiinkaivettu laukka oli sentäs ruunan esittämäksi yllättävän reipasta, mutta ikuisesti yhtä surkuhupaisaa, lyhytaskelista hyllymistä.

Fric kiherteli katsoessaan kuinka ratsukko käänsi pitkän suoran linjan rakentamalleen monsterille. Amelien oli pakko istua alas lähestyessä, sillä Knut aina hyödynsi kadonneen lähikontaktin kevyessä istunnassa ja hidasti töksähtäen raviin. Nyt kun poni olisi tekemättä niin, olisi kiva…
Este lähestyi hitaasti, mutta silti aivan liian nopeasti. Pikkuiset korvat olivat tötteröllään: johtuiko se innostuksesta vai kauhistuksesta, sitä ei Amelie osannut sanoa. Voi ei, laukka ei voisi olla enempää maahansidottu… Uulan kanssa este ei olisi homma eikä mikään, mutta nytpä ei ollutkaan pitkäjalkaista kilpuria alla. Kunpa olisi. Kymmenen metriä esteelle… Kuusi… Neljä… Kolme…
Moni asia tapahtui samanaikaisesti. Amelie koki töksähdyksen askeleen verran ennen ponnistuspaikkaa, kun Knut tuntui huomaavan vasta tässä vaiheessa mihin olikaan lupautunut. Sekunnin sisään ponin päässä kävi kiivas laskutoimitus, mihin suuntaan lipeäisi, vai pääsisiköhän tästä sittenkin yli? Samalla sekunnilla Amelie junttasi istuinluunsa syvälle satulaan ollakseen lentämättä lyhyen kaulan kautta puomien sekaan, valmiina sanomaan kovaan ääneen “mitä mä sanoin”.
Siksi ratsastaja leijuikin pian satulan yläpuolella jalustimet vapaina roikkuen, sillä kaikkia todennäköisyyksiä vasten Knut päätteli pääsevänsä sittenkin pelottavan näköisen, massiivisen ja itselleen aivan liian korkean rakennelman ylitse. Ja niin se tekikin! Fric hihkui innosta ponin tehdessä jarrutteluvauhdista oikean sammakkohyppyjen kuninkaan, joka nykäisi yhtä paljon eteen- kuin ylöspäin. Poika näki suorastaan hidastettuna kuinka poni lensi kaikki jalat rungon alla, läskit liidossa tutisten koko kammottavuuden komeuden yli. Amelie roikkui ilmassa kauhu kasvoillaan, puristaen ohjista kiinni rystyset valkosina. Hän laskeutui kuin ihmeen kaupalla takaisin satulaan, ja olisi pysynytkin siinä mikäli Knut ei olisi lyönyt jarruja pohjaan heti etukavioiden koskettaessa turvallista maankamaraa. Hiekan pöllähdyksessä Amelie löysi sieltä myös itsensä.

“VAU” kävi Fricin rehellinen kommentti. Muuta hän ei pystynyt sanomaan pidätellessään nauruaan. Oli ensin selvitettävä millä mielin Amelie oli, jottei hekottelu koituisi pojan kohtaloksi. Nainen nousikin vaikeasti ähkäisten ylös samalla hiekkoja pyyhkien ja suustaan sylkien. Hän oli sanaton. Katse kävi esteenkammotuksessa jonka yli he olivat liidelleet, sitten se siirtyi läsipäiseen poniin joka oli palautunut sekunnissa takaisin virransäästötilaan ja roikotti alahuultaan melkein maassa asti. Knut, hänen lihava, itsepäinen ja hölmö Knut, oli ylittänyt jotain kavalettia korkeampaa. Häh?!
Amelie virnisti ja antoi ponilleen ison halauksen. Fric otti eleen lupana nauraa, ja niin hän toden totta tekikin. Amelie liittyi ilonpitoon. He nauroivat pitkään, taluttivat Knutia ja ylistivät yhteen ääneen sen suoritusta.
“Mutta yksi asia mun on sanottava,” Amelie totesi hieman vakavammalla äänellä.
“Mä en ikinä palkkaisi sua ratamestariksi kisoihin.”
“Tiiäks, ehkä se on vaan hyvä.”

Puolta tuntia myöhemmin Knut seisoi pesukarsinassa Amelien suihkutellessa huolellisesti sen jalkoja. Fric nojaili seinään, he jutustelivat niitä näitä. Hevosista, kilpailuista, käytäisiinkö illalla kaupungissa, ihmisistä, siitä miten Abraxas oli tuuppaissut sadattelujen saattelemana Claven eilen kumoon rynnistäessään syömään silmät kiiluen ruusunnuppuja heti kun puutarhuri käänsi hetkeksi selkänsä.
“Max tuli muuten juttelemaan mulle aiemmin” Fric totesi.
“Ai, mitäs se?” Amelie vastasi hieman varauksella. Hän tiesi poikaystävänsä kuvittelemat kolmiodraamat, he olivat puhuneetkin siitä. Mikäli toinen lähtisi taas möyhöttämään, olisi Amelie valmiina painamaan hätä seis-nappia.
“Pyyteli anteeks ja semmosta. Eeämtee, oli vähän random.”
Jalkoja kylmäävä tuhahti. “Miks se anteeks pyytää, sunhan se varmaan enemmän pitäis.”
“Nii… No en mä oikein osannut siihen mitään fiksuu vastata, jotain vähän mutisin. Mut ei mua tartteisi tästä tiiätkö enää läksyttää, mä oon jo ainakin tuhat kertaa myöntänyt että ehkä olin vähän mustis.”
“Vähän?”
“Semisti. Mut hei kyllä mulla järkeäkin on, kyl tää juttu on musta ihan taputeltu. No hard feelings ja silleen, oo ihan sujut Maxin kaa.”
“Todista se, pyydä ite siltä vuorostas anteeksi seuraavalla kerralla.”
“Vaikka pyydänkin! Eka meidän pitäis vaan vissiin törmätä, en oo sälliä pahemmin nähnyt nyt.”
“Niin, no murtuhan siltä se nilkka, ei kai täällä paljon tee kyynärsauvojen kanssa?”
Fric näytti hetken aikaa miettivältä.
“Mut tehän ootte kavereita?”
“Ei nyt ehkä ihan, mut ollaan me joskus juteltu. Kuis? Älä nyt vaan taas ala kuvittelee mitään.”
“En en! Onks sulla Maxin numeroa?”
“On, Clave antaa mulle aina kaikkien numerot siltä varalta että tarttee apuja puolin tai toisin. Edelleen, kuis?”
“Sähän voisit vähän jutskailla sen kanssa niin et voitaisiin törmätä joskus, ni mä sitten voin pyytää anteeks vaikka kuule ihan sun nähden niin uskot! Kaikki pitää mua tyhmänä ja ihan muksuna, sit te voisitte Maxin kanssa ainakin myöntää että osaan olla ihan kypsä.”
“Köpsä sä ainakin oot” Amelie vastasi ja käänsi virnistyksen saattelemana vesisuihkun poikaa päin. Knut hätkähti hetkeksi hereille kastuvan parkaisusta, mutta vajosi takaisin koomaansa välittämättä enää leikkimielisestä, yksipuolisesta vesisodasta. Vesiteurastus se enemmän oli.

“No ei mut vakavasti, tee se, pliis,” Fric pyysi rutistaessaan Vitaliyan lahjoittamaa pellavapaitaa kuivaksi. Amelie kohautti hartioitaan.
“Kai mä voisin. Varmaan piristäis Maxiakin vähän, ainakin Ilona sano että se on ollut pikkasen masiksen olonen.”
“Jes kiitti. Eikä hei tartte pelätä enää mitään draamaa, kyl mä nyt tajusin et eihän tämmöselle hunksille kenestäkään uhkaa oo,” Fric sanoi ja ehti pullistelemaan hernehauiksiaan ennen kuin sai uuden vesisuihkun päälleen.

Hän yli rajan kulkee





Kun kulki loppuun marraskuu, kävi käsky mennä
Nyt päällä järven jäätyneen hän katsoo ikuisuuteen
Ja näkee taivas, näkee kuu
Hän yli rajan kulkee


Antony Parviainen – 1939

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Vitaliya istui kuuliaisesti massiivisen työpöydän toiselle puolen. Ilme naisella oli yhä kuitenkin epäileväinen, eikä ihmekään. Hän oli juuri seurannut tovin Iivarin raivoisasti päättynyttä yksinpuhelua ja saanut melkein kirjasta otsalohkoon, joten kulmat saivat syystäkin olla vähän kurtussa. Selityksen olisi parasta olla hyvä.

Iivari kumartui hetkeksi näkymättömiin. Vitaliya kuuli vain avaimen kääntyvän lukossa, kun mies avasi yhden suurista alalaatikoista. Hetken aikaa ilman täytti vain paperien kahina, etsimisen äänet, kunnes lakanaakin kalpeampi Iivari nousi takaisin ylös. Sormen nuolaisu, sivujen selaamista. Kirjanen oli pieni ja vanha: sen kellastuneista sivuista nousi kirjaston tuoksu.

Kirja käännettiin Vitaliyan eteen oikealle aukeamalle. Pitkä, luinen sormi osoitti päivämääräotsikkoa. Nainen nojautui lähemmäksi ja siristi silmiään: hänellä ei ollut tapana kuljetella yöpuvussaan lukulaseja, ja käsiala oli kapeaa sekä koukeroista.

“15.2.1714
Perääntyminen jatkuu. Napuen puolelta on talonpoikia liittynyt joukkoihin, sivistymättömiä mutta innokkaita. Kovin toiveikkaana en ole, kuuleman mukaan Golintsynin miesvahvuus on kaksi kertaa suurempi kuin meillä, ja tykkejä on puhuttu olevan ainakin kymmenen. Meillä on yksi haupitsi eikä miehiä ole paikallisvahvistuksellakaan yli viittä tuhatta, jos sitäkään.

Puhuvat että huomenna venäläiset iskevät. Emme ehdi perääntymään tarpeeksi nopeasti, jäimme Laurolaan asemiin. Armfelt luottaa strategiaan, joten niin luotan minäkin.”

Vitaliya nosti katseensa rintamamerkinnästä.
“Jos seuraavaksi väität tämän olevan sinun päivyrisi, kuten varmasti teetkin, en tiedä mitä voin vastata väittämättä sinua harhaiseksi.”
Iivarin olemus oli jäyhä, aavistuksen tuskastunut. Hänen aikeensa oli selvästi arvattu.
“Katso ensimmäistä sivua.”
Vitaliya käänsi pikkuisen kirjan alkuun. Sen ensimmäisellä keltaisella lehdellä luki tutulla käsialalla “Ivar August von Hoffrén”.
“Luulin aina että nimesi on vain Iivari.”
“Iivari Aukusti osoittautui myöhemmin kätevämmäksi.”

Jälleen tuttu, vaivaantunut hiljaisuus painosti kaksikkoa. Vitaliya ei tiennyt miten jatkaa loukkaamatta toista, eikä Iivari osannut järkeillä puheitaan uskottavasti.
“Sano edes mielikseni uskovasi.”

Ala-aulasta kantautui kaappikellon kolme kumeaa lyöntiä. Vitaliya selasi takaisin lukemansa merkinnän kohdalle.
“Miksi seuraava päivämäärä on vasta 15.8.1715?”
“Koska 16.2.1714 kuolin.”

Jos hiljaisuuden voisi muuttaa materiaksi, se olisi nyt niin raskas että muodostuisi musta aukko. Vitaliyan katse muuttui entistä epäilevämmäksi, ja Iivari kiirehti paikkaamaan sanojaan. Hetkeksi hänen voipunut olemuksensa tuntui saavan hieman kipinää.

“Tai ainakin tavallaan. Melkein. Joka tapauksessa, intoa kirjoittaa päiväkirjaan minulla ei sen jälkeen enää hetkeen ollut.”

Vitaliya kohotti toista kulmaansa. Se oli kehotus jatkaa puhumista, sanaton keino kertoa “vakuuta minut”.

“Golitsynin miehet todellakin hyökkäsivät seuraavana päivänä. Olin karoliinijoukkojen ratsuväessä, hyvässä asemassa vähän kauempana eturintamasta, eskadroonan toisella rivillä. En osaa kuvailla sitä päivää, en sellaiselle joka ei ole koskaan joutunut taistelemaan henkensä edestä. Siinä ei ole mitään uljasta eikä rohkeaa. Sitä vain selviytyy selviytymisen jälkeen onnenkantamoisilla, rämpii tunnista toiseen, toivoo jaksavansa pitää itsensä hengissä kunnes kaikki olisi ohi. Väsyt, raajojasi särkee, suusi on kuiva, sydän hakkaa, varusteet painavat, tapat ettet tule tapetuksi. Sama limbo taistelusta toiseen.
Jaksoin pitkään, pidempään kuin olisin arvannut. Lopulta seinä nousi kuitenkin eittämättä vastaan. Venäläisiä oli liikaa, meitä liian vähän, ja jossakin vaiheessa vain tajusin että sieltä ei enää kotiin lähdettäisi. Ehkä tunne on samanlainen kuin ei jaksa pysytellä enää veden pinnalla, vaan antaa vain itsensä upota, en tiedä… Joka tapauksessa muistan vain kuinka valuin alas satulasta tuskan saadessa silmäni säkenöimään. En edes tiedä, oliko minua ammuttu vai pistetty.
Makasin siinä selälläni, katsoin harmaata talvitaivasta. Minua tallottiin ja tönittiin, mutta en välittänyt. Ajattelin vain, että jos jaksaisin pysyä tajuissani tarpeeksi pitkään, joku hakisi minut pois. Muistelin… Muistelin vaimoani. Helenaa. Hän oli raskaana…”

Iivari piti ryhdistäytymistauon, jonka Vitaliya tunnisti tuon edelliseltä avautumiskerralta. Se enteili aina suuria paljastuksia — aivan kuin siinä ei olisi ollut paljastusta tarpeeksi, että Iivari oli ollut joskus noin lähellä aivan oikeaa, normaalia perhe-elämää. Lämpimät tunteet eivät olleet ensimmäinen asia mikä tuota miestä ajatellessa tuli todellakaan mieleen: ennemmin Vitaliya näkisi jopa itsensä naimisissa kuin toisen, ja sekin oli äärimmäisen epätodennäköistä, ellei mahdotonta. Tarina alkoi kuulostamaan aina vain kauempaa haetulta.

“Kauanko makasin siinä, en tiedä. Muistan kuinka pilvet väistyivät tähtitaivaan tieltä. Kylmäsi. Kenttä oli hiljennyt, pakkanen kiristyi. Siinä vaiheessa ymmärsin, ettei kukaan tulisi hakemaan minua. En koskaan pääsisi kotiin. En koskaan enää näkisi Helenaa. En saisi ikinä tavata ainoaa lastani. En istuisi koskaan omassa kirjastossani, en maistaisi yhtään uutta viiniä. Ei enää konserttoja, ei metsästysretkiä. Se kaikki oli nyt ohi.
Kipu ja kylmä vaihtuivat lämpimään uneliaisuuteen, ja tiesin ettei se enteillyt hyvää. Olisin tahtonut vain ummistaa silmäni ja nukahtaa, mutta en saanut mielestäni kaikkea minkä menettäisin. Kaikki se kaunis mitä elämässäni oli ollut ja mistä en saisi koskaan uudestaan nauttia.”

Hetken aikaa Iivarin katse lasittui, aivan kuin tuo katsoisi jonnekin kauemmaksi kuin pöydän kiiltävää pintaa. Vitaliya ei hoputtanut, vaikka paloikin halusta kuulla lisää. Hän koitti ojentaa ymmärtävästi kätensä, ottaa vaaleista sormista osaaottavasti kiinni, mutta mies nykäisi otteensa kauemmaksi. Ei nyt.

“En ole koskaan ollut hengellinen, mutta sinä iltana minä rukoilin. Katsoin taivaan tähtiä ja rukoilin koko elämäni edestä. En tahtonut kuolla, en vielä. Olin valmis tekemään mitä tahansa jotta voisin matkustaa takaisin Turkuun. Mitä tahansa.

Pyyntöni kuultiin. En tosin edelleenkään jaksa uskoa että on olemassa ketään harmaahapsista taivaanukkoa jota liikuttaisi yksittäisen maan matosen murheet, mutta jotakuta ainakin onneksi kiinnosti. Kuulin askeleita lumella, vaatteiden kahinan kun joku kyykistyi viereeni. En jaksanut kääntää päätäni, mutta ääreisnäkö paljasti pässinsarvisen miehen.

Muistaakseni kysyin, oliko hän enkeli vai demoni. Ei ollut kumpikaan. “Uskotko sinä tuollaiseen mustavalkoiseen potaskaan”, niin minulta kysyttiin, vastasin kieltävästi. En uskonut. Olin vain epätoivoinen.
Hän tarjosi minulle vaihtokauppaa: pääsisin kotiin, jos lupaisin tehdä palveluksen takaisin. “Se ei ole suuri työ,” sarvipää vakuutti, “toteutat sen sitten myöhemmin paremmalla ajalla.”
Mitä olisin voinut tehdä? Ehdotus oli hämärä, mutta sillä hetkellä olin valmis antamaan mitä tahansa elämästä. Usva peitti näkökenttäni ja puhe kuului kaukaa: tiesin olevani lähdössä. Kipukin oli kadonnut.
Ainoa mitä enää tunsin oli hyväksyvä nyökkäykseni, ennen kuin kaikki pimeni. En ymmärtänyt mikä oli azura, joka minusta tehtäisiin: ikuinen elämä, rikkomattomat valat, ne kaikki olivat vain sanahelinää sillä hetkellä.”

Vitaliya ei mahtanut sille mitään, epäilevälle tuhahdukselle. Hänen ei ollut tarkoitus, ei varsinkaan nyt kun tahtoi kuulla tarinan loppuun. Ehkäpä Iivari ei huomannut mitään?

Se oli toiveajattelua. Miehen katse synkkeni ja kiristyi paljonpuhuvasti.

“Luuletko että keksin kaiken päästäni? Että olen hullu?”
“Ei, et, mutta ehkä sinun oikeasti pitäisi päästä nukkum—” “Nukkumaan? Niin, hyvähän sinun on! Tiedätkö miltä tuntuu olla kirjaimellisesti kuolemanväsynyt? Tiedätkö miltä tuntuu katsoa sivusta miten aika vyöryy, ja toivoa että ehkä tällä vuosisadalla saisit olla rauhassa? Minä olin väsynyt jo ennen kuin isovanhempasi syntyivät, ja olen sitä myös monta sukupolvea jälkeesi!”

Nopealla nyökkäyksellä Vitaliya osoitti ymmärtävänsä, vaikkei kyllä oikeasti ymmärtänytkään. Hän katsoi toisen kylmänkiihkeisiin silmiin, etsi niistä merkkejä selväjärkisyydestä. Iivari ei pystyisi sanomaan mitään mikä saisi tuon ystävän uskomaan kaiken sen todeksi: se ei vain yksinkertaisesti voinut olla. Ehkä miehen omassa päässä, muttei tässä konkreettisessa, tiettyjä fysiikan peruslakeja noudattavassa maailmassa. Kukaan ei pysty pakenemaan kuolemaa, ei varsinkaan näin pitkään. Se oli fakta.
Vitaliya koitti saada toisen tyyntymään kysymällä tarinalle jatkoa.

“Tietenkin suostuin sopimukseen. Verivalan jälkeen — se oli helppo toteuttaa ottaen huomioon kuinka pitkään makasin ilman muuta tekemistä kuin vuotaa hitaasti kuiviin — kaikessa yksinkertaisuudessaan nousin ylös. Yksin. Kävellessäni hiljaisuuden keskellä en voinut olla katsomatta kaikkia niitä kuolleita miehiä ja hevosia: olisin voinut olla yksi heistä, mutta en ollut.”
“Etsitkö vaimosi? Löysitkö hänet?”

Iivari hymähti ilman aitoa ilon häivähdystäkään.

“Etsin, ja löysin pelkän haudan. Helena oli kuollut lapsensaannissa muutamaa viikkoa ennen paluutani. Tytär meni mukana.”
“Voi ei…”
“Ironista, eikö? Ainoa syyni jatkaa elämää oli poissa, ja minä olen täällä jumissa edelleen.”
“Mitä sitten tapahtui?”
“No, miltä näyttää?” Iivari ärähti. “Olen olemassa. Seuraan sivusta kuinka ihmiskunta hiljalleen ajaa itsensä tuhoon. Tiedätkö miten pitkäveteinen ikuisuus on?”

Ei Vitaliya tiennyt, eikä hän ollut varma tiesikö Iivarikaan. Ei lady ehkä sisimmässään täysin tyrmännyt kertomusta: mistäpä sitä oli päättämään, mikä oli mahdollista ja mikä ei. Tämä vain kuulosti niin kovin yliampuvalta — Iivaria tyynnyttääkseen hän vakuutti uskovansa, ymmärtävänsä, mutta pani mieleensä etsivänsä todisteita ennen kuin suostuisi antamaan seuraavan kerran mielipiteensä.

“Onko Helenasta kuvaa?”
Iivari katsoi ystäväänsä tuimasti, nousten ylös sen merkkinä että keskustelu oli lähestymässä loppuaan.
“Hänestä maalattiin huono muotokuva, mutta sitä tuskin on enää olemassa.”
“Aivan. Ja olitte kirjoilla Turussa? Synnyitkö siellä?”
“Mikä kyselytunti tämä on olevinaan?”
“Saan kai kysyä?”
“Hyvää yötä.”

Vitaliya koitti tavoittaa katsekontaktia saadakseen miehen jatkamaan vielä hetken, mutta ei ehtinyt ennen kuin Iivari oli jo kadonnut käytävän pimeyteen yhdessä pellavapaidan hulmahduksessa.

Yöasuinen nainen jäi istumaan toisen työhuoneeseen. Hän katsoi mietteliäänä tyhjää käytävää ennen kuin kumartui päiväkirjan ylle ja käänsi ensimmäiselle sivulle. Keskustelun jälkeen hänellä olisi suorastaan velvollisuus lukea kirjasta lisää, eikö vain?

Zen

Dzelzainin unettomat

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Dzelzainin linnan käytävät olivat korkeat ja kolhot. Askeleet kaikuivat niillä lukuisista seinävaatteista huolimatta aavemaisesti jo päivisin, saati sitten yösydännä. Mielikuvitus lähti helposti laukalle.

Paitsi jos oli sippi, siis tosi sippi. Silloin aivokapasiteetti riitti juuri ja juuri liikuttamaan yötohvelia toisensa eteen kaatamatta koko huojuvaa tornia. Tämän puolittain yövaatteissa hiihtävä tornin oli nimeltään Iivari, silmät ristissä työhuonettaan kohti mateleva luhistuva ihmisraunio joka olisi myynyt sielunsa kunnon yöunista. Pyörittyään ensin tuntitolkulla untuvatäkeissään hän olisi ehkä ollut valmis myös vaikka ensimmäisen asteen murhaan pelkästä koiranunesta. Ihan mistä tahansa mikä laskettaisiin levoksi. Torkuista, nokosista, vaikka sitten vain haaveunista. Pienestä hetkestä ilman jatkuvasti mylläävää tajunnanvirtaa.

Iivari istuutui tummapuisen työpöydän ääreen ja nojasi käsiinsä väsyneenä. Todella, todella väsyneenä. Normaalisti niin siististi aaltoilevat hiukset riippuivat suorina ja raskaina kuin pölyiset verhot, huivi roikkui puoliksi puettuna ja paidan kaulukset olivat miten sattuu. Yö oli edennyt jo pitkälle, jolloin Iivari von Hoffrén sai olla rauhassa niin resuinen ja säälittävä kuin itsensä vain ikinä tunsi: kun kaikki nukkuivat, pysyi ikuisena salaisuutena ettei hänkään aina jaksanut olla upea. Kaiken sen kankaan, kölninveden, hiustenhoidon ja karvanajon alla oli kuitenkin loppujen lopuksi aivan inhimillinen mies. Tavalliseksi häntä ei toki kehdannut kutsua.

Iivari oli nukkunut hyvin viimeksi ollessaan Siperiassa Efim Artunovin vieraana, ja siitä oli jo yli puoli vuotta aikaa. Kummallisia shamanistisia istuntoja tuolla ei ollut ikävä, mutta sitä rauhaa ja hiljaisuutta kylläkin.
Ei tuota tosin nykyisinkään muu maailma valvottanut: Dzelzainin tilukset olivat niin laajat, ettei ollut pelkoa liikenteen melun valvottavasta vaikutuksesta. Ei, häntä valvotti aivan muut seikat. Synnynnäinen insomnia ei toki auttanut asiaa, mutta välillä Iivari pelkäsi menettävänsä järkensä valvoessaan yön toisensa perään. Kaikkensa tuo oli yrittänyt: maata sitkeästi haahkanuntuvaisessa pedissään; lukea paksuja paatoksellisia kirjoja; väsyttää ruumiinsa liikunnalla; tainnuttaa itsensä alkoholilla; mistään ei ollut kuitenkaan hiukkaakaan apua. Hän viettäisi loppuelämänsä ilman kunnon yöunia. Siitä olisi tulossa pitkä tie.

“Oletko harkinnut nuijanukutusta? Olen aika napakka iskemään, vaikka itse sanonkin.”

Iivari kääntyi katsomaan työhuoneensa ovelle, jonka karmia vasten nojaili tuttu, vastenmielinen hahmo. Kiharien, suorastaan villamaisten hiusten seasta puski kierresarvet, ja nahkakenkien sijaan puulattiaa vasten kopisivat tummat sorkat. Oli helppo ymmärtää mistä mielikuvat demoneista ja paholaisista olivat peräisin: todellisuus vain tuppasi olemaan kirjoitettuja taruja monimutkaisempi.

“Jätit minut pitkiksi ajoiksi rauhaan, mitä vailla olet siis nyt?”
Iivari loi synkän mulkaisun oviaukolla seisovalle olennolle, miehelle, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Sarvipää hymyili ikävään tapaansa, pudisti päätään.
“Luuletko että annan sinun olla sen jälkeen kun yritit shamaaniystäväsi avustuksella manata minut pois? Ei, vahdin ettet riko sopimustamme.”

Hetken aikaa Iivari oli heittämäisillään mustepullon vierailijaa kohden, kunnes rationaalisuus voitti tunnekuohun. Niin, sopimus. Hän ei ollut niitä lapamatoja jotka nielivät lupauksensa, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sen sijaan Iivari kiristi vain tuttuun tapaansa suupieliä, katsoi jopa osin syyttävästi kummajaista.
“Minä en tiennyt mihin sitouduin. Jos voisin perua kaiken, tekisin niin.”
“Mutta et voi. Niele se. Luuletko sitä paitsi ettenkö minäkin tahtoisi joskus päästä lepoon?”
Iivari hymähti. Hän ymmärsi kyllä. “Lepo” tarkoittaisi tässä yhteydessä paljon muutakin kuin kunnon yöunia, vaikka juuri niitä kolhokasvoinen mies oli sillä hetkellä eniten vailla.

Toiveikkaana Iivari ummisti silmänsä. Hän lupaili itselleen pässinpäisen hahmon olevan poissa kun avasi luomensa seuraavan kerran, mutta joutui pettymään karvaasti. Katoamisen sijaan käyräkinttu oli tullut vain lähemmäksi pöydän äärelle.
“Mennyttä ei voi muuttaa,” tunkeilija totesi ärsyttävän totuudenmukaisena. “Ja minua kyllästyttää seurata itsesäälistä rypemistäsi. Ole kerrankin kunnon mies!”
Pieni nauru päätti lauseen. Jos Iivarilla ei olisi ollut itsehillintää, hän olisi sivaltanut takaisin. Sitä hänellä kuitenkin ylpeydekseen oli, ja kaikkia mielihaluja vastustaen kasvoille vääristyi uupunut hymy.
“Joko olet solvannut tämän päivän osalta tarpeeksi? Minulla olisi tässä vielä paljon sääliä itselleni annettavana…”
 Iivari nousi ylös, antoi uhmakkaan katseen ja käänsi selkänsä keskittyäkseen kirjahyllyyn pöytänsä vieressä. Ei hän tietenkään oikeasti itselleen lukemista etsinyt, mutta tekosyy katsoa jotain muuta kuin toisen azuran kasvoja, se oli se kupletin todellinen juoni.

Silmäillessään muka kovin kiinnostuneena Systema Naturaen alkusivuja Iivari koitti parhaansa mukaan olla huomioimatta selkänsä takana kuuluvaa kopistelua, jonka tunnisti helposti sorkiksi maton ulkopuolella.

“Nyt kun tässä ollaan, niin pakko kysyä… Rakastitko vaimoasi oikeasti, vai olitko silloinkin pelkkä pateettinen, patologinen valehtelija?”
“ULOS! ULOS TÄÄLTÄ! PAINU HELVETTIIN!”
Carl von Linnén ensiteos lensi kaaressa kun Iivari linkoi sen huoneen poikki silmät salamoiden — se siitä itsehillinnästä. Kielen päällä oli jo monta hyvää ja painokelvotonta sanaa viestin tehosteeksi, kun raivopää huomasikin katsovansa keltaisten silmien sijaan oliivinvihreitä näköreseptoreita. Nuo kurtistuneet kulmat kuuluivat Vitaliyalle, joka katsoi ystäväänsä niin pöyristyneenä etteivät edes pupunnaamaiset tohvelit pystyneet pehmentämään ilmettä.

“Joko sinulla on todella, todella hyvä selitys, tai muuten vahdin henkilökohtaisesti että sinut kannetaan hihat solmussa sanatorioon.”
Iivari mittaili katseellaan yölampun valaisemia kasvoja. Niissä ei näkynyt tippaakaan huumoria: Vitaliya oli tosissaan. Raja oli nyt ylitetty. Ajatukset kimpoilivat valonnopeudella suuntaan ja toiseen, punnitsi vahingoltaan pienintä vaihtoehtoa. Oliko se totuuden kertominen, vai olisiko sittenkin parempi julistautua tasapainottomaksi hermoraunioksi? Iivari ei tahtonut lähteä minnekään, mutta avautuminenkaan ei tuntunut yhtään sen houkuttelevammalta. Toisaalta vaikka hän kertoisikin totuuden, oli suuri todennäköisyys ettei tuota uskottaisi kuitenkaan.

Alistunut huokaisu karkasi Iivarin kapeilta huulilta. Hän oli onnistunut välttelemään tätä hetkeä niin pitkään, että olihan se jo todennäköisyyksien puolestakin aika jäädä kiinni. Mies istuutui takaisin työpöytänsä ääreen, repäisi roikkuvan huivin kaulastaan ja viittoi Vitaliyan istumaan eteensä.
“Istu alas. Tästä tulee pitkä keskustelu.”

Zen

Tallipojan otsalohko kehittyy hitaammin kuin muiden

Fricis Vanags
Tallityöntekijä

Kello oli tasalleen 20:59 kun kuljetusauto pysähtyi Zenin päätallin eteen. Väsyneet matkaajat kiipesivät ulos onnellisina matkan päättymisestä: itse Hannaby Hanami Week oli ollut hieno, tulihan yksi sijoituskin mukaan, mutta matka sinne ja takaisin oli eittämättä käynyt raskaaksi. Paluumatkalla laivan lähtö Tukholman satamasta oli viivästynyt, ja pahaksi onneksi autopaikka osui juuri aluksen koneiden päälle. Normaalisti maailman helpoin ja rohkein matkustaja Uula oli stressaantunut koko pitkän laivamatkan ajan, ja normaali ajanvietto, nukkuminen mukaan laskettuna, oli jaettava vuoroihin niin että joku oli aina koliikin partaalla hikoilevan tamman seurassa.

Kaikeksi onneksi Uulan stressi katosi samalla hetkellä kun koneiden jyskytys lakkasi ja auto ajettiin ulos laiturille Riikan satamassa kaksi tuntia arvioitua saapumisaikaa myöhemmin. Tamman vahtiminen oli kuitenkin vaatinut sen verran veroa, että normaalisti maailman lyhykäisin ajomatka pääkaupungista uneliaaseen Saulkrastiin oli yksi pyhiinvaellus. Ei siis ollut ihme, että koko matkustajajoukko oli vihdoin perille päästyään yhtä väsyneen näköisiä kuin Iivari arkena.

Uula hirnui tunnistaessaan tutun pihan astuessaan rampilta alas. Tallista kuului vastauksia, ja kevein askelin tamma lähti Amelien johdattelemana kohti omaa karsinaa. Fric raahusti perästä huomattavasti vähemmän kevyesti, kantaen raskasta matkalaatikkoa puuskuttaen. Nokkakärryt, valtakunta nokkakärryistä!
“Voitko vielä pliis hakea mun vaatekassin ja ratsastusvarusteet? Jätä ne kaapille. Kiitti!” Amelien ääni kantautui Uulan karsinasta. Fric huokaisi ja lähti raahustamaan takaisin autolle kuten kuuliaisen orjan kuuluikin, ehkä salaa hiukan jupisten. Hän mikään palvelusmies ollut, perhana… Koko paluumatkan poika oli ollut kuin neiti Chaputin henkilökohtainen avustaja: kantanut tavaroita, ostanut kahvia, pidellyt laukkua, toiminut tyynynä.

Fric rumpsautti Amelien urheilukassin tylysti kaapin eteen. Hieman (mutta vain hieman) kauniimmin hän asetteli nahkaiset ratsastussaappaat ja suojatun kypärän paikalleen. Hetkeksi poika jäi katselemaan oven sisäpintaa: sitä tapetoi lukemattomien hevosten valokuvat, joista tuo tunnisti vain Knutin, Uulan, Leon ja Amelien ensihevosen, Bambin. Yhdessä valokuvassa oli mukana myös Fric: se oli siltä päivältä, kun hän oli käynyt Amelien kanssa ensimmäistä kertaa kaksin maastossa… Poika hymyili sekä muistolle että sydämelle, jolla tuo oltiin Esmeraldan satulasta ympyröity punaisella tussilla.

Näky sai pompottelusta johtuneen kiukkuisuuden hiukan laantumaan, kun Fric sulki kaapin oven ja avasi vierestä omansa. Hän kurottautui ottamaan Vitaliyan antamat nahkakengät pohjalta vaihtaakseen hikiset ja muhjuiset matkalättänänsä niihin, kun tajusi palata askeleen taaksepäin. Hänen kaappinsa oveen oltiin teipattu kirjekuori. Sen päällä koreili nimi F. Vanags.
Fric nykäisi kirjeen käteensä ja käänteli sitä. Se oli ohut, sisällä olisi kenties pelkkä paperi. Sehän selviäisi vain avaamalla.
Sisällä oli lehtileike. Fric kohotti kulmiaan kiinnostuneena: mitäs mitäs?
Mitä pidemmälle hän artikkelissa eteni, sitä ristiriitaisemmiksi tuon tunteet kävivät. Päästyään loppuun oli istuttava hetkeksi pitkälle penkille.

Ensimmäisenä tunteena Fric tunsi yllättäen tyytyväisyyttä. Ei hän siis mikään psykopaatti ollut, Maximillianin tausta oli kertakaikkisen surullinen. Mutta salaisuus oli selvitetty, ja vieläpä pistämättä itse tikkua ristiin — sekös jos mikä sopi Vanagsin pojalle! Moni solmu aukeni tämän tiedon voimin: Fric ymmärsi nyt paljon paremmin, miksi palovamma ehkä oli edelleenkin arka aihe Maximillianille. Miehen kummallinen käytös selittyi myös samaan syssyyn, eikä enää tarvinnut arvailla, mikä tuota vaivasi.

Toisaalta Fric tunsi myös ärtymystä, jopa jollakin oudolla tavalla kateutta. Ei hän tahtonut itse joutua kokemaan samaa, ei tietenkään, mutta poika ei voinut olla kuvittelematta miten Amelie heittelisi säälipisteitä saadessaan tietää. Vai tiesikö hän jo? Ei kai, mistä hän sen olisi kuullut…
Kateellisuus, se vaivasi Friciä myös. Olihan hän mustasukkainen tyttöystävästäänkin, mutta ylimalkainen epäreiluus kaihersi teinin mieltä sen ohella. Maximillian saisi luultavasti vain päähäntaputuksia ja silkkihanskakohteluita kaikilta jotka saisivat kuulla hänen tragediastaan. Fric taasen oli saanut perhehelvettimenneisyydestään niskaansa vain kuraa: hänestä ei ikinä tunnuttu odotettavan mitään hyvää, ja sen kerran kun teini jossakin onnistui, ihmeteltiin sitä joukolla huuli pyöreänä. Kaikki tuntuivat pitävän häntä kakkosluokan kansalaisena vain siksi, että oli sattunut syntymään alkoholistien lapseksi ja joutunut viettämään suurimman osan elämästään lastenkodissa jossa sai ympäri korvia jo pieraistuaan väärällä nuotilla. Eihän se ollut tietenkään sama asia kuin menettää kaikki, melkein henkensäkin, tallipalossa, mutta epäreilua Fricin mielestä silti.

Kirjeestä nousi ilmoille myös muutama lisäkysymys. Kuka sen oli nimittäin pojalle antanut? Fric käänteli papereita käsissään, muttei löytänyt mitään lähettäjään viittaavaa. Oliko tämä Maximillianin tapa kertoa aiheesta, josta ei ehkä osannut puhua kasvokkain? Vai oliko joku toinen suorittanut paljastuksen miehen tietämättä? Clave? Amelie? Tuskin ainakaan Amelie, jos hän olisi tiennyt olisihan Fric saanut toki kuulla sen heti kasvokkain… Eikös?

Fric taitteli artikkelin takaisin kirjekuoreen ja pisti kuoren takkinsa taskuun. Hän lähti lompsimaan kohti Uulan karsinaa toivoen Amelien löytyvän sieltä. Tänään heillä olisi keskustelu käytävänä: Fric tahtoi kaivaa kaiken Maximillianista ja sen, oliko tuosta uhkaa. Ja voisihan samalla vähän kiillottaa omaa kilpeä, ihan vain varmuuden vuoksi…

Ameliella, eikä kyllä Maximillianillakaan, ollut luultavasti tietoakaan kolmiodraamasta jonka Fric oli luonut. Teini-ikäisten otsalohko ei ollut vielä täysin kehittynyt, ja sen kyllä huomasi.

Zen

Nuuskijaässä Fricis Vanags

Fricis Vanags
Tallityöntekijä

Hannaby Slott oli kuin toisesta todellisuudesta. Ei Fricistä linnamiljöö ja historia hetkauttaneet, niihin hän oli oikeastaan korviaan myöten hukkunut jo Dzelzainissa. Ehei, se mikä nuoren miehen sisintä hetkautti olivat kirsikankukat. Tuhannet, ellei varmasti jopa miljoonat vaaleanpunaiset kukkaset puissaan jotka koristivat kisakentän päätyä, ne olivat loistollaan mykistäneet luultavasti useammankin vierailijan kuin Fricin. Jos hän oli joskus pitänyt Dzelzainin puutarhaa kauniina, se ei ollut mitään tähän loistoon verrattuna — sori vaan puutarhurille kotipuolessa, jonka nimeä Fric ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan.

Kirsikankukkameressä oli jotain kummallisen tyynnyttävää. Fric ei ollut koskaan pitänyt itseään omien sanojensa mukaan herkkistelijänä, eikä kauneus häntä liikauttanut suuntaan eikä toiseen  (naiskauneutta ei tietenkään laskettu). Silti hänet pystyi tapaamaan joka päivä Hannabyn puutarhoilla, ihan vain olemassa. Joskus käsissä oli kännykkä, joskus kainalossa jopa Amelie, mutta välillä Fric vain haahuili yksin ja katseli luonnon ihmeellistä väriloistoa.

Amelie kiusoitteli poikaystäväänsä tästä tavasta, väitti että tuosta oli tullut pehmo. Mutta ei se niin mennyt: joskus sitä vain tarvitsi vähän omaa aikaa ja tilaa. Varsinkin nyt, kun Fricin oli pysähdyttävä miettimään itseään ja mikä hänelle oli sittenkään kenties tärkeintä…

Syy itsetutkiskeluun löytyy kisamatkaa edeltävältä viikolta, ja aivan näennäisen normaalista elämästä. Talliin oli saapunut muutama uusi naama hevosenhoitajien pesteihin, joista Umbrasta vastaava Maximillian oli herättänyt Fricin uteliaisuuden paljastamalla vahingossa, sanattomasti, salaisuuksenalkuja menneisyydestään. Antisankarimme oli viettänyt tarpeeksi aikaa uteliaana pitkänokkana tunnetun Amelien seurassa herättääkseen sisäisen Ulla Taalasmaansa. Tämän Taalasmaan sukat pyörivät innostuksesta jalassa Fricin osuessa pukukaapeille samaan aikaan Maximillianin kanssa. Selvennykseksi nyt tähän väliin ettei herra Vanagsia timmi mieskroppa lämmittänyt, mutta selässä paistatteleva komea arpi herätti uteliaisuuden sitäkin paremmin. Mitä mysteereitä siihen liittyisikään? Varsinkin sen perusteella, ettei Maximillian vaikuttanut olevan erityisen hanakka puhumaan aiheesta — ei yllättävää, mutta jännittävää.

Fric sai heti kohtaamisesta tunteen, että oli tullut nähneeksi jotain mitä ei oltu muiden silmille tarkoitettu. Normaalisti hän olisi ehkä jäänyt vain arvailemaan syitä, mutta nytpä tuo päätyikin miettimään, mitä Amelie Chaput tekisi? Seurustelu tuon kanssa oli tehnyt Fricistä toiminnan miehiä: jos häntä jokin askarrutti, niin asiaan tartuttiin suoraan. Kiertely ja kaartelu ei yleensä tuottanut tulosta, saattoi johtaa jopa väärinkäsityksiin, joten Fric teki päätöksen kysyä palovammalta näyttävästä arvesta heti kun vain sopiva tilanne tulisi.

Näinpä hän oli tomerana möläyttänyt suoran kysymyksen heti seuraavan kerran Maximillianin tavattuaan. Hetken Fric oli kerännyt rohkeutta lakaistessaan hiekkaa kivetykseltä, kunnes sai potkittua itsensä tarmoon ja heitti ilmoille viattoman pohdiskelunsa.
 “Miten se sun arpesi on syntynyt?”
Siitä vasta myrsky repesi. Ei, ei Maximillianin toimesta, vaikka mies olikin näyttänyt siltä että antaisi tallipojalle ympäri korvia sillä sekunnilla. Hän ei ehtinyt aiettaan kuitenkaan toteuttamaan, kun Clave oli jo ilmestynyt taiottuna paikalle. Vaikka kulahtanut huivi verhosikin aussimiehen kasvoja, näki Fric tuon silmistä että nyt oli niin sanotusti osunut kakka tuulettimeen.
“Fricis Vanags! Toisten asiat eivät kuulu sinulle” alkoi lause, jonka aikana Fric otti luutaansa puristaen askeleen taakse stetsonpään äkkiarvaamatta jyrähtäneestä huomautuksesta. Ei ollut Claven tapaista korottaa ääntään sillä tavalla: Fricin tuntosarvet kertoivat, että hänen kysymyksensä oli liipannut jollakin kummallisella tavalla myös tallimestaria, vaikkei siinä tuntunutkaan olevan järkeä.

Clave jatkoi matkaa kohti tallia, mutta Fric tunsi toisen vahtivan sivusilmän yhä niskassaan. Tallipoika jatkoi kuuliaisesti lakaisua, mutta mulkoili sekä tallimestarin että hevosenhoitajan loittonevia selkiä.
“No sori kun kysyin!” Fric heitti näsäilevällä sävyllä Maximillianin perään heti kun oli varma ettei tuo enää kuullut.

Vaan mitä sitten tapahtui, se sai Fricin niskavillat pystyyn. Amelie ilmestyi jututtamaan hoitajaa, ja ilmeestä päätellen vyörytti empatiatulvan lahjaksi. Mitä mitä mitä?! Miksi FRICIN tyttöystävä veljeili mokoman kanssa, varsinkin aivan satavarmasti nähtyään miten tuo oli reagoinut yhteen ainoaan uteliaaseen kysymykseen? Vielä enemmän ärsytti nähdä, kuinka Maximillian nojautui lähemmäksi naista, kuiskien selkeästi jotain vain bruneten korville tarkoitettua. Fric odotti jo näkevänsä kuinka Amelien ilme muuttuisi ja hän osoittaisi jonkinmoista paheksuntaa, mutta mitä vielä: katse suli entistä myötätuntoisemmaksi, jopa ehkä — pystyikö se olemaan mahdollista — kauhistuneeksi?

Kun kuiskailijoiden tiet erkanivat, juoksi Fric Amelien nopeasti kiinni.
“Mitä tuo nyt oikein oli? Mistä te puhuitte?”
“Kaikki ei kuulu sulle.”
“Hei c’moooooon, kyllä sä mulle voit jakaa!”
Amelie loi tulistuneen katseen katseen poikaystävälleen. Juuri sellaisen, joka sai ottamaan hieman turvaväliä. Hetken aikaa nainen näytti siltä että aikoi tiuskaista jotain takaisin, mutta sen sijaan hän vain totesi olevansa jo myöhässä ratsutusaikataulusta ja kiirehti askeleitaan.
“Te kuiskitte kuin mitkäkin salaliittolaiset. Tai lempiväiset.”
Fric ei tiennyt millaisen virheen oli heittäessään kommenttinsa ennen kuin Amelie pysähtyi, kääntyi ja loi niin tiiviin, tuiman katseen kuin ikinä kykeni.
“Mitä sinä sanoit?”
“En mitään…”
“Väitätkö sinä että minulla olisi muka sutinaa muiden kanssa? Luuletko sinä OIKEASTI että olisin niin alhainen?”
“En…”
Amelien silmät kipunoivat. Hän kääntyi ratsastussaappaidensa kannoilla ja pyyhälsi talliin, jättäen kovin lytätyn Fricin pohtimaan yksin elämäänsä pelkkä luuta murheellisesti kädessään.

Onneksi Amelie oli noista kahdesta rationaalisempi (mikä ei mitenkään mairitellut Fricin kykyä ajatella järkevästi, Chaput kun tunnettiin tunteilevasta luonteestaan). Hän keskusteli illalla päivän kohtauksen läpi ja taputteli asian loppuunkäsitellyksi, mutkat suoristetuiksi. Fric vakuutti myös kasvaneensa tilanteesta yli, mutta vain päästäkseen keskustelusta eroon. Todellisuudessa hän ei voinut olla miettimättä lukuisia kysymyksiä, jotka lyhyessä ajassa olivat kohonneet ilmoille. Niitä hän pohti nytkin kirsikkapuiden katveessa: mistä Maximillian oli saanut arpensa; miksi hän reagoi niin vahvasti siitä udellessa; miksi Clave puolusti tuota niin hanakasti; mitä tekemistä Ameliella oli hoitajan kanssa; oliko Friciksellä kenties syytä olla mustasukkainen?

Mustasukkainen. Jep, sitä hän oli, järkevää tai ei. Fric ei ollut koskaan luokitellut itseään sellaiseksi, ehkä hän oli aina ajatellut moisten tunteiden olevan enemmän naisten hommia. Nyt hän kuitenkin löysi itsensä miettimästä, oliko tietämättään jossakin vaiheessa loukannut Amelieta, tai ehkäpä päin vastoin oli muuttunut tylsäksi…

Fric katseli kuinka kevättuuli havisutteli kukkien terälehtiä. Hänen olisi syytä olla varpaillaan, tutka päällä, tunnustella Amelien tunteita. Aivan yhtä tärkeää olisi pitää Maximilliania silmällä. Nyt jos koskaan Fric tahtoi myös penkoa tuon menneisyydestä kaiken esille, likaisia yksityiskohtia myöten. Jos Amelie piti hoitajaa millään muotoa hyvänä, ei pitäisi enää kauan!

Fricis Vanags oli sotajalalla.

Zen

Villi Länsi on matkalla Eurooppaan

Clave White
Zenin tallimestari

Clave nojasi käteensä ja katseli edessään rullaavaa nettisivua. Sivu oli pullollaan mustangeja odottamassa uutta kotiaan, mutta vain yksi tietty hevonen oli saanut miehen vierailemaan Wild Hearts Mustang Adoption-järjestön sivustolla.

Hän oli aiemmin saanut yllätyksekseen puhelun suuntanumerosta +1. Aikaeron vuoksi Clave oli jo sikeästi unessa kännykän piristessä, ja puhelu oli ollut mennä ohi ennen kuin hänen tokkuraisiin aivoihin syntyi yhteys +1 -> Kanada -> Barrett “Bear” Quickfort -> mustangi. Clave oli tipahtaa sängyltä kurottautuessaan painamaan vihreää luuria.

Puheluun kannatti vastata, sillä Barrett oli löytänyt vihdoin ja viimein kriteereihin sopivan mustangin. Clave oli aluksi katunut myytyään Gaalaillan iloissa Smokey-projektinsa, mutta nyt hän huomasi pelanneensa korttinsa oikein: sen lisäksi että vauhko, käyttökelvoton ori tuli myytyä runsaalla voitolla, olisi miehellä nyt uusi tilaisuus etsiä itselleen ehkä jopa aivan käytettävissä oleva mustangi. Smokeyn myyntiehtoihin kuului, että Barrett etsisi Clavelle uuden adoptiohevosen tilalle. Annetut kriteerit tuntuivat helpoilta täyttää, mutta silti kului yli vuosi ennen kuin aussi sai kaipaamansa soiton rapakon takaa. Nyt hetki oli vihdoin koittanut.

Punahallakko tamma Damiela, 700 v$. Ratsukoulutus aloitettu, kolme puhdasta, hyvää askellajia. Rauhallinen, luottavainen, iso villihevoseksi. Tästä hevosesta Barrett oli kuullut puhuttavan Orange Woodin pihalla, ja hän välitti tiedon toimeksiantajalleen siitäkin huolimatta ettei pystynyt sitä todeksi varmuudella kertomaan: takapajuisella Barrettilla kun ei ollut yhteyttä nettiin, joten hän ei voinut hyödyntää Googlen laajaa tietämystä.

Clave kuitenkin pystyi, ja sivujen perusteella miehen kuulema piti kuitenkin paikkansa. Tuo hieroi nenäänsä, se oli hänen tapansa miettiä. Olisiko tästä tammasta ratsuksi? Voisiko Clave käyttää sitä apuna muiden koulutuksessa? Pystyisikö hän ehkä jopa kilpailemaan sen kanssa? Ruskeiden, lyhyiden hiusten alla poukkoili kysymyksiä suuntaan jos toiseenkin. Mitkä olisivat hyvät puolet? Entä huonot? Oliko hyviä enemmän kuin huonoja? 

Clave katsoi seinällä tikittävää kelloa. Työt alkaisivat 45 minuutin kuluttua, ja päivän aikana hän ei ehtisi pohtimaan asiaa. Tarjous oli hyvä, entä jos tamma ehtisi menemään sen kahdeksan tunnin aikana mitä Clave vietti Zenin tallimestarina?

Syteen tai saveen, Damiela muuttaisi Latviaan. Kursori klikkasi Adopt-nappia.

Zen

Illan viimeinen tanssi

Päivä oli jo väistynyt alkuyön pimeyden tieltä, kun Iivari vielä talutti Fred-oria pihan läpi kohti hallia. Muut olivat siirtyneet vapaa-ajalle ja knabstrupinkin olisi pitänyt olla karsinassaan syömässä iltaheiniään toisten hevosten tavoin, mikä selitti ehkä pilkkuhevosen hieman harmistuneen ilmeen. Se kuitenkin käveli uskollisesti omistajansa vierellä, leikitellen välillä höpsöön tapaansa kapsonin hihnalla. Iivari ei käynyt estelemään, kun Fred ikuisen lapsen innolla löysi itselleen virikkeitä vaikka keskellä autiomaata.

Oikeasti Iivarin suunnitelmiin ei ollut kuulunut myöhäinen harjoittelu, mutta eipä tuo ei ollut rehellisyyden nimissä keksinyt mitään muutakaan ajanvietettä. Hän ei tahtonut mennä sisätiloihin istumaan ja pyörittämään peukaloitaan: mikään ei inspiroinut. Kyllähän aina löytyisi paperitöitä ajantasalle pistettäviksi, piano odottaa yläsalissa soittajaansa, lukusalin sadat, ellei jopa tuhannet, kirjat lukijaansa. Kaikki oli kuitenkin tunnetasoltaan tasaisen harmaata, eikä Iivari löytänyt sillä hetkellä mielenrauhaa muusta kuin hevosista. Silloin hän pystyi orientoitumaan hetkeen: oli vain hän, ratsuoppilas ja suoritettava tehtävä. Ei ollut aikaa murehtia tai olla vihainen, ottaa ylipäätänsä paineita mistään mihin mies ei itse pystynyt vaikuttamaan.

Siinä ongelman ydin tuntui olevankin, vaikutuksen puutteessa. Iivari oli tottunut pitämään aina kaikki ohjat (kirjaimellisestikin) käsissään, eikä hän pitänyt siitä ettei pystynyt puuttumaan asioiden kulkuun. Tällä hetkellä villiori nimeltä Elämä tuntui riistäytyneen miehen otteesta ja rynnistävän villiä, hallitsematonta laukkaa kohti kallionreunaa… Oli siis kovin ymmärrettävää, miksi hän tahtoi saada eloonsa hetken järjestystä ratsujen kouluttamisen kautta. Pihamaa oli pimeä. Iivari ei voinut sille mitään, että hän huomasi kiihdyttävänsä askeleitaan ja vilkuilevan sivusilmällä varjoihin. Hän ei pelännyt pimeyttä, mutta ei voinut silti olla miettimättä, mitä kaikkea nuo mustat kulmaukset tähdettömän taivaan alla piilottelivat. Totuuden nimissä Iivari oli tuntenut olonsa viime aikoina uhatuksi, vainotuksikin jopa. Nytkin niskassa tuntui ikävä kutina siitä, ettei pari ollut yksin liikkeellä — typerä, häiritsevä ajatus ei jättänyt miestä rauhaan.

Iivari huokaisi helpotuksesta vasta päästyään lämpimässä valossa kylpevään halliin. Raskaat puuovet sulkivat kolahtaen mustan yön maneesin seinien ulkopuolelle. Fred kuopsutteli kellertävää hiekkaa ja nosteli ylähuultaan aromeja maistellen, lähtien hieman vastahakoisesti seuraamaan sinitakkista ohjaajaansa. He kulkivat suurella ympyrällä, hakivat yhteistä säveltä. Kristallit loivat kimmeltäviä valopilkkuja vaaleille seinille, ja oria tuntui kiinnostavan enemmän katsella tuota kaunista ilmiötä kuin harjoitella. Mielentila sopi Iivarille paremmin kuin hyvin: hän joutuisi itsekin keskittymään saadakseen pilkkupyllyn mukaan treeniin.

Vartin kuluttua kaksikko jo keinutteli yhdessä laukan tahteja, mies hevosen rinnalla hypähdellen. Iivarin katse oli keskittynyt, kuten myös orin: Fred huiski sidotulla hännällään koittaessaan kasata laukkaa niin ylös kuin kykeni, pärskähteli suurten lihasten pumpatessa painopistettä yhä alemmas ja taaemmas, enemmän ja enemmän. Hiljaisena päämääränä Iivarilla oli opettaa knabstrup vielä tämän vuoden puolella terre á terreen, ja tällä hetkellä tavoite näytti erittäin toteuttamiskelpoiselta. Mies hymyili naputtaessaan puuraipalla ilmaan rytmiä kuin kapellimestari: Fred vastasi jokaiseen pyyntöön, seuraten tahtipuikon pienimpiäkin suunnanmuutoksia. Mikä mahtava, upea ori. Askel, askel, askel, ylös, ylös, hienoa!

“Näen kaiken, prima ballerina.”Iivarin suupielet tipahtivat kuin joku olisi päästänyt ilmat hänen kasvoistaan pihalle. Mies pysähtyi, ori kuuliaisesti ohjaajaansa peilaten teki samoin. Kumpikin katseli ympärilleen, käänteli päätään, kaksijalkainen suorastaan vauhkona. Hän ei nähnyt ketään. Missään. Ei areenalla, ei parvella, ei ovilla. Niskakarvat olivat kuitenkin pystyssä kuin kissalla pistoksissa, suu oli kuiva. Ei taas! 

“Mene jo pois! Ei minua tarvitse vahtia kuin lasta,” Iivari ärähti kovaan ääneen tyhjälle hallille. Fred katseli hieman epäileväisenä tuota: huutiko mies hänelle? Kukaan ei vastannut. Iivari tunsi vihan piikkien pistelevän ihoaan: hetken aikaa hänellä oli ollut mukavaa, ennen kuin kaikki oli taas luhistunut kasaan. Kolkkahatun strutsinsulat suorastaan tärisivät kiihtymyksestä. Valtakunta mielenrauhasta.

Zen

Antaa tuulen puhaltaa

Vitaliya Dzelzain
Linnan perijätär

Topazin vaalea turpa hamusi Vitaliyan päällystakin taskuja, mutta herkkujen sijaan tamma sai vain silityksen otsalleen. Se räpsytti oliivinvihreiden silmiensä pitkiä kauriinripsiä kuin kysyäkseen, miksei korppuja ollut enempää.

“Ei liikaa, saat myöhemmin lisää,” Vitaliya totesi tammalle odottaessaan apupojan ilmestyvän pihalle jakkaran kanssa. Ei uskoisi että Topaz oli iältään vasta viisi: nuori hevosneiti seisoi rauhallisena paikallaan odottamassa ratsastajaa selkäänsä. Vasta kun Vitaliya oli noussut satulaan ja kiristänyt vielä hieman vyötä, alkoi remonttiratsu näyttää merkkejä menohaluista — ja sittenpä jo mentiinkin.

Kengättömät kaviot kopisivat kivetyllä tiellä Topazin astellessa rytmikkäin askelin kohti päivän seikkailua. Tamma oli kuin ilmetty emänsä, aivan yhtä rohkea ja aulis. Vitaliyasta tuntui, että viimein tuo oli löytänyt uuden suosikkinsa, jatkajan emä-Esmeraldalle. Hän näytti onnelliselta keikkuessaan suurien käyntiaskelten mukana, helmat ratsun vasemmalla puolella hulmahdellen, hatun strutsinsulka iloisesti nyökytellen. Oikeastaan sillä hetkellä nainen oli onnellinen: sitä ei tapahtunut näinä aikoina tarpeeksi usein.

Vitaliyalla itsellään oli kyllä kaikki hyvin. Ainoa mikä tuotti naisen elämässä ongelmia olivat toiset ihmiset. Tarkemmin ottaen miehet. Vielä tarkemmin, Fric ja Iivari.  Ensimmäisenä mainittu tuskin tarkoitti edes mitään pahaa, mutta herranjumala, miten tyhmä pystyi ihminen olemaan? Fric oli aiheuttanut pitkin kevättä enemmän tai vähemmän tilanteita aivan vain sillä ettei ymmärtänyt aina yksinkertaisiakaan ohjeita, eikä hänellä tuntunut olevan tajua omista kyvyistään — tai siis niiden puutteesta. Hevostaidot kertyivät kyllä, mutta ei aivan samaan tahtiin kuin Fric oletti… Viimeisimpänä tempauksenaan älypää oli suostutellut Amelien vaihtamaan ratsuja sillä seurauksella, että Faust oli saanut linkaistua nuoren alas selästä ja sotkeentunut ohjiin, minkä  seurauksena punainen ori oli nyt mukavasti sairaslomalla. Eipä kyllä Amelienkaan päätä paljon järki ollut pakottanut hänen päästäessä vuoden ratsastuskokemuksella kukkoilevan pojan niin vaativan hevosen satulaan. Tietenkin molemmat olivat saaneet ripityksen sekä Iivariltä että Vitaliyalta, ja vaikka nuorten pelästyneiden, nolojen kasvojen muistelu toikin hieman oikeutusta, ei Vitaliyan kiukku ja tuskastuminen tallilaisten tyhmmyyttä kohtaan ollut vielä ehtinyt laantumaan.

Ja entäpä Iivari sitten? Mies oli käyttäytynyt kaikin puolin kummallisesti palattuaan Siperiasta: ollut vuorotellen synkeä jörö ja välillä epä-Iivarimaisen pirteä, jopa puhelias, sitten taas kohta tuijotellut tyhjyyteen lasittunein silmin. Vitaliya oli huomannut myös pullokaapin vajenneen merkittävästi… Viime viikolla mies oltiin tavattu myös kiihkeästä yksinpuhelusta tyhjässä kamarissa. Vaikka Vitaliya tunnettiinkin tappuraisena sieluna, ei hän silti voinut olla huolestumasta ystävänsä käytöksestä. Myös käytännön asiat kärsivät Iivarin kummallisuuksista: välillä hän vain yksinkertaisesti katosi ja jätti kaiken levälleen, palatakseen vain myöhemmin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kehitellen uusia projekteja taas muiden hoidettaviksi. Iivarin suunnitelmat eivät tuntuneet pitävän, sillä hän ei tuntunut pitävän mistään kiinni. Ehkä tuo oli mennyt jollakin tasolla rikki avautuessaan humalassa menneisyydestään Icaruksen kanssa? Muuta selitystä Vitaliya ei keksinyt.

Mutta nyt ei ollut aika murehtia muita: oli vain nainen ja hevonen, tuulenvire kasvoilla ja rytmikkäästi tanssahtelevat vaaleat jouhet. Sekä pitkä, suora hiekkatie… Vitaliya pyöräytti vasemmalla lonkalla laukan, jota Topaz oli tuntunut odottaneen. Tamma pärskyi tyytyväisyyttään kauhoessaan iberialaisveren tuomilla suurilla liikkeillä eteenpäin ja kiihdytti laukkaa niin että Vitaliyan oli otettava hattunsa reunasta kiinni pitääkseen sen päässään. Villaisen ratsastushameen helmat hulmusivat yhtä villeinä ja vapaina kuin ratsun jouhet, naistensatulan patinoitunut nahka natisi. Tämä oli sitä elämää! Näiden hetkien vuoksi sitä jaksoi ottaa vaikka miten paljon sontaa niskaansa.

Pihalle palasi hikinen mutta tyytyväinen Topaz hymyilevän Dzelzainin kera. Hypätessään alas satulasta Vitaliya tunsi palautuvansa maanpinnan lisäksi takaisin arjen kurjaan pyöritykseen: mielessä siinsi silti jo huomisen ratsastusretki uuden suosikkiratsun kanssa. Onneksi oli hevoset.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin