
ylläpitoponina Vaakku
Mun kädet tärisi kun mä seisoin kentän laidalla katsomassa kun
edellisen luokan sijoittuneet kutsuttiin palkintojenjakoon. Maisa oli
tullut kolmanneksi ja nainen hymyili korvasta korvaan. Vaikka mua
jännitti oman luokan alku aivan jäätävästi, en mä voinut olla
riemuitsematta tiimikaverin hyvää menestystä. Seela seisoi mun vierellä,
ja yhdessä me tuuletettiin Maisan ja Savun lähtiessä kunniakierrokselle
valkoinen rusetti suitsissa viuhuen.
Mun katse harhaili onnellisesta ratsukosta esteisiin, joita sijoittuneet
kiersivät villissä laukassa. Ne oli ennen palkintojen jakoa nostettu
mun luokan korkeudelle eli metriin. Ne näytti valtavilta.
Me ei tosiaan oltu vielä kertaakaan menty Vaakun kanssa kokonaista
metrin rataa, saati sitten kisattu sillä tasolla. Kaheksastakympistä
meillä kyllä oli kisakokemusta viime syksyltä, mutta nän korkeita
esteitä me oltiin hypitty vaan ratsutallilla muutamien esteiden
sarjoina. Me ei oltu todellakaan Vaakun omistajien Naavan ja Elyssan
kanssa suunniteltu metrin luokan kisaamista vielä näin aikaisin
keväällä. Nyt mua kadutti, että olin päättänyt ottaa riskin. Se vähän
lohdutti, että Seela oli Savun kanssa samassa tilanteessa.
Kun palkintojenjako oli ohi, päästettiin meidät metrin luokkaa
kisaavat kävelemään rataa. Mua jännitti niin paljon, etten oikein edes
ehtinyt noteerata muita mun kanssa samassa luokassa kisaavia. Jessen mä
näin sivusilmällä ja mietin mitenköhän sillä on mennyt. Hevosten kanssa
ja elämässä noin muutenkin. Ei me oltu ikinä oltu mitenkään erityisen
läheisiä, mutta puuhattiin kuitenkin aika pitkään samalla tallilla.
Oisin halunnut kävellä Ohton, mun tiimikaverin, kanssa rataa, mutta
sillä oli Alana käsipuolessa, enkä mä uskaltanut. Jos maailmanluokan
ratsastaja olisi jollain ilveellä kiinnittänyt huomiota siihen, että mä
ratsastin suomenhevosella – mitä mä vahvasti epäilin, koska miksi sitä
ois mun ratsut kiinnostanut – se olisi varmasti pitänyt mua ihan
idioottina, jos oisin kävellyt rataa Ohton kanssa, jonka hevosella oli
varmaan monta metriä pidempi laukka.
Niinpä mä kävelin Seelan kanssa. Ei me paljoa juteltu, mutta pohdittiin
yhdessä muutamia lähestymisiä meidän ponien askeleille sopiviksi.
Radan kävelyn jälkeen mä kiiruhdin talliin. Me lähdettäisiin
yhdeksäntinä, joten en ollut vielä verrytellyt Vaakkua esteitä varten.
Toki se oli mennyt jo koululuokan – jossa me muuten sijoitettiin täysin
odotusten vastaisesti viidensiksi (!!!) – ja mä olin kävelyttänyt
Vaakkua ennen radan kävelyä, joten enää ei tarvitsisi kuin ottaa vähän
ravia ja muutama verryttelyhyppy.
Ori seisoi tomerana karsinassaan estesuojat jo valmiiksi jaloissa.
Satula ja suitset odottivat karsinan edustalla. Mä nappasin suitset
mukaani ja heitin ensimmäisenä ohjat kaulalle. Vaakku otti onneksi
todella nätisti kuolaimet suuhunsa ja mä sain kiinnitettyä kaikki
soljet.
Siinä vaiheessa mä huomasin orin harjan. Vaakku oli mennyt hinkkaamaan
ranskanlettiä varmaan karsinan seinää vasten, koska nyt se oli aivan
räjähtäneen näköinen! Ei auttanut kuin purkaa koko letti. Yritin vähän
sormin haroa harjaa suoraksi, sillä mulla ei ollut aikaa lähteä hakemaan
harjakoria satuahuoneesta. Lopulta mun oli vaan pakko luovuttaa ja
siirtyä satulan kimppuun.
Nopeasti silmäiltyäni, ettei Vaakku ollut ehtinyt piehtaroida tai muuten
sotkea turkkiaan, nostin satulan sen selkään. Ori ei onneksi yrittänyt
lähteä pyörimään vaikka olikin irti karsinassa ja mä sain helposti
suoristettua satulahuovan ja kiinnitettyä satulavyön. Omat varusteet
mulla oli jo niskassa turvaliiviä myöten, joten pääsin saman tien
lähtemään kohti maneesia.
Kentän laidalla mä aloin taas täristä. Verryttely ei ollut mennyt
ihan hirveän hyvin, Vaakku oli tuntunut hätäiseltä ja keskittymiskyky
oli ollut lähes nollassa. Täällä kentällä se tosin tuntu
rauhallisemmalta, kun maneesin pimeät nurkat ei ollut hyökkäämässä
kimppuun ja ohi ei viuhunut laukkaavia hevosia. Ohto hymyili mulle
jännittyneenä kun meidän katseet kohtasi. Mä näytin varmaan ihan
samalta: silmät pyöreinä, suu tiukkana viivana, iho kalpeana ja otsa
hikisenä.
Radalla laukkaava ahaltek tuli maaliin ja katsomo täyttyi taputuksista.
”Seuraavana radalle Ohto Forvik ratsullaan Took One Look, valmistautuu
Sora Hunt ja Jesse Lehtoniemi”, kuului kaiuttimista. Mä tunsin kuinka
mun sydän alkoi takoa kurkussa asti. Ohto nosti Tokolla ravin ja lähti
ratsastamaan kentän toiseen päätyyn, samalla kun Jesse ratsasti komealla
mustalla suomenhevosella portista sisään. Mun teki mieli moikata, mutta
Jesse näytti niin keskittyneeltä omaan tulevaan suoritukseensa, etten
saanut siihen katsekontaktia.
Ohton rata meni kuin sumussa, enkä mä lopulta edes tiennyt oliko se
pudottanut puomeja vai ei. Mun korvissa kohisi. Mä keräsin Vaakun ohjat
paremmin käsiini kun kuulutus kävi ja nostin laukan. Me laukattiin
ympyrä muurin ohi, mä nostin käteni lippaan tervehdykseksi ja sitten
kuului pillin vihellys. Vaakku terästäytyi. Sen korvat sojotti
tötteröllä eteenpäin ja laukkaan tuli uutta ponneekkuutta. Mä hain
katseellani ensimmäistä estettä ja sitten mentiin.
Vaakku oli aivan todella hyvä radalla! Se ponnisti jokaiselle
esteelle voimakkaasti vetäen etujalat melkein mahapanssariin kiinni ja
imi hyvin aina seuraavalle esteelle. Mun tehtäväksi jäi vaan aina uuden
esteen osoittaminen sille ja Vaakku hoiti meidät yli esteestä toisensa
jälkeen. Aluksi mua jännitti aivan sikana ja mun kaikki keskittyminen
meni radan muistamiseen. Sarjan jälkeen mut kuitenkin täytti niin suuri
riemu onnistuneesta linjasta ja Vaakun upeista hypyistä, että mä unohdin
ihan kokonaan jännittää. Mä vaan nautin täysin rinnoin ja aloin
oikeasti ratsastamaan pelkän kyydissä matkustamisen sijaan. Me saatiin
viimeiselle linjalle hyvä, rauhallinen käännös ja mä sain suoristettua
Vaakun hyvin ensimmäiselle esteelle. Yks, kaks, kolme – mä laskin ääneen
esteiden väliin tulevat askeleet ja painoin pohkeeni Vaakun kylkiin.
Ori lensi viimeisenkin esteen yli eikä kolahdusta tai pillin vihellystä
kuulunut.
Sekunnin sadasosan ajan mä olin hämilläni siitä, missä uusintaradan
ensimmäinen este sijaitsi, mutta pian mun katse tavoitti sen
diagonaalilta. Nyt ei ollut aikaa hukattavaksi.
Mä käänsin niin hyvin kuin vain ikinä osasin, johtavalla ohjalla ja
ulkopohkeella kovan maiskutuksen kera, ja sain Vaakun kääntymään
mahdollisimman tiiviin kaarteen. Vaakku oli vähän epäröinyt muurille
perusradalla, mutta nyt mulla oli täysi luotto siihen. Annoin ohjaa ja
tunsin kuinka Vaakku venytti askeltaan. Me lennettiin puhtaasti jämerän
esteen yli ja jatkettiin reippaassa laukassa esteelle numero 12. Mä en
ratsastanut kunnolla kulmaan, jolloin me tultiin esteelle aina vinossa,
ja vieläpä ihan hurjassa vaihdissa. Vaakku kuitenkin selvisi esteestä
taistelemalla yli ja mä käänsin orin pitkälle sivulle. Mä tunsin kuinka
Vaakku imi esteelle ja rekisteröi selvästi sen takana samalla linjalla
olevan esteen, joka me oltiin tuntu perusradalla. Mä istuin alas
satulaan ja pidätin kaikella mun tahdonvoimalla. Vaakku tuntui hetken
siltä, ettei se välittäisi tippaakaan mun pidätteistä, mutta lopulta
kuitenkin hidasti askeltaan. Me tultiin aika juureen esteelle numero 13
ja mä johdin sisäohjalla jo esteen päällä, ettei Vaakku vaan missään
nimessä jatkaisi suoraan. Mun tasapaino vähän horjahti, kun Vaakku lähti
hetken miettimisen jälkeen kuitenkin kaartamaan oikeaan suuntaan, mutta
painoin vaan pohkeet kiinni sen kylkiin ja ohjasin kuin ihmeen kaupalla
oikealle esteelle. Onneksi Vaakku oli niin hyvin kuulolla ja käännös
toiseksi viimeiselle esteelle onnistui. Sitten olikin aika kaasuttaa
aivan täysiä sarjaesteen ohi. Mä näytin varmaan ihan
länkkäriratsastajalta työntäessäni kättä eteen ja Vaakun venyttäessä
askeltaan. Ennen kulmaa mä isuin syvemmälle satulaan, siirsin katseen
kohti estettä ja käänsin ulkoavuilla. Vaakku oli aivan kallellaan
kaarteessa, mutta pysyi kuitenkin pystyssä jalkoen rummuttaessa kentän
pohjaa hurjaa tahtia. Viimeinen hyppy tuli eteen äkkiä ja hetken ajan mä
olin ihan varma että se tippuisi. Kolahdusta ei kuitenkaan kuulunut ja
yleisö räjähti taputuksiin. Me oltiin tehty se! Puhdas rata! Mä en ollut
varmaan koskaan hymyillyt niin paljon kun sillä hetkellä, kun mä
taputin kaksin käsin pärskivän Vaakun kaulaa.