Rastaantie 25

Rastaantie 25 – tummanvihreä postilaatikko kenaa ojaa kohti jään peittämänä. Kostea lumi on takertunut siihen lujaan, lukuunottamatta pieniä kohtia joista sitä on hakattu irti. Nyt kun tarkemmin katsoo, postilaatikolta lähtee jalanjäljet kohti punaista tupaa. Suurin osa ympäristöstä on aidattu, eikä mene kauaa hoksata että täällä pidetään hevosia. Siltikään ristin sielua ei näy.
Sitten huomaat oven aukeavan. Ulos astuu nuori, tummanpuhuvaan pukeutunut mies ratsastussaappaissa. Katseenne kohtaa hetkellisesti, miehen miettiessä mitä oikein tuijotat. Huomiosi siirtyy kuitenkin jälleen, tällä kertaa ulkorakennuksesta ulos astelevaan läikikkääseen hevoseen. Ihan valtavaan semmoiseen. Eläin pysähtyy ja kohottaa päänsä taivasta kohden. Sen hengitys höyryää. Vaihdat vaihteen ja ajat pois, saamatta mielestäsi hevosen pistävää katsetta. Ihan kuin se olisi nähnyt lävitsesi.

TÄSTÄ TALLIN SIVUILLE

Pakkososialisointia

Siirrän tapettirullat sivuun. Oon saanut nyt olkkarin ja eteisen seinät valmiiksi, huomenna alotan keittiön kanssa. Haluun pois ne rumat laminaatit seinästä ja uudet, kivemmat tilalle. Katsahdan ylös kattoparruihin. En oo vieläkään varma maalaanko ne vai jätänkö tollasiksi tummanruskeiksi. No, mietin sitä myöhemmin. Nyt mun pitää kysyä olisko siellä maneesissa tilaa. Lasken hanskat vanhalle tuolille ja kaivan kännykän työhousujen taskuista. Muistaakseni tallensin tallinomistajan numeron valmiiksi.. joo, tuossahan se. Hakeudun keittiön ikkunan viereen koska siitä on paras yhteys tällä tontilla ja katselen ulos odotellessani että joku vastaa.
“Aleksi tässä, hei”, yllätyn hieman kun mulle vastaa mies. En tiedä miks mulla oli kuva että paikkaa pyörittäisi nainen.
“Hei, tää tulee lyhyellä varotusajalla mutta onko maneesilla tänään tilaa?” meen suoraan asiaan. En mä tiedä miten muutenkaan mun pitäis tää hoitaa. Kannattaisko tervehtiä ja höpöttää turhia eka vai hä?
“Ootas, kyllä mie nii luulisin… “ pistän merkille Aleksin rauhallisen äänen. Tuntuu ystävälliseltä tyypiltä. “Joo, tossa yhden jälkeen olisi hyvin tilaa. Ookko sie kuka, kirjotan nimen varauslistaan?” ajattelen heti möhlänneeni. Totta kai mun olisi pitänyt sanoa kuka oon heti aluksi.
“Rudi Venäläinen”, vastaan ja henkäisen ahdistuneena, itteeni soimaten.
“Okei, kiitos. Tota…” Aleksi ei ehdi jatkaa kun mun on pakko päästä jatkamaan puheenvuoroani. Haluan puhelun olevan äkkiä ohi.
“Voin maksaa paikan päällä, jos se käy”, ehdotan toinen kulma ylempänä.
“Käy, joo. Siel on yks toinen siun lisäks, mutta kyllä te mahutte”, olen kuulevinani hymyä Aleksin äänessä.
“Ahaa, jep.” hiljenen hetkeksi. “Juu.. näkemiin”, odotan että Aleksi vastaa vielä ja sitten katkaisen puhelun nopeasti. Suljen silmät ärtyneenä. Miksen mä osaa vieläkään puhua kännykässä.

Ärähdän Murua lopettamaan jalallaan kuopiminen ja haen sen suitset. Miettimättä asiaa enempää nappaan aachensuitset mukaan ja laitan niihin nivelkuolaimen. Ollaan menossa uuteen paikkaan ja Muru voi olla silloin hankalampi kuolaimettomilla. Toivon että se tottuisi uuteen maneesiin sen verran että jatkossa voisi treenata crossundereilla enemmän. Varustus sujuu hyvään tahtiin. Ojennan vielä Vilille heinää niiden “makuuhalliin” ja talutan orin sitten ulos pihaan. Tuolin kautta pääsen selkään helposti, ja matka voi alkaa. Soratiellä on hipihiljaista. Juuri tätä mä olen kaivannut kaupungissa asuessa – ketään ei näy mailla halmeilla. Saa olla täysin omassa rauhassa.
Muru kävelee pitkin askelin kuten aina. Se on kerännyt hyvin lihasta talvenkin aikana ja sen jalat ei enää näytä pitkiltä tikuilta. Pidän enemmän massiivisemmista kouluhevosista ja Muru on juuri sellanen. Valtava ja lihaksikas, tai siis pian se on oikeasti lihaksikas. Takaosa kaipaa vielä paljon harjoitusta.
Täällä on onneksi ihan hyvä kevätsää eikä luntakaan ole kauheesti. Käännyn lopulta metsäpolulle autotieltä ja jonkin ajan rämpimisen jälkeen me ollaan Hallavan hevosreiteillä. Otan ohjaa jo valmiiksi tiukemmalle, viimeksikin meitä tuli joku nuori poika vastaan tammalla.
Vähitellen rakennuksia alkaa paljastua puiden takaa. Päättelen saapuneeni ratsastuskoululle. Pitäisköhän mun maksaa eka? Mietin hetken ja päädyn tulemaan alas selästä. Kävelen Murun kanssa tallin oville. Oho, täällä on oikeesti porukkaa. Huokaisen taas keräten rohkeutta ja huikkaan sitten.
“Hei, voisko joku pidellä mun hevosta hetken?” pyydän kuulostaen varmaan hiton säälittävältä. Muru hörisee tervehdykseksi sisällä oleville hevosille. Onhan täällä paljon pikkutyttöjä ja muita nuoria, mutta en mä voi Murua jättää kelle tahansa. Mun pelastukseksi jonkun oven takaa kävelee esiin ehkä mun ikäinen mies, mustatukkanen. Se huomaa heti mut ja näyttää vähän hämmentyneeltä. Meen aluksi lukkoon, mutta saan lopulta suuni auki.
“Voisikko sä pidellä tätä hetken?” kysyn ja puren alahuulta. Tyyppi nyökkää ja astelee lähemmäs tervehtien Murua. Huomaan sillä olevan hyvä ote hevosiin. Kyllä se varmaan pärjää tän kanssa.
“Kiitos, mulla ei pitäisi mennä kauaa. Se on ori niin…” nyökkäilen hitaasti ja poistun lopulta etsimään tallin toimistoa ja sitä Aleksia. En vilkaise taakse kertaakaan.
Lopulta löydän oven jossa lukee ‘toimisto’. Toivon Aleksin unohtaneen aikaisemman puhelun outouden ja koputan ensin astuen sitten sisään. Mua vastassa on niin ystävällisen näköinen mies että se vaikuttaa muhun melkeinpä heti rauhoittavasti. Ei tää ehkä oo niin kamalaa. Ehkä sitä ei kiinnosta vaikka mä oonkin vähän tyhmä. Toivottavasti.
“Sie olet Rudi?” Aleksi kysyy heti tullen kättelemään. Koitan vastata kättelyyn yhtä itsevarmalla otteella kuin Aleksi mutta musta tuntuu senkin menneen päin prikkalaa.
“Joo oon mä Rudi. Tässä on tää maneesin vuokra”, kaivan ratsastushousujen taskusta pienen setelinipun.
“No niin, kiitos vain. Kiinnostaisiko siuta käydä useamminkin maneesilla?” Aleksi tiedustelee. Vaikka tiedän jo mitä vastaan, menee mulla silti hetki saada mitään suusta ulos.
“Joo…onko täällä jotain kuukausivuokramahdollisuutta?” esitän vastakysymyksen vaihtaen asentoani rennommaksi.
“On, on”, Aleksi vastaa heti. Me keskustellaan vielä muutama minuutti ja lupaan lopulta soitella asiasta lisää kunhan ehin. Samalla kiroan itteni kuuteentoista helvettiin siitä että lupasin soittaa… Oonko idiootti. Käyn mieluummin paikan päällä. Poistun toimistosta ja tallista kokonaan. Pihalla se mustatukkainen mies ja Muru möllöttävät hyväntuulisina. Ilmeisesti Muru käyttäytyi hyvin.
“Kiitos oikeesti. Mä oon tosiaan Rudi”, nyt esittelen itteni sen sijaan että olisin epäkohtelias. Huomaan nyt vasta toisen olevan mua vähän lyhyempi ja silläkin on ruskeat silmät.
“Eipä mitään, oon Jesse”, Jesse vastaa ja taputtaa Murua tuttavallisesti ojentaen ohjat takaisin. Jessellä on vaisu olemus ja se laukaisee mussa jonkinlaista solidaarisuuden tunnetta. Ehkä toi on niin kuin mä… jollain tasolla.
Jesse poistuu ja mäkin jatkan sinne maneesiin. Toivottavasti siellä oleva ei oo mikään häirikkö.

Mun jäädessä toiseen päätyyn ymmärrän että ton rautiaan hevosen selässä istuu ihan oikeesti joku pikkupoika. Hämmentyneenä katson kaksikkoa hetken ja keskityn uudelleen ratsastamiseen. Pyydän Murulta ravia ja jään suurehkolle pääty-ympyrälle. Alkukäynnithän me jo tehtiin matkan aikana.
Ori tuntuu vähän jännittyneeltä ja selkeästi seuraa koko ajan toista hevosta. Alan taivuttamaan pian enemmän koittaen avittaa Murua keskittymään enemmän omiin jalkoihinsa. Se hörisee ja heilauttaa päätään heti kun me ohitetaan se toinen hevonen.
“Ootko sä uusi?” poika kysyy. Meinaan huokaista ääneen. Antaisi mun nyt tehdä rauhassa.
“Tavallaan, oon tästä läheltä”, vastaan kuitenkin ystävällisesti. Ei se oo sen vika että mä oon tällänen ahdistunut paska.
“Okei, kiva! Mä oon Miro ja tää on Salty, ja sit mulla on poni Mymmeli mut se on parantumassa nyt ja mun toinen poni on ratsutuksessa”, Miroksi esittäytynyt pellavapää alkaa pölisemään. Mä vähän luulen että mun täytyy nyt vain suck it up ja keskustella.
“Aivan, sullahan on monta. Mullakin on kolme hevosta”, hymyilen pienesti ja luon pikaisen katsekontaktin Miroon meidän ohittaessa jälleen. Muru kulkee nyt letkeämmin, alan vaihtaa suuntaa ja taivutella siihenkin kierrokseen. Hetkellisesti keskityn täysin siihen että ratsastan tien oikein.
“Oho, millasia? Onko toi ori, mikä sen nimi on?” Miro innostuu kyselemään. Huomaamattani mä alan laskemaan muurejani.
“Joo kyllä tää on ori. Mulla on toinenkin ori mutta se on toisella tallilla, kotona mulla on tän kaverina semmonen pieni vanha poni”, kerron ja istun alas harjoitusraviin. Joudun käyttämään enemmän aikaa asettamiseen tähän suuntaan. Murua risoo nyt se kun on niin hurjan mahtavaa olla uudessa paikassa ja uuden hevosen seurassa.
“Sä tykkäät oreista vissiin!” Miro toteaa. Päädyn naurahtamaan mikä on omituista multa.
“Joo kyllä mä tuun niiden kanssa toimeen”, hymyilen jälleen. En tiiä itekään mikä mua vaivaa. Toi Miro vaikuttaa ihan järkevältä lapselta.
Lopulta poika keskittyy uudelleen omiin juttuihinsa ja mä aloittelen suunnittelemaani laukkatehtävää. Murulla on hyvät askellajit mutta varsinkin laukasta pitäisi saada irtonaisempaa. Kokoamista harjotan sitten toiste ja mun pitäisi hypätä jumppasarjojakin taas pian. Sitä ennemmin pitää ostaa se hitsin yleissatula jota voisin muutenkin käyttää kun höntsäilen maastossa. Melkein säpsähdän kun tajuan jonkun maneesin laidalla seuraamassa vierestä. Toihan on se Jesse joka piteli Murua. Koitan sulkeutua äkkiä uudelleen ihan kuin en näkisi mitään enkä ketään. Varon Miroa sen verran että poika pääsee ratsastamaan maneesin oville päin.
“Jesse!” kuuluu huudahdus. Ne on näköjään tuttuja. Suljen korvani niiden puheelta ja siirryn piiloon maneesin kauimpaan päätyyn. Haluan nyt vain tehdä rauhassa ilman häiriötä.

Asettelen sadeloimen Murulle ja päästän orin heinillensä. Tänään pitäisi illemmalla sataa joten se on nyt valmiiksi päällä. Katson rautiasta Viliä hetken ja päätän harjata ponin. Kyllä mä ehdin vaikka onkin nälkä.
Viliä saa taas käskeä, se olisi hyppäämässä avaruuteen asti jos saisi ite päättää. En tajua miten yhtä ponia ollaan voitu pitää niin huonossa kontrollissa edellisessä kodissa. Nyt se on kaiken kukkuraksi rauhoittunut eikä oo enää niin ilkeä kuin aiemmin. En mä silti antaisi tätä lapselle paijattavaksi vaikka maksettaisi. Huomaan sen aristavan selkäänsä jälleen. Hetken harkittuani päätän hangata linimenttiä kummillekin puolille selkälihaksien alueelle ja asettelen selkäbotin paikalleen loimivyön avulla. Joudun hetken kaivelemaan Vilin tummansinistä sadeloimea, mutta lopulta se löytyy. Poni yrittää purra mua taas, varmaan viides kerta tänään.
“Kyllä sä sitten oot tyhmä”, pudistelen päätäni irrottaessani ruunaa naruista ja päästän senkin pihattoon. Nyt mä meen vaihtamaan vaatteet ja keitän makaronit.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin