Vecno

Etusivu // Instagram

Tervetuloa tunturien ja vuorten kupeeseen, paikkaan, jossa nykyahdistukselle ja kaupungistumiselle ei ole sijaa ja missä tämä maailma kohtaa selittämättömän.

Kun Pietarilainen loppuunpalanut laukkamoguli lähteekin narunjatkeen sijasta lapsuutensa maisemiin Siperian kesyttämättömään erämaahan, ei mikään varmasti ole kuten odotettu. Kuinka kosmopoliitista tuli metsän noita, miten silokarvaiset ahalteket selviävät hyytävistä talvista ja mitä kätkeytyy ymmärryksemme verhon taa?

Poro on nopea, mutta ei voita täysveristä!

Kuinka sujuu, Vecno?
Vecnon vähäisten asukkaiden tämänhetkinen tilanne.

Efim
Koittaa savustaa Ulyanaa ulos tontilta, huonoin tuloksin. On ajautumassa eripuraan kyläläisten kanssa, sillä perätön juoru kertoo Efimin kääntäneen henget heitä vastaan.

Karla
Haikailee pääsevänsä vielä joskus näkevänsä muutakin kuin poroja ja lunta… Kaveeraa Ulyanan kanssa.

Alik
Auttaa tapojensa mukaan tilan töissä ahkerasti ja mukisematta. Pysyy sivussa muiden draamailuista.

Ulyana
Ilmestyi Vecnoon varoittamatta, eikä muukalaisesta tiedetä oikein vieläkään muuta kuin nimi. Nainen ei lähde pois kulumallakaan, mikä aiheuttaa Efimissä enemmän tai vähemmän epäilyksiä.

Lakkaa usuttamasta haisevia luonnonhenkiä niskaani

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

“Merkitseekö Napue sinulle mitään?”

Iivari kohotti katseensa miekasta ja sen puoliksi huolletusta terästä. Efim istui pitkän penkin toisella syrjällä, käsi pysähtyneenä kesken vanttuunparsinnan ikään kuin työ ei voisi jatkua ennen vastausta. Hänen silmänsä porautuivat ikävästi iholle, eikä kysymyksellä yllätetty tiennyt, pistelikö tuijotus pahemmin kuin puheenaihe.

“Pitäisikö? Kuinka niin?”

Kyllähän se merkitsi. Slaged vid Napo, Napuen taistelu, jos sillä ei ollut väliä niin ei sitten millään. Iivari jatkoi terän puhdistamista liian välinpitämättömästi ollakseen uskottava.

“Tiedätkö mikä on Tngri?”

“Mihin ristikuulusteluun olen päätynyt?”

“En pitkästytä sinua siis sillä yksityiskohdalla. Yöllä unessani sellainen kuitenkin käski kysymään sinulta Napuesta. “Veljen veri pellossa” lisäsi loppuun, jos se jotain tarkoittaa.”

Efim jatkoi paksun luuneulan pujottelemista nahan rei’istä. Hän siristi silmiään nähdäkseen värisevässä tulenkajossa aivan kuin keskeytystä ei olisi tapahtunutkaan, luultavasti Iivaria helpottamaan. Jälkimmäinen oli pinnalta tyyni, mutta ei tarvinnut olla mikään meedio huomatakseen kuinka sisällä myrskysi, ja siksi talon isännän hienovarainen huomaavaisuus oli pantava merkille. Oli vain kaikille osapuolille parhain vaihtoehto antaa von Hoffrénin tasoittaa mielensä ennen tunnepaineen lisääntymistä, sillä sitä oli pään sisässä jo tarpeeksi ennestään. Ajatukset, muistot, toiveet ja pelot liitelivät ristiin törmäyksiä välttämättä.

Kryptinen lause ei auennut Iivarille sen paremmin kuin Efimillekään — toki viittaus voisi kohdistua kaikkiin kentälle jääneisiin aseveljiin, mutta se tuntuisi liian itsestäänselvältä. Se ei siis sisällöllään järkyttänyt, ja vaikkei muistot kyseisellä pellolla leimahtaneesta Helvetin esikartanosta olleetkaan parhaimmasta päästä, ei niidenkään esiintuominen laivaa näin pahasti keikuttanut. Ehei: se mikä Iivaria kylmäsi, oli kuinka ihmeessä Efim oli osannut tipauttaa Napuen keskusteluun? He eivät koskaan olleet pintaraapaisua tarkemmin paikasta puhuneet (sen kunnian olivat saaneet vain Vitaliya, Ilona ja — hrrh — Icarus Kristiansen), joten… Oliko tuon luona todellakin vieraillut yön aikana tngri? Mikä sitten ikinä olikaan. Se sai jo ajatuksena luuytimen hytisemään, niin hyvässä kuin pahassakin: henkien olemassaolo oli kuumottava ajatus, mutta toisaalta se voisi myös tarkoittaa sitä että pitkät savukodassa vietetyt illat eivät olisikaan olleet silkkaa huuhaata ja ajanhukkaa.

Yhä kaiken kokemansakin jälkeen Iivari jaksoi olla skeptinen mikä todistamattomaan puoleen maailmasta tuli. Hän oli nuorena käynyt kirkossa vain normeja eli vanhempiaan miellyttääkseen, ja ylipäätänsä mies tunnettiin siitä että hän uskoi asioihin vasta kun näki ne. Oman elämänsä mullistuksia hän ei kyennyt selittämään, mutta uskoi niiden olevan totta koettuaan ne omissa nahoissaan. Sen sijaan kehärummun paukkeesta, absurdeista, miltei groteskeista rituaaleista ja kamalista juomista tuo oli saanut pelkkää päänsärkyä — ainakin tähän saakka. Voisiko Efimin tietämys asioista joita hänen ei kuulunut tietää olla hyvä merkki? Oliko tuolla jossakin sittenkin joku, joka oli kerta toisensa jälkeen kuullut shamaanin jollotuksen?

Oliko olemassa henki, joka todellakin auttaisi pääsemään riivaajasta eroon? Toiveikkuus ravisti Iivaria enemmän kuin mikään muu tunne.

Jollakin kimurantilla tavalla Iivari tunsi ensin suurta mielihyvää herätessään pieneen, toistuvaan kipuun ohimollaan. Herääminen tarkoitti sitä että hän oli nukkunut. Nukkunut! Se oli mahdollista vain täällä jumalan selän takana kaikkien karvaiden litkujen ansiosta, ja jokainen tajuttomana vietetty tunti tuntui lisäävän uskoa elämään ja yhteiseen hyvään.

Silmät kuitenkin toivat avautuessaan mukanaan karun totuuden. Iivari oli herännyt terävän kynnen neppailuun, eivätkä vierelle kyykistyneen tökkijän kierresarvet olleet koskaan mieluisa näky.

“Tiedätkö kuinka kovasti kuorsaat, koko talo tärisee tupaa myöten? Voisi luulla että tuon kokoisessa kärsässä ilma kulkee, mutta erehtyväisiähän tässä kaikki ollaan.”

Iivari ei tarttunut syöttiin vastaamalla mitään, vaikka mielessä se toki kävikin. Mielenosoituksellisesti hän käänsi katseensa kattoon ja esitti kuuromykkää, mikä toimikin hetken — kunnes musta kynsi nasahti uudestaan päähän, upoten tällä kertaa syvemmälle. Iivari älähti ja räpisteli itsensä istualteen nopeammin kuin kuumalle hellalle loikannut kissa.

“Mitä nyt taas?” hän murisi painaessaan tuoretta, kirvelevää haavaa sormellaan. Kuu loisti kupruilevan ikkunan takana kuin auringon kelmeä serkku. Pakkaskukat kukkivat karmeista.

“Taas? Siitähän on jo viikkoja aikaa kun viimeksi tapasimme. Itse asiassa olen jättänyt sinut varsin kiitettävästi rauhaan, enkö vain? Sitäkin suuremmin olin yllättynyt ja pahoillani saadessani… palautetta, niinsanotusta painostamisestasi.”

Scox piti pienen tauon antaakseen ilmapiirin viilentyä. Hän oli noussut ylös, ja vaikkei pituudeltaan mies (jos häntä sellaiseksi pystyi edes kuvaamaan) päätä huimannutkaan, vaikutti tuo äkkiä paljon suuremmalta kuin oli. Uhkaavammalta. Se sai Iivarin mielen tekemään vetäytymistä lähemmäksi hirsistä seinää, mutta välttääkseen kaikin keinoin antamasta myöten edessään seisovalle azuralle hän jätti sen tekemättä. Hiljaisuudessa tippui vain uhmaava katse, kysyen “entä sitten?”

“Eniten huvituttaa nämä riivausväitteesi. Hah! Käytän vain lainsuomaa oikeuttani periä perittäväni takaisin, näkisitpä mitä oikea riivaukseni on. Et kestäisi päivääkään.”

“Minkä lain?”

“Moraalisen lain. Vaan eikö sinustakin ole aivan kohtuullista vaatia miestä pitämään sanansa. Montako kertaa olen joutunut muistuttamaan ettet voi rikkoa verivalalla sinetöityä sopimusta?”

Tämä samainen saarna oli kuultu jo ainakin tuhatsataneljäkymmentä kertaa, eikä Iivari olisi voinut olla siitä tuskastuneempi. Hän veti henkeä ikään kuin tasoittaakseen itsensä ennen kuin katsoi pienellä uhmalla Scoxia silmiin henkiset sarvet tanassa.

“Onko tämä todellakin taas toistettava? En pysty luistamaan osuudestani — voisinpa — ellet ensin kerro mikä se on. Kauanko aiot pitää minua löysässä hirressä? Toteuttaisin pyyntösi ilomielin jos vain sillä päästäisit minut tästä!”

Scox vastasi symbolisesti ojentamalla kätensä ja silittämällä istuvan leukaa hellästi kuin tuo olisi lemmikkikoira. Pieni puudeli von Hoffrén, koittiko se riuhtoa talutushihnaansa? Murisi ja ravisti sievää sylikoiran päätään? Iivari läimäisi kylmän käden vihaisena pois ja tunsi kiehunnan sisällään. Millaista nöyryytystä!

“Sinusta kuuluu aina sama rutina,” Scox velmuili. Hän hymyili niin että hampaat näkyivät, mutta silmiin saakka ilme ei ylettynyt. Ne olivat kuin padot jotka pidättelivät takanaan möyryävää villiä vimmaa, hillitsemään jotain mitä tuo olento itsekään ei tahtonut päästää valloilleen. Jokin kasvoissa sai Iivarin viimein nojautumaan hieman taaemmaksi kun azuran karhea ääni jatkoi puhetta.

“Luuletko reppana todellakin että pikkuiset ystäväsi saisivat minut purkamaan valan? Osuuteni on aivan puhdas! Milloin palveluksesi olisi täytettävä — kolmenkymmenen päivän vai kolmensadan vuoden kuluttua, siitä emme sopineet mitään,” Scox selosti tietäen olevansa oikeassa. “Näin ollen sinä se tässä olet ainoa kuka sanojaan koittaa syödä.”

Tottahan se oli, mutta siitäkin huolimatta Iivari mietti kuumeisesti miten kiertää syytökset, kääntää sanainen säilä takaisin käyttäjäänsä vastaan. Turha vaiva.

“Olet viihdyttävä kuin pieni eläin, joten saat vielä tämän kerran myöten. Viimeisen varoituksen. Lakkaa usuttamasta haisevia luonnonhenkiä niskaani ja etsimästä pakotietä, sillä sitä ei ole. Jos koen tämän vielä uudelleen, tuta nahoissasi tehneesi virheen.”

“Anna tulla vain, kyllä minä ärsyttämisestäsi maksaisin mieluusti vaikka muutaman ruoskaniskun,” Iivari näsäili. Oli häntä mitättömämmistäkin syistä kuritettu, kyllä keppi lauloi lapsuudessa useammin kuin kerran. Pakaroita kuumotti yhä muistella miten komeasti isän peruukki roihahti kynttilänliekistä — ja alla olevat aidot hiukset myös… Muisteluiden tuoma uhmakkuus kuitenkin muuttui pelkoa peitteleväksi vihaksi Scoxin seuraavan toteamuksen kohdalla.

“Ah, en minä suinkaan palkintoporsastani pieksisi. Mutta mitenköhän sen laumatoverit vinkuvat kuorossa jos niitä vähän pistää? Sellainen emakko kuin Vitaliya laittaa kyllä hanttiin isosti, kerranhan jo kokeilin…”

Iivari samaan aikaan tiesi azuran vain pelottelevan häntä nöyräksi, mutta toisaalta puheet oli syytä ottaa tosissaan. Niin jäinen ja kyynistynyt kuin kalpea mies olikin, hänen omatuntonsa ei koskaan lakkaisi soimasta mikäli tuon itsepäisyyden vuoksi sivulliset saisivat siipeensä. Hampaat purivat yhteen pitääkseen kielen kurissa ja yllyttämästä Scoxia lisää, mutta tuopa ei yllykkeitä edes kaivannut vauhtiin päästyään.

“Entäpä tämä uusi nasu, Ilonako oli? Voin viedä hänelle rakastavia terveisiä sinulta. Melkein jo odotan että töppäät, niin saisin oivan syyn kokeilla miten possu vikisee. Vai oletko jo itse kokeillut?”

Inho suorastaan tihkui Iivarin kasvojen jokaisesta juonteesta kun hän nousi ylös. Sanoja ei tarvittu kertomaan vierailuajan olevan ohi, mikä tietenkin vain hymyilytti sarvipäätä. Hän oli osunut jälleen kerran napakymppiin, minkä kunniaksi tuo vain levitti kätensä ja astui askeleen taaemmaksi vihjatakseen sanoneensa kaiken sanottavansa. Boom, tiputa mikki, kuten nykynuoret muotoilisivat.

“Koita poika pysyä ruodussa. Ethän tahdo tehdä tästä minulle liian hauskaa? Muuten en ehkä koskaan tahdo päästää sinusta irti,” virnistelevä Scox veisteli viimeisiksi sanoikseen ennen katoamistaan yöhön. Jäljelle jäi vain sängyn vieressä uhmakkaana seisova Iivari, joka ei edes huomannut paljaiden nilkkojensa palelevan hervottomina yöasun helmojen alla. Niin raivoissaan hän oli.

Mitä tässä tulisi tehdä? Millä tavoin Efim auttoi, vai oliko siitä sittenkin vain enemmän haittaa? Pitäisikö jatkaa samalla linjalla, vai tehdä mitä käsketään ja lopettaa? Totteleminen, azuran suoranainen kumartaminen, olisi vihoviimeinen asia mitä Iivari tahtoi tehdä, mutta toisaalta läheisillä kiristäminen oli tehokasta. Alhaista, kieroa ja epäreilua, mutta silti toimivaa.

Tänä yönä unta olisi varmasti turha enää odottaa.

Mitä jäljelle jää

Liittyy tähän tarinaan

Iivari ei ollut koskaan ottanut osaa samanlaiseen tilaisuuteen kuin tämä. Kotipuolessa he kaivoivat kalmolle kuopan ja jättivät ehkä kauniin muistomerkin haudalle — saattoipa kenties olla että hän oli jo varajaisiksi teetättänyt Dukelle pienen kiven, aivan vain varmuuden vuoksi. Jouhituppoja he joskus ottivat muistoiksi jos ehtivät. 

Täällä talteen ei otettu pelkästään jouhia, vaan aivan kaikki mikä vain irti lähti. Kun Gepardin jäätynyt ruho oli raahattu pihaan, hyvä että se ehdittiin purilailta kumoamaan kun Efim oli jo työn touhussa veitsineen. Iivari ei tituleerannut itseään kovin herkäksi, mutta edes hän ei olisi kyennyt putsaamaan oman ratsunsa ruumista samalla tyyneydellä millä Efim osa kerrallaan perlinoa käsitteli. Kun hän iltasella eteni kallon erottamiseen saakka, ei Iivari enää tahtonut seurata toimitusta. Jokin raja hänelläkin oli.

Nyt tuo samainen kallo roikkui naulassa tallin palkissa. Efim oli puhdistanut luun taiten, ja pieni haikeus viipyili miehen kasvoilla hänen nostaessaan pään uudelle paikalleen. Vieressä roikkui tusinan verran muita samankaltaisia hiljaisia ystäviä: Iivari osasi lukea kyrillisiä sen verran että tunnisti viereisen Doldurmakiksi, sitä seuraava taisi olla Bulam-Bujar. Joukossa oli myös yksi suurempi ja leveämpi kallo, joka ei varmasti ollut ahaltek. Sno-Almo…? Kno…?

“Cnó-Almoin oli työhevonen,” Efim auttoi lukemisessa huomattuaan vieraansa vaeltelevan katseen.

“Aivan. Täälläkö ovat kaikki hevosesi?” Iivari antoi katseen kiertää tilaa. Nopealla laskutoimituksella seinillä vartioi vähän päälle kymmenen paria tyhjiä silmäkuoppia. 

“Ei aivan kaikki, mutta suurin osa. Tämä tässä on Azazdan, ensimmäinen omaostama orini heti kun isä jätti yhtiön haltuuni. Tuossa vieressä on Irimli, kantatamma. Se oli mukava hevonen, olisi pärjännyt täällä hyvin, paremmin varmasti kuin Pietarissa… Taaimmaisena on Vladimir, ensimmäinen oma kasvattini. Se niitti tuloksia kuin heinää, on itse asiassa Gepardin isoisäkin…”

Efim vilkaisi surumielisesti tallin uusinta vartijaa. Soihtujen väräjävässä valossa näytti kuin Gepard olisi vilkaissut takaisin — sehän tosin oli vain mielikuvituksen tuotosta. Olihan? 

“Silkkaa uteliaisuuttani: eikö teitä kuvota upottaa käsiä oman hevosen lihaan? Kaikkea olen kokenut, mutta en tiedä pystyisinkö samaan.” 

Iivari muotoili kysymyksensä kohteliaaksi ja sopivaa keveyttä etsien. Aihe oli arka, mutta kiinnostuksen suuruus sitäkin suurempi. Toisaalta Efim ei tuntunut ottavan Gepardin kuolemaa erityisen raskaasti — siinä missä hänen tyttönsä oli parkunut kuin Lyobekin vaivoin vetämillä purilailla olisi maannut hänen äitimuorinsa hevosen sijaan. 

“Ei, koska se ei ole hevoseni enää,” Efim totesi antaessaan vielä viimeisen katseen seinille ennen kuin kääntyi ovea kohti. “Se on vain jäljelle jäänyt kuori. Uskon Gepardin siirtyneen jo toisaalle…”

“Liittyykö se jotenkin siihen miksi pilkotte ruhon?”

“Tavallaan. Kuolema ei ole paha, gospodin Iivari. Se on portti uuteen, ja miksi sitä pitäisi lähteä suremaan? Ennemmin kunnioitan lähtöä hyödyntämällä jäljelle jääneet osat parhaan taitoni mukaan. Oletteko koskaan ajatelleet kuinka melkein jokaisen aterian, luukamman, lämpimän taljan ja jopa lankaneulan takana on joku uhrannut ruumiinsa? Oletteko muistaneet kiittää sitä poroa jonka nahka käsiänne nyt rukkasina lämmittää?”

Iivari ei vastannut ääneen mitään. Mielessään hän totesi olevansa vain kateellinen porolle.

Täällä jumalan selän takana

“Anteeksi!”

Iivari mulkoili kikattavien teinityttöjen perään. Nuo olivat säikäyttäneet Riarion juoksemalla ohi naurusta rääkyen, letit vauhdissa lepattaen, ja vaikka ori olikin tuttuun tapaansa ottanut vain yksittäisen sivuaskeleen, sai sekin pieni omistajan sieraimet väräjämään vihaisesti kivisen, perustympeän ilmeen alla. Kurittomia kakaroita! Toinen oli ilmiselvästi Efimin tyttö, tukevamman nimeä Iivari ei muistanut vaikka olikin tuohon (ikävä kyllä) usein törmännyt. Eikö kukaan pitänyt täällä perähikiällä lapsia ruodussa? Sitä eletään kuin pellossa!

Kyllä oli syksyn aikana Vecnon alamäki alkanut. Iivari oli saanut kuulla kaiken Igzibin kylän selkkauksesta, D’Yaakupista ja Ulyanasta. Jälkimmäisestä kertoessa Efim oli sylkenyt niin paljon että hänelle oli tehnyt mieli tarjota tuopillinen vettä nestehukkaan. Rationaalisessa aivojensopukassaan Iivari ymmärsi hyvin miksi Igzibin ihmiset majoittuivat Vecnon pihaan, mutta toisaalta, miksi kukaan tahtoi ylimääräisiä ihmisiä nurkkiinsa luuhaamaan? Varsinkin kun suurin osa noista loisista oli täysin hyödyttömiä vanhuksia, rampoja?

“Luulin ettet välitä ihmisistä,” Iivari oli kysynyt talouden isännältä heti kun kykeni. Vastaus ei häntä auttanut.

“Gospodin Iivari, asia on monimutkaisempi. Säälin toki teitä kapitalisteja, mutta on minulla silti omatuntoni,” Efim pyöräytti mietoa olutta tuopissa pistääkseen sakan liikkeelle ennen jatkamista. “Sitä paitsi mikä tahansa on kiusaksi D’Yaakupille on voitoksi minulle,” hän lisäsi ja kohotti virneentapaista suupielilleen.

Vieras ymmärsi viimeisen lauseen paremmin kuin hyvin.

Nyt keskustelusta oli useampi päivä aikaa, ja totuttuun tapaan Iivari alkoi hiljalleen kotiutumaan Vecnoon. Hän oli saanut itselleen saman suurehkon huoneen päätalosta kuin viimeksikin, rauhallisen yksinäisen soppensa, istui samalla paikalla pitkässä pöydässä Alikin vieressä, ratsasti Efimin rinnalla — ja kävi joka ilta läpi samat kummalliset, joskus puistattavatkin, rituaalit edellämainitun savuisessa kodassa. 

Siksi Iivari oli tavallistakin kiukkuisempi ärsyttävän iloisista lapsista, sillä valvottuaan pitkälle yöhön outoja juomia juodessa ja kuunnellen taljaan pukeutuneen miehen örisevää kurkkulaulua, ei kai sitä kukaan voinut väittää olevansa virkeän terhakka. Sitten lisätään siihen vielä epämääräisillä risuilla paljaan selän mätkiminen ja rasvainen, äklöttävä poronmaito joka juotiin ykkösellä alas — se oli tulla kakkosella takaisin ylös, ja selkäkin näytti nyt samalta kuin kakkospataljoonan näpistelijä-Alfin vastaava upseerin keppikäsittelyn jälkeen. Mutta mitäpä Iivari ei tekisi ärsyttääkseen rakkahinta pientä varjostajaansa, tuota sulostuttavaa villakerästä. Ehkä shamaanin ujelluksesta, litkuista ja jättimäisen kehärummun paukuttamisesta ei ollut häivääkään todellista hyötyä, mutta se selkeästi ainakin häiritsi Scoxia. Siinä oli jo tarpeeksi hyvä syy matkustaa napapiirin hyiselle puolelle kykkimään. Mikä vain azuran hermoja kiristäisi.

“Oletko valmis?”

Iivari nousi kiireesti satulaan vastaamatta Efimin kysymykseen. Muut olivat jo valmistautuneet lähtöön, nyt he vain odottivat vieraan palautuvan ajatuksistaan ja kiipeävän kimonsa selkään. Riario näytti jyhkeältä verrattuna muiden luiseviin ahaltek-hevosiin, jotka säälittävissä talvikarvoissaan näyttivät vain kuppaisilta, ylikasvaneilta vinttikoirilta. 

Sanaakaan sanomatta pieni miesjoukko lähti laskeutumaan Vecnon ylängön jyrkkää rinnettä alas hämyisessä, pitkää kaamosta edeltävässä päivässä. Jokaisella oli vyöllään miekka siitäkin huolimatta etteivät he kiertäisi kuin lähimmät ansat ja etelänpuoleisen rajan: näinä aikoina oli parempi olla hieman liiankin varovainen. 

~*~

Patjan täytteenä olevat heinät kutittelivat selkää yön pimeydessä. Iivari valvoi yksin, tuijotti tummaa kattoa ja sen nokisia palkkeja. Taljoja oli ainakin tusina, mutta kylmyys hiipi silti ytimiin saakka.

Kävi kuten hän ennalta oli aavistanutkin: täältä käsin omaa elämää Saulkrastissa oppi arvostamaan. Kylläpä sitä oli osannut pitää itsestäänselvyytenä lämmintä kammaria; pehmeää patjaa ja untuvaista tyynyä; ruokaa jota ei tarvinnut juosta kiinni ennen syömistä; latvian kieltä, joka ei ehkä aivan äidinkielestä mennyt, mutta verrattuna täällä kaikkialla kuuluvaan ymmärtämättömään venäjään…

Mielenkiintoista oli myös se että Iivari huomasi kaipaavansa tuttua seuraa. Toki kyseessä oli vain muutama henkilö lähipiiristä, mutta joka tapauksessa oli lohduttavaa ettei hän ollut täysin itseään onnistunut paaduttamaan. Iivari kaipasi viikottaista puistoratsastusta Vitaliyan seuralaisena, hänen turhanpäiväisiä kutsujaan ja helisevän tunteikasta naurua joka kantautui salongista juorupiirin kokoontuessa. Myös Ilonaa mies kaipasi vierelleen — olisipa hän sittenkin pyytänyt tuota mukaan. Mokoma pieni sievä vasemman tien kulkija olisi luultavasti kiinnostunut Efimin tarjoamasta salatiedosta kaksi kertaa enemmän kuin yhä hieman skeptinen Iivari. 

Taivaankansi kääntyi hiljaa tähtineen, tundrasusi ulvoi jossain kaukana alamailla. Väristykset juoksivat kuulijan selkäpiitä pitkin.

Ainahan kaikkeen voi koittaa varautua

 Ikkunan takana oli vilissyt aiemmin aina vain kesyttämättömämmäksi muuttuvia maisemia. Vilisi nytkin, mutta pimeys peitti näyn jättäen ainoaksi todisteeksi junan liikkumisesta tärisevän vuoteen ja vaunun kolahtelun. Ulkomaailman sijaan ikkuna heijasti vain hämärästi valaistua kabinettia ja mustuutta tuijottavat kalpeat kasvot.

Matkaa oli taittunut jo jonkin verran, Uralin toiselle puolelle. Kilometrejä odotti vielä edessä enemmän kuin laki sallii, mutta Iivari pystyi silti jo tuntemaan kuinka vyö hänen rintansa ympäriltä löysättiin: ilma kulki, stressi laski, ajatus kirkastui. Itse asiassa samalla sekunnilla kun reissun ensimmäinen juna irtaantui Riian asemalta, jäi arki laiturille vilkuttamaan. Seuraavat viikot Iivari voisi keskittyä vain itseensä (tavallistakin enemmän siis, mikäli se mahdollista oli) ja nollata päänsä niin että olisi valmis ottamaan vuoden 2021 myöhemmin vastaan puhtaalta pöydältä.

2021, olipa se suuri luku. Mihin aika oli oikein kulunut? Ehkä Iivari osittain siksi tahtoi paeta Vecnon ylängöille, missä aikaa ei ollut ja elämä tuntuu matelevan omaan tahtiinsa enemmän ympäristön kuin päivä- tai vuosilukujen mukaan. Tosin jo kököttäminen tässä savuisessa puupaneloidussa yksityiskabinetissa oli ajaton kokemus sinänsä… Iivari nosti jalat sängylle ja katseli ikkunan heijastuksia retkottaen yllättävän pehmeällä patjalla. Viimeksi hän oli tehnyt virheen nuukaillessaan matkakuluissa. Nyt hän osasi heti vaatia itselleen mukavuuksia, kuten vaikkapa oman yksityisen makuukabinetin. Venäjällä ei hinnankiroistakaan ollut tarvis niin välittää, samalla summalla ei olisi pohjoismaissa saanut edes ykkösluokan istumapaikkaa. 3600 ruplaa ei tuntunut enää läheskään niin pahalta kun sen vaihtoi euroiksi: hurjat 40 € yöstä.

Vetoisassa karjavaunussa matkusti muutaman tuntemattoman hevosen kanssa Riario. Vaikka Iivarilla oli ollut ongelmansa orin kanssa, ei hän silti tahtonut harkitakaan muita hevosia matkaratsukseen. Vaunuun se lastautui aina kyselemättä, ja kannnuksensa oli kimo kaikin puolin helppoudellaan ansainnut. Se ei myöskään turhaan stressannut kyydissä kykkimistä: loimeensa kääriytyneenä SPN oli ottanut lepiä viimeisimmän tarkastuksen aikana, keräämässä voimia loppukilometrien tietöntä vaellusta varten.

Iivari ei tiennyt mitä matkaltaan odottaa, mutta aavistukset, ne olivat hyvät.

_________________________

Tuuli tuiversi takaa niin että karvalakki oli lentää päästä. Riario puski vierellä pitkät jouhet villisti viimassa lennellen välittämättä lumisilla kivillä lipsuvista kavioista. Rautakengät, mikä typerä idea jättää ne jalkaan. Siksi Iivarinkin oli ollut pakko hypätä alas satulasta ja tarpoa orin vierellä märässä ja yllättävän raskaassa 20 cm pikkuhangessa. Kantamukset matkasatulan ympärillä painoivat muutenkin jo yhteensä varmasti enemmän kuin hintelä ratsastaja itse, joten Riarion oli pistettävä kaikki taitonsa peliin pysyäkseen pystyssä ilman kyytiläistäkin.

Viimeinen nousu oli vaikein. Vecnon portit häämöttivät jo yläpuolella, mutta kapea, mutkainen ja tällä hetkellä lipevä kinttupolku piti huolen siitä ettei hirsivalli tuntunut lähestyvän lainkaan. Iltapäivän hämärässä näkyvyys oli muutenkin huono, eikä silloin tällöin lumisateesta uhkaavat yksittäiset hiutaleet helpottaneet. Riario puuskutti melkein yhtä paljon kuin vierellään liukasteleva, etukumarassa sisukkaasti tarpova mies.

Voitonriemu laen saavuttamisesta vaihtui hämmästykseen poikittaisten kuusitukkien katkaistessa matkan porteilla. Miksi ne olivat kiinni? Eivät olleet viimeksi. Pieni pahaenteinen tunne viipyili takaraivossa.

“Huhuu?” rukkaset taputtivat suluksi kellistettyä honkaa. Kesti silti hetken ennen kuin kukaan huomasi Iivarin, ja kun niin tekikin, oli tuntemattoman nuoren miehen kasvot tuikeat. Hän pysähtyi portille mutta ei tehnyt elettäkään avatakseen sitä.

“Olen Efimin vieras. Iivari von Hoffrén,” sanat melkein hukkuivat niskan takaa yllättävään puhakkaan. Tulokasta mulkoiltiin arvelevasti, yhteistä kieltä ei ollut. Nimiin oli kuitenkin helppo tarttua, ja vaikka Iivaria sylettikin nähdä selän kääntyvän ja katoavan päätalon lämpöön, tiesi hän virkaintoisen, epäluuloisen vahdin vievän kolkuttelijan nimen päämiehelleen.

Kului vain hetki (joka siinä pyryksi muuttuneessa poikkituulessa tuntui tunnilta) kun turkislakkinen nuori palasi vetämään poikkiparrut syrjään. Mahtava nenä pystyssä Iivari käveli ohitse pihaan, uhraten vain lyhyen ja huonosti äännetyn kiitoksen “spasibo” melkein yhtä kylmällä sävyllä kuin hänen varpaansa olivat märkien saappaiden uumenissa. Eikö täällä muka tiedetty kuka von Hoffrén oli?

Ei. Purkaessaan autuaan lämpimässä tallissa Riarion raskaita kantamuksia Iivari tunsi katseet niskassaan. Miksi Vecnossa oli näin paljon ihmisiä? He tuijottelivat häpeilemättömästi lampaantaljoihin vuorautunutta kummajaista kuin uutta hevosta, eikä edes vaivihkaan annetut tyrmäävät mulkaisut saaneet noita kääntämään katseita ja jatkamaan elämäänsä. Jos Iivari vain olisi osannut venäjää tökeröitä perusfraaseja enempää… 

Riario jäi yllättävän tyyneesti karsinaan heinien ääreen, heinien jotka Iivari oli suorasukaisesti käynyt hakemassa itse jaksamatta odottaa tollikoiden osaavan tarjota palvelua. Ori jäysti olkista kortta kuin kotonaan, luultavasti erittäin helpottuneena hankalan taipaleen päättymisestä. Ratsastajaa ei puolestaan helpottanut vielä lainkaan: hän kantoi selkä vääränä nyssäköitä raahautuessaan kohti pitkänmallista päärakennusta. Kukaan ei edelleenkään pistänyt tikkua ristiin auttaakseen väsynyttä matkaajaa, törkeät.

Iivari oli tullut Vecnoon päästäkseen eroon ihmisistä. Keitä nämä kaikki tolvanat olivat, ja miksi? 

Erämaaretriitti ei tuntunut enää läheskään yhtä hyvältä idealta kuin se oli vielä Saulkrastista käsin mietittynä.

Nuolen huomaa vasta kun se uppoaa

Metsäjänis kiljaisee kovaa kuollessaan, mikäli vain ehtii. Kimeä alisen maailman huuto säikäyttää varomattomat kuulijansa luultavasti melkein yhtä pahanpäiväisesti kuin kalman kylmä verho eläinparan itsensäkin.

Sitä edeltää kuitenkin usein täysi hiljaisuus. Kun jänis keskeyttää puputuksensa käännelläkseen korviaan pahaenteisissä aavistuksissaan, on se jo myöhässä. Kuuluu vain lehtien kahahdus kun terä uppoaa nahkaan, huuto jos se vain ehtii ristihuulilta karkaamaan, minkä jälkeen tyhjyys kietoutuu tietoisuuden ympärille ja vie sen mukanaan. Tämä elämä oli tullut päätökseensä. Jatkaako se taivaltaan jossain muualla, sitä ei ole kukaan tullut vielä takaisin kertomaan, mutta saaliiseensa tarttuneiden käsien omistaja uskoi niin vahvasti. Mielessä kävi sanaton kiitos jänikselle, anteeksipyyntö, ennen kuin sirot sormet nykäisivät yllättävän riuskasti pienen nuolen kapeasta kyljestä. Verenlasku oli nopea, minkä perään koukku lävisti kintereet kun se ripustettiin selkähihnaan roikkumaan muiden kaltaistensa kanssa. Ainakin kolme paria tyhjiä silmiä tuijotti jonnekin minne yksikään kuolevainen ei ollut katsonut.

Karlan elämä pyöri kuitenkin paljon maallisemmissa asioissa. Hän katsahti taivaanrantaan: aurinko pilkotteli aavistuksen matalammalla kuin vielä viikko sitten. Kesä oli vielä kuumimmillaan (ja millainen kuumuus tätä osaa Siperiaa olikaan koetellut!), mutta lähestyvän syksyn aisti jo hiipivän kohti. Hiljaa ja huomaamatta se soluttautuisi päiviin mukaan, yksi kellastuva lehti siellä, toinen punainen marja tuolla, kunnes jossakin vaiheessa sitä huomaisi kaikkien alamaiden puiden kylpevän väriloistossaan, ylänköjen paljakoiden pistäessä perässä parastaan kituisella kasvustollaan. 

Juuri vuodenkierto oli saanut Karlankin metsälle. Heillä ei ollut puutetta ruoasta, mutta koskaan ei tulevasta talvesta voinut tietää. Oli aina parasta varautua kaikkeen — Alik oli hieman naureskellut nuoren tytön innolle jänistää jousella, mutta eipä hän varmasti kuuden kuukauden päästä valittaisi järsiessään Karlan itse suolaamaa kuivalihaa nälkäänsä. Sitä paitsi, pystyikö parempaa ammuntaharjoitusta keksimään kuin jänisjahdin? Pieni, maastoutuva ja ketterä otus oli kinkkinen saalistettava, sillä päästäkseen kantomatkan päähän oli oltava kärsivällinen ja pysyttävä hiljaa. Kaato oli saatava heti ensimmäisellä yrityksellä: muuten säikähtänyt jänis pötkisi pakoon ja jättäisi saalistajan nuolemaan näppejään. Itseensä tyytyväisenä Karla myhäili sille, että viidestä yrityksestä vain kaksi oli päättynyt pitkäkorvan pakoon. Muut riippuivat kurjina koivistaan todisteena ampujan taidoista.

Ratsua Karlalla ei ollut mukana: se vain kuitenkin säikäyttäisi maalin pakosalle huonosti ajoitetuilla pärskäisyillään tai lehvistöä kahisuttamalla. Taivalta takaisin Vecnoon ei kuitenkaan ollut kuin korkeintaan kuutisen kilometriä, joten eipä hevoselle ollut tarvettakaan. 

Hyräilyn tahdittamana Karla asteli pirtsakoin askelin pitkin tuttua riistapolkua. Näin matalalla puut olivat vielä suuria ja synkkiä, ja niin kauan kuin ne pienenivät ja kituuntuivat, tiesi nuori olevansa oikeassa suunnassa. Hänen kotinsa oli sopivassa risteyskohdassa: aivan ylängön alareunalla, josta oli lyhyt matka metsämaille, solan välisen aron vierellä, pohjoisten vuorten suojatessa pahimmilta sääilmiöiltä joita Itä-Siperian Meri joskus heille asti puhalsi. Lähellä kaikkea mutta silti ei missään. 

Matkaa oli taittunut muutama kilometri, kun Karla pysähtyi. Hän jähmettyi paikalleen, refleksinomaisesti kyykistyi lohkareen taa, terästi kaikki aistinsa. Oliko se vain kuvitelmaa, vai kuuluiko jostain puhetta?

Ei se ollut. Äänessä oli selkeästi mies, toinenkin. Sävy oli kiihkeä ja aavistuksen kärttyinen, sanoista ei saanut selvää tuulen humistessa mutta vaikutti siltä kuin käynnissä olisi jonkinlainen selitys, joka oli toistettu jo niin moneen kertaan ettei sitä pystynyt enää uusimaa ilman huokaisuja ja äkäisiä murahduksia.

Pärskähdys, aluskasvillisuus kahisi. Ahaa, heillä oli hevosia. Jostakin syystä Karla ei silti ollut varma, että kulkijat olivat Vecnosta, vaikka äänenkulusta päätellen samaan suuntaan olivatkin matkalla. Teini syöksähti seuraavan lohkareen taa, sen jälkeen ikivanhan kuusen runkoon kiinni. Hän vilkaisi nopeasti, henkäisi ja vetäytyi takaisin havupuun suojelukseen.

D’yaakup.

Pitkistä viiksistä ja hiustupsusta ei voinut erehtyä. Karlan päässä risteili sata ja yksi laskutoimitusta samaan aikaan: oli tuo pahanmaineinen mies mistä tahansa syystä liikkeellä, niin hyvää se ei takuuvarmasti tiennyt. Miksi muuten hänellä olisi joukko karpaaseja mukanaan? Karla syöksähti kauemmas piiloon, siitä seuraavan rungon taa, siitä vielä seuraavan, kunnes oli varma turvallisesta välimatkasta. Sitten hän pisti juoksuksi nahkatossut vinkuen: kotiin olisi ehdittävä ennen kuin olisi myöhäistä.

***

Kun Vecnon pihaa ympäröivät hirsivallit ilmestyivät viimein D’Yaakupin silmien eteen, rumensi näkymää vastaanottokomitea. Uhmakkaana Efim istui Gepardin selässä toinen käsi miekalla, vierellään aivan yhtä ylevänä Alik ruunikon Lyobek-orhin kannateltavana. Vasemmalla puolella ratsailla istuva mies sai vierailijan kasvot vääristymään epäreiluudesta, katkeruudesta,vihastakin: Anisim, mokoma petturi, oli aikanaan vannonut uskollisuuttaan Igzibin kylälle. Lurjus. 

“Saavun rauhassa” D’Yaakup julisti nostaen vakuutena tyhjät kätensä ilmaan. “Tulin vain hakemaan omani pois.”

Se oli arvattavissa, totta kai. Sen perusteella mitä saapuneet olivat päälliköstään puhuneet, ei häneltä noin vain viety mitään — ei edes “vastahakoisia, resuisia ö-luokan kyläläisiä” kuten Anisim oli itseironisesti heitä kuvaillut. Tietenkin mies oli tullut noutamaan heitä takaisin. Tai niin hän ainakin kuvitteli.

“Vai niin,” Efim totesi ykskantaan ilmekään värähtämättä. “Haluaako joku teistä palata?” hän kysyi olkansa yli rehvakkaan avoimien porttien takana seisovalle pienelle joukolle. Hiiskaustakaan ei kuulunut.

“Asian laita taitaa olla, että lähdet takaisin samalla miesluvulla kuin saavuitkin.”

D’Yaakupin luihut kasvot kiristyivät hienoisesti. 

“Tämä ei ole tahdonalainen asia. Sinulla on mahdollisuutesi antaa ryöstämästi takaisin vielä ilman seuraamuksia, mutta pitkää siimaa en anna.”

“Ryöstämäni? Luvatta voi ottaa vain toisen omistamaa, eikä tietääkseni kenenkään henki kuulu yhdellekään toiselle kuin kantajalle itselleen. Omistatko tuulet tunturissa?”

Efim kallisti päätään melkein jopa kiusoittelevasti. Moni kuvitteli hänen olevan hiljainen ja vetäytyvä, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Mies ei vain tuntenut tarvetta avata suutaan ellei sille ollut oikeaa syytä, ja nyt toden totta oli. 

Ilmassa väreilevää jännitettä olisi voinut kosketella paljain käsin: tuntui kuin väärään aikaan vedetty hengitys olisi voinut laukaista pommin. D’Yaakupin ote pienen jakuttihevosen ohjista kiristyi, ja hetken aikaa miehen katseessa oli löydettävissä halu pistää miekalla edessään ärsyttävästi virnuileva pörrötukka kylmäksi. Kylänpäälliköstä näki kuinka hän ensin laski kymmeneen pitääkseen petollisen tyynen pintansa, jonka jälkeen hän muotoili sanansa niin ilkeästi tihkuviksi ettei porttien takana kyhjöttävä puolikuuro babushkakaan olisi voinut olla sitä huomaamatta.

“Kenties omistankin. Miten on, luovutatko väkeni takaisin? Tämä on viimeinen kaunis pyyntöni, seuraavaksi käsken.”

“En.”

Hetken näytti siltä kuin D’Yaakup olisi syöksynyt suoraan päälle, mutta näkymättömät voimat — järki, kenties — pitelivät häntä paikallaan. Kasvot punehtuivat ja vääristyivät suuttumuksesta, mulkoilivat ylimielistä sikaa joka niin muikeana katseli viemäänsä omaisuutta takanaan piilotellen. Vaan mieli oli maltettava, vielä. Sormet pääsisivät vielä kuristamaan oikeaa kaulaa, mutta sen hetki ei ollut nyt.

“Itsepähän valintasi teet” D’Yaakup ärähti kääntäessään kavahtavan ratsunsa ympäri. Hän antoi viimeisen katseensa valella pelkoa ja vaaraa ennen kuin pölypilven saattelemana kannusti pienine joukkoineen hevoset ravilla pois. Laukalla he eivät niin jyrkkään, kituiseen alamäkeen uskaltaneet karauttaa. 

Käännytys porteilla oli rauhanomaisuudessaan pelkkää tyyntä myrskyn edellä. Sen tiesivät kaikki kumpaiseltakin puolelta.

Ilonsäteitä

Karla
Efimin tytär

Karla hymyili leveästi. Hymyili siitäkin huolimatta, että hevonen hänen allaan pomppi, steppasi ja kavahteli vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Ruunikko tamma oli pieni, juuri ja juuri ponimitan yläpuolella, mutta energiaa siinä riitti useammankin hevosen edestä.

“Aikamoinen!” Tyttö kommentoi hypätessään lopulta alas satulasta. Tamma, Gyzma nimeltään, osasi kyllä kantaa ratsastajan selässään: siinä ei ollut ongelmaa. Ei, probleemaa tuotti vain äärimmäisen lyhyt pinna ja sitäkin huonompi jarru. Hevonen pyöri ja sättäsi osaamatta olla hetkeäkään aloillaan niin että teinin täytyi juosta perässä saadakseen vyö löysättyä.


Tästä väkkärästä tulisi Karlan ikioma ratsu. Fiksumpi olisi ehkä kieltäytynyt kunniasta, mutta tätä tyttöä eivät haasteet haittanneet. Pihan hevosia hän oli toki aina saanut käyttää kuin omiaan, mutta ikinä varsinaista omaa ratsua nuorella ei ole ollut. Hyvä että isänsä oli saanut edes ehdotuksen lausuttua loppuun, kun nuori jo innokkaana lupautui ottamaan ruunikon huolenpidon ja kouluttamisen vastuulleen. 


Ei Karla oikeastaan edes tiennyt mihin oli ryhtynyt, mutta mitä siitä: hänellä olisi oma hevonen! Ainakin tavallaan, käytännössä. Vastuuhevonen, mutta Karla tahtoi käyttää termiä “oma”. Gyzma pomppi ja korskui hänen vierellään kuin maahan juuttunut ilotulite, Efim pudisteli hiljalleen päätä etäämmällä. Hän oli tahtonut piristää kovassa paineessa ollutta tytärtään, mutta oli syytä miettiä, millä kustannuksella…

“Kiitos, tuhannesti kiitos! Pidän Gyzmasta niin hyvää huolta ettet uskokaan. Olet paras!”Pieni hymy kiipesi Efimin kasvoille. Oli tämä sittenkin kaiken arvoista.

Suorastaan tanssahdellen Karla kuljetti uuden ratsunsa pihan puomille. Hän hymyili ja tervehti iloisesti vastaantulijoita, ja niitähän riitti: Vecno oli herännyt eloon. Muutamassa viikossa autio piha oli muuttunut melkein jo pieneksi kyläksi, ja siinä missä isänsä jurputti edelleen epäilyksiään, ei Karla olisi voinut olla onnellisempi. Hän eli pitkään pelkästään kahden vanhan ukon kanssa, eikä ollut ihmekään miksi Ulyanan pako kaikesta kieroilusta huolimatta oli surettanut nuorta. Nyt hänen ei tarvinnut uhrata enää ajatustakaan tuolle suoraan sanottuna paskamaiselle eukolle, sillä parempaakin seuraa löytyi. Paljon. 

Nytkin tukkia vasten tuli nojailemaan lyhyenläntä tyttö, hieman ehkä Karlaakin nuorempi. Tatyana oli samanlainen estoton sosiaaliperhonen kuin satulaa purkava uusi ystävänsäkin, eikä ollut ihme että nuo olivat löytäneet toisensa pian muuton jälkeen. 

“Tämäkö se nyt on?” lettipäinen, kasvoiltaan hieman Karlaa pyöreämpi tyttö kysyi. Tummanruskeat silmät mittailivat Gyzmaa, joka valppaana pyöritteli päätään jokaiseen ilmansuuntaan kuin ottaen vastaan jotain ihmisille kuulumatonta signaalia.

“Jep! Ihan oma! Saan tehdä tämän kanssa mitä tahdon, ja ensi keväänä se saa varsankin Agyzista jos lykky käy. Sitten mulla on oma varsakin!”

Tytöt kihersivät yhdessä ihanalle ajatukselle.

 “Olisipa minullakin hevonen…” Tatyana haikaili. Hän oli ajatuksissaan ryhtynyt järsimään toista pitkää lettiään, kuten tapanaan oli. Mustien hiusten latvat kokivat kovia varsinkin stressin iskiessä.

“Kyllä varmasti vielä joskus, kunhan ensin opettelet ratsastamaan,” Karla vastasi toisen haaveiluun.

“En ikinä opi, en uskalla edes taluttaa hevosta. Tyhmä haave.”

“Höpönlöpö. Tule tänne, harjataan Gyzmaa yhdessä.”

Kauempana Efim katseli vaivihkaa, kuinka Karla opasti yhtä uusista lapsista vetämään harjaa hevosen kupeilla pitkillä ja vahvoilla otteilla. Joka puolelta pihaa kuului puhetta, naurua, kolinaa ja kiroamista ylivuotisten juurekkaiden kieriessä kaatuneesta sangosta pitkin kuivaa kamaraa. 

Kukapa olisi uskonut, mutta järjestely tuntui toimivan. Efim suhtautui edelleen varauksella kaikkiin näihin uusiin ihmisiin, mutta Alik oli ollut oikeassa siinä, kuinka elämä voikaan helpottua kun sen jakaa useammille harteille. Vapaa-aikaa oli melkeinpä jo liikaa, kun väkeä riitti siivoamaan, kylvämään, metsästämään, laittamaan ruokaa, korjaamaan aitoja — tekemään siis käytännössä katsoen kaiken, mikä oli aiemmin jäänyt kolmikon taakaksi. Efim ei ollut edes muistanut miltä tuntui olla tylsistynyt…

Pessimistisistä ennakkoajatuksista huolimatta ihmiset olivat olleet ahkeria ja hyväkäytöksisiä. Heitä luultavasti kannusti pelko poisajamisesta: mihin nuo reppanat olisivat menisivätkään? Jos Vecno heidät käännyttäisi, tuskin Izgibiinkään kävisi palaaminen. Ei, heidän oli ansaittava paikkansa näiden hirsivallien sisällä, ja näillä näkymin joukko teki sen hyvin. Se rauhoitti Efimin epäluuloista mieltä aavistuksen verran.

 Kevyt tuulenvire leyhytteli paahdetta, kuinka loistava sää tänään olikaan. Mikä parasta, Efim pystyisi satuloimaan Gepardin ja lähteä nauttimaan kesästä kukkeimmillaan ilman huonoa omatuntoa odottavista askareista. Niitä ei nimittäin ollut.

Alik oli tehnyt hyvän työn tuodessaan nämä ihmiset Vecnoon.

Ryysyläiset ovellani

Efim Artunov
Taigan Noita

Gepard roikotti alahuulta puomin ääressä auringon paahtaessa sen silkkistä karvaa. Kevät oli kääntynyt alkukesäksi silmänräpäyksessä: vain muutamat lumenviipymät jaksoivat sitkeästi muistuttaa alati uhkaavasta talvesta, joka tuntui olevan aina lähellä, katsoi sitä sitten ajassa taakse- tai eteenpäin. Myös ympäröivä luonto tuntui olevan tietoinen kasvukauden lyhyydestä, ja vehreys oli suorastaan räjähtänyt käsiin heti kun lämpötilat jäivät pysyvästi plussan puolelle. Mannerilmaston kuuma kesä oli jo aivan kulman takana, mistä tämänpäiväinenkin suoranainen helle lupaavasti ilmoitti.

Helmenhohtoinen ori raotti hieman sinisiä silmiä huomatessaan hahmon ilmestyvän vierelleen, mutta sulki ne taas tunnistettuaan tulijan Efimiksi. Ahaltek nautti selkeästi olostaan: hellekausi sopi aavikkoveriselle ratsulle huomattavasti paremmin kuin Siperian tappavat pakkaset, joiden yli nuo ohutnahkaiset aarteet selvisivät vain taljakerrosten ja hiililämmityksen voimin. Aivan kuten kaikki muukin siinä jumalanhylkäämässä paikassa, oli myös hevosten otettava kaikki hyöty irti kesästä. Jopa piinaava räkkä oli juhlaa verrattuna -40 celsiuksen pakkaslukemiin ja monimetrisiin nietoksiin.

Efim harjasi laiskoin vedoin hevostaan, tunnelmat olivat kumpaisellakin siis samansuuntaiset. Ainoa ääni pihalla oli Gepardin satunnaiset pärskähdykset ja hännänhuiskautukset. Muuten oli suorastaan aavemaisen hiljaista. Liiankin hiljaista. 

Vecnossa ei koskaan ollut majaillut paljoakaan asukkaita, mutta tällä hetkellä Efimin ollessa kaksin tyttönsä kanssa, tuntui hirsiset tilukset kaikuvan tyhjyyttään. Ulyana, mokoma petollinen käärme, häntä ei ollut ikävä, mutta vasta nyt Alikin ollessa poissa osasi Arturinpoika arvostaa vanhan miehen olemassaoloa. Efim ei ollut koskaan tajunnut kuinka paljon töitä tuo ukonrähjä oli päivittäin tehnyt, ennen kuin joutui tekemään kaiken itse. Eikä tässä vielä kaikki, sillä kausi oli helpoin hevosten laiduntaessa Taivasjärven rannoilla. Talvella taloudenhoidon lisäksi olisi huolehdittava päivittäin myös kymmenistä, herkkähipiäisistä hevosista. Vasta nyt Alikin naljailuun piilotettu kommentti vaihtaa ahalteket jakutianhevosiin kävi järkeen.

Efimillä oli ikävä ystäväänsä. Alik oli ollut tuolle aina kuin oman mielen jatke, luotettu mies, ja se että hän viimeisenä tekonaan pelasti Efimin lynkkaamiselta ei helpottanut oloa lainkaan. Varmuutta Alikin itsensä kohtalosta ei ollut, mutta olosuhteet viittasivat kovasti siihen että mies oli vaihtanut oman henkensä vapauttamaansa. Jos Alik olisi hengissä, tai edes kunnossa, kai hän olisi jo palannut takaisin?

Efim itse ei muista omasta paluustaan paljoakaan. Hän tiesi Karlan ratsastaneen Gepardilla kuin tuulispää ja roikkuneensa itse kuin ihmeen kaupalla tyttärensä satulan takana, luojalle kiitos ahalteken pehmeistä askelista. Lyobek oli kiitänyt rinnalla ilman omaa ratsastajaansa, ja Taktika-parka oli jäänyt kylään. Efim ei voinut kuin toivoa siitä pidettävän hyvää huolta: itse hänellä ei ollut sillä hetkellä mahdollisuuksia lähteä tammaansa takaisin lunastamaan. Kyllähän se mielessä oli käynyt, mutta Karlaa ei ollut jättäminen yksin. Nuori oli ottanut Alikin todennäköisen kuoleman hyvin raskaasti, ja pelkäsi nyt selkeästi jäävänsä kokonaan orvoksi jos päästäisi isänsä vielä kerrankin pois näkyvistä. Efim ei pystynyt lähtemään edes lyhyelle kierrokselle ilman Karlan ilmiselvää hätäännystä ja anelua päästä mukaan, mikä taasen ei käynyt päinsä talonvahdin puutteessa. Ei ansojen tyhjennystä, ei liharuokaa. Juurikkaat alkoivat pursuamaan jo ulos korvista.

Karla oli huolehtinut nääntyneestä, kuumeisesta isästään paluun jälkeiset päivät, mistä oli syytä olla kiitollinen. Ikäisekseen hän oli kuitenkin joutunut kantamaan liikaa vastuuta, mikä näkyi nyt silmäpusseina teinin silmien alla. Huolikin pilkisti aina katseessa. Omatunto kolkutti Efimiä, mutta tätä se elämä oli. Ylä- ja alamäkiä. Nykyisin lähinnä vain jälkimmäisiä.

Tällä hetkellä Karla oli tarkistamassa tammoja varsoineen, joten olisiko tässä tilaisuus livahtaa nopeasti katsomaan olisiko edes puurajan nyöriansaan jäänyt mitään syömäkelpoista? Efim oli kääntymäisillään hakemaan juoksujalkaa satulan, kun Gepard varoittamatta kohotti päätään täysin valveilla. Sen pitkä kaula näytti jatkuvan pilviin saakka, sieraimet olivat laajat, korvat kääntyilivät kuin pienet tutkat keräten ääniä ympäriltään. Hetken aikaa vaikutti siltä kuin ori olisi nähnyt jotain mitä ihmissilmä ei kyennyt havainnoimaan, kun Vecnon porteille johtavalta kinttupolulta alkoi kuulumaan askelia. Useita sellaisia. Hevonenkinko siellä korskui?

Efim pingottautui valmiuteen salamannopeasti. Oliko lynkkausjoukko tullut suorittamaan työnsä loppuun? Katse kierteli pihaa hätäisesti: miekka oli sisällä, Gepard varustamaton, miehen itsensä päällä vain kevyt rohdinpellavainen tunika ja ainoana aseentapaisena vyöllä oleva tylsähkö puukko. Ainoa valoisa puoli oli Karlan puuttuminen: mutta mikä näky tyttöparkaa odottaisi laitumilta palatessaan, juuri kun hän uskalsi olla edes hetken yksin…

Taistelutta Efim ei kuitenkaan antautuisi. Hän lähtisi tyylillä. Täysiin voimiinsa mies ei ollut palautunut lyhyen mutta raskaan vankeutensa jälkeen, mutta kyllä hän muutaman hampaan saisi varmasti taottua irti nyrkeillään ennen kuin tipahtaisi itse maahan. Gepard huomasi isäntänsä mielentilan, kevyt ori steppasi paikoillaan levottomana. Kunnes se hirnui.

Tuttu, kimeä ja suloinen hirnahdus vastasi hirsivallin takaa. Voiko se olla…?

Oli se. Taktika. Hetkeksi Efim suivaantui röyhkeydestä: kyllä toisilla oli otsaa tulla uhoamaan hänen hevosensa selästä! Ratsastajan nähtyään hänen vihansa kuitenkin vaihtui hämmennykseen. Kukapa muukaan satulassa istui kuin itse vanha ukko Alik.

“Efim!” harmaahapsi huudahti, ratsasti reipasta ravia puulla päähän lyödyn ystävänsä luo, hyppäsi alas ennen kuin ruunivoikko tamma ehti edes pysähtymään ja otti itseään puoli päätä pidemmän ja melkein tuplasti nuoremman Arturnovin karhunhalaukseen. Jälkimmäinen ei saanut sanaa suustaan, mutta oikosulussaankin hän osasi sentäs vastata halaukseen taputtamalla leveää selkää tuttavallisesti.

Miehet etääntyivät toisistaan, jolloin Efimillä oli tilaisuus tutkailla toista tarkemmin. Alik hymyili leveästi. Hän oli puhdas, ehkä jopa tanakampi kuin viimeksi, ja ainoa särö näyssä oli vielä haaleasti mustunut vasen silmä. Lausumattomat kysymykset olivat niin selkeitä, että Alik osasi tarttua niihin ilman sananvaihtoa. Ensin hän kuitenkin viittoi takanaan seisovaan joukkoon ihmisiä. 

“Toin sinulle asukkaita,” mies totesi nauravaisesti. Efim katseli portilla kyhjöttävää joukkoa ensimmäistä kertaa tarkemmin: heitä oli muutama tusina, miehiä, naisia, lapsia. Kaikkia yhdisti samanlainen pelokas katse, jota osa yritti turhaan peittää uhmakkuuden särmällä. Osa kantoi mukanaan nyssäköitä, joillakin oli vain vaatteet päällään. 

“Katsos kun,” Alik aloitti, “juttu on niin että menit sitten suututtamaan kotikyläni.”

“En minä ketään suututtanut, he itse päättelivät mitä pää—” Efim koitti huomauttaa väliin, mutta tuli vain tylysti keskeytetyksi. 

“Juu juu et, mutta ymmärtänet kyllä. Joka tapauksessa, minulla on vielä ystäviä tallessa, sellaisia ketkä kokivat velvollisuudekseen taata minulle oikeudenmukaisen käsittelyn ja tyynnyttää raivokasta väkeä. En loppujen lopuksi ehtinyt saamaan mustan silmän, haljenneen huulen ja pudonneen hampaan lisäksi enempää osumaa, kun tulin jo johdatetuksi kylään.”

Totta tosiaan, nyt vasta Alikin sekavassa purukalustossa näkyi tyhjä kolo puuttuvan etuhampaan kohdalla.

“Sain paljon paremman kohtelun kuin sinä. Majoituin vanhan tuttavani Anisimin kotiin odottamaan päätöstä rangaistuksestani, ja siinä samalla päivien aikana tuli selväksi etteivät vallan kaikki Izgibin asukkaista olleet tyytyväisiä D’aakypin olemattomiin tapoihin hoitaa kylänsä etua. Hän kiristi veroa, otti jokaisesta kaadosta ja satokilosta lähes puolet. Samalla kun muut näkivät nälkää, D’aakypini perhekunta eleli leveästi. Kun kerroin tontistasi ja ylistin ylänköelämää, minua ryhdyttiin vuoron perään piilottelemaan taloissa kunnes saimme suunnitelman valmiiksi.”

Efim ei tiennyt miten reagoida. Hän ei ollut koskaan tahtonut tiluksilleen ainuttakaan ylimääräistä ihmistä, ja nyt Alik oli luvannut nopealla laskennalla ainakin yli kahdellekymmenelle hengelle kodin Vecnosta. Millä resursseilla heidät elätettäisiin? Artunov pudisti pienesti päätään, muttei ehtinyt esittämään poikkipuolista sanaa kun teräsvanhus jo jatkoi tarinaansa.

“Muistan D’aakypin olleen jo nuorena kelju ottamaan huonoja uutisia vastaan, ja nytkin hän ehkäisi pelkäämäänsä kapinaa enemmän kepillä kuin porkkanalla, joten mieleen ei tullutkaan vain sanoa heippa ja lähteä. Teimme siis oikean pakosuunnitelman: kaikki odottaisivat lauantaiaamuna tärkeimmät kantamukset mukanaan merkkiä. Kaksi uskalikkoa — Anisim ja tämä Mefodiy tässä — sytyttivät vilja-aitan palamaan, ja hälinän turvin lähdimme helposti kuin koirat veräjästä. Kukaan ei edes estellyt minua kun kävin hakemassa muina miehinä Taktikan karjasuojasta. Että ei tarvitse kiittää, mutta tässä tammasi!”

Sanojensa päätteeksi Alik ojensi kulahtaneet nahkaohjat Efimin käsiin. Jälkimmäinen ei tiennyt mitä sanoa, katseli vain hämmentyneenä vahingoittumattoman näköistä kasvattiaan, sitten Alikia ja tuon takana orpoina seisovia ihmisiä. Kymmenen minuuttia sitten hän oli ollut varma vanhuksen kuolemasta ja Taktikan menettämisestä D’aakypin käyttöön, ja tässä kumpainenkin nyt seisoi elämänsä kunnossa. Hetken Efim muotoili sanoja mielessään, pyöritellen samalla pujopartaa mietteliäästi sormien välissä.

“Sinä se jaksat vain aina yllättää, vaan eipä ole äijää karvoihin katsominen. Olen toki iloinen paluustasi, ja kiitos myös Taktikasta, mutta mitä minä tälle väelle teen? En voi jokaista vastaantulevaa ottaa syöttilääksi, vaikka kuinka vetoaisit moraaliini. Sitä paitsi jos Ulyanasta jotain opin, niin koskaan enää en yhteenkään vieraaseen ihmiseen luota.”

Lausuessaan naisen nimen Efim sylkäisi kuin saadakseen kitkerän maun pois suustaan. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Alik kuvitteli Vecnon olevan oikea paikka aliravituille, likaisille kyläläisille, jotka resuisesta ulkonäöstään päätellen olivat Izgibin pohjasakkaa. Nyt he olisivat tulossa Efimin taakaksi — ei kiitos. 

Vanhus oli selkeästi perillä ystävänsä mietteistä. Hän heilautti karheaksi parkkiintunutta kättään jälleen joukkoa kohden.

“Eivät he elätettäviksi tule, vaan töitä tekemään! Mietipä sitä. Kuinka paljon helpompaa elämä sitten olisi, kun taakka jakaantuisi useammille hartioille? He kyllä hankkivat itse elantonsa, ja jotka eivät siihen kykene, saavat apua muilta. Meidän ei tarvitsisi kuin taata heille turvallinen tila, ja kaikki voittavat. Voitko muka kieltäytyä?”

Säälittävä ihmismassa näytti laumalta säikkyjä, käsittelemättömiä ja huonosti hoidettuja villipeuroja, katseissakin oli jotain samaa noiden sarvipäiden kanssa. Efim ei ollut edelleenkään innostunut ajatuksesta, jossa kaikki nuo tuntemattomat ryysyläiset pyörisivät hänen tiluksillaan, mutta toisaalta Alikin perustelut olivat toimivia. 

“Ehdoin ettei meille koidu ongelmia, jääkööt. Mutta pienestäkin rikkeestä saa kengänkuvan persauksille, minulla ei ole kärsivällisyyttä lähteä opettamaan ketään tavoille.”

Alik nauroi, viittilöi ihmiset astumaan porteista sisään ja taputti Efimin olkaa niin että luut rutisi. 

Kyllä tässä olisi Karlalle vielä selitettävää.

Ylisen ja Alisen maailman rajamailla

“Katsotaan kuka nyt näkee nälkää!”

Efim Artunov
Taigan Noita

Vikinää ja tuhinaa. Viiksikarvat kutittelivat poskia, pienet käpälät kasvoja. Efim hätkähti hereille ja ravisti päällään kiipeilleen rotan kauemmaksi, siristäen särkeviä silmiään hämärästä huolimatta. Kallon sisällä tuntui hakkaavan tikka: hänellä oli varmasti aivotärähdys kaikkien muiden tärskyjen joukossa. Vaikeasti mies raahustautui istuma-asentoon likaisella maalattialla päätä halkovasta kivusta huolimatta, jääden katselemaan haikeasti pientä valonsädettä joka karkasi puisen, lukitun oven alta. Oli varmasti päivä, mutta aamu vai ilta, siitä ei ollut tietoakaan. Saatika sitten siitä monesko päivä oli menossa: ajantaju oli kadonnut Efimin häilyessä unen ja valveen rajamailla. Hän ei tiennyt, oliko ollut lukittuna pieneen hökkeliin päivän vai viikon: ainoa tosiasia oli, että mies oli vangittu, nälkäinen, piesty ja odottamassa luultavasti kuolemaansa.

Kuolema itsessään ei Efimiä pelottanut. Tämä maailma oli vain yksi pysähdyspaikka monista, ja mies odotti enemmänkin uteliaana näkevänsä seuraavan etappinsa. Epäreiluus kalvoi häntä pelkoa enemmän: juorut, kuulopuheet ja ennen kaikkea vain huono tuuri koituisivat tuon kohtaloksi. Efimiä syytettiin tngrien kääntämisestä kylää vastaan, mikä oli jo lähtökohtaisesti naurettava ajatus: mikä syy hänellä olisi tehdä niin? Sitä ei vain kukaan tuntunut ajattelevan, vaan kaikki olivat ottaneet yhteiseksi syntipukiksi erakoituneen, ihmisvihaisen Efimin, joka myös paikan mukaan Taigan tai Tunturin Noitana tunnettiin. Vain näillä perusteilla tuosta oltiin väännetty pahantekijä siitäkin huolimatta ettei Efim ollut koskaan käyttänyt suhdettaan yliseen- ja aliseen maailmaan ikävyyksiin. “Olisinkin,” mies jurputteli katkerana mielessään.

Petturuus särki päätä epäreiluuttakin enemmän. Efim ei ollut missään vaiheessa luottanut Ulyanaan, mutta hän ei silti osannut odottaa naisen tulleen vain tarkkailemaan häntä. Kaikki mitä vuoden sisään oli tapahtunut Kesäpäiväntasauksen ensikohtaamisesta tähän hetkeen, oli ollut vain johdattelua, tutkimista. Näin oltiin tuolle kerrottu, kasvokkain. Naurettavinta kaikessa oli se, että Ulyana oli laulanut kylän päämiehelle D’aakypille olevansa varma Efimin pahantahtoisuudesta. Millä perusteilla? Nainen oli olevinaan shamaani, joten hänen jos kenen tulisi tunnistaa voimat toisistaan. Joko tuo oli valehdellut kaiken itsestään myös kyläläisille, tai sitten hänellä oli vain jotain todella pahasti Efimiä vastaan. Kumpikin vaihtoehto tuntui erittäin mahdolliselta.

D’aakyp väitti Efimin saavan pitää puolustuspuheensa “puolueettomille korville”, mutta se oli tietenkin ollut vain sanahelinää. Jos kaikki olisivat yhtä mieltä tuon syyllisyydestä, olisi Efim Arturinpojan päivät luetut. Kamalinta oli epätietoisuus: kuinka kauan hänen olisi vielä maattava tässä muutaman neliön mörskässä, ja millä tavoin esirippu laskeutuisi? Efim toivoi hartaasti kohtaavansa nopean terän tulen tai veden pitkän tuskan sijaan. Kaiken muun suhteen mies oli luovuttanut, sillä kaikissa kivuissaan hän ei jaksanut enää uskoa pelastukseen. Kuinka asiat olivat voineet päätyä tähän pisteeseen?

Se oli ollut aivan normaali, aurinkoinen kevätpäivä siihen asti kunnes Efim tajusi tulleensa väijytetyksi — ja tietenkin auttamattomasti liian myöhään. Taktika-tamma oli ensimmäistä kertaa tekemässä aivan oikeita töitä, ja se oli oma ikipirteä itsensä. Efim mietti juuri, jaksaisikohan nuori kantaa peräti neljä säkkiä tattarijauhoja paluumatkalla vai tyytyäkö kahteen, kun kuusentaimet polun ympärillä kahisivat. Sekä hän että ratsu tiesivät jonkin olevan hullusti, mutta ratsastaja ei ehtinyt ottaa edes miekkaa vyöltään kun tunsi tasapainonsa horjahtavan jykevän miehen vetäessä tuon alas satulasta. Taktika-reppana kiljahti säikähtäneenä toisen miehen tarttuessa ohjiin ja repäistessä ratsun syrjään, kun Efim makasi jo maassa. Hän yritti parhaansa mukaan kiemurrella pitelijänsä otteesta, mutta toivoa väkivahvan, rujon miehen alta pakenemisesta ei ollut. Järkäle vain nauroi pilkallisesti ja painoi polvellaan niin kovasti, että Efim tunsi kylkiluunsa murtuvan.

Kylään Efim pääsi kuten oli suunnitellutkin, mutta ei kuvittelemallaan tavalla jauhokaupoille — Taktikan selässä tuli kyllä saavuttua, mutta ennemmin hän olisi tehnyt sen pystypäin ratsastaen kuin sidottuna poikittain satulan päälle kuin pahinkin sotarikollinen. Olisipa voinut antaa edes kunnon vastuksen! Mutta ei: tarvittiin vain kaksi ratsutonta miestä suistamaan Efim Artunov satulasta, telomaan tuo puolustuskyvyttömäksi ja viemään vielä hevonenkin. Jo pelkkä ajatus siitä, että Karla kuulisi miten kämäisesti isänsä kohtasi loppunsa, kirveli itsetuntoa.

“Katsotaan kuka nyt näkee nälkää!” pilkallinen kommentti siivitti vankikopin lukitsemista. Tämäpä reilua: huono kausi kaadettiin hänen niskaansa. Eikö kukaan myöskään osannut yhdistää perheiden sairastumisia ravinnonpuutteeseen? Heikko keho kaatui sairauksiin, oli kyseessä sitten ihminen tai peura. Shamanismilla ei ollut mitään osuutta eikä asiaa siihen — voisi olla, mutta kun ei ollut. Efimiä ei kiinnostanut hankaloittaa muiden elämää, kunhan kukaan ei hankaloittanut hänen. Nyt siis mielipide voisi olla toinen…
Mies olisi tahtonut vastata vangitsijalleen yhtä piikikkäästi takaisin, mutta sen sijaan hänen silmänsä pyörähtivät kattoa kohden tajun karatessa toisille aavoille, palatakseen vasta rotan tahattomaan herättelyyn.

Efim räpytteli silmiään. Hän oli menettänyt tajuntansa muistellessaan kiinnijäämistään, ja havahtui nyt jyrsijän kuiskimiseen.
Paitsi että rotat eivät osanneet kuiskia. Mies kohotti päätään katsoakseen ympärilleen, antaen melkein ylen pahan olon velloessa myrskyn elkein aina kun pää hiemankaan liikahti.
“Efim! Efim! Oletko siellä?”
Ääni tuskin kuului, mutta se oli tuttu.
“Jos olet, anna merkki. Pian!”
Äänen lähdettä oli vaikea paikantaa, mutta Efim teki parhaansa. Hän repäisi luukorun kaulastaan ja nakkasi sen puista seinää vasten.
“Shh, ei niin kovaa!”

Efim ummisti silmänsä. Ehkä tämä oli unta. Tai ehkä pelastuisi oikeasti. Tai kenties joku tngreistä oli tullut hakemaan miehen eteenpäin. Aivan sama: multainen lattia tuntui niin kovin pehmeältä…

Valo poltti silmiä ummistettujen luomien lävitsekin, kun ovi aukesi hiljaa, narahtamatta. Karmien keskellä seisoi tuttu, lyhyt, jäntevä hahmo jalat tanassa ja leuku valmiina.
“Pystytkö ratsastamaan? Lujaa?”
Alik ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan astui sisään, nosti vaimeasti älähtävän Efimin olalleen ja puoliksi hiipi, puoliksi juoksi ulos. Hän oli ehkä vanha, mutta ei mikään raihnainen ukonrähjä!
Efim katsoi kyytiläisenä hölskyessään vankilaansa. Se oli ollut täysin rämä puuliiteeri, sellainen joka olisi kaatunut varmasti seuraavasta tuulenpuuskasta. Hänhän olisi päässyt vaikka seinän läpi jos olisi vain kyennyt. Suuttumus omaa voimattomuutta kohtaan oli suunnaton, varsinkin ollessaan itseään puoli päätä lyhyemmän vanhuksen olalla vatsallaan kannettavana kuin vastahakoinen vaimo. Että pitikin tämäkin kokea!

Alik näki jo puurajassa odottavan Karlan ja hevoset, kun ilman halkoi vihainen huuto. Pahus, olisivat huomanneet vaikka minuutinkin myöhemmin! Askel piteni, ja päästessään Gepardin selässä odottavan Karlan luokse Alik työnsi Efimin heti ensimmäisenä nuokkumaan tytön taakse.
“Huuda tai pyörry tai tee mitä tahansa muuta, mutta älä päästä Karlasta irti!”

Efim nyökkäsi tokkuraisena. Hän seurasi tapahtumia kuin teatterinäytelmää, jonka tiesi etäisesti kiinnostavan: kuinka vihaisia miehiä alkoi parveilemaan jokaiselta suunnalta; kuinka Alik kääntyi ja alkoi huitomaan liekullaan kuin viimeistä päivää; kuinka vanha mies kaatui näkymättömiin; myös kuinka helmenvalkoinen ratsu pyörähti kannoillaan ympäri ja ponkaisi havumetsän pimentoon ratsastajat kyydissään.

 Efim keskittyi vain pitämään kiinni Karlan vyötäisiltä, nojasi silmät ummessa tuon selkään. Hän ei huomannut kyyneleitä jotka vierivät Karlan kasvoilta, eikä Lyobekia joka laukkasi heidän rinnallaan ilman ratsastajaa.

Shamaani on shamaanille susi

Karla
Efimin tytär

Karlan sielu oli levoton. Levottomampi kuin yleensä, siis. Hän nojaili ajatuksiinsa uppoutuneena aitaan ja katseli kuinka pikkuinen Idili hyppeli emänsä ympärillä, ihaillen tamman lehmänhermoisuutta. Harvoin tuota termiä pääsi Ishtarin kohdalla käyttämään, mutta niin tyyneesti se ignoorasi ympärillään pärräävän, kaulaa vasten loikkivan hevoslapsen aterioidessaan, että kerrankin harvinainen kuvaus sopi herkkistammaan.

Hassuttelevan, emäänsä kiusaavan varsan katseleminen ei saanut kuitenkaan nuoren naisen mieltä tyyntymään, vaan ajatukset tulvivat päässä estoitta. Epäileväiset, negatiiviset, jopa vainoharhaiset ajatukset, sellaiset joita Karla ei kovin usein joutunut kokemaan. Nyt hänen huolikynnyksensä oli kuitenkin ylittynyt, sillä isä oli kateissa. Tai kateissa ja kateissa, ei hän yleensä ikinä kertonut minne meni sen tarkemmin kuin “kiertämään rajoja” tai “metsästämään”, mutta aina Efim palasi kuitenkin ajallaan. Nyt hänestä ei ollut kuulunut kohta kahteen vuorokauteen, mikä ei ollut normaalia. Karla tunsi sisimmässään kalvavan pelon siitä mitä palaamattomuus voisi tarkoittaa. Hänen normaalistikin kovin heikko rationaalinen päättelynsä kärsi nyt alakynttä ikäviä aavistuksia vastaan.

Alik kantoi selkä vääränä hiilisäkkejä päätalolle. Karla heilautti kättään.
“Alik! Tiedätkö missä papa on?”
Lyhyt ukonrähjä pysähtyi pudistamaan päätään. Supikoiralakki valahti vinoon.
“En. Sen jälkeen kun hän lähti Taktikan kanssa käymään kylällä, ei juu ole näkynyt. Kumma että on niin nuoren hevosen kanssa näin pitkään reissussa. Toivottavasti ei ole käynyt kurjasti.”
Ja niine hyvineen Alik jatkoi matkaansa suoristettuaan ensin karvahatun nenän ryystäyksen ryydittämänä. Karlan vatsa kiristyi solmulle: vanhuksen sanat vain vahvistivat pelkoja.

_____________________________________________________

Illalla päätalon pitkän pöydän ääressä söi pieni ja hiljainen joukko. Karla oli murehtiessaan unohtanut lisätä valmistuvaan illalliseen välillä vettä, ja talon kolme asukasta järsivät kuivaa, osittain palanutta lihapataa. Vaikka kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki ajattelivat luultavasti samaa asiaa: puuttuvaa neljättä syöjää. Efimin tyhjä tuoli näytti surkealta lepattavassa kynttilänvalossa, eikä Karlalla ollut nälkä sitä katsellessa. Hänellä ei ollut aina mitkään lämpimimmät välit isäänsä, mutta se ei tarkoittanut etteikö nuo välittäisi toisistaan. Karla ainakin välitti.

“Pitäisikö meidän lähteä etsimään isää?” Karla rikkoi painostavan hiljaisuuden kysymyksellään. Alik oli luultavasti vain helpottunut saadessaan tekosyyn sylkäistä jo pitkään jauhamansa kuiva, sitkas lihannökäre suustaan jotta saisi vastattua. Hän loi osittain säälivän, osittain hyssyttelevän katseen nuoreen.
“Ei nyt ainakaan yötä vasten. Jos hän ei ole aamulla palannut, katsotaan sitten uudestaan.”
Ulyana hymähti pöydän päässä. “Turha odottaa, ei hänestä enää kuulu.”
Sekä Karla että Alik loivat naiseen kysyvän, pöyristyneen katseen. Kylläpä julkesi vieras olla tyly!
“Mistä sen tiedät? Ehkä isällä on ollut hyvä syy jäädä kylälle. Taktika on voinut väsyä tai voida huonosti, tai ehkä ostoksia pitää odotella, tai jotain.”
Ulyana hymyili hieman liian iloisesti tilanteen vakavuuteen nähden. Hän ei nostanut katsetta lautasesta sahatessaan vastustelevaa poronlihaa tylsällä veitsellä. Näky kylmäsi Karlan sydäntä enemmän kuin hän ymmärsi: Ulyana oli ainakin olevinaan ystävä. Miksei hän ollut sitten yhtään ymmärtäväisempi? Naisesta tuntui huokuvan aivan uudenlainen aura, epämiellyttävä ja kylmä sellainen. Vilunväreet juoksivat Karlan selkäpiissä pahojen aavistusten kerääntyessä korvien väliin.
“Tiedätkö asiasta meitä enemmän?” hän kysyi sovittelevasti.

Ulyana ei pitänyt mitään kiirettä vastata, vaan tuntui nauttivan saadessaan pitää kahta muuta jännityksessä. Hän puntaroi vaihtoehtoja mielessään: oli ikävä tuottaa Karlalle turhaa tuskaa, mutta toisaalta, mikä velvoittaisi tuota muka ajattelemaan teinin tunteita? Olihan heillä ollut hetkensä ja nuori oli mukava, teräväkin, mutta siinä se. Jos kaksikko olisi tavannut toisissa olosuhteissa, heidän ystävyydestään olisi voinut tulla pitkä ja tuottoisa. Maailma oli vain päättänyt nyt toisin.
“Ehkä.”

Ulyanan ärsyttävän omahyväisellä hymyllä maustettu vastaus aikaansai ennenkuulumattoman tapahtumasarjan. Ennen kuin kukaan ehti kissaakaan sanomaan, oli Alik ponkaissut ylös tuoliltaan ja ampaissut suoraan kohti vierailijaa, hyvä ettei pöydän yli kiivennyt. Ulyana kerkesi säikähtäneenä nousta vasta jaloilleen, kun ikämies tarttui jo tuota riveleistä kiinni ja paiskasi tuvan hirsiseinää vasten. Karla ei ollut koskaan nähnyt Alikia niin vihaisena. Ja ripeänä. Pystyivätköhän vanhat luut murtumaan liian nopeista liikkeistä?

“Mitä akka olet tehnyt?!”
Ulyana vain hymyili kylmää hymyään päin miehen kasvoja, jotka olivat tuuman päässä hänen omistaan. Alik nosti naisen irti maasta ja iski uudestaan seinää vasteen niin että hirret paukkui. Hymy hyytyi aavistuksen, muttei kokonaan. Vastaustakaan ei kuulunut. Alik ärjäisi kuin karhu ja paiskasi riepoteltavansa maahan, painaen tuon heti perään nahkasaappaalla tiiviisti lattiaa vasten. Ulyana haukkoi henkeä, mutta ilkkuva hymy ei yhäkään karissut noilta teräviltä, kauniilta kasvoilta.
“Senhän sinä tahtoisit tietää…”
Karla katsoi tapahtumia puoliksi kauhuissaan, puoliksi ihaillen. Alik oli aina niin järkevä: oli pelottavaa nähdä hänet niin poissa tolaltaan, vihaisena, järkyttyneenä. Toisaalta pehtoorille oli nostettava hattua nuorekkaista liikkeistä ja voimista: tuota ukkoa ei paranisi nähtävästi viedä äärirajoille.

Alik potkaisi varoittamatta Ulyanaa kasvoihin. Veri purkaantui sieraimista nenän painuessa poskelle ja naisen hymy hyytyi vihdoinkin. Hän pärski ja siristeli silmiään pää pyörryksissä.
“Eikö sinulle ole opetettu että naisia ei ly—”
“EI KIINNOSTA!” Alik karjui päälle ja potkaisi vielä uudestaan. Papparaisen silmissä paloi sellainen palo ettei moista oltu aiemmin nähty.
“Ja minä vannon äitini haudan kautta, että tapan sinut tähän taloon jos et kerro mitä olet saanut aikaan, noita-akka!”
Paino Ulyanan rintakehällä lisääntyi viimeisten sanojen kohdalla. Hän haukkoi henkeä ja yritti käsin työntää jalkaa pois päältään, tuloksetta. Karla ei olisi tahtonut katsoa, muttei saanut käännyttyä pois vaikka tahtoikin. Pystyisikö Alik tappamaan? Teini toivoi sydämensä pohjasta ettei: kuinka hän voisi katsoa miestä enää koskaan samalla tavalla? Kykenisikö hän edes tämän hetken jälkeen?

Ulyana laski selkeästi mahdollisuuksiaan. Hän ei päässyt rimpuilemaan ylös, ja vanha ukko oli selkeästi tosissaan. Hullu äijänkäppänä. Naisen turvonneet silmät risteilivät pitkin huonetta ratkaisun toivossa. Hänen katse kohtasi Karlan: teini käänsi sen kyynelehtien pois. Silti Ulyana osoitti sanansa juuri hänelle.
“Tehtävänäni oli vain todistaa epäilyt. Isäsi kohtalo on muiden käsissä.”
“Epäilyt? Mitkä epäilyt?”
“Kyläläisten mukaan Taigan Noita on kääntänyt tngrin heitä vastaan. Minun piti vain selvittää, kykenisikö Efim siihen.”
“Ei voi olla totta.”
“Näkemykseni mukaan hän on kykenevä keskustelemaan alaisten tngrien kanssa. Tiedän mistä puhun, usko pois.”

Mustahiuksinen, mukiloitu Ulyana käytti sanojensa aikaansaaman hetken pysähdyneisyyden hyväkseen. Se pieni sekunti kun Alik käänsi kasvonsa kohdatakseen Karlan katseen, riitti. Altavastaava hänen jalkansa alla kurottautui ottamaan tylsän ruokaveitsen jonka oli aiemmassa rytäkässä tiputtanut lattialle, ja iski sen päällään olevaan sääreen niin kovaa kuin ikinä jaksoi. Alik ulvahti kivusta, jolloin Ulyana käytti tilaisuutensa ja ponkaisi ylös kaataen vanhuksen selälleen kuin pahaisen koppakuoriaisen. Veriklimppisten hiusten hulmahduksessa nainen oli jo ulko-ovella, jossa hän loi vielä viimeisen katseen paikalleen jähmettyneeseen Karlaan.
“Tein vain työni,” jäivät Ulyanan viimeisiksi sanoiksi ennen kuin hän katosi oviaukosta pimeyteen.

Karla havahtui vasta Alikin vaikerointiin. Hän ravisti itsensä tolkkuihin ja kiirehti auttamaan vanhuksen ylös lattialta. Mies istuutui pitkälle puupenkille ja nykäisi voivotellen veitsen säärestään.
“Oletko kunnossa? Voi ei, voi ei, en tahdo menettää sinuakin…” Karla hätäili. Vanhuksen karhea käsi tarttui hänen omaansa.
“Ei hätää, se ei osunut isoihin suoniin.”
Karla ei voinut sille mitään, vaan purskahti itkuun. Kyyneleet oli sekava mikstuura surua, vihaa, pettymystä ja helpotusta. Hän nojasi Alikin savunhajuista kylkeä vasten ja itki kaiken patoutuneen ulos.
“Etkä sinä menetä ketään,” Alik lohdutti ja nousi ähisten, hieman ontuen, seisomaan. Hän tarjosi kätensä Karlalle (joka näytti tyrskiessään nuortunut ainakin kymmenen vuotta) ja nosti tuon ylös.
“Jaksatko ratsastaa tänään vielä pitkän matkan?” Alik kysyi. Karla pyyhki kyyneliä kämmenselkään, nyökäten.

Keräkurmitsan sukua

Ulyana
Mysteerivieras

Harmaista pilvistä huolimatta kevätpäivä oli lämmin ja lupaava. Lumi oli paikoin sulanut jo ohuiksi siivuiksi jollei vallan kokonaan, ja vain synkimmissä lumenviipymissä oli ihan rehellisiä nietoksia. Aavan tuulilta Vecnon pihaa suojasivat korkeat, tuulenpieksemät hirsivallit, joiden ansiosta pitäjän vähäiset asukkaat viihtyivät ulkotöissä nauttimassa leppoisista oloista pitkän ja synkän talven jäljiltä. Lämpötila oli ehkä vain hieman plussan puolella, mutta lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä kiristelleisiin pakkasiin verrattuna oli ilma kuin linnunmaitoa.

Pihan keskellä paloi pieni nuotio, jonka äärellä hääräsi kaksi nuorta naista. Toisen mustat hiukset oli nostettu ylös tiukalle nutturalle, nuoremman kieputettu paksulle letille. He rupattelivat kevyesti samalla kun keräsivät puutolppia kahteen kasaan tulen kantamattomiin: toinen valmiille, toinen käsittelemättömille. Kaksikko nokesi aitoja tulevan kesän laitumia varten estääkseen niitä hajoamasta Nebo-järven kosteilla rantamailla.

Karla ja Ulyana viihtyivät yhdessä. Ensimmäisenä mainittu sai ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin naisseuraa, mikä oli teinille tärkeämpää kuin hän ikinä myöntäisi. Elämä vanhojen jäärien miesten keskellä ei vain ollut aina ruusuilla tanssimista: huonosta olosta tai väsymyksestä ei saanut valittaa, tunteista ei puhuttu ja elämää elettiin nähtävästi vain työtä varten, jota tehtiin että voitaisiin elää — tehdäkseen työtä. Vaikka Ulyana herätti edelleen paljon kysymyksiä ja aiheutti kummallista närää Karlan isässä, Efimissä, ei nuori voinut kieltää etteikö tuon saapuminen Vecnoon tuntunut kuin raikkaalta tuulahdukselta ummehtuneessa ilmassa. Aluksi Efim oli yrittänyt parhaansa mukaan rajoittaa naisten tapaamisia, mutta lopulta hänenkin oli myönnyttävä mahdottoman edessä.

“Kerro nyt,” Karla intti osittain leikkisään sävyyn, “mistä tulet ja minne olet matkalla?”
“Sanoinhan jo, sukuni asuu Jeniseijoen varrella. Siinä olkoot tarpeeksi vastausta sinulle,” Ulyana sanoi ja hymyili. Hymy ei ylettynyt silmiin saakka, mutta sitä Karla ei huomannut.
“Ei tuo riitä! Mihin sinä olet sitten menossa, olettaen että olet jo niin kaukaa kulkenut?”
“En minnekään.”
“En usko.”
“Tarvitseeko kaikella olla aina määränpää? Eikö pelkkä matka jo riitä syyksi?”
Karla kohautti olkiaan ja käänteli tolpannokkaa nuotiossa. Pakko myöntää, tottahan se oli. Ei kaikelle tarvinnut olla syytä. Eihän?
“Okei, ajattelin vain kun olet tehnyt niin pitkän matkan, ei kai kukaan matkusta vuosikaupalla vain huvikseen.”
Ulyana hymähti. “Minä kai sitten vain pidän matkustamisesta.”
Karla tunsi ettei vanhempi nainen kertonut hänelle kaikkea, mutta ei jaksanut kaivella lisää. Hän oli nenäkäs, mutta myös sitkeä ja paljon pitkäpinnaisempi kuin nuoren ja harkitsemattoman kuorensa antoi ilmi. Kyllä kaikki salaisuudet paljastuivat aina ajallaan. Lennokkaasti Karla vaihtoi puheenaiheen kevään varsoihin, ja toinen tarttui aiheeseen mieluusti.

Ulyana ei voinut olla tuntematta pientä pistosta sydämessään viihtyessään Karlan kanssa. He olivat tunteneet toisensa vasta muutaman kuukauden ajan ja teini oli ainakin kymmenen vuotta nuorempi, mutta silti nuo tulivat toimeen kuin sisarukset — ei, paremminkin. Siskokset riitelivät, he eivät, ja se teki kaikesta tuplasti pahempaa. Karlan sydän tulisi särkymään, ja siitä Ulyana oli enemmän pahoillaan kuin mistään muusta mitä hän oli koskaan hiukankaan katunut.

Hänet oli otettu osaksi Vecnon arkea siitäkin huolimatta että päämies takelteli vastaan. Ulyana oli saanut olla mukana metsällä, hänelle esiteltiin itäisiä tuntureita ja vuoriston salaisia polkuja. Hän sai käyttää tilan hevosia vieraillessaan kylällä, ja olipa tuo saanut kunnian olla mukana auttamassa kun Ishtar synnytti vaivoin ensimmäisen varsansa. Kaikki olivat (tietenkin Efimiä lukuunottamatta) olleet niin kovin vieraanvaraisia ja hyviä. Ennakkoluulottomia. Typeriä ja sinisilmäisiä.

Lupaus oli silti lupaus. Ulyana oli kunnian naisia, ja hän pitäisi aina sanansa. Tässä maailmassa ei pärjännyt tunteilemalla.

Jossakin kaukana kuului keräkurmitsan väräjävä sirritys. Se oli muuttolintu, luotu lentämään aina sinne missä elo kävi kätevimmin. Ulyana tunsi samankaltaisuutta tuohon pieneen tunturilintuun.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin